Sulo Suvanto
Lokakuun 1 päivä 1949 merkitsi suurta käännekohtaa Kiinan kansan historiassa. Sinä päivänä Kiinan kansan edustajat perustivat Kiinan kansantasavallan ja valitsivat kansan Keskushallituksen Kiinan kommunistisen puolueen johtajan Mao Tse-tungin johdolla. Nämä tapahtumat merkitsevät uuden aikakauden alkua 475-miljoonaisen kansan elämässä, uutta valoisaa kehitysvaihetta kansalle, joka on käynyt pitkäaikaisen, sankarillisen taistelun perusteitaan myöten lahoa, taantumuksellista järjestelmää, feodaalista sortoa, kansallista petosta ja siirtomaaorjuutta vastaan. Toista sataa vuotta jatkunut ulkomaisen pääoman sorron ja orjuuttamisen kausi Kiinan kansan historiassa on päättynyt kansallisen riippumattomuuden ja demokratian voittoon, kansan monisatamiljoonaisten joukkojen voittoon sisäisestä taantumuksesta ja kansainvälisestä imperialismista.
KIINAN KANSAN VOITTO — MARXISMIN-LENINISMIN VOITTO, IMPERIALISMIN TAPPIO
Kiinan kansan työväenluokan ja kommunistisen puolueen johdolla saavuttama maailmanhistoriallinen voitto on loistavasti vahvistanut oikeaksi ihmiskunnan suurten nerojen Leninin ja Stalinin ennakkonäkemyksen vallankumouksellisen nousun historiallisesta välttämättömyydestä, kansallisen vapausliikkeen väistämättömältä ja voittoisasta laajenemisesta siirtomaissa ja riippuvaisessa asemassa olevissa maissa. Lenin osoitti, että mahtavana sysäyksenä kansalliselle vapausliikkeelle Kiinassa oli Venäjän vallankumous vuonna 1905: ”Maailman kapitalismi ja liike Venäjällä vuonna 1905 herättivät lopullisesti Aasian. Keskiaikaisessa seisahdustilassa villiytyneet ja takapajuiset satamiljoonaiset kansat ovat heränneet uuteen elämään ja taisteluun alkeellisten ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta”, mainitsi Lenin kirjoituksessaan ”Aasian herääminen”.
Lokakuun suuri sosialistinen vallankumous Venäjällä jakoi maailman kahteen leiriin — sosialismin ja kapitalismin leiriin antaen uuden mahtavan sysäyksen siirtomaa- ja riippuvaisessa asemassa olevien maiden kansojen kansalliselle vapaustaistelulle. Vajaan viiden vuoden kuluttua Lokakuun vallankumouksesta Lenin v. 1922 osoitti, että satoja miljoonia ihmisiä osallistuu Aasian maissa, muun muassa Kiinassa, kansalliseen vapausliikkeeseen. Näiden maiden väestö muodostaa yli puolet maapallon väestöstä. ”Tämä enemmistö on nyt herännyt ja tullut liikkeeseen, jota eivät kykene pysähdyttämään voimakkaimmatkaan ja mahtavimmatkaan vallat”, Lenin ennusti.
Tämä valtava vallankumouksellinen liike kansallisen vapauden ja kansanjoukkojen aineellisten, sivistyksellisten ja poliittisten oikeuksien ja vapauksien puolesta on Kiinassa johtanut nyt vaiherikkaiden, monimutkaisten taisteluiden, tappioiden ja voittojen kautta lopulliseen voittoon. Taistelevan kansan etujoukkona on ollut Kiinan työväenluokka ja innoittajana ja johtajana maineikas, sankarillinen Kiinan kommunistinen puolue, joka on pitänyt toimintaohjeenaan marxismin-leninismin suurta ja voittamatonta teoriaa:
”Kiinalaiset löysivät marxismin-leninismin yleisen totuuden, joka sopii kaikkialle, ja Kiinan kasvot muuttuivat. Kiinalaiset omaksuivat marxismin sen jälkeen, kun venäläiset olivat sitä soveltaneet. Ennen Lokakuun vallankumousta eivät vain Lenin ja Stalin olleet tuntemattomia kiinalaisille, he eivät tunteneet myöskään Marxia ja Engelsiä. Lokakuun vallankumouksen tykinlaukaukset kantoivat meille marxismin-leninismin. Lokakuun vallankumous auttoi maailman ja Kiinan edistyksellisiä aineksia käyttämään proletariaatin maailmankatsomusta maan kohtaloiden määrittelemiseksi ja omien ongelmiensa tarkistamiseksi. Johtopäätöksenä oli — on kuljettava venäläisten tietä”, korosti Mao Tse-tung kirjoituksessaan ”Kansandemokratian diktatuurista”.
Mutta ei vain Lokakuun vallankumous antanut uutta voimaa Kiinan kansalliselle vapausliikkeelle ja aseistanut Kiinan kansallisia vapaustaistelijoita, ennen kaikkea työväenluokkaa ja vuonna 1921 perustettua Kiinan kommunistista puoluetta marxismin-leninismin voittamattomana teorialla. Aikamme suurin leniniläinen, J. V. Stalin, on suorittanut uraauurtavan työn Kiinan vallankumouksen liikkeellepanevien voimien määrittelemiseksi. Hänen työnsä muodostui toimintaohjelmaksi Kiinan kommunistiselle puolueelle vv. 1925–1927 sekä sen jälkeen.
Stalin varoitti kommunisteja koneellisesti käyttämästä valmiita kaavoja ”huomioimatta liikkeen konkreettisia edellytyksiä kussakin maassa”. Hän korosti, että kommunististen puolueiden muodostuttua joukkopuolueiksi, johtamisen päätehtävä on ”löytää, tavoittaa ja taitavasti yhdistää liikkeen kansallisesti erikoiset piirteet kussakin maassa yleisiin asettamuksiin” ja ”tehdä käytännöllisesti toteutettaviksi kommunistisen liikkeen peruspäämäärät” (Stalin, IX osa, s. 332).
Marraskuussa 1926 Stalin korosti Kiinan vallankumouksen imperialisminvastaista luonnetta: ”Porvarillis-demokraattisen vallankumouksena Kiinan vallankumous on samalla kansallisen vapautuksen vallankumous, jonka kärki on suunnattu vierasmaalaisen imperialismin herruutta vastaan Kiinassa.” Samalla hän, eritteli Kiinan vallankumouksen eroavaisuudet Venäjän vallankumouksesta osoittaen, että Kiinan suurporvaristo on äärimmäisen heikko, teollisuus keskitetty vierasmaalaisten imperialistien käsiin ja että sen vuoksi ”Kiinan vallankumouksen aloittajan ja johtajan osa, Kiinan talonpoikaiston johtajan osa joutuu väistämättömästi Kiinan proletariaatin ja sen puolueen käsiin”. Stalin osoitti myös sen Kiinan vallankumouksen erikoisuuden, että rinnan Kiinan kanssa on olemassa ja kehittyy Neuvostoliitto, jonka vallankumouksellinen kokemus ”ei voi olla helpottamatta Kiinan proletariaatin taistelua imperialismia vastaan ja keskiaikaisia feodaalisia jätteitä vastaan Kiinassa”. (Teokset VIII osa, sivu 358–359).
Kiinan vallankumouksen imperialisminvastaisen olemuksen Stalin osoitti johtuvaksi siitä, että ”imperialismi on Kiinassa se voima, joka kannattaa ja tukee Kiinan kansan suoranaisia riistäjiä — feodaaleja, militaristeja, kapitalisteja, byrokraatteja jne., että kiinalaiset työläiset ja talonpojat eivät voi kukistaa näitä riistäjiään käymättä samalla vallankumouksellista taistelua imperialismia vastaan” (IX osa, 334–335). Stalin korosti edelleen, että ”ken tahtoo hävittää feodalismin jätteet Kiinassa, hänen on välttämättä nostettava kätensä imperialismia ja imperialistisia piirejä vastaan Kiinassa. Sen vuoksi on mahdotonta murskata ja hävittää feodaaliset jätteet Kiinassa käymättä päättävää taistelua imperialismia vastaan” (IX osa, sivu 286).
Tapahtumien kulku on vahvistanut loistavasti tämän stalinilaisen asettamuksen oikeaksi. Kiinan kansan voitto ei merkitse vain Kuomintangin taantumuspiirien kukistumista, vaan myös vierasmaalaisten imperialistien, ennen kaikkea kansainvälisen taantumuksen päävoiman, amerikkalaisten imperialistien karkoittamista Kiinasta. Kansallisen vapausliikkeen kulku osoittaa vakuuttavasti, että juuri amerikkalaiset imperialistit olivat kehityksen pääesteenä Kiinassa ja että juuri he lietsoivat siellä kansalaissotaa, jonka tarkoituksena oli estää tyydyttämästä satamiljoonaisten kansanjoukkojen kipeimpiä tarpeita.
Siitä johtui myös, että kaikki se, mikä heikensi maailman imperialismin voimia, voimisti Kiinan kansan vapaustaistelua. Tärkeimpänä edellytyksenä Kiinan demokratian sotilaallisille ja poliittisille saavutuksille oli Saksan ja Japanin häviö toisessa maailmansodassa, fasismin murskaaminen, joka suoritettiin Neuvostoliiton ratkaisevalla johdolla. Saksan ja Japanin sotakoneiston luhistuminen ja demokraattisten voimien kasvu kaikkialla maailmassa rinnan imperialismin voimien heikentymisen kanssa sitoivat kansainvälisen imperialismin päävoimia ja myötävaikuttivat Kiinan kansan vapausliikkeen ennennäkemättömään nousuun ja historiallisiin voittoihin.
”Jos Neuvostoliittoa ei olisi olemassa, jos ei olisi olemassa fasisminvastaisen rintaman voittoa toisessa maailmansodassa, jos ei — mikä on erikoisen tärkeätä meille — Japanin imperialismia olisi murskattu, jos ei olisi ilmestynyt uuden demokratian maita Euroopassa . . . niin kansainvälisten taantumusvoimien puristus olisi tietystikin ollut paljon voimakkaampi kuin nyt. Olisimmeko me voineet saavuttaa voittoa sellaisissa olosuhteissa? Ei tietystikään”, — toteaa Mao Tse-tung kirjoituksessaan, ”Kansandemokratian diktatuurista”.
KANSA MAANSA ISÄNNÄKSI
Toisen maailmansodan jälkeen kesällä 1946 alkanut Kiinan kansan taistelu amerikkalaisten imperialistien ja taantumuksellisen Kuomintangin uudistunutta hyökkäystä vastaan kesti yli kolme vuotta. Sen tuloksena kansanarmeija vapautti vuoden 1949 syyskuuhun mennessä suurimman osan maata. Taloudellisessa suhteessa tärkeimmät alueet — Koillis-Kiina, Pohjois-Kiina, Itä-Kiina, Kaakkois-Kiina ja huomattava osa Etelä-Kiinaa olivat siirtyneet vapautetun Kiinan valvontaan. Kansanarmeijan voiton ansiosta maan poliittiset voimasuhteet olivat ratkaisevasti muuttuneet demokratian voimien hyväksi. Valta siirtyi kansan valitsemille uusille valtaelimille, joissa olivat edustettuina työtätekevien kansanjoukkojen eri kerrostumat ja jotka toteuttivat demokraattista, kansan valtavan enemmistön etuja vastaavaa politiikkaa.
Ratkaisevan voiton saaminen imperialistisesta, demokratianvastaisesta taantumusleiristä teki myös mahdolliseksi toteuttaa valmisteilla oleva suunnitelma maan yhdistämisestä yhteiseksi keskitetysti johdetuksi valtioksi. Se teki mahdolliseksi tällaisen valtion johtavien periaatteiden hyväksymisen ja uuden keskushallituksen muodostamisen. Siinä tarkoituksessa oli Kommunistisen puolueen aloitteesta kutsuttu viime vuoden syyskuussa koolle Kiinan kansan poliittinen neuvottelukokous. Sen kokoonkutsuminen oli kuulunut kommunistisen puolueen taisteluohjelmaan siitä lähtien, kun Kuomintang Tshiang Kai-shekin koplakunnan johdolla oli mitätöinyt tammikuun 10. päivänä 1946 kokoontuneen poliittisen neuvottelukokouksen päätökset maan demokratisoimisesta ja kokoomushallituksen muodostamisesta kaikkien demokraattisten puolueiden osanotolla. Uuden poliittisen neuvottelukokouksen koollekutsumiseen tähtäsi myös Kiinan kommunistien vapputunnuksiin vuonna 1948 sisältynyt kehoitus kutsua koolle viipymättä kaikkien puolueiden ja puolueettomien ryhmittymien edustajat harkitsemaan ja toteuttamaan toimenpiteitä Kansan edustajakokouksen koollekutsumiseksi ja kokoomushallituksen perustamiseksi. Poliittisen neuvottelukokouksen koollekutsumista valmistelemaan kommunistien toimesta oli muodostettu erikoinen komitea, jonka päätökset kesäkuussa 1949 määrittelivät käytännölliset ja periaatteelliset tehtävät neuvottelukokouksen koollekutsumista varten. Ratkaisevan voiton saavuttaminen Kuomintangin taantumusarmeijoista merkitsi hetken koittaneen näiden historiallisten tehtävien toteuttamiselle.
Kansan poliittinen neuvottelukokous kokoontui Pekingissä 21. pnä syyskuuta 1949. Siihen osallistui kaikkiaan 636 edustajaa 45 eri järjestöstä. Tämä erilaisia demokraattisia järjestöjä, kansanarmeijaa, eri alueita ja kansallisia ryhmittymiä, ulkomailla asuvia kiinalaisia järjestöjä ja muita isänmaallisia aineksia edustava kokous julisti Kiinan kansantasavallan ja sen Keskushallituksen muodostetuksi. Kokous käsitteli ja hyväksyi organisatiosäännöt Kiinan poliittiselle neuvottelevalle Kansanneuvostolle, Kiinan kansantasavallalle ja sen Keskushallitukselle sekä yleisen ohjelman Kiinan poliittiselle neuvottelevalle Kansanneuvostolle. Lisäksi neuvottelukokous valitsi Kiinan poliittisen neuvottelevan Kansanneuvoston Kansallisen komitean ja kansanhallituksen Keskusneuvoston, hyväksyi kansallislipun, vaakunan ja päätti, että Kiinan kansantasavallan pääkaupunkina on tästä lähtien oleva Peking. Loppuistunnossaan 30 päivänä syyskuuta kansan poliittinen neuvottelukokous valitsi yksimielisesti Kiinan kansantasavallan Kansanhallituksen Keskusneuvoston puheenjohtajaksi Kiinan kommunistisen puolueen puheenjohtajan Mao Tse-tungin.
Näin valittu Kiinan kansanhallituksen Keskusneuvosto on varustettu tasavallan keskushallituksen valtuuksilla. Se edustaa Kiinan kansantasavaltaa kansainvälisissä suhteissa ja johtaa maan hallintaa. Sen alaisuudessa toimivat 1) hallinnollinen neuvosto, 2) kansan vallankumouksellinen sotilaskomitea, 3) korkein kansanoikeus ja 4) pääsyyttäjän kansanhallinto. Hallinnollinen neuvosto on valtiovallan korkein toimeenpaneva elin.
KANSANTASAVALLAN POLIITTISET JA VALTIOLLISET PERUSTEET
Poliittisen neuvottelukokouksen päätökset Kiinan poliittisen neuvottelevan Kansanneuvoston muodostamisesta ja sen yleisohjelman vahvistamisesta tekevät lopun Kiinan monopolikapitalististen taantumuspiirien ja ulkomaisen pääoman vuosisataisesta herruudesta ja luovuttavat valtiollisen ja taloudellisen vallan kansan käsiin. Poliittisen neuvottelevan Kansanneuvoston yleisohjelma määrittelee ne poliittiset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset periaatteet, joille Kiinan kansantasavalta rakentuu. Ohjelma jakaantuu johdantoon ja seitsemään osaan, joissa määritellään: 1) yleiset periaatteet, 2) valtiovallan elimet, 3) sotilaallinen järjestelmä, 4) taloudellinen politiikka, 5) sivistys- ja valistusasiat, 6) kansallisuuskysymys ja 7) ulkopolitiikka.
Ohjelman yleisissä periaatteissa määritellään Kiinan kansantasavalta kansandemokraattiseksi valtioksi.
”Tasavalta toteuttaa työväenluokan johtamaa ja työläisten ja talonpoikain liittoon perustuvaa kansandemokratian diktatuuria, joka yhdistää kaikki demokraattiset luokat ja kaikki kansalliset vähemmistöt Kiinassa.”
Ohjelman ensimmäisessä osassa määritellään tasavallan tehtäväksi taistelun loppuun vieminen ns. byrokraattista kapitalismia vastaan, riippumattoman, demokraattisen, rauhallisen, yhtenäisen, kukoistavan ja voimakkaan Kiinan rakentaminen sekä taataan kansalle demokraattiset oikeudet ja vapaudet:
”Kansa nauttii ajatuksen-, sanan-, paino-, kokoontumis-, järjestäytymis-, kirjeenvaihto, henkilökohtaista, liikkumis-, uskon-, kulkueiden ja mielenosoitusten vapautta”.
Edelleen ohjelmassa määritellään tasavallan tehtäväksi kukistaa kaikki vastavallankumouksellinen toiminta ja rangaista kaikkia niitä, jotka toimivat kansandemokratiaa vastaan. Taantumukselliset ainekset, kartanonherrat, virkavaltaisen pääoman edustajat ja yleensä kapitalistit ovat toistaiseksi ilman poliittisia oikeuksia, mutta samalla heille turvataan toimeentulomahdollisuus ja luvataan kasvattaa heidät hyödyllisen työn avulla uusiksi ihmisiksi.
Kiinan kansantasavallan luonnetta ja olemusta kuvaava on yleisohjelman 11. pykälä, jossa sanotaan:
”Kiinan kansantasavalta liittyy yhteen koko maailman kaikkien rauhaarakastavien ja vapauttarakastavien maiden ja kansojen kanssa ja ennen kaikkea Neuvostoliiton kanssa, kaikkien kansandemokratian maiden kanssa sekä kaikkien sorrettujen kansakuntien kanssa ja tulee olemaan kansainvälisessä demokratian ja rauhan leirissä, taistelemaan yhdessä imperialistista hyökkäystä vastaan ja puolustamaan pysyvää rauhaa kaikkialla maailmassa.”
Yleisohjelman toisessa, valtiovallan elimiä koskevassa osassa sanotaan, että valtiovalta kuuluu Kiinan kansalle ja että eriasteiset kansankokoukset ja kansanvallan elimet ovat kansan toteuttaman valtiovallan elimiä. Kansa valitsee yleisellä äänestyksellä kaikki eriasteiset kansankokoukset, jotka valitsevat vastaavanasteiset kansanvallan elimet. Valtion ylimpänä lakiasäätävänä elimenä on Yleiskiinalainen Kansankokous, joka valitaan yleisillä vaaleilla koko Kiinan kansantasavallassa. Yleiskiinalaisen Kansankokouksen istuntojen välisenä aikana valtion ylimpänä toimeenpanovallan elimenä on kansanhallituksen Keskusneuvosto.
Yleisohjelman mukaan poliittinen neuvotteleva Kansanneuvosto on Kiinan demokraattisen kansanrintaman järjestömuoto. Siihen kuuluu työväenluokan, talonpoikaiston, kansanarmeijan, sivistyneistön, pikkuporvariston, kansallisen porvariston, kansallisten vähemmistöjen, ulkomailla asuvien kiinalaisten, kaikkien demokraattisten ja isänmaallisten piirien edustajia. Yleiskiinalaisen Kansankokouksen koollekutsumiseen asti poliittinen neuvotteleva Kansanneuvosto täyttää Kansankokouksen tehtäviä ja valtuuksia. Kansankokouksen koollekutsumisen jälkeen Kansanneuvosto saa neuvoa-antavan luonteen ja tulee esittämään erilaisia ehdotuksia Yleiskiinalaiselle Kansankokoukselle ja kansanhallituksen Keskusneuvostolle.
Hengeltään syvästi demokraattisena valtiovallan elimet rakentuvat demokraattisen sentralismin periaatteille. Yleiskiinalainen kansankokous on vastuussa ja selostusvelvollinen kansalle. Kuinka valtavaa muutosta nämä säädökset merkitsevät Kiinan kansalle, ilmenee myös siitä, että Kuomintangin Kiinassa ei ollut yhtään kansan valitsemaa valtaelintä tai virkamiestä.
Yleisohjelman III osa määrittelee tasavallan asevoimien järjestelmän, ts. kansanarmeijan ja yleisen turvallisuuden joukkojen muodostamisen sekä niiden alistamisen kansanhallituksen Keskusneuvoston vallankumouksellisen sotilaskomitean alaisiksi. Ohjelmassa säädetään niille yhteinen päällystö, yhteinen organisatio ja yhteinen kuri.
KANSANTASAVALLAN TALOUDELLINEN POLITIIKKA
Demokratian voitto Kiinassa ja kansantasavallan perustaminen työväenluokan ja sen kommunistisen puolueen johdolla merkitsee varsin perusteellista muutosta Kiinan taloudellisessa elämässä. Yli kaksikymmentä vuotta jatkunut Kuomintangin epäkansallinen hallituskausi oli muodostunut loppumattoman rikastumisen lähteeksi Kiinan neljälle rikkaalla perheelle. Tshiang Kai-shekin, Kun Jan-sin, Sun Tsy-venin ja veljesten Tshen Go-fun ja Tshen Li-fun perheet olivat koonneet noin 20 miljardin Amerikan dollarin omaisuuden ja johtaneet maan talouselämän täydelliseen sekasortoon ja rappioon. Tärkeimmät teollisuudenalat olivat joutuneet amerikkalaisten valvontaan, jotka eivät olleet kiinnostuneita Kiinan teollisuuden kehittämisestä, vaan Kiinan markkinoiden valtaamisesta amerikkalaisille tuotteille. Työn tuottavaisuus ja tuotannon teknillinen taso olivat alhaisia ja tuotantolaitokset tulvillaan tuottamattomia virkamiehiä. Esim. kaivoksissa oli 1,5 virkailijaa jokaista työläistä kohden. Kaikesta sanotusta johtui, että Kuomintangin Kiinan koko teollisuustuotanto vuonna 1947 oli vain 10 % vuoden 1936 tuotannosta.
Vielä romahdusmaisemmaksi Kuomintangin valtakausi muodostui Kiinan maataloudelle kokonaisuudessaan ja erikoisesti sen talonpoikaistolle. Talonpoikaiston aseman huononeminen ilmenee siitä, että kartanonherrat ja muut suurmaanomistajat, joita oli noin 8 % väestöstä, omistivat 80 % kaikesta viljelyskelpoisesta maasta ja 70–80 % kiinalaisista talonpojista oli maattoman vuokraviljelijän asemassa, joka joutui maksamaan maanomistajalle maanvuokrana 60–70 % sadosta ja jäännöksestä vielä suurimman osan valtiolle veroina, joita kiskottiin säälimättä. Feodaalisista maankäyttömuodoista ja omistussuhteista, jotka tekivät talonpojista oikeudettomia ja maanomistajien, viranomaisten ja koronkiskurien mielivaltaa vastaan täysin turvattomia orjia, johtuukin, että kylvöala supistui maataloudessa romahdusmaisesti, niin että oli maakuntia, joissa kylvöala supistui 30–40 %:lla. Voi arvata, mitä maatalouden tuotannon niin jyrkkä supistuminen merkitsi maassa, missä noin 90 % kansantulosta saadaan maataloudesta ja vain 10 % teollisuudesta.
Talonpoikaiston hädänalainen asema feodaalisten, kapitalististen ja virkavaltaisten maanomistussuhteiden puristuksessa ja maan teollisuuden rappeutuminen ”neljän perheen” monopolistisen, kansalliset edut kavaltaneen hallituksen aikana, sanelivat työväenluokalle ja kommunistiselle puolueelle sekä kansan vapausarmeijalle taloudellisen ohjelman, jota toteutettiin vapautetuilla alueilla vielä taistelun kestäessä. Tämä taloudellinen ohjelma joudutti kansanarmeijan voittoa amerikkalaisin asein taistelevasta Kuomintangin armeijasta. Sen periaatteet ovat nyt pukeutuneet lain muotoon Poliittisen neuvottelukokouksen hyväksymässä Yleisessä ohjelmassa, jossa määritellään talouspolitiikan suuntaviivat tasavallalle.
Kiinan kansantasavallan talouspolitiikka rakentuu periaatteeseen, että on huomioitava niin yhteiskunnallinen kuin henkilökohtainenkin hyöty, niin työn kuin pääomankin, kaupungin ja maaseudun välinen keskinäinen apu sekä tavaravaihdon kehittäminen niin maan sisällä kuin ulkomaailmankin kanssa. Talouspolitiikka edellyttää, että valtiovalta tulee säännöstelemään ja ohjaamaan tuotannollista toimintaa, raaka-aineiden jakelua, myyntiä, työvoiman ja teknillisen koneiston hankintaa ja rahoittamista niin valtiollisella ja osuustoiminnallisella kuin yksityiskapitalistisella ja valtiokapitalistisellakin lohkolla.
MAAREFORMI
Sellaisessa ehdottoman maatalousvoittoisessa maassa kuin Kiina ratkaiseva merkitys kansan vapaustaistelulle on ollut maakysymyksellä, jonka ratkaisemisesta kansan valtava enemmistö on ollut kiinnostunut. Kommunistisen puolueen maatalouspolitiikka on lähes kolmikymmenvuotisen taistelun kestäessä eri vaiheissa jossakin määrin vaihdellut, riippuen strategisesta päätehtävästä. Aina sen päämääränä on kuitenkin ollut työtätekevän, oikeudettoman vuokraviljelijän asemaan joutuneen talonpoikaiston valtavan enemmistön etujen puolustaminen ja sen elintärkeiden tarpeiden tyydyttäminen. Japanilaisvastaisen sodan aikana kommunistisen puolueen maatalouspolitiikka tähtäsi maanvuokran ja lainakorkojen alentamiseen. Tämä oli välttämätöntä mahdollisimman laajan japanilaisvastaisen rintaman muodostamiseksi Kuomintangin kanssa kaikkien kiinalaisten yhdistämiseksi taisteluun japanilaisia anastajia vastaan.
Japanin antautumisen jälkeen talonpojat vaativat maata, ja silloin kommunistinen puolue teki päätöksen agraaripolitiikkansa muuttamisesta, ottaen käytäntöön kartanonherrojen maiden pakkoluovutuksen ja niiden talonpojille jakamisen politiikan. Päätös tästä julkaistiin toukokuun 4. pnä 1946, ja syyskuussa 1947 kommunistisen puolueen kokoonkutsuma Yleiskiinalainen maakonferenssi hyväksyi maalain perusasettamukset, joita ryhdyttiin heti toteuttamaan käytännössä.
Näissä maalain perusasettamuksissa säädetään, että vanha maajärjestelmä on hävitettävä feodaalisine ja puolifeodaalisine riistomuotoineen ja toteutettava periaate ”maa kyntäjälle” siten, että maa jaetaan tasan syöjien luvun mukaan (Maalain 1. ja 8. pykälät). Maalain laillisiksi toteuttajiksi nimitetään kylien talonpoikien, maattomien tai maanpuutteessa olevien köyhimpien talonpoikien kokoukset sekä niiden valitsemat komiteat. Lain eräänä merkittävänä piirteenä on myös se, että kartanonherra saa saman määrän maata kuin talonpoikakin. Köyhälle talonpojalle, jonka perheeseen kuuluu vain yksi tai kaksi henkeä, voidaan kuitenkin luovuttaa 2 tai 3 hengen maaosuus. Maattomiksi jätetään vain isänmaan petturit ja kavaltajat sekä sotarikolliset, jotka lietsovat kansalaissotaa. Jaettu maa siirtyy saajan omistukseen vapaalla käyttöoikeudella ja tunnustetaan hänelle oikeus sen myyntiin ja uuteen ostoon sekä eräillä ehdoilla myös vuokralle luovuttamiseen.
Poliittisen neuvottelukokouksen hyväksymässä yleisohjelmassa vahvistetaan maalain perusasettamukset. Ohjelmassa korostetaan, että ”maan tuotantovoimien ja teollistamisen kehittämisen perusedellytyksenä on maareformi” ja että ”kaikkialla, missä maareformi on suoritettu, tullaan puolustamaan talonpoikien oikeutta hallita heidän saamaansa maata” (pykälä 27.). Samassa pykälässä sanotaan edelleen, että missä maareformia ei vielä ole suoritettu, on välttämätöntä nostaa talonpojat taisteluun ”maa kyntäjälle”-periaatteen toteuttamiseksi.
Näin ollen maata ei kansallisteta: se luovutetaan talonpoikaistolle. Siirtymiskaudella jää täten edellytykset riistäjäluokkien kasvulle ja siitä johtuu, että luokkataistelu on väistämätön kansandemokraattisen järjestelmän olosuhteissa. Kirjoituksessaan ”Kansandemokratian diktatuurista” Mao Tse-tung sanoo talonpoikaistosta ja maatalouden kehitysnäköaloista:
”Talonpoikien kasvattaminen muodostaa vakavan ongelman. Talonpoikaistaloudet ovat pirstotut. Neuvostoliiton kokemuksesta päätellen maatalouden sosialisointi vaatii hyvin paljon aikaa ja paljon työtä. Ilman maatalouden sosialisoimista ei voi olla täydellistä ja lujaa sosialismia. Maatalouden sosialisoimiseksi on välttämätöntä kehittää mahtava teollisuus, jonka perusosana ovat valtiolliset tuotantolaitokset. Kansandemokratian diktatuurin valtion on askel askeleelta ratkaistava tämä ongelma maan teollistamiseksi”.
Pyrkimys johtaa Kiinan talonpoikaisto sosialistiselle kehitystielle ilmenee myös yleisohjelman maatalouden kehittämistä koskevassa osassa (pykälä 34), jossa määritellään tehtävä maataloustuotannon ja siihen liittyvien alojen kehittämiseksi. Sen mukaan on johdettava talonpoikia muodostamaan erilaisia keskinäisen työavun muotoja ja tuotannollista osuustoimintaa vapaaehtoisuuden ja keskinäisen hyödyn periaatteen pohjalla. Aikaisemmin vapautetuilla alueilla talonpoikien ns. työnvaihtoryhmät, joihin kuuluu 8–12 talonpoikaa, eräänä keskinäisen avun muotona ovat jo osoittautuneet tehokkaaksi keinoksi mm. uusien maiden viljelykseen ottamisessa. Yleisohjelmassa sanotaankin, että maareformin on yhdistyttävä maataloustuotannon jälleenrakentamisen ja kehittämisen kanssa.
TEOLLISUUS
Rinnan maakysymyksen ja maataloustuotannon ongelmien ratkaisemisen kanssa uusi Kiinan kansantasavalta ja sen hallituselimet keskittävät työväenluokan ja kommunistisen puolueen johdolla ponnistuksensa maan teollisuustuotannon ja käsityön kehittämiseksi. Tehtävä ei suinkaan ole helpoimpia. Nykyaikaisen teollisuuden osuus koko kansantaloudessa on vähäinen. Koko teollisuustuotannostahan on arvioitu vain noin 10 % tulevan nykyaikaisen teollisuuden osalle. Mao Tse-tung määrittelee edellämainitussa kirjoituksessaan talouspolitiikan suunnan seuraavasti:
”Selviytyäkseen imperialistien puristuksesta ja viedäkseen takapajuista taloutta askeleen eteenpäin Kiinan pitää käyttää kaikkia kaupunkien ja maatalouden kapitalistisia tuotantolaitoksia, jotka tuottavat hyötyä kansantaloudelle eivätkä vahingoita kansan elintasