Suomen luokkasodan 15-vuotispäivä ja neuvostokirjailijain tehtävät (1932)

Suomen luokkasodan 15-vuotispäivä ja neuvostokirjailijain tehtävät

(Tov. Yrjö Sirola Leningradin suomenkielisten neuvostokirjailijain kokouksessa)

Leningradin suomenkielisten neuvostokirjailijain kokouksessa oli keskustelun alaisena kysymys neuvostokirjailijain tehtävistä Suomen luokkasodan 15-vuotlspäivän johdosta ja yleensä Suomen työväenliikkeen historian kaunokirjallisesta kuvaamisesta. Kysymyksen alusti tov. Yrjö Sirola. Alustuksessa ja lukuisissa puheenvuoroissa ilmeni pääpiirteissään seuraavaa:

Suomen luokkasodasta on kirjoitettu yhtä ja toista, mutta tärkein puuttuu! Se on Suomen luokkasodan, koko Suomen työväenliikkeen historian suurimman tapauksen, sen virheiden ja opetusten esitys taiteellisessa muodossa, siten että se menisi joukkoihin. Tämä on suuri ja innostuttava tehtävä. Se on tehtävä, joka palvelee vallankumouksen asiaa. Monelle se on yksilöllisesti ja kollektiivisesti sellainen ravistus, että se sysää eteenpäin koko luomistyötämme. Kysymys on löytää aiheita ja kohottaa ne taiteelliseen korkeuteen. Kiitollisia aiheita on paljon. Meillä on jo olemassa muistelmakokoelmia sekä suomalaisten että venäläisten kirjoittamia. On paljon tovereita, myöskin venäläisiä ja täällä olevia Suomen luokkasodan osanottajia, naistovereita, jotka ovat olleet mitä moninaisimmissa tehtävissä. Yhden sellaisen haastattelu antaa jo aiheen novelliin. Siinä näkyy ennenkaikkea proletaarinen taisteluhalu, miten hänessä heräsi se liekki, joka pani hänet henkensä uhalla taistelemaan. Ei saa irroittaa sitä ympäröivästä elämästä, vaan tulee kuvata se niin, että se joka on ollut mukana, hämmästyy, miten elävä se kuvaus on ja huomaa miten suuressa asiassa hän on ollut mukana. Ei saa käyttää suuria sanoja, vaan täytyy saada asiat esille siten, että niihin tulee se elämä mitä pitääkin. Voisiko sanoa erikoisia teemoja? Sitä ei voi sanoa, mutta on vissi lähtökohta ja asia, josta tulee kirjoittaa. Kysytään, voiko puolue tilata taidetta. Porvaristo sanoo ettei sitä voi tilata. Emme mekään vaadi keinotekoista taidetta, mutta taiteilija on luokkansa ja häntä ympäröivän elämän osa, hänellä on vissi elämä ja taiteilijan pitää tuoda esille se, mitä hän tuntee. Eikö meillä ole suurin aika ihmiskunnan historiassa. Ja taiteilija näkee jo ennakolta suurten tapahtumien tulon. Siten syntyi esim. Gorjkin ”Myrskylintu”.

Suuretkin taiteilijat sanovat, että työ on vaikeata, luomistyö on ankaraa työtä. Taiteilijan täytyy opetella aineelliset keinot, joilla ilmaisee ajatuksensa. Tulee innostuksen hetki, on halu ja voima ja tilaisuus. Jos on ollut hyvä harjoittelu, sen parempi on tulos. Tekniikka kun ei tottele, menee hyvä asia hukkaan. On tietysti sellaistakin, että tehdään moneen kertaan (esim. Tolstoi). Jokaisella on hyviä aineksia ja hyviä esikuvia. Suurempia aineksia kuin Suomen kansalaissota on vähän. Meillä on eläviä ihmisiä, arkistoa y.m. Täytyy tarkastaa arkistoa. On kirjoituksia punaiselta puolelta ja lahtarien puolelta. Niitä voi tutkia ja siitä saada tietoja. Taiteilijan ei pidä halveksia suoraa historiaakaan, panematta kirjoituksiin omaansa. Elävänä esimerkkinä meillä ovat Furmanovin kirjat.

