Maailma ja maailmankuva (1959)

Dialektinen materialismi ja tiede

Annettuamme porvarilliselle muotifilosofialle tilaisuuden riisua yltään tieteellisyyden hepeneet ja näyttää yleisölle taantumukselliset sulonsa yritämme nyt selventää itsellemme kysymystä työväenluokan maailmankatsomuksen, dialektisen materialismin, tieteellisistä perusteista.

Se seikka, että dialektinen materialismi syntyi viime vuosisadan keskivaiheilla, ei ole sattuma eikä johdu yksinomaan Marxin ja Engelsin neroudesta. Sen syntyä edelsi tieteellisessä ajattelussa ja ennen kaikkea luonnontieteiden kehityksessä 18. vuosisadan lopussa alkanut ja 19. vuosisadan alkupuoliskolla valtavaan vauhtiin päässyt vallankumous. Kantin ja Laplacen aurinkokuntateoria, aineen häviämättömyyden ja muuttumisen laki, Darwinin oppi lajien synnystä ja kehityksestä — siinä vain eräitä kaikkein tärkeimpiä niistä käänteentekevistä tieteen saavutuksista, jotka merkitsivät musertavaa iskua aikaisemmin vallinneille kuvitelmille maailman kertakaikkisesta luomisesta, sen ”alusta” ja ”lopusta” sekä käsityksille maailman muuttumattomuudesta.

Uusi tiede näytti maailman liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä maailmana. Se oli pystynyt, Engelsin sanojen mukaan, todistamaan, ”että koko luonto pienimmästä suurimpaan, hiekkajyväsistä aurinkoihin, alkueliöistä ihmisiin asti, on ikuisesti syntymässä ja tuhoutumassa, keskeytymättömässä virtauksessa, herkeämättömässä liikkeessä ja muutoksessa”. Vanhan ajan suurten materialisti-filosofien (Demokritoksen, Herakleitoksen ym.) nerokkaat aavistukset materian eli aineen ykseydestä ja ikuisesta liikkeestä, saman pysyvän aineen mitä erilaisimmista olomuodoista ja muodonmuutoksista olivat tulleet tieteellisiksi tosiasioiksi. Tieteen antama käsitys maailman ”rakennuksesta”, maailmankuva, oli perinpohjin muuttunut: se ei ollut enää mekaaninen, kuten aikaisemmin, vaan dialektinen. Näin olivat syntyneet edellytykset dialektisen materialismin synnylle.

Dialektinen materialismi on ensimmäinen ja samalla ainoa tieteellinen maailmankatsomus. Tosin eräissä filosofian oppikirjoissa näkyy selitettävän, ettei tieteellistä maailmankatsomusta voi olla olemassakaan, koska maailmankatsomukseen sisältyy myös asioiden arvostaminen, eikä vain pelkkä tieto maailmasta. Me tunnustamme maailmankatsomuksen tieteelliseksi, jos sen väittämät perustuvat tieteeseen ja ovat sopusoinnussa tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Dialektinen materialismi eroaa perusteellisesti 17. ja 18. vuosisadan mekaanisesta materialismista, joka ihmisessäkin näki vain koneen. Mutta tästä erotuksesta eivät meidän kotimaiset marxilaisuuden ”teilaajamme” ole tietääkseenkään. He uskottelevat sahaavansa päätä poikki elävältä marxilaiselta materialismilta, vaikka itse asiassa häärivätkin vanhan mekaanisen materialismin ruumiin kimpussa.

Dialektinen materialismi ei perustu vain luonnontieteiden saavutuksiin, se perustuu myöskin edistyneimpään yhteiskuntatieteeseen, historian kokemusten pätevään arviointiin. Tästä kaikesta johtuu se jokaisen havaittavissa oleva tosiasia, että dialektisen materialismin perusväittämät ovat sopusoinnussa tieteen viimeisimpienkin saavutusten ja samalla myöskin historian kokemuksen, inhimillisen käytännön kanssa. Marxilaisen maailmankatsomuksen edustajalle ei voida tehdä sellaisia kiusallisia kysymyksiä, jotka kuten olemme nähneet pakottavat idealistiset filosofit turvautumaan milloin johonkin yliluonnolliseen olentoon, milloin taas maan matoseen, milloin kuuroksi tekeytymiseen.

Emme tietenkään väitä olevamme kaikkitietäviä yleisneroja, jotka voivat suoralta kädeltä antaa lopulliset selitykset kaikkiin tähtitieteen, fysiikan, kemian, biologian, fysiologian jne. ongelmiin, edes niihin, jotka tiede on jo ratkaissut. Puhumattakaan siitä, että maailmassa on paljonkin ”salaisuuksia” eli toisin sanoen ilmiöitä, joita edistyneinkään tiede ei ole toistaiseksi pystynyt tyydyttävästi selittämään. Ja salaisuuksia tulee aina olemaankin, eikä tiede saa koskaan työtään niin valmiiksi, että joutuisi lakkautuspalkalle, sillä luonnon ja yhteiskunnan kehitys synnyttää jatkuvasti uusia salaisuuksia. Mutta merkittävää on, että salaisuus toisensa jälkeen lakkaa olemasta salaisuutena ja saa aivan luonnollisen, tieteellisesti pätevän ja inhimillisen käytännön toteen näyttämän selityksen. Tieteen voittokulku supistaa supistamistaan mystiikan ja idealismin elintilaa.

Kysymys ei ole siis kaikkitietävyydestä, vaan siitä, olemmeko oikealla tiellä, onko se, minkä nyt jo varmaksi tiedämme, sopusoinnussa maailmankatsomuksemme perusteiden kanssa ja onko meillä riittävät syyt siihen vakaumukseen, että tätä tietä pääsemme yhä täydellisempään totuuteen.

Tämä vakaumus oli Leninillä, kun hän kirjoitti:

”. . . Kulkemalla Marxin viitoittamaa tietä tulemme yhä enemmän lähestymään objektiivista totuutta (milloinkaan ammentamatta sitä loppuun saakka), mutta kulkemalla mitä muuta tietä tahansa emme voi tulla mihinkään muuhun kuin sekavuuteen ja valheeseen.” (Materialismi ja empiriokritisismi, s. 141.)

Marxilaisuuden viholliset kuvailevat meikäläisiä mielellään yksitotisiksi raamatunselittäjiksi, jotka sokeasti uskovat jokaiseen Marxin kirjoittamaan sanaan. Tosiasiassa ei marxilaisuudella ole uskonkappaleita ja sen suhtautuminen kaikenlaisiin uskonkappaleihin on kielteinen. Mutta itsepintaiset historialliset tosiasiat ovat omiaan jo ennakolta herättämään mitä suurinta luottamusta marxilaisen maailmankatsomuksen tieteellisiä perusteita kohtaan. Tämän maailmankatsomuksen suuret edustajat ovat pystyneet sellaiseen, mihin kukaan muu ei ole pystynyt: viitoittamaan varmasti ja suurin piirtein erehtymättömästi ihmiskunnan kehityksen suunnan vuosikymmeniksi, jopa vuosisadoiksi eteenpäin. Historian tosiasiallinen kulku on antanut täyden vahvistuksen heidän tieteelliselle ennakkonäkemykselleen.

Dialektinen materialismi on sosialismin toteuttamisen puolesta taistelevan työväenluokan maailmankatsomus. Mutta tämä selvä luokka- ja puoluekantaisuus ei ole ristiriidassa sen tieteellisyyden kanssa, se ei estä sitä olemasta ainoaa tieteellistä maailmankatsomusta. Asia on niin, kuten tuonnempana havainnollisesti näemme, että tieteellinen totuus on työväenluokan puolella, se todistaa tieteellisen materialismin hyväksi porvarillista idealismia vastaan. Itse tosiasiat ovat ”puolueellisia”, ja juuri tämä niiden itsepintainen puolueellisuus pakottaakin porvarillisen filosofian edustajat edellä kuvailtuun temppuiluun, tehtailemaan ”lopullisia selityksiä”, että noita tosiasioita ei ole olemassakaan, ei ole ulkokohtaista todellisuutta eikä objektiivista totuutta, ei aikaa eikä paikkaa, on vain subjektiivisia käsityksiä ja aistimuksia, ajatusrakennelmia, kokemuslauseita ja muita lauseita, on kokemusta ilman koettavaa, ilmiöitä ilman sitä, mikä ilmenee, liikuntaa ilman liikkujaa, rakennetta ilman rakennusta, muotoa ilman sisällystä. Lyhyesti sanoen: tyhjää tyhjän päällä.

Tiede, ja nimenomaan luonnontiede, paljastaa ”puolueellisuutensa” materialismin hyväksi jo yksistään sillä seikalla, että se tutkii materiaa, tutkijan tajunnan ulkopuolella olevaa todellisuuksien maailmaa, ei vain ilmiöitä, vaan ilmiöiden syitä, ei vain tutkimuksen kohteen ”käyttäytymistä”, vaan myöskin sen olemusta. Tällaisessa pinteessä joutuu tiedemies väkisinkin tunnustamaan materian olemassaolon, toisin sanoen asettumaan materialismin kannalle.

Oikeassa oli Rooman paavi Pius XII väittäessään, että luonnontieteellinen kehitysoppi ”auttaa kommunismin leviämistä ja puolustaa sen materialismia”.

Materialismin vastustajat kysyvät ilkkuen: mistä te olette tietävinänne, että tuo teidän olevaksi väittämänne todellisuuksien maailma on olemassa?

Ja tosiaankin, jos yrittäisimme teoreettisesti todistaa, että tämä talo on olemassa todellisuudessa, eikä vain mielikuvanamme, täytyisi meidän pian huomata tuollaisen yrityksen toivottomuus. Suuri ranskalainen materialisti Diderot totesikin ”ihmisjärjen ja filosofian häpeäksi”, että juuri tuontapaisia vastaväitteitä on kaikkein vaikein kumota, vaikka ne ovat kaikkein järjettömimpiä.

Vaikeus johtuu siitä kiistattomasta tosiasiasta, että meillä ei välittömästi ole muita todistuksia ulkomaailman olemassaolosta kuin omat aistihavaintomme ja niiden aiheuttamat mielikuvat. Kuinka siis uskalletaan väittää, että esim. tämä kapitalistinen yhteiskunta poliisipatukoineen, valtiokirkkoineen ja muine ihanuuksineen on todellakin olemassa muuna kuin pelkkänä havaintona ja mielikuvana?

Marxilaisuus vastaa kysymykseen ajattelun totuudesta näin:

”Kysymys siitä, vastaako inhimillistä ajattelua esineellinen totuus, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. Käytännössä täytyy ihmisen todistaa ajattelunsa totuus, s.o. sen todellisuus ja mahti, sen tämänpuoleisuus.” (Marx: Feuerbach-teesit.)

Engels huomauttaa, että idealistisen filosofian onnettomuudeksi ihminen alkoi toimia ennenkuin hän oppi filosofoimaan. Käyttäessään hyväkseen luonnon antimia, valmistaessaan tarvitsemansa esineet niiden omista aineellisista edellytyksistä ja pannessaan ne vihdoin palvelemaan omia käytännöllisiä tarkoituksiaan ihminen on täysin sitovasti todistanut niiden olemassaolon. Kun aikaisemmin tuntemattomien taivaankappaleiden keksimiseen on tultu pelkkien tähtitieteellisten laskelmien perusteella, joiden mukaan niiden on täytynyt olla olemassa, vaikka niitä ei kukaan vielä ollut havainnutkaan, ja kun ne sitten ovat lopuksi todellakin löytyneet oletetulta paikalta, on myöskin niiden olemassaolo riittävästi todistettu.

Moni saattaa ihmetellä, miksi pitää puhua näistä itsestään selvistä asioista. Eihän järki-ihmiselle tarvitse ryhtyä todistelemaan, että tämä talo on todellakin olemassa ja että sen ovat rakentaneet todelliset muurarit todellisesta savesta poltetuista todellisista tiiliskivistä. Tarvitseeko meidän todistella metallimiehelle, että rauta, jota muokatessaan hän saa tikkuja ja palohaavoja käsiinsä, on todellista rautaa eikä ”loogista konstruktiota”? Menkääpä todistamaan pellonraivaajalle, että ne kivet, joita hän otsansa hiessä vääntää, ovatkin vain pelkkää aineetonta ”ominaisuutta”! Tai sanokaapa koetteeksi jollekin äidille, että eihän tuo sinun lapsesi mikään lapsi olekaan, vaan veretön ja lihaton ilmiö! Ne vastaukset, joita näihin syvällisiin viisauksiinne saisitte, eivät luultavasti olisi kaikkein kohteliaimpia eikä filosofien kielellä muotoiltuja, mutta ne varmasti sisältäisivät hyvin terveellistä muistutusta siitä, että ajattelun totuus todistetaan käytännössä eikä teoreettisilla viisasteluilla. Oikea filosofia kestää tieteen arvostelun, se kestää myöskin kaikissa elämän myrskyissä.

Kuinka matalaa, kuinka epäfilosofista! sanovat tähän materialismin vastustajat. Tuohan on vain pelkkää ”naiivia realismia”, ”naiivia fysiikkaa”, ”arkipäiväisajattelua”!

Lenin huomauttaa, että materialismi ottaa tietoisesti lähtökohdakseen ihmiskunnan ”naiivin vakaumuksen”, että maailma on olemassa kenenkään kokemuksista ja ajatuksista riippumatta. Materialismin viholliset saattavat riemuita siitä, että Leninkin puhuu tässä vain vakaumuksesta. Olkoon niin! Mutta kysymyksessä on vakaumus, jonka jokainen tieteen ja käytännöllisen elämän askel vahvistaa todeksi ja joka ei milloinkaan joudu häpeään, kun taas päinvastaisten ”vakaumusten” edustajien täytyy yhtenään pistää päänsä pensaaseen, kieltäytyä ymmärtämästä omalla äidinkielellä esitettyjä asiallisia kysymyksiä.

Marxin ”kosminen optimismi”

”Kommunistit saavat jokaisen Virtasen ja Lahtisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.” Tälläkin tavoin on taantumusporvarin julkisessa sanassa äkäilty kommunisteille. Samalla on tultu tavallaan antaneeksi marxilaisuudelle tunnustus siitä, että se pystyy herättämään tavallisissa ihmisissä luottamusta omiin voimiinsa ja parempaan tulevaisuuteen.

Työväenluokan maailmankatsomukselle ominainen valoisuus ja elämänmyönteisyys ei miellytä myöskään englantilaista filosofista pakinoitsijaa Russellia. Hän moittii Marxia siitä, että tämä on ”liian käytännöllinen, liiaksi oman aikansa probleemeihin kietoutunut” ja että ”hänen näkökulmansa rajoittuu tähän kiertotähteen ja sen piirissä ihmiseen”. Tämä on kuulemma ”kosmista optimismia”, joka on pahasta, koska jo ”Kopernikuksesta lähtien on ilmeistä, ettei Ihmisellä ole sitä kosmista merkittävyyttä, jota hän on aikaisemmin itselleen vaatinut” (Länsimaisen filosofian historia, II osa, s. 323).

Tuollaiset ”kosmisen pessimismin” apostolit näkyvät tahtovan, että meidän olisi alituisesti murehdittava Maa-nimisen planeettamme mitättömyyttä ja muistettava elävämme rannattomassa avaruudessa uiskentelevalla kurjalla tomukikkareella. He tahtovat ottaa luulot pois tämän kikkareen pinnalla hyöriviltä pieneläjiltä, Virtasilta, Lahtisilta, Mäkisiltä ja Niemisiltä — kaikilta noilta, joista Nietzsche sanoi, että ”heidät korjatkoot piru ja tilastotiede”. Porvarillinen muotifilosofia kulkee tässäkin samalla asialla kuin uskonto, joka sekin vaatii ihmistä nöyränä tunnustamaan raadollisuutensa ja viheliäisyytensä.

Russell eksyy pitämään marxilaisen filosofian heikkoutena sitä missä itse asiassa onkin sen väkevyys, sen elinvoimaisuuden salaisuus, nimittäin teorian erottamattomassa yhteydessä käytäntöön, elävään elämään. ”Filosofeerailu” ilman tällaista yhteyttä on hedelmätöntä askartelua. Se ei ole sitä filosofiaa, joka palvelee ihmistä. Ja tällainen vaatimus pitänee sentään kaiken järjellisyyden nimessä filosofiallekin asettaa.

Syyttely liiasta käytännöllisyydestä ja liiallisesta kietoutumisesta oman aikansa ongelmiin olisi aiheellista, jos se olisi estänyt Marxia näkemästä aikansa edelle. Mutta asia onkin päinvastoin. Marxin tieteellinen ennakkonäkemys on maailmanhistoriassa vertaansa vailla, ja sen teki mahdolliseksi vain perusteellisuus ja syvällisyys, jolla hän tutki aikansa kapitalistisen yhteiskunnan tilaa ja kehitystendenssejä. ”Oman aikansa probleemeihin kietoutuminen” ei siis ollutkaan esteenä historialliselle kaukonäköisyydelle, vaan oli sen välttämätön ehto.

Optimismi on tietenkin heikoissa kantimissa, ellei sitä voida perustella. Mutta mitä tulee ensinnäkin Marxin ”maiseen” optimismiin, hänen luottamukseensa ihmiskunnan kehitykseen sosialismia ja kommunismia kohti, niin senhän historia on riittävästi todistanut. Toisaalta eivät Marx ja Engels tietenkään voineet olla tunnustamatta oikeaksi sitä tieteen todistusta, että koko elämä tulee meidän planeetallamme joskus — ehkä miljardien vuosien kuluttua — sammumaan. Mutta, sanovat he, ”meillä on varmuus siitä, että materia pysyy kaikissa muodonvaihdoksissaan ikuisesti samana, että mikään sille kuuluvista ominaisuuksista ei voi milloinkaan mennä hukkaan ja että se myös tästä syystä on synnyttävä jälleen jossakin muualla ja toisena aikana korkeimman kukkansa, ajattelevan hengen samalla rautaisella välttämättömyydellä kuin se hävittää sen Maan pinnalla” (Engels: Luonnon dialektiikka, Johdanto).

Nuo sanat kuvastavat todellakin mahdollisimman kauas eteenpäin katsovaa ”kosmista optimismia”. Ja kuka voi väittää tätä optimismia aiheettomaksi? Jo nyt esitetään tiedemiespiireissä perusteluja sen olettamuksen puolesta, että meitä lähimpänä olevilla naapuriplaneetoilla on miljoonia vuosia sitten ollut ei vain elämää, vaan myös erittäin korkeaa kulttuuria.

Mistä tieto tulee?

Eräs niistä monista ”ikävistä” kysymyksistä, joista porvarillinen filosofia koettaa selviytyä pelkällä sfinksimäisellä vaitiololla, on kysymys inhimillisen tiedon lähteestä. Mistä tieto tulee, tuleeko se meitä ympäröivästä todellisuudesta tai jostakin ”ylempää”, vai syntyykö se kenties itsestään, tyhjästä? Juuri tämä on peruskysymys, pääasia kaikenlaisessa tieto-opissa.

Mutta sitä omituisempaa on, että meidän päiviemme ”kokemusfilosofia” ei ole tietävinään koko kysymyksestä. Eikä se voi siitä koskaan mitään sanoakaan omaa vararikkoaan tunnustamatta. Kuinka se voisi väittää esim. tiedon tulevan Jumalasta, joka sille on vain subjektiivinen käsite, pelkkä lause? Aineellinen todellisuus tiedon lähteenä ei liioin tule kysymykseen, koska se on olematon, looginen konstruktio vain, tyhjän päällä seisova ajatusrakennelma, pelkkä lause sekin. Jos taas väitettäisiin, että ”kaikki tieto alkaa lauseesta”, niin kaikki huomaisivat, että tuo on sitä Luukas Filemon Koikaleen filosofiaa, jonka mukaan kaikki viisaus alkaa pokstaavista. Eipä siis auta muu kuin ottaa vaaria sananlaskusta: puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.

Kaila on kirjoittanut kokonaisen teoksen inhimillisestä tiedosta, mutta ei ole sanonut sanaakaan pääasiasta, nimittäin tiedon lähteestä. Sitävastoin saamme kuulla erittäin laajalti järkeilyjä ihmisen subjektiivisesta tiedonpyrkimyksestä, tiedon tarpeesta. Tämä pelkkä tarve kuulemma määrääkin tietomme sisällön. Kukin kuuluu tietävän vain sitä, mitä hänen tarvitsee tietää. Mitä se on, jota me tiedämme, mistä tietomme on lähtöisin? — tässä oleellisimmassa asiassa jää ainoaksi vastaukseksi, että tieto on tietoa ja kukin tietää vain omaa tietämistään.

Kaila ilmoittaa, että edellä mainittu tiedonpyrkimys on ”ankkuroitu syvälle olentoomme”. Mutta kun haluaisimme tietää, kuka on ankkuroinut, miten ankkuroinut ja milloin ankkuroinut, niin sitäpä ei tekijä suostukaan meille ilmoittamaan, vaan pitää kaiken tämän omana suurena salaisuutenaan.

Kirjansa alkulauseessa hän sanoo nähneensä ”loogillisesta korkeudesta lankeavan kirkkauden liikkuvan syvyyden päällä”. Mitä tämä on, se lienee viisailta ja ymmärtäväisiltä salattu, mutta se tuo vastustamattomasti mieleen Hengen, jonka kerrotaan aikoinaan liikkuneen ”vetten päällä”. Ilmeisesti tahdotaan vihjaista, että tieto tulee ihmiseen tuosta syvyyksien päällä liikkuvasta kirkkaudesta eli vetten päällä liikkuvasta Hengestä. Näin on siis meitä erikoisesti kiinnostava kysymys inhimillisen tiedon lähteestä ”ratkaistu”. Mutta silloin on ollut aivan suotta kirjoittaa teosta ”Inhimillinen tieto”, koska pääasia on selitetty jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa.

Mystiikassa on porvarillisen muotifilosofian ainoa pelastus. Varustus vahva aivan — ajalla vaaran, vaivan.

Me ”naiivit” ja ”arkipäiväiset” materialistit torjumme kaikenlaisen mystiikan. Me väitämme, että kaiken tiedon lähde on aineellinen todellisuuksien maailma, johon ihminen itsekin kuuluu. Eikä vain tiedon lähde, vaan koko henkisen elämän, ajattelun, mielikuvituksen, tunne-elämän ja tahdontoiminnan edellytys, perusta ja lähtökohta. Abstraktisimpienkin ”hengentieteiden”, kuten matematiikan ja logiikan, yliaistillisimpienkin mielikuvituksen luomusten (taivas, helvetti, Jumala, Perkele jne.) luonnollinen, ”maallinen” ja fyysinen alkuperä on helposti todettavissa.

Dialektinen materialismi väittääkin, että ihmisten henkinen elämä ei ole mitään muuta kuin aineellisen todellisuuden heijastelua heidän tajunnassaan. ”Elämä synnyttää aivot. Ihmisen aivoissa heijastuu luonto” (Lenin). Emme puhu tässä yhteydessä heijastelun luonteesta, siitä, onko se täydellistä tai epätäydellistä, virheetöntä tai virheellistä, vaan ainoastaan sen alkuperästä, lähtökohdasta, joka ei voi olla mikään muu kuin objektiivinen todellisuus.

Mutta korostaessamme henkisen elämän riippuvuutta aineellisesta todellisuudesta torjumme samalla porvarillisen filosofian muotiväitteet, joiden mukaan aineellisen ja henkisen välistä eroa ei ole olemassakaan. Tuo taho uskottelee erittäin tarmokkaasti mm., että todellisuus on unta ja uni todellisuutta. Kailan mukaan ei unen ja valve-elämän välillä ole muuta kuin sellainen pienoinen aste-ero, että ”toinen on suhteellisesti säännöllinen ja siten omaa korkeamman invarianssin kuin toinen”. (Inhimillinen tieto, s. 204).

Paljoa helppotajuisemmin ja rohkeammin esitti saman ajatuksen Ernst Mach sanoessaan, ettei ”tieteelliseltä kannalta katsoen ole mitään järkeä usein asetetussa kysymyksessä, onko maailma todella olemassa vai onko se vain meidän unennäköämme. Mutta kaikkein hassuinkin uni on tosiasia”.

Lenin vastasi:

”Totta on, ettei ainoastaan hassu uni, vaan myöskin hassu filosofia on tosiasia. Sitä on mahdotonta epäillä sen jälkeen, kun on tutustunut Ernst Machin filosofiaan.” (Materialismi ja empiriokritisismi.)

Olisi synti lisätä kommentaareja tähän Leninin huomautukseen, joka soveltuu nykypäivien uusmachilaisiin filosofisiin unissakävijöihin yhtä hyvin kuin itseensä Ernst Machiinkin. Onhan täysikasvuiselle järki-ihmiselle selittämättäkin selvää, että unet eivät ole muuta kuin nukkuvan yksilön mielikuvia, ei siis todellisuutta, vaan todellisuuden omalaatuista heijastelua hänen aivoissaan.

”Mikä on totuus?”

Nykymaailmassakin esiintyy Pontius Pilatuksia, jotka haluavat asettaa kyseenalaiseksi totuuden olemassaolonkin — silloin kun totuus on heille vastenmielinen. Näiden Pontius Pilatusten avuksi kiiruhtaa ”moderni” filosofia, joka selittää, että ”totuus on jonkin elämäntarpeen tyydyttämisväline”, ”arvostelma on tosi, jos se on käyttökelpoinen” ja että siis totta on vain se mikä on hyödyllistä tai millä on ”yleistä merkittävyyttä”.

Kun mainitunlaisia väitteitä perustellaan ”tieteellisesti”, pyritään tavallisesti herättämään epäluottamusta silmiemme, korviemme ja muiden aistielintemme todistuksiin. Sanotaan, että havaintomme, joihin kaikenlainen tietomme maailmasta perustuu, eivät ole todistusvoimaisia ja että aistielimemme ovat ”jäävit”, koska ne tässä tapauksessa joutuvat todistamaan omassa asiassaan. Ei siis muka ole päteviä todisteita siitä, että ulkomaailmasta saamamme kuva on oikea, ”mallia” vastaava.

Onkohan tilanne noin toivoton?

Suuri ranskalainen filosofi Descartes puolusti aikoinaan varmaa luottamustaan aistielintensä todistuksiin selittämällä, että Jumala oli antanut hänelle vankan uskon aineellisten kappaleiden olemassaoloon, eikä Jumala voi valehdella. Tuollaista jumaluusopillista nokkeluutta tarvittiin siihen aikaan jesuiittojen kidutuspenkin ja polttorovion välttämiseksi. Nykyisin ei enää onneksi tarvitse vaivata taivaan herroja tällaisessa tapauksessa.

Edellä on jo ollut puhe siitä, että kysymys jonkin esineen olemassaolosta todistetaan käytännössä eikä teoreettisilla järkeilyillä. Sama sääntö koskee esineen kaikkia ominaisuuksia, sitä, onko siitä saamamme kuva oikea, todellisuutta vastaava. Miljoonien ihmisten samansuuntaiset havainnot, mitä erilaisimmat kokeilu- ja tutkimusmenetelmät sekä pitkälle kehitetyt teknilliset ja tieteelliset välineet tekevät mahdolliseksi tarkistaa yleispätevällä tavalla aistihavaintojen luotettavuuden aste. Ei tarvita kovinkaan mutkikkaita kokeiluja saadaksemme sitovasti todistetuksi, että esimerkiksi pöytä, jonka näemme neliskulmaisena, on todellakin neliskulmainen eikä pyöreä. Yhtä vakuuttavasti todettavissa on, että myös kuulo-, maku-, haju-, tunto-, väri- ym. aistimukset vastaavat todellisuutta ja välittävät meille objektiivista totuutta, tietenkin kukin omalla erikoisella tavallaan. Kaikkien muiden olosuhteiden pysyessä samoina synnyttää samanlainen ääniaaltojen värähtely korvissamme aina samanlaisen äänen, samanlainen aineyhdistelmä maistuu kielellämme aina samanlaisena tai synnyttää nenässämme samanlaisen hajun jne. Aistielintemme tällaisten ilmoitusten yleispätevyys on todistettu jo sillä, että niiden sisällöstä pääsevät toisilleen aivan vieraat, eri puolilla maailmaa asuvat ihmiset yksimielisyyteen pelkän puhutun ja kirjoitetun sanan avulla. Ellei näin olisi, elleivät aistimukset olisi kaikille saman maailman kuvia, ellei aistielintemme todistuksiin olisi luottamista, ei olisi mahdollinen minkäänlainen määrätietoinen inhimillinen toiminta — sputnikkien rakentamisesta puhumattakaan, kirjailijat ja taiteilijat eivät saisi ketään ymmärtämään itseään jne.

Emme tietenkään väitä aistielintemme ilmoitusten olevan aina virheettömiä, täsmällisiä ja täydellisiä. Esimerkkejä aistiharhoista, erehdyksistä, hämäristä, yksipuolisista ja pinnallisista havainnoista voi jokainen kertoa vaikka millä mitalla. Eri yksilöiden huomiokyvyn herkkyydellä, terävyydellä ja kypsyydellä saattaa olla hyvinkin suuri ero. Toinen saa ilmiöistä enemmän ”irti” kuin toinen, näkee syvemmälle, huomaa niissä useampia puolia. Mutta vaillinainen, hämärä ja yksipuolinenkin aistihavainto vastaa jossakin määrin todellisuutta, sisältää siis vaikkapa vain rahtusenkin objektiivista totuutta, ja tässä onkin asian ydin.

Mutta miksi pitää taaskin ”paasata” näistä jokaiselle täysijärkiselle ihmiselle itsestään selvistä ja yksinkertaisista asioista? Siksi, että ne liittyvät hyvin läheisesti kaikkia työläisiäkin läheisesti koskevaan suureen periaatteelliseen kysymykseen: onko totuus olemassa vai onko se vain turhaa luuloa, pelkkää mielipidettä, ”propagandaa” ja ”arvoarvostelmaa” (mikä ”moderni” sanahirviö!)? Onko totuus vain sitä mitä kukin haluaa totuudeksi nimitettävän, vai onko sellaista totuutta, joka ”ei pala tulessakaan” ja joka kestää ”vaikka vuoret luhistuisivat ja kalliot halkeilisivat”?

Näin olemme tulleet ikivanhaan, mutta vieläkin jatkuvaan kiistaan absoluuttisesta eli ehdottomasta ja relatiivisesta eli suhteellisesta totuudesta. Absoluuttiseksi eli ehdottomaksi sanomme totuutta, joka on lopullinen, muuttumaton ja ikuinen ja jota siis ei kukaan eikä mikään voi tulevaisuudessakaan kumota. Relatiivinen eli suhteellinen totuus sitävastoin on ehdollista, osittaista, ”ajallista”, olosuhteista riippuvaa ja muutosten alaista.

Prof. Urpo Harva näkyy saaneen jostakin sellaisen käsityksen, että marxilaisuus kieltää absoluuttisen eli ehdottoman totuuden olemassaolon ja että sen mukaan ”ainoa olemassaoleva totuus on relatiivinen”. Se on väärinkäsitys — kohteliaasti sanoen. Asia on nimittäin päinvastoin. Marxilaisuus ei voi ensinnäkään kiistää esimerkiksi seuraavien totuuksien ehdottomuutta: kissa on eläin, Napoleon kuoli toukokuun 5 pnä 1821, atomi ei ole jakamaton ainehiukkanen jne. Tällaisia kiistattomia kumoamattomia totuuksia voisimme ladella loputtomiin, mutta sillä emme vielä sanoisi absoluuttista totuutta kaikesta olevaisesta, vaan ainoastaan hyvin pienestä osasta olioita ja ilmiöitä. Kun kuitenkin myönnämme muidenkin olioiden ja ilmiöiden olemassaolon, olemme samalla myöntäneet niitä vastaavan absoluuttisen todellisuuden olemassaolon, ja kysymys on vain siitä, pääsemmekö ja missä määrin voimme päästä tästä totuudesta selville, saavuttaa sen.

Kysymykseen, onko absoluuttinen totuus olemassa, marxilaisuus antaa empimättä myönteisen vastauksen. Lenin sanoo tästä asiasta: ”Materialistina oleminen merkitsee, että tunnustetaan aistielintemme meille paljastama objektiivinen totuus. Objektiivisen totuuden, ts. ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumattoman totuuden tunnustaminen merkitsee, että tavalla tai toisella tunnustetaan absoluuttinen totuus.” (Materialismi ja empiriokritisismi.)

Mitä sitten merkitsee absoluuttisen totuuden tunnustaminen ”tavalla tai toisella”? Ennen kaikkea sitä, että absoluuttista totuutta ei ole käsiteltävä irrallisena, vaan sen yhteydessä suhteelliseen totuuteen. Suhteellinen totuus, kun se heijastaa oikein osaakin objektiivisesta todellisuudesta, on tältä osaltaan absoluuttista totuutta. Absoluuttinen totuus ei avaudu kerralla, se muodostuu suhteellisten totuuksien summasta ja ”jokainen aste tieteen kehityksessä lisää uusia jyväsiä tähän absoluuttisen totuuden summaan” (Lenin). Ajattelemmepa mitä tieteen tai käytännöllisen toiminnan alaa tahansa, kaikkialla havaitsemme, että vanhat, useinkin lopullisina pidetyt totuudet ovat joutuneet tekemään tilaa uusille, entistä ”todemmille” totuuksille, jotka nekään eivät ole jääneet lopullisiksi, mutta ovat merkinneet suurta edistysaskelta absoluuttista totuutta kohti. Atomia pidettiin viime vuosisadan loppuun saakka nimensä mukaisena ”jakamattomana”, viimeisenä ainehiukkasena, kunnes tämä käsitys osoittautui vain erääksi etapiksi, välivaiheeksi materian rakennetta tutkivan tieteen kehityksessä, suhteelliseksi totuudeksi, joka ilmaisi vain erään puolen absoluuttisesta totuudesta. Eikä tiede ole vielä läheskään sanonut viimeistä sanaansa materian rakenteesta, se on nyt jokaiselle ilmeistä. Aikoinaan vallinnut käsitys, että aurinko kiertää Maata, ei ollut suinkaan kokonaan väärä eikä varsinkaan ”naurettava”, se sisälsi arvokkaita totuuden aineksia. Kopernikuksen aurinkokeskeinen maailmanjärjestelmä oli korkeampaa totuutta, mutta ei sekään tyhjentävää ja lopullista tietoa auringon ja Maan välisistä suhteista.

Dialektisen materialismin mukaan ovat ”historiallisesti ehdollisia ne rajat, joissa tietomme lähenevät objektiivista, ehdotonta totuutta, mutta ehdoton on tämän totuuden olemassaolo, ehdotonta on se, että me lähestymme sitä” (Lenin). Marxilaisuus ei yhdy siihen psykologistiseen teoriaan, jonka mukaan ihmisen psyykkinen eli sielullinen rakenne estää häntä saavuttamasta absoluuttista totuutta. Inhimillinen tiedostamiskyky ja inhimillinen ajattelu ovat rajoittamattomia ja suvereeneja rakenteensa, luontonsa sekä niille avautuvien mahdollisuuksien puolesta. Maailmankuvamme avartuessa tulemme yhä lähemmäksi absoluuttista totuutta. Sen saavuttaminen kaikessa täydellisyydessään ja lopullisuudessaan on tosin käytännössä mahdotonta, mutta tämä ei johdu ihmisen ”sielullisesta rakenteesta”, vaan tiedostavien yksilöiden ajallisista ja paikallisista rajoituksista, siitä että ”ajattelun suvereenisuus toteutuu monissa epäsuvereenisesti ajattelevissa ihmisissä”, ”monissa suhteellisissa erehdyksissä” (Engels). Ja se johtuu ennen kaikkea ikuisessa liikkeessä, alituisessa muutoksessa ja uudistumisessa olevan luonnon äärettömyydestä ja ehtymättömyydestä.

Kumoaako atomifysiikka materialismin?

Tiedettä saamme kiittää siitä, että maailmankuvamme avartuu ja syvenee jatkuvasti. Tieteen saavutukset eivät voi olla vaikuttamatta maailmankatsomuksellisten oppien kehitykseen ja kohtaloihin. Kuvaavaa on, että jopa uskonnonkin edustajat katsovat nykyisin aiheelliseksi vertailla opinkappaleitaan eräisiin kiistattomiin tieteellisiin tosiasioihin.

Varsinkin on atomintutkimus monine ennen aavistamattomine tuloksineen aiheuttanut vilkasta keskustelua maailmankatsomuksellisistakin kysymyksistä. Suurinta mielenkiintoa on tässä yhteydessä herättänyt kysymys materian ns. aaltomaisuudesta. Se mitä aikaisemmin pidettiin erityisen väliaineen, eetterin väreilynä, onkin osoittautunut ominaiseksi materialle yleensä. Kun atomien lähettämän säteilyn oli havaittu käyttäytyvän ”kaksimielisesti”, milloin ainehiukkasten, milloin ”paljaan” aallon tavoin, suorittivat materialismin viholliset omin lupinsa mielivaltaisen leikkauksen ja — selvä juttu — heittivät ”tarpeettomana” pois sen mikä viittasi säteilyn hiukkasominaisuuksiin. Näin oli tuo kirottu materia saatu onnellisesti pois tieltä, jäljelle jäi vain aaltoilu ja väreily, pelkkä ”henki”. Tästä saatiin sitten aihe suureen iloon ”aineen katoamisesta” ja ”materialismin perusteiden romahduksesta”. Materialismin teilaajat viettivät riemullisia peijaisia.

Materialismin vihollisten äänekäs riemu materialismin kumoamisen johdosta on läheistä sukua surullisenkuuluisalle amerikkalaiselle atomidiplomatialle. Yhteistä näille on muun muassa tulenpalava kiire nolaamaan itsensä. Materialismin teilaajat eivät ole tulleet innostuksissaan huomanneeksi, että se minkä uusin tiede on kumonnut, ei ole materialismi, vaan tiedemiesten keskuudessa aikaisemmin vallinnut puutteellinen käsitys materian rakenteesta ja sen ominaisuuksista. Materia ei ole lakannut olemasta materiaa. Maailma on edelleenkin maailma, vaikka maailmankuva on muuttunut, tullut täydellisemmäksi, lähemmäksi objektiivista totuutta. Tiede ei ole suinkaan hävittänyt rajaa aineen ja hengen, todellisuuden ja tajunnan väliltä. Se ei ole tehnyt ”aineellista henkisemmäksi ja henkistä aineellisemmaksi”, kuten Russell väittää. Raja aineen ja hengen, todellisuuden ja ajattelun välillä on yhtä selvä kuin ennenkin. Atomi jota fyysikko tutkii ja pommittaa, on ulkokohtaista todellisuutta, materiaa, mutta atomiteoria syntyy vasta tutkijan aivoissa. Atomipommi on vaatinut keksijöiltään tavattoman paljon aivotyötä, olettamuksia, teorioita, laskelmia ja mielikuvitustakin, mutta sitä ei ole pantu kokoon teorioista eikä mielikuvista, vaan sen aineellisista edellytyksistä, maan uumenista esiinkaivetusta materiasta.

Jutut aineen katoamisesta, atomien henkisyydestä, rajan häviämisestä aineen ja hengen väliltä, materialismin perusteiden romahtamisesta jne. ovatkin vain hurskasta toiveajattelua, taivaallisia tarinoita. Ne eivät ansaitse yhtään enempää arvoa kuin mitä taantumukselliselle pimityspropagandalle yleensä on annettava.

Atomintutkimuksen tulokset luovat uutta valoa myöskin materialismin ja idealismin väliseen vanhaan, mutta ei vanhentuneeseen kiistakysymykseen maailman olemassaolosta. Monien atomintutkimusten yhteydessä ilmenneiden seikkojen odottamattomuus ja yllätyksellisyys on saanut useat tiedemiehet säikähtämään omien tutkimustensa tuloksia. Tämä tosiasia nauraa filosofialle, jonka mukaan ihmisen tiedon määräävät vain hänen tarpeensa.

Ja vihdoin se ennenkuulumattoman nopea liikunta, joka kaikenlaisen aineen jokaisessa atomissa joka hetki on käynnissä, se valtava energiamäärä, joka siihen sisältyy, näyttää selvääkin selvemmin toteen dialektisen materialismin väittämän, jonka eräs näiden luentojen kuulijoista tulkitsi omin sanoin näin:

”Materialla ei ole alkua eikä loppua, se ei ole tarvinnut eikä tarvitse luojaa eikä liikuttajaa, se on ollut ja on, se on liikkunut ja liikkuu omalla voimallaan iankaikkisesta iankaikkiseen.”

Tähän on mahdoton olla sanomatta ”aamen”. Henkeä, kuolematonta sielua tai vapaata tahtoa ei atomista ole kukaan löytänyt. Kumoamattomana pysyy dialektisen materialismin väite:

”Materia on kaikkien muutosten subjekti.” (Marx.)

Atomintutkimuksen tulokset ovat joka kohdassa dialektisen materialismin perusväittämien toteennäyttämistä. Ne eivät ole tappaneet dialektista materialismia eivätkä vähäisimmässäkään määrin järkyttäneet sen terveyttä, vaan päinvastoin suuresti sitä lujittaneet.

Maailmankuva on Leninin sanojen mukaan ”kuva siitä, miten materia liikkuu ja miten materia ajattelee”. Kun lähdemme siitä, että tämä todellisuuksien maailma on olemassa, että se ei seiso päällään vaan jaloillaan, aineellisella perustallaan, ja kun me tämän mukaisesti tunnustamme ajatustapahtuman luonnon ja yhteiskuntaelämän tapahtumien heijastumiksi ihmisten aivoissa, silloin on maailmankatsomuksellamme vankka kallioperusta, joka kestää tieteen, historian ja käytännön arvostelun. Muussa tapauksessa joudumme umpikujaan, jossa porvarillinen muotifilosofia istuu.

Materialismi ja niin sanottu realismi

Tajuntamme ulkopuolella olevan ja siitä riippumattoman objektiivisen todellisuuden tunnustaminen on perusseikka, joka erottaa materialismin idealismista. Tähän tunnustamiseen nähden ei voi olla vähänkään johdonmukaista ”kolmatta linjaa”, ja yrityskin sellaisen löytämiseen voi olla vain epämääräistä hoipertelua näiden kahden peruslinjan välillä, pikkumyönnytysten tekoa puolelle ja toiselle, sanalla sanoen periaatteetonta filosofista konikauppaa. Tämä on sanottava siitä huolimatta, että korkeasti oppineet filosofian professorit väittävät päinvastaista. Niinpä prof. J. E. Salomaa, joka ”Työväenluokan maailmankatsomuksen” ensimmäisen painoksen ilmestyttyä kirjoitti siitä arvostelun valtion kirjastotoimiston julkaisemaan Arvostelevaan Kirjaluetteloon, oli sitä mieltä, että teoksessani ”yksinkertaistetaan nykyajan filosofinen tilanne, kun katsotaan filosofiassa olevan vastakkain vain idealismin ja materialismin . . . sekä jätetään kokonaan syrjään mm. realistiset maailmankatsomukset, jotka materialismiin taipumatta hyväksyvät subjektista riippumattoman todellisuuden olemassaolon. . .” Myös prof. G. H. von Wright puhuu teoksessaan ”Logiikka, filosofia ja kieli” realismista, joka ei ole materialismia, mutta kuitenkin ”myöntää tajunnasta riippumattoman todellisuuden olemassaolon”.

Tutustuakseni tähän merkilliseen ”realismiin” eli ”todellisuusfilosofiaan” tartuin saman prof. Salomaan kirjoittamaan teokseen ”Idealismi ja realismi nykyaikaisessa englantilaisessa filosofiassa”. Siinä mainitaan mm. Bertrand Russell eräänä nykymaailman huomattavimmista ”realisteista”. Mutta kun sitten prof. Salomaan asiantuntevalla johdolla tutustumme Russellin filosofiaan, toteamme että tuo kehuttu todellisuuden ”hyväksyminen” ja ”myöntäminen” tapahtuu siinä aikalailla omituisella tavalla. Aineen ja hengen välinen ero on Russellin mukaan pelkkää harhaa. Hän tahtoo, kuten Salomaa sanoo, ”hävittää kaiken aineellisen aineellisesta maailmasta ja kaiken henkisen henkisistä ilmiöistä”. Tämän kuultuamme kysymme ihmeissämme: mitähän se on tuo ”tajunnasta riippumaton todellisuus”, joka ei ole henkistä eikä aineellista? Meille vastataan, että se on ”jotakin” — jotakin henkeä ja ainetta alkuperäisempää ”ainesta”. Tätä ”ainesta” nimitetään ”tapahtumiksi”. Tämä on sellaista hepreaa, joka panee prof. Salomaankin ihmettelemään, sillä, kuten hän sanoo, ”jää lopulta käsittämättömäksi, mitä meidän on ymmärrettävä ajallisesti ja paikallisesti ulottuvaisilla ‘tapahtumilla’, jotka eivät ole aineellisia eikä henkisiä, etenkin kun paikka ja aika eivät Russellin mukaan ole mitään objektiivista todellisuutta, vaan määrättyjä suhteita”.

Filosofinen hoipertelija Russell, joka luulee päässeensä irti niin aineesta kuin hengestäkin, ei kuitenkaan malta olla niistä puhumatta. Niinpä hän atomifysiikan saavutuksiin vedoten väittää, että ”henkinen on tullut aineellisemmaksi ja aineellinen henkisemmäksi”. Mutta tämähän merkitsee, että todellisuus on sekä henkistä että aineellista yhdellä kertaa, mutta että niiden välillä ei ole rajaa.

Siinäpä meille sitten jo onkin ”realismia” kerrakseen. Kun aine ja henki, materia ja tajunta, ovat yhtä ja samaa, niin tajunnasta riippumatonta todellisuutta ei voi olla olemassakaan. Kun siitä kuitenkin puhutaan, niin se on yhtä hupaisan järkyttävää kuin naimamatkalle sonnustautuvan Nummisuutarin Eskon unelmointi Esko-Kreetasta tai Kreeta-Eskosta. Mutta realismia se ei ole, jos realismilla tarkoitetaan nimensä mukaista realiteetteihin eli tosiasioihin perustuvaa oppia. Se on realismia lainausmerkeissä, niin sanottua realismia, itse asiassa subjektiivista idealismia. Niiden jotka todellakin tunnustavat subjektista, tajunnasta riippumattoman todellisuuden olemassaolon ”ilman sarvia ja hampaita”, johdonmukaisesti ja kiemurtelematta, on pakostakin sekä taivuttava että päädyttävä materialismiin.

Prof. Salomaa selittää, että realismiksi nimitetty Russellin filosofia on ”pääpyrkimykseltään ja olemukseltaan samaa kuin Avenariuksen ja Machin positivismi”. Se on totta. Mutta Machin ja Avenariuksen positivismi on juuri sitä samaa empiriokritisismiä, josta Lenin on kirjoittanut suurenmoisen filosofisen teoksensa ”Materialismi ja empiriokritisismi”. Tähän teokseen tutustumalla saamme oikean arvion niin Russellin filosofiasta kuin kaikista muistakin porvarillisen muotifilosofian uusimmistakin virtauksista.