Suomen menneisyydestä (1940)

Pohjois-Euroopassa, Jäämeren ja Itämeren vesien huuhdeltavana, on pieni maa — Suomi. On perusteltua olettaa, että suomalaiset ovat asuttaneet nykyisen Suomen alueita jo 300-400-luvuilla. Kahdeksan vuosisadan kuluttua Ruotsi, siihen aikaan voimakas sotilasvaltio, alisti valtaansa suomalaiset heimot ja säilytti herruuden heidän ylitseen muutamien vuosisatojen ajan.

Koko Ruotsin valtakauden historia on täynnä suomalaisten talonpoikien kapinoita vierasmaalaisten iestä vastaan. Kaikkein suurin niistä oli talonpoikaisliike, joka sai historiassa nimen “nuijasota”. Vuonna 1596 puhjenneen kapinan johdossa oli Jaakko Ilkka. Kapina levisi melkein koko maahan. Kansa nousi taisteluun vihattuja tyranneja vastaan, jotka tallasivat jalkoihinsa heidän pyhiä oikeuksiaan. Suomen korpimetsissä alkoi pauhata Ilkan, kansallissankarin, väkevä kutsu. Hän johti nuijilla aseistetut joukkonsa päästä jalkoihin rautahaarniskoin varustettujen ritarien taistelurivistöjä vastaan. Ilkan armeija poltti aatelisten kartanoita tehden selvää sortajista. Nokian kylällä, lähellä Tammerforsia (nykyisin Tampere), kapinaan nousseiden talonpoikien pääjoukot ottivat yhteen Flemingin, Ruotsin läänitysherrojen päällikön, sotajoukkojen kanssa. Tammikuun 2. päivänä vuonna 1597 täällä käytiin verinen taistelu. Viekkaudella ja lupauksilla Fleming-tyrannin onnistui hajottaa talonpoikien joukot. Hajallaan olevat kapinalliset tuhottiin armotta. Mutta suomalaiset talonpojat nousivat uudelleen. Hannu Krankan johtama nelituhantinen joukko koki saman kohtalon.

Fleming rankaisi julmasti Suomen kansan vapautta rakastavia poikia. Santavuoressa teurastettiin pistämällä yli 3 000 kapinallista. Jaakko Ilkka teloitettiin.

Sankari Ilkka on jäänyt kansalliseen muistiin:

Tuo teot suuret kunniaa:
Tok’ viedä voivat muuhun,
Ja Ilkan tietä suorimpaa
Ne veivät hirsipuuhun.
Mut varmaan Ilkan neuvo tää
Viel’ elää kansan suussa:
Kauniimpi orjan elämää
On kuolo hirsipuussa.

1700-luvulla tärkeän merikauppatien varrella olevasta Suomesta tulee sotilaallisten yhteenottojen sillanpääasema Ruotsin ja Venäjän välillä. Venäjä etsi meriyhteyttä.

Suuren Pohjan sodan tuloksena Ruotsi luovutti Uudenkaupungin rauhansopimuksen mukaisesti Venäjälle osan Suomen alueista. Venäjän ja Ruotsin välillä vuosina 1741-1743 syttynyt toinen sota antoi Venäjälle uusia alueita. Lopulta vuosina 1808-1809 käydyn Venäjän ja Ruotsin sodan tuloksena Ruotsi luovutti Venäjälle koko Suomen, Ahvenanmaan saaret ja osan Länsipohjasta. Suomi liitettiin Venäjään “suuriruhtinaskuntana”, tosin säilyttäen perustuslakijärjestelmän, muun muassa paikalliset valtiopäivät.

Suomen kansan kärsimykset eivät loppuneet silloinkaan, kun vahvistunut Venäjä valtasi suomalaisten alueet.

1800-luvun alussa Suomessa vyöryi talonpoikaiskapinoiden aalto. Suurimmat liikkeellelähdöt tapahtuivat Viipurin läänissä. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1817 kenraaliluutnantti Demidov sai määräyksen pääesikunnan päälliköltä ruhtinas Volkonskilta lähettää välittömästi yhden pataljoonan Viipurista Käkisalmen piirikuntaan, Raudun kirkonkylään, “sikäläisten talonpoikien aiheuttaman epäjärjestyksen lopettamiseksi”. Samaan aikaan kaartinarmeijakunnan komentaja Miloradovitshin oli käsketty lähettää 50 kasakkaa Kivennavan kirkonkylään siviiliviranomaisten avuksi rauhoittamaan talonpoikia. Miloradovitsh sai luvan käyttää aseita.

Jopa Suomen hallitsijan oli pakko tunnustaa Suomen talonpoikien hädänalainen tilanne. Suomen kenraalikuvernööri kreivi Berg ilmoitti vuonna 1860 kirjeessä ministerivaltiosihteeri kreivi Armfeltille: “Minä tiedän paikkakuntia Suomessa, missä suomalaisen väestön suhteellinen ja väärinkäytökseen perustuva orjuus on usein raskaampaa kuin maaorjuus Venäjällä.”

Tsaarin itsevaltiuden ja ylivallan aikakausi, samoin kuin Ruotsin ikeen aika, oli synkkä lehti Suomen kansan historiassa. Jonkin aikaa tsarismi harjoitti Suomessa “liberaalia” politiikkaa. “Lahjoittaessaan” Suomelle perustuslain sillä oli päämääränä “saada vedetyksi puolelleen suomalaiset, entiset Ruotsin kuninkaan alamaiset…” (Lenin, osa IV, sivu 337, venäjänkielinen teos)

Koko 1800-luvun ajan Suomi sai perustuslakinsa perusteella nauttia jonkinlaisista “etuoikeuksista”. Kuitenkin sellaiset “vapaudet”, niin rajoitettuja kuin ne olivatkin, olivat karkeassa ristiriidassa tsaarin itsevallan perusteiden kanssa. Tsaarin hallitus aloitti Suomen venäläistämisen. Venäjän kieli julistettiin viralliseksi kieleksi. Suomen päälle alkoi sadella “kaikkein armollisimpia” manifesteja ja ukaaseja, jotka osoittivat, että tsaarin itsevaltius ei aikonut koskaan panna käytäntöön antamiaan “vapauksia”.

Ensimmäinen isku oli surullisenkuuluisa vuoden 1899 helmikuun “manifesti”.

“Sen jälkeen — kirjoitti Lenin — kun ostettavissa oleva ja nöyristelevä lehdistö oli kauan ahdistellut Suomea, annettiin 3. (15.) päivänä helmikuuta vuonna 1899 ‘manifesti’, joka sääti uuden järjestyksen: ilman valtiopäivien hyväksyntää voidaan antaa lakeja, ‘jos ne koskevat valtiollisia tarpeita tai ovat sidoksissa Imperiumin lainsäädännön kanssa.’

Tämä oli perustuslain räikeä rikkominen, todellinen vallankaappaus, sillä mistä tahansa laistahan voi sanoa, että se koskee valtiollisia tarpeita!” (Lenin, osa IV, s. 338)

Tsaarin sorto-, väkivalta- ja taltutuspolitiikka sai hyväksyntää vain taantumukselliselta, ostettavissa olevalta suomalaiselta porvaristolta. Vuoden 1899 helmikuun “manifesti” aiheutti Suomessa koko kansan suuttumuksen. Vuonna 1901, kun Suomessa annettiin uusi sotilaslaki, joka otti Suomessa käyttöön yleisvenäläisen asevelvollisuuden, noin puoli miljoonaa suomalaista allekirjoitti adressin lähetettäväksi tsaarille Suomen valtiopäiville. Siinä he ilmaisivat protestinsa Suomen kansan oikeuksien rikkomista vastaan. Lenin nimitti tämän adressin “koko kansan ääneksi” (Lenin, osa IV, s. 335). On syytä muistaa, että koko Suomessa oli silloin 2,5 miljoonaa asukasta.

Suomen 1800-luvun lopulla tapahtuneeseen teollisuuden nousuun liittyi teollisuusproletariaatin nopea kasvu. Vuonna 1905 maassa oli teollisuustyöläisiä yli 107 tuhatta. Kahdessakymmenessä vuodessa työläisten lukumäärä Suomessa kasvoi yli kolminkertaiseksi. Samaan aikaan oli maassa yli 100 000 maatalouden vuokrapienviljelijää — torppareita, joilla oli maata alle puoli hehtaaria. Heidän asemansa oli niin vaikea, että sitä saattoi verrata vain maaorjien asemaan.

Julman riiston kohteeksi alistetut Suomen työläiset ja torpparit, joilla ei ollut minkäänlaisia poliittisia oikeuksia, nousivat usein taisteluun sortajiaan vastaan. Vuosina 1905-1906 tapahtui Suomessa sarja torppareiden ja työläisten suuria lakkoja.

Vuoden 1905 lokakuun lakko Venäjällä herätti Suomessa kiihkeän vastakaiun. Lokakuun 30. päivänä Suomen työläiset, jotka tervehtivät lämpimästi vallankumousta Venäjällä, julistivat yleislakon.

Yhdessä monituhantisista joukkokokouksista Helsingforsissa (nykyisin Helsinki) hyväksyttiin päätöslauselma:

“Tukien koko sydämestään Venäjällä nyt tapahtuvaa taistelua vapauden ja ihmisoikeuksien puolesta, kokous kutsuu kaikki työläiset yleislakkoon.”

Koko elämä Suomessa jähmettyi. Junat eivät kulkeneet, tehtaat olivat pysähdyksissä, sanomalehdet eivät ilmestyneet, tietoliikenne oli katkaistu. Lakko kesti viikon.

Kaikki valta Suomen suurimmissa kaupungeissa joutui näinä päivinä organisoidun Punakaartin käsiin. Vallankumousliike voimistui maaseudulla. Tsaarin sortoa vihaavan Suomen sivistyneistön edistyksellinen osa antoi tukensa työläisille ja torppareille.

Vuosina 1906-1907 Helsingforsissa bolševistinen sotilasorganisaatio teki paljon työtä. Sen johdolla syttyi Viaporin linnan merimiesten sankarillinen kapina.

Kapinaan osallistui muutamia satoja suomalaisia punakaartilaisia.

“Sotilaat ovat nousseet kapinaan Viaporissa — sanottiin Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen Pietarin komitean vetoomuksessa. — Yksi Venäjän parhaista linnoituksista on vapaan ja vapauden puolesta taistelevan sotajoukon käsissä. Tämän linnoituksen yllä liehuu punalippu. Lähellä kapinaa ovat muutkin Venäjän varuskunnat, jotka eivät ole vielä ehtineet saada tietää sotilaskapinan Viaporissa saavuttamasta voitosta…

Me emme voi vaieten katsella, miten valmistellaan meidän parhaiden ystäviemme murhaamisia ja teloituksia ampumalla… Toverit, tuemme kaikin voimin Viaporin vapaustaistelijoita!” (“Pietarin bolševikkien lentolehtiset 1902-1917”, sivut 411-412. Valtion poliittinen kustantamo, 1939)

Tsaarin pyövelit, Suomen porvariston aktiivisella avulla, tukahduttivat kapinan julmalla tavalla. Kenttäoikeus antoi 51 kuolemantuomiota, yli tuhat henkeä tuomittiin pakkotyöhön.

Ensimmäinen Venäjän vallankumous lähensi ikiajoiksi Suomen ja Venäjän työväenluokat. Bolševistien sanomalehti Vestnik kazarmy (suom. Kasarmin sanansaattaja) kirjoitti silloin:

“Viaporissa taistelivat yhdessä venäläisten rinnalla vertaan vuodattaen suomalaiset työläiset Punakaartista. He — vapautta rakastavat ja ylpeät, niin kuin kaikkien maiden proletaarit — taistelivat veljellisesti viaporilaisten toverien kanssa yhteistä perivihollista — yleisvenäläistä tsaarin itsevaltiutta ja sortoa — vastaan.” (“Punainen aikakirja” No 4 vuodelta 1922)

Venäjän 1. vallankumouksen vuosina Vladimir Iljitsh Lenin kävi Suomessa. Suomen kautta kulki vallankumouskirjallisuus. Täältä ostettiin aseet venäläisille vallankumousorganisaatioille. Leninin toimittamaa sanomalehteä Proletarij (suom. Proletaari) painettiin vuosina 1906-1907 laittomasti Viipurissa. Suomessa pidettiin joukko yleisvenäläisiä puoluekonferensseja, joissa Vladimir Iljitsh oli läsnä. Tampereella vuoden 1905 joulukuussa pidetyssä puolueen konferenssissa Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäisen kerran.

Ensimmäisen imperialistisen sodan vuosina rangaistustoimet ja terrori Suomen kansaa vastaan saivat laajamittaisen luonteen.

Maan taloudellinen tila heikkeni. Maataloustuotteiden hintojen nousu nosti maan hintaa ja sai aikaan maakaupoilla keinottelua. Maaseudun luokkajakoprosessi voimistui. Torppareiden asema kävi uhkaavaksi. Tyytymättömyys työtätekevien keskuudessa johti laajamittaisiin lakkoihin, jotka tukahdutettiin asevoimin.

Helmikuun vallankumous vuonna 1917 ei tuonut Suomelle itsenäisyyttä.

“Tsarismin tuhoaminen ja porvariston ilmaantuminen valtaan — kirjoitti toveri Stalin artikkelissa Oktjabrskij perevorot i natsional’nyj vopros (suom. Lokakuun vallankumous ja kansallisuuskysymys) — ei kuitenkaan johtanut kansallisen sorron tuhoamiseen. Vanha kansallisen sorron karkea muoto vaihtui uuteen, hienostuneeseen, mutta sen sijaan vieläkin vaarallisempaan sorron muotoon. Lvovin–Miljukovin–Kerenskin hallitus ei pelkästään jättänyt lopettamatta kansallista sortopolitiikkaa, vaan järjesti uuden kampanjan Suomea vastaan (valtiopäivien hajottaminen vuonna 1917)…” (Stalin, Marxismi ja siirtomaakysymys, sivu 52)

Vallankumouskriisi kasvoi päivä päivältä. Kysymys Suomen ja Venäjän keskinäisistä suhteista, kysymys itsenäisyydestä tuli päivänpoliittiseksi pääkysymykseksi. Pyrkimys itsenäisyyteen alkoi levitä nopeasti Suomen työläisten ja talonpoikien keskuudessa.

Bolševikkien sanomalehti Volna (suom. Aalto) kirjoitti tuolloin:

“Suomen proletariaatti ei tunne kaunaa venäläistä veljeskansaa kohtaan. Se vihaa kaikkia, jotka kylvävät kansallista vihaa. Se luottaa vilpittömästi ystävälliseen ja hedelmälliseen vastavuoroisuuteen Suomen ja Venäjän kansojen välillä.” (“Volna” No 57, 21. kesäkuuta 1917)

Muutama päivä Suuren Lokakuun sosialistisen vallankumouksen jälkeen, marraskuun 13. päivänä, Suomessa alkoi yleislakko. Aseistetut työläiset muodostivat Punakaartin osastoja. Suurimmassa osassa maata valta siirtyi tosiasiallisesti työläisten käsiin. Taisteluun nousivat myös talonpojat. Se oli kaikkein otollisin aika kansan – työläisten ja talonpoikien – voitolle. Kuitenkin sosiaalidemokraattisen puolueen johtajat pilasivat vapauden ja itsenäisyyden puolesta taistelevan kansanliikkeen.

Pian yleislakon jälkeen Helsingissä oli Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen puoluekokous.

Vallankumouksellisten työläisten painostuksesta puoluekokoukseen kutsuttiin bolševikkien edustaja. Puoluekokoukseen saapui toveri Stalin.

Tervehtiessään kokousta toveri Stalin antoi selvän kuvauksen Venäjän proletaarisen vallankumouksen suurista voitoista. Hän puhui Suomen kansan oikeudesta vapaaseen itsemääräämiseen ja selitti, miten bolševikkipuolue ymmärsi Suomen aidon itsenäisyyden. Toveri Stalin osoitti Suomen työläisille, että on välttämätöntä käydä määrätietoista taistelua vallasta.

“Ja jos teille on tarpeen meidän apumme — sanoi toveri Stalin — me annamme sen teille, ojentaen veljellisesti teille kätemme. Tästä voitte olla vakuutetut.” (“Armeijan, laivaston ja työläisten edustajien Helsingin neuvottelun tiedotuksia” No 202, 15. marraskuuta 1917)

Suuri Lokakuun sosialistinen vallankumous toi vapauden kaikille tsaarin Venäjällä asuville kansoille. Ensimmäisen kerran historiassa Suomen kansa sai oikeuden riippumattomaan ja vapaaseen olemassaoloon.

Joulukuun 31. päivänä vuonna 1917 Neuvostohallitus tunnusti Suomen itsenäisyyden.

Leninin ja Stalinin allekirjoittamassa Kansankomissaarien Neuvoston asetuksessa sanotaan:

“Vastauksena Suomen hallituksen vetoomukseen Suomen tasavallan itsenäisyyden tunnustamisesta Kansankomissaarien Neuvosto, hyväksyen täysin kansakuntien itsemääräämisoikeuden periaatteet, päättää:

Mennä Toimeenpanevaan Keskuskomiteaan ehdotuksen kanssa:

a) tunnustaa Suomen tasavallan valtiollinen itsenäisyys, ja

b) järjestää Suomen hallituksen kanssa tehtävän sopimuksen mukaan erityinen komissio molempien osapuolien edustajista niiden käytännön toimenpiteiden valmistelemiseksi, jotka seuraavat Suomen erottamisesta Venäjästä…” (“Työläis- ja Talonpoikaishallituksen Asetus- ja määräyskokoelma” No 11, sivu 166, v. 1917)

Tammikuun 4. päivänä vuonna 1918 Yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea vahvisti VSFNT:n (Venäjän Sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta) Kansankomissaarien neuvoston asetuksen.

Neuvostovalta antoi vapaaehtoisesti Suomelle täyden itsenäisyyden, mitä mikään muu valta Venäjällä ei olisi sille koskaan antanut.

Mutta Suomen porvaristo, kaapattuaan vallan omiin käsiinsä, alkoi sotaretken omaa kansaansa vastaan. Jo vuoden 1918 tammikuussa sotilasdiktaattori Mannerheimin johtamat suomalaiset valkokaartilaiset hyökkäsivät venäläisten joukkojen kimppuun. He katkaisivat yhteyden Petrogradiin (Pietari) ja aloittivat Neuvosto-Karjalan valloituksen. Suomen proletariaatti vastasi vastahyökkäyksellä. Tammikuun 27.-28. päivinä punakaartin aseistetut joukot valtasivat kaikki hallituksen virastot Helsingissä. Perustettiin työläisten valta — Suomen kansanvaltuuskunta. Svinhufvudin porvarihallitus pakeni pohjoiseen, kulakkien alueelle, Vaasan kaupunkiin. Täällä Suomen kansan pyöveli Mannerheim alkoi muodostaa valkosuomalaisten joukko-osastoja hyökkäykseen kansallismielistä Suomea vastaan.

Punakaartissa oli siihen aikaan noin 80 000 henkeä. Se koostui pääasiassa työläisistä ja torppareista. Sillä ei ollut riittävästi aseita eikä muonitusta. Punakaartilaiset taistelivat sankarillisesti, puolustaen joka tuumaa maasta. Mannerheim, joka julisti kerskuen, että hän valtaa kahdessa viikossa teollisuuskeskukset — Helsingin ja Tampereen — ja tekee lopun vallankumouksesta, valtasi ne vasta neljän kuukauden raskaiden taistelujen jälkeen, ja sekin tapahtui maahanhyökkääjien tuella. Valkokaartin armeija kävi sotaa ennenkuulumattomalla julmuudella. Huhtikuussa Mannerheimin joukot ryntäsivät Tampereelle ja järjestivät kaupungissa verilöylyn. Koko maassa pantiin toimeen petomaiset työläisiin kohdistuvat kostotoimet. 40 000 työläistä hirtettiin, teloitettiin ampumalla ja iskettiin kuoliaaksi. 15 000 työläistä kuoli kidutukseen ja nälkään keskitysleireillä. Suomen porvaristo heitti vankilaan 90 000 henkeä, muun muassa paljon naisia ja lapsia. Yli 3 % väestöstä tuomittiin pakkotyöhön. Sitä, millaiseen raivoon yltyi Suomen porvaristo, voi arvioida sen tosiasian perusteella, että sen johtajiston piirissä käsiteltiin vakavissaan kysymystä vallankumousvankien myymisestä ulkomaille vaihtamalla heitä Valko-Suomelle tarpeellisiin mineraaleihin ja lannoitteisiin.

Suomen proletariaatin ja torppareiden taistelu vuonna 1918 päättyi kansanjoukkoja ahdistavan, julman sortovallan pystyttäneiden kapitalistien ja tilanomistajien voittoon.

M. Markov