Jokaisen tulisi kirjoittaa esimerkiksi pieni kappale lehtiin ja novellikirjoihin. Tulee pyytää ainehistoa, etsiä ihmisiä, joita haastattelee. Toinen asia on kuvata toisin kuin asia on tapahtunut. Siihenkin on täysi vapaus, mutta siinä on erittäin tärkeätä se, että kuitenkin on todellisuutta. Tulee elävöittää ihmisiä. Paremmin onnistuu, kun kuvaa oman luokkansa jäseniä, ja jos on kyllin tutustunut asiaan, niin siten saa sellaisen kuvan, että lukija todella tuntee, että noin ne juuri olisivat voineet tehdä ja puhua. Todellisuustuntu pitää joka tapauksessa olla. Kokeilla saa useillakin muodoilla. Kaikki ne voivat tuoda esille sitä suurta sisältöä, joka on vallankumous. Punakaartilaiset kertovat omia vaikutelmiaan ja siten saadaan aineksia, joista siten kokoontuu kokonainen. Aikaisempiakin tapahtumia voi kuvata, ne ovat taustana itse vallankumoukselle. Samoin myöskin myöhempiä kokemuksia. Esimerkiksi joku herää tietoisuuteen rintamalla, hän kertoo miten hän sen jälkeen on toiminut eri rintamilla ja miten se on vienyt häntä eteenpäin.

Käytännöllisesti olisi muodostettava brigaadeja ym. työmuotoja. Yksilöitten hyvä työ yhdistyy kollektiiviseen. Joku brigaadi voi toimittaa Nuoren Kaartin tahi muun lehden vallankumousnumeron jne. Tarkoitus on saada jokainen liikkeelle ja saada kynäilijät konkreettiseen, määrättyyn työhön. Siitä saavat hyvän alun useat ja pääsevät työhön mukaan. Työ on organisoitava, järjestettävä konsultatioita, saatava aikaan kritiikkiä ja ohjeita työhön.

Vankilakuvauksia meillä on kaikkein enimmän, mutta ei tietysti tyhjentävästi. Meillä on kuvattu enemmän vankilassa oloa, mutta itse tappeluita on kuvattu vähemmän. Proletariaatin diktatuurikysymystä Suomen luokkasodassa ei ole kuvattu juuri ensinkään. Miten meidän hallinnolliset elimemme, miten punakaartilaiset tekivät yksityisissä tapauksissa, kaikkea sitä on kuvattava. He olivat luokan edustajia, sen etujoukon edustajia. Meidän pitää ymmärtää asioiden merkitys. Vankilakuvauksissa pitää näkyä sekä lamaannus että innostus, mutta kuvauksen pitää olla oikea. Pitää löytää oikeat esimerkit.

Taistelukuvauksissa juuri tappioitakin on kuvattava, miten hävittiin ja miksi hävittiin. Työläisten ja talonpoikain liitto ja meidän suhteemme siihen on kokonaan kuvaamatta. On kuvattava se tavallinen suhde talonpoikaan ”maanjussina”, huligaanimainen suhde ja oikea suhde talonpoikaistoon. Esimerkiksi metsissä oli paljon pakolaisia, joita talonpoikaisto auttoi ja suojeli. Se on käytännöllistä työläisten ja talonpoikain liittoa. Hävityissäkin taisteluissa pitää punakaartilaisten sankaruus tuoda esille.

Tapaus, että punakaartilaiset vangitsivat lahtariesikunnan päällikön, mutta oma esikunta vapautti, että punakaartilaiset itse valmistivat pommeja heittääkseen lahtarien esikuntaan, mutta oma esikunta kielsi sen, — tässähän se näkyy juuri se vanha Suomen työväenliike. Esikunta, sehän oli juuri vanha työväenyhdistyksen johtokunta. Sen näyttäminen esikuntana tässä uudessa tehtävässä on erittäin tärkeä. On kuvattava, miten oikeat työmiehet toimivat taisteluissa. On kuvattava, miten tämä vanhan työväenyhdistyksen johtokunta — jokin räätäli, suutari ja torppari — joka oli johtanut rauhallista työväenyhdistyksen toimintaa, nyt esiintyi uusissa tehtävissään.

Diktatuurikysymyksen kuvaus on opetuksen kannalta erikoisen tärkeä ja pitää siihen kiinnittää huomiota. Myöskin luokkasodan edellistä aikaa on kuvattava, esim. marraskuun päiviä, mielialaa silloin, miten työläiset piilottivat kivääreitä, kun niitä käskettiin palauttaa takaisin jne. Bela Illes kuvaa onnistuneesti tällaisia eri tyyppejä. Vankilakuvauksissa meillä ei ole kuvattu sitä hajaannusta, mikä luokkasodan jälkeen tapahtui, vaan tehty niistä marttyyrikuvauksia. Kysymyksessä, miten totuudenmukainen pitää kuvauksen olla, emme aina voi päästä äärimäiseen historialliseen tarkkuuteen, eikä sitä voi useista syistä vaatiakaan, mutta yleiseen nähden sen täytyy pitää paikkansa.

On katsottava, mitä me konkreettisesti voimme tehdä ja tässä on kysymys sanomalehdistöstä erittäin tärkeä, vaikka tietysti kaunokirjallisia esityksiäkin on saatava. ”Rintaman” suhteen on jo nyt tehtävä suunnitelma, samoin Nuoreen Kaartiin, Neuvostonaiseen ym. nähden, mutta myös Vapaus on pidettävä mielessä ja senkin palstoja käytettävä. Vankilakuvausten laatuun on kiinnitettävä huomiota, etteivät ne ole irrallisia taistelusta, kärsimyshistoriaa, vaan että vankilakin on se paikka, missä taistellaan. Edelleenkin meillä on edessä vankilataistelut ja vankilakuvauksista pitää saada oppia näille taisteluille, miten käyttäydytään ohranassa, miten kuulusteluissa jne. Taistelukysymyksissä on tärkeä täällä olevien ja suomalaisten yhteys taisteluissa.

Myöskin ajoittain ilmestyvää Puna-apua on muistettava vallankumoustapausten kertomisella. Pienten tapauskuvausten kertominen on myös suotavaa. Yhtenä teemana tällaisella kuvaussikermällä olisi: ”Punakaartilaisia tuomiolla.” Siinä olisi monia mielenkiintoisia tyyppejä.

Kuvaukseen voi liittää myöskin jälkitapahtumista Elokuun Kommunaardien tapauksen kuvaamisen. Kynäilijämme pelkäävät sankareitten kuvaamista koska se menee persoonaan, ja se estää pääsemästä sille tasolle, kun kaunokirjailijain pitäisi päästä. Toisinaan tuntuu liiaksi ”Kommunismin aapisen” vaikutus, pyritään luokkasodan edellisistä ihmisistä saamaan kommunisteja. Meillä on vissiä kaavoihin pyrkimistä ja kangistumista niihin.

Emme saa kuitenkaan ottaa sitä käsitystä, että antaisimme vapauden kaikelle ja kaikenlaisille luomistyölle, vaan on huomio kiinnitettävä edelleenkin taisteluun ideologisen puhtauden puolesta. Se taistelu, jota tähän asti olemme käyneet tällä rintamalla, ei suinkaan osoittaudu mitättömäksi, vaan on tämän taistelun suunta ollut oikea ja on sitä jatkettava.

Järjestömme tulee järjestää luentoja määrätyistä kysymyksistä, esim. miten meillä on kuvattu tähän mennessä luokkasotaa, mikä siinä on hyvää, mikä huonoa, miten lahtarit sitä ovat kuvanneet jne.

Enempi kuin tähän saakka on myös kiinnitettävä huomiota kertomuksien kuvittamiseen, piirrosten laajempaan hyväksikäyttämiseen ja niiden taiteellisen laadun kohottamiseen.

Pienikin kuvaus on tärkeä. Meidän on osattava kuvata sankari ei yksilöllisenä, vaan hänen tekonsa persoonallisena sankaritekona, joukkojen edustajana, esimerkkinä toisille. Me emme ole osanneet oikein suhtautua mukanakulkijoihin. Arvostelussa on muistettava, ettei olla kaavallisia ja suhtauduta väärin meidän alkaviin esityksiimme. Tietysti arvostelun on osoitettava virheellisyydet, muotoihinkin nähden.

Sosialismin rakentajat ja luokkasota sopivat hyvin yhteen. On kuvattava miten entinen punakaartilainen joutui täällä eri rintamille, miten hänestä on tullut sosialismin rakentaja ja miten hänelle ovat selvinneet näissä vaiheissa periaatteelliset kysymykset.

Vallankumouksen edellisten tapahtumain kuvaus on muistettava. Kerrottava marraskuun päivien tapauksista, työläisten ajatuksista silloin, miten kumouksellisten voimien ja sitä jarruttavien voimien ajatukset törmäsivät yhteen, miten tämä johti punakaartilaisten malttamattomiin tekoihin, joka taas vei osan talonpoikaisten lahtarien puolelle. Tärkeitä ovat kysymykset: Suomen itsenäisyyden julistuksen vaikutus työläisjoukkoihin, lahtarien harjoittama provokatio, kansainvälisyyskysymys ja siinä erikoisesti pietarilaisten, inkeriläisten, karjalaisten, venäläisten ym. tovereitten osanotto taisteluihin, venäläisten toverien muistelmain kääntäminen suomenkielelle. Samoin kysymykset silmänräpäyskuvista, konspiratiivisuuden säilyttämisestä määrätyissä asioissa, alustusten järjestäminen ym. ovat hyviä esityksiä.

Suomen luokkasodan historiaa seuraa SKP:n vuosipäivä ja siitäkin on saatava kuvauksia. On järjestettävä kokouksia, selostustilaisuuksia, valmistettava ohjelmannumeroita ja lähetettävä niitä Suomeen ja Amerikaan asti. Jokaisen pitää uskaltaa yrittää ja kantaa kortensa kekoon.

Sihteeri.