Yrjö Sirola (1936)

Yrjö Sirola

Lehtemme viime numerossa oli lyhyt ilmoitus Yrjö Sirolan kuolemasta, joka aivan odottamatta tapahtui maaliskuun 18 päivänä.

Yrjö Sirolan jättämä aukko Suomen vallankumouksellisen proletariaatin huomatuimpain johtajain rivistöön on vaikeasti täytettävissä. Yrjö Sirola oli hengenvoimiltaan ja kyvyiltään sellainen valoisa johtajapersonallisuus, jollaisia ei joka aika kasva. Pienen kansan lapsena syntyneenä ei hänen kehityksensä kuitenkaan rajoittunut vain kansallisiin rajoihin, vaan kasvoi hän todella maailmankansalaiseksi, yhdeksi tulevan maailmanmittaisen sosialistisen yhteiskunnan tienraivaajaksi.

Yrjö Sirola eli ja voimakkaasti vaikutti Suomen työväen kahden vallankumouksen aikakausina, nim. vv. 1905–06 ja 1917–18, antaen noina aikoina suuntaa ja sisältöä noille Suomen oloissa valtaville ja vaikutukseltaan laajakantoisille tapahtumille. Ja suurella tarmolla ja intomielellä valmisti ja kasvatti hän joukkoja, varsinkin kaadereita Suomen vallankumouksellisen työväen kolmatta ratkaisevaa nousua varten, jolloin Suomen työväki liitossa köyhemmän talonpoikaiston kanssa kukistaa porvarillisen riistovallan ja perustaa proletariaatin diktatuurin, Neuvosto-Suomen. Tämä Suomen työväen viimeinen voittoisa taistelu jäi häneltä näkemättä. Mutta hän tiesi sen varmasti tulevan. Sosialismin voitto maailman kuudenneksella on siitä varmana takeena.

———

Sellaisen taistelijapersonallisuuden, työväenluokan johtajan ja kasvattajan kuin Yrjö Sirola, elämäntaival oli tapahtumista rikas ja monipuolinen. Lukijoillemme saatamme siitä esittää tässä vain joitakin hajanaisia piirteitä. Palauttakaamme mieliimme vaikkapa vuoden 1905 tapahtumia. Yrjö Sirola oli silloin Tampereella paikallisen työväenlehden, “Kansan Lehden”, toimittajana. Marraskuun suurlakon aikana oli hän kaupungin vallankumouskomitean sihteerinä. Siltä ajalta on tunnettu mm. eräs asiakirja, jonka nimenä on “Punainen julistus”. Sen kirjoittaja oli Yrjö Mäkelin. Mutta julistuksen sisältöön on valautunut paljon myöskin Yrjö Sirolan luovaa vallankumouksellista henkeä ja pyrkimystä. Julistus oli niiden keskustelujen tulos, joita käytiin näiden kahden johtavan miehen välillä sen ajan historian yhteenvetojen kuumeisina hetkinä. “Punainen julistus” ei suinkaan ole mikään bolshevistinen asiakirja. Ei siinä ole kysymykset asetettu marxilaisella selvyydellä ja kirkkaudella. Mutta tuo julistus on Suomen työväenliikkeen silloisen kehitystason vissinä merkkipylväänä ja puutteistaan huolimatta kuitenkin vissinä vallankumoukselliseen suuntaan pyrkivänä ja johtavana tienviittana vallankumouksellisen joukkoliikehtimisen suuntaan. Julistus ilmentää Suomen työväen vallankumouksellista joukkotahtoa ehkä paraiten, kuin monet muut sen ajan ohjelmajulisteet ja toimintakehotukset. Lähemmin puuttumatta v. 1905 aikoihin ja Yrjö Sirolan puheisiin ja kirjoituksiin tuolta ajalta huomautamme vain, että siltä ajalta on hänellä vallankumoukselliseen suuntaan käyviä tekoja ja toimenpiteitä koko joukko.

Suomen sos.dem. työväenpuolueen puoluekokouksessa Oulussa (1906 syksyllä) valittiin Yrjö Sirola puolueen sihteeriksi. Puolueen keskeisimpänä johtajana suoritti hän laajaa poliittis-organisatoorista työtä Suomen työväen parhaimmiston järjestämisessä, sen keräämisessä sos.dem. työväenpuolueen riveihin, sen kasvattamisessa ja poliittisessa valistamisessa. Valtava poliittinen herätys kävi niinä aikoina Suomen työväenluokan keskuudessa. Luokkatietoisuus kasvoi ja voimistui. Työväen laajojen joukkojen tempautuminen poliittiseen elämään oli noina aikoina niin laajamittaista, innostusta uhkuvaa ja toiminta-altista, että vastaavanlaista joukkonousua oli vasta toisena vallankumousaikajaksona, nim. vuosina 1917–1918, (ja poliittiselta kypsyydeltäänkin korkeammalla tasolla olevaa).

Parin hengähdysvuoden jälkeen, jonka Suomen työväki Venäjän vallankumousliikkeen pääasiallisesta ansiosta sai v. 1905 tapahtumain jälkeen, kymeytyi Suomen työväenluokan poliittisen nousun virta sekä objektiivisten että subjektiivisten tekijäin johdosta. Tsarismi alkoi uudella voimalla hyökätä Suomen kansan oikeuksia vastaan ja niiden oikeuksien puolesta eturintamassa taistellutta työväenluokkaa vastaan. Porvariston tärkeät osat tukivat tsarismia (n.s. suomettarelaiset ym.) peläten kasvavaa työväenluokan joukkovoimaa. Vasemmistolaisena, mutta ei vallankumouksellisena marxilaisena työväenpuolueena, Suomen sos.dem. työväenpuolue keskitti päähuomionsa parlamenttiin ja sen kautta ja voimalla taisteluun tsarismia ja oman maan porvaristoa vastaan. Ensimmäisten joukossa valittiin myöskin Yrjö Sirola sos.dem. työväenpuolueen edustajana parlamenttiin heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Siellä esiintyi Yrjö Sirola mm. tsarismin vastaisen taistelun kärkijoukossa arvostellen terävimmin ja johdonmukaisimmin tsarismin sortopolitiikkaa ja tsarismin apuna matelevia porvariston pääedustajia. Mutta Yrjö Sirolan parlamenttitoiminta ei muodostunut pitkäaikaiseksi, sillä 1909 vuoden lopussa siirtyi hän Amerikan Yhdysvaltoihin, agitaattoriksi ja propagandistiksi sikäläisten suomalaisten työläisten keskuuteen. Siellä suoritti hän huomattavaa poliittista kasvatustyötä suomalaisten työläisten keskuudessa, kuuluen vasemmistolaisen suunnan tunnetuimpiin edustajiin sen ajan Amerikan suomalaisessa työväenliikkeessä, hän oli industrialistisen suunnan kannattaja. Yrjö Sirolan kuuluminen industrialistisen suunnan kannattajiin kuvaa toiselta puolen hänen silloista vallankumouksellista pyrkimystään, mutta toiselta puolen myöskin poliittisen kasvun vissiä keskeneräisyyttä tuona aikana. Totta kyllä allekirjoittaneelle ei ole lähemmin tunnettua, miten Yrjö Sirola tuon suunnan edustajana asetti kysymykset ja mitä ja minkälaista työtä hän konkreettisesti suoritti tuon liikkeen riveissä.

Palattuaan Suomeen v. 1913 lopussa tuli hänestä sos.dem. työväenpuolueen päälehden, “Työmiehen”, toimittaja. Paitsi kirjoituksillaan, vaikutti hän myöskin innostavilla puheillaan ja luennoillaan työväen joukkojen keskuudessa. Yrjö Sirola oli pidetyimpiä työväenpuhujia puheittensa terävän sisällön ja esityksensä helppotajuisuuden johdosta.

Maailmansodan vuosina, mutta varsinkin sen loppuselvittelyissä oli Yrjö Sirolalla huomattava osuus Suomen työväenliikkeen sen ajan toiminnoissa. Erikoisesti on mainittava, että sos.dem. työväenpuolueen johto lähetti hänet edustajakseen Tukholmaan v. 1917 kesällä, osallistumaan zimmerwaldilaisten kokoukseen, antamaan tietoja ja saamaan oppia sieltä. Tukholma oli noina maailmansodan vuosina myöskin kansainvälisen sosialistisen liikkeen johtavain tovereiden yhtenä kokoontumispaikkana. Sinne kokoontui myöskin zimmerwald-vasemmisto, joskin siellä oli myöskin sosialishovinistien ja muiden työväenluokan pettureiden edustajia (m.m. Kautsky). Tukholmassa keskusteli Yrjö Sirola eri suuntien edustajain kanssa ja informoi niistä Suomen sos.dem. työväenpuolueen johdolle. Joskus muistellessaan v. 1917 Tukholmassa oloaan valitti hän sitä, että puolue lähetti hänet sellaiseen tehtävään antamatta mitään toimintaohjeita. Kuitenkin zimmerwaldilais-vasemmisto oli se pääsuunta, joka Yrjö Sirolan mielestä oli lähimmin oikeassa, ja sen mukaan hän orientoitui. Bolshevismiin ei hän vielä tällöin perehtynyt täydellisesti, joskin sai tapaamiltaan bolshevikkien edustajilta paljon vaikutteita. Palattuaan syyskesällä Suomeen, edusti hän Suomen työväenliikkeessä johdonmukaisimmin vasemmistoa. Marraskuusta 1917 tammikuuhun 1918 oli hän valtiopäivillä ja puoluejohdon jäsenenä ja julisti rohkeasti marraskuun alussa Suomen proletariaatin velvollisuutta puolustaa Venäjän vallankumousta. V. 1917 marraskuun suurlakon aikoina kallistui hän vallanoton puolelle. Antaakseen pontta kannalleen, laittoi hän itselleen oman kansliankin “Työmiehen” talossa sijainneeseen Närhin räätäliliikkeen työhuoneeseen. Siellä hän neuvotteli punakaartilaisten ja muiden tovereiden kanssa. Mutta ei tullut marraskuun suurlakosta vallanoton lähtökohtaa. Vasta tammikuussa julisti sos.dem. työväenpuolueen siltasaarelainen johto vallankumouksen maassa ja lähti vallankumoushallitukseen. Yrjö Sirola oli vallankumoushallituksen ulkoasiain valtuutettuna. Niin paljon kuin tämä tehtävä vaatikin häneltä voimia, kävi hän mm. usein puhumassa punakaartilaisille, keskusteli heidän kanssaan rintamilla (Pohjoinen rintama), neuvoi ja rohkaisi taistelijoita.

Huolimatta Punaisen Kaartin sankarillisesta taistelusta yhdistyneitä lahtarivoimia (suomalaiset, ruotsalaiset, valkoiset venäläiset ja vihdoin imperialistisen Saksan säännölliset armeijajoukot) vastaan, kärsi Suomen työväki taistelussa tappion. Seurasi hirveä valkoinen terrori. Porvaristo kohteli petomaisesti vastustajaansa. Parisenkymmentä tuhatta punaisia taistelijoita, miehiä ja naisia, tappoivat lahtarit koirakuoppiin, ja vankileireihin teljettiin heitä noin kahdeksankymmentätuhatta. Vallankumouksen pääjohto pääsi punaisen kaartin rippeiden kanssa vetäytymään Neuvosto-Venäjälle.

Tappion jälkeen alkoivat sosialipetturit ja vallankumouksen kavaltajat ulvoa, että Suomen työväen sankarillinen aseellinen taistelu porvaristoa vastaan oli muka rikos työväenluokkaa kohtaan. Ei olisi pitänyt tarttua aseisiin, siinä verisen lahtariporvariston edessä madelleiden sosialipettureiden (Ryömä, Evert Huttunen, Viik ym.) harjoittaman “kritiikin” pääsävel.

Kritiikin ja itsekritiikin aseen tuntijana ja käyttäjänä oli myöskin Yrjö Sirola ensimmäisten joukossa, joka ryhtyi tilintekoon häviöön päättyneen aseellisen taistelun johdosta. Mutta hänen kritiikkinsä ja itsekritiikkinsä pohja ja perusta oli kokonaan toinen, kuin sosialipettureiden. Yrjö Sirola oli ensimmäisten joukossa osoittamassa, että ei se ollut väärin, — rikoksesta puhumattakaan, — että Suomen työväki nousi aseelliseen taisteluun. Mutta päävika oli siinä, että ei osattu taistella niin kuin olisi pitänyt. Säälimättä oli hän etsimässä ja osottamassa johdon tekemiä virheitä. Suomen vallankumoukselliselta työväeltä puuttui vielä silloin voittamisen taito, joka johtui siitä, että sen taistelujen johdossa ei ollut loppuun saakka vallankumouksellista puoluetta, kommunistista puoluetta. Kommunistisen puolueen puuttuminen oli se päätekijä, josta johtui, että Suomen työväki ei saanut vielä 1918 voittoa verivihollisestaan porvaristosta, ei voinut laajentaa Venäjän suuren Lokakuun sosialistista vallankumousta voittoisaan loppuun Suomessa.

Yrjö Sirolalla ei kritiikki ja itsekritiikki ollut koskaan fraasi, vaan keino parantaa työtä. Niinpä nähtiinkin hänet ensimmäisenä valmistamassa uuden puolueen, Suomen Kommunistisen Puolueen, perustamista. Hän kuului siihen v. 1918 kesällä kokousta valmistaneeseen kolmikkoon, joka tov. O. V. Kuusisen johdolla valmisti uuden puolueen ohjelman ja lähiajan taktiikkatehtävät. Suomen Kommunistinen Puolue, emigranttien perustamana v. 1918 syksyllä, lähti uudelleenaseistautuneena puolueena uudistunein voimin valmistamaan uutta Suomen työväen aseellista nousua. Yrjö Sirola oli uuden puolueen vastavalitun Keskuskomitean jäsen ja sen puheenjohtaja. Suomen vallankumouksellinen proletariaatti tunsi heti puolueen omakseen ja oman puolueensa johdolla on Suomen työväki käynyt taistelua maan päällä ja maan alla valmistuen ja valmistaen laajoja joukkoja porvariston riisto- ja rosvokomentoa vastaan, lopullisesti vapauttavaan taisteluun pääoman ikeestä, oman valtansa, proletariaatin diktatuurin perustamiseen, sosialismin rakentamiseen ja uuteen vapaaseen iloiseen elämään, johon sitä innoittaa ja kannustaa suuren sosialistisen isänmaan jättiläissaavutukset.

Puolueen käymän jokapäiväisen taistelun eri vaiheissa oli Yrjö Sirola mukana hänelle ominaisella nuorekkaalla innolla ja uskolla eturinnassa. Hyvin oli Yrjö Sirola omaksunut Leninin ja Stalinin opetukset erittäinkin teorian alalla. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista käytäntöäkään. Tämän Leninin opetuksen oli Yrjö Sirola painanut syvälle mieleensä ja hänellä oli elävä kokemus siitä, miten tavattoman heikosti teorian kysymyksiä käsiteltiin Suomen vanhan sos.dem. työv. puolueen keskuudessa, miten vähän annettiin huomiota teorian kysymyksille silloin ylipäänsä. Tämä virhe oli poisjuurittava uuden puolueen keskuudesta, se ajatus oli Yrjö Sirolalla alituisena ja polttavana. Hänen aivojaan askarrutti ajatus, miten mahdollisimman perusteellisesti voitaisiin maailman paras teoria, Leninin-Stalinin teoria selvittää ja tehdä tunnetuksi ei vain etujoukolle, vaan mahdollisimman laajoille työväenjoukoille, sillä selvä tieto vallankumouksellisesta päämäärästä varmistaa työväenluokan voiton porvaristosta.

On itsestään selvää, että asia, jota tahtoo toisille selvittää, tulee olla selittäjälle itselleen täysin selvä. Tämä oli Yrjö Sirolalle aapiskirjatotuus jo vanhalta opettaja-ajalta. Voidakseen oikein ja hyvin selvittää toisille Leninin-Stalinin teoriaa ja leninismiä yleensä, piti Yrjö Sirola omana henkilökohtaisena velvollisuutenaan (ja sitä hän teroitti kaikille puolueen propagandisteille) syvällisesti omaksua tämä tieto. Jos hän aikaisemmin, ennen vallankumousta, oli “harrastanut” Marxin oppien tutkimusta, niin nyt vallankumouksen jälkeen otti hän yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväkseen paneutua niihin sisälle niin, että tuo maailman paras tieto todella olisi hänellä. Leninin-Stalinin opetukset olivatkin hänellä alituisen huomion esineenä. Niiden johdolla tutki hän väsymättömästi proletaarisen vallankumouksen tehtäviä ei vain Suomen osalta, vaan maailman mitassa. Marx, Engels, Lenin, Stalin, siinä hänen lempikirjailijansa, nuo maailmanvallankumouksen suuret johtajat, jotka neroudellaan ovat vieneet ja vievät yhä nopeutuvassa tahdissa proletariaatin voiton asiaa lopullista voittoa kohden koko maailmassa. Mutta hyvin ymmärtääkseen näitä jättiläisneroja, sanan ja teon mestareita, on tunnettava mennyt ja nykyaika, luokkien muodostuminen ja luokat sekä luokkakerrostumat, aineellinen ja henkinen kulttuuri ja luokkien pyrkimykset. Marxilais-leniniläisenä tutkijana riitti Yrjö Sirolalta ihmeteltävän paljon aikaa näiden kaikkien tutkimiselle ja selvittämiselle. Kuka taitaakaan sanoa sen kirjojen paljouden, joiden sisällöstä hän otti itselleen sen, mikä oli tarpeen proletariaatin voiton asialle. Siihen antoivat mahdollisuuden hänen suuret hengenvoimansa ja energisesti keskitetty taito tehdä työtä, perehtyä tuhansiin menneen ja nykyisen elämän yksityiskohtiin. Paitsi kirjatietoa, ammensi hän eläviltä ihmisiltä lisävalaistusta sen tai tuon poliittisen tehtävän käytäntöönsaamisesta, puutteista ja heikkouksista siinä. Antaa tehtävä ja kontrolloida sen elävä toteuttaminen, sillä tavalla rikastutti Yrjö Sirola marxilaista tietoisuuttaan. Näin hän, samalla kun kasvatti itseään, samanaikaisesti kasvatti kaadereita. “Tämä tehtävä muodostikin hänen tärkeimmän työnsä hänen elämänsä viimeisten 15 vuoden aikana. Tälle rakastamalleen työlle hän antoi tulisen henkensä kaiken voiman. Hän oli niin ihmeteltävä leninismin opettaja, niin henkevästi ja järkevästi selitti bolshevikkien puolueen historiaa ja kokemusta, Leninin-Stalinin oppia, Kominternin päätöksiä, että hänen kuulijansa eivät voineet unohtaa sitä, minkä olivat hänen luennoltaan kerran saaneet.” — Näin sanovat Dimitrov, Kuusinen, Manuilskij ym. nekrologissaan Yrjö Sirolasta. Erikoisesti korosti tätä puolta Yrjö Sirolan elämäntyössä tov. O. V. Kuusinen. Moskovan krematoriossa tapahtuneessa polttohautaus-tilaisuudessa pitämässään erinomaisessa puheessaan lausui tov. Kuusinen Yrjö Sirolasta mm. seuraavaa:

“Sirola oli todella harvinaisen etevä bolshevististen kaaderien kasvattaja. Tässä työssä olisi pitänyt hänet nähdä! Millainen loiste oli hänen silmissään, kun hän selitti kuulijoilleen Leninin ja Stalinin oppeja; kuinka vakuuttavasti hän esitti NKP(b):n historiaa ja kokemuksia; kuinka valaisevasti hän osasi yhdistää teorian ja käytännöllisen kokemuksen; kuinka sytyttävästi hän osoitti oppilailleen ne sosialismin voitot, jotka Neuvostoliiton proletariaatti on saavuttanut ja tulee saavuttamaan toveri Stalinin johdolla.”

Minä luulen, että liioittelematta voidaan sanoa Yrjö Sirolan olleen harvinaisia ja yksi kaikkein kyvykkäimpiä leninismin propagandisteja mitä tunnetaan ei vain suomalaisessa vallankumouksellisessa liikkeessä, vaan kansainvälisenkin vallankumouksellisen liikkeen mittasuhteet huomioon ottaen.

Paitsi puheissaan selvitti Yrjö Sirola kirjoituksissaan kansainvälisen proletaarisen vallankumousliikkeen teorian ja käytännön kysymyksiä. “Väsymättömällä kirjallisella toiminnallaan tov. Sirola jätti työväenliikkeelle rikkaan perinnön. Hän hallitsi erinomaisesti marxilais-leniniläisen propagandan ja agitation asetta, kirjoitti monilukuisia artikkeleita kommunistiseen lehdistöön ja käänsi suomen ja ruotsinkielelle monia Marxin, Leninin, ja Stalinin teoksia” — sanoivat Dimitrov, Kuusinen, Manuilskij ym. kirjoittamassaan nekrologissa Yrjö Sirolasta. Emme lähde luettelemaan hänen lukuisia kirjallisia töitään. Sanomme vain, että meidänkin lehtemme lukijoille on Yrjö Sirolan nimi erittäin tuttu. Hän oli lehtemme perustajia ja yksi kaikkein aktiivisimpia kirjoittajia aina kuolemaansa saakka. Paitsi nimimerkillään varustettuja kirjoituksia, on lehdessämme julkaistu suuri joukko Yrjö Sirolan kirjoituksia tai käännöksiä ilman nimimerkkiä, ja erittäin paljon auttoi hän toimitusta konsultanttina, ollen siinäkin aikaansa säästämätön. Yrjö Sirolan kirjallinen työ on laaja. Meidän lehdessämme on siitä julkaistu vain pikku siruja. Kominternin johtavat toverit ovat siitä myös tietoisia. Niinpä tov. Kuusinen puheessaan sanoi, että “arvokasta ja hedelmällistä on ollut toveri Sirolan laaja kirjallinen toiminta. Lukuisten itsenäisten kirjallisten töittensä ohella on hän kääntänyt suomenkielelle useita marxilaisuuden klassikkoja… Vielä pari kuukautta ennen kuolemaansa julkaisi hän perusteellisen esityksen Suomen vallankumousliikkeen kokemuksista vuosilta 1905 ja 1906.” Suomen vallankumouksellinen proletariaatti on ikuisesti muistava Yrjö Sirolan uraauurtavan työn suullisella ja kirjallisella alalla. Yrjö Sirolan elämäntyöstä saa nuori polvi alituisesti ammentaa oppia ja innostusta kulkiessaan suurta päämääräänsä kohden, kohti sosialismin ja kommunismin voittoa. Yrjö Sirolan elämäntyöstä oppii nuori polvi myöskin Suomen työväen vallankumouksellisen taistelun tärkeiden vaiheiden historiaa, miten taistelu kohoaa yhä korkeammalle ja korkeammalle asteelle, kunnes voitto on saavutettu.

Olemme Yrjö Sirolan elämänvaiheista kertoessamme viitanneet vain joihinkin puoliin. Emme ole ohimennenkään kosketelleet hänen suorittamaansa työmäärää Suomen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitean jäsenenä, jossa hän oli puolueen perustamisesta asti. Samoin hänen työstään Kominternin yhtenä perustajana ja kansainvälisen kontrollikomitean jäsenenä ja hänen toimistaan Sovetti-Karjalassa, jossa hän oli yhteen otteeseen valistusasiain kansankomissaarina. Myöskään ei ole ollut mahdollista valaista hänen työtään Lännen Vähemm. Kansall. Komyliopistossa, jossa hän oli yhteen aikaan rehtorina ja useiden yhteiskunnallisten aineiden opettajana. Mainitsematta on monia muita hänen töistään, esim. siitä, miten paljon pidetty doklatsikka ja joukkopuhuja hän oli suomenkielisten työläisten ja kolhosnikkojen keskuudessa sekä Leningradissa ja alueella ja Sovetti-Karjalassa. Vähänkin perusteellisempi hänen töittensä luetteleminenkin ei lyhyen kirjoituksen puitteissa ole mahdollista.

Yrjö Sirolan poismeno oli raskas menetys Suomen taistelevalle työväelle. Erittäin kipeästi tuntevat menetyksen tuhannet Suomen sosialistisen neuvostovallan perustuksen kaivajat kuin myöskin tuhannet sosialismin rakentajat, suomenkieliset stahanovilaiset työläiset ja kolhosnikat Leningradin alueella ja Karjalan ASSR:ssä.

Yrjö Sirola oli valoisa luonne, aina vallankumouksellisen optimismin innoittama. “Mutta hän saattoi syvästi vihata työväen luokkavihollisia. Loppuun saakka säilytti hän nuorekkaan henkisen raikkauden. Hänessä yhtyi suurin vaatimattomuus kumoukselliseen intohimoisuuteen.” (Kuusinen). Hänen valoisa muistonsa säilyy ikuisesti Suomen vallankumouksellisten työläisten sydämissä, siellä, missä aina ihastuksella tullaan mainitsemaan suurten esitaistelijain nimiä, esitaistelijain, joiden joukossa Yrjö Sirolan nimi ei ole jääpä vähemmän tunnettujen joukkoon.

J. K. Lehtinen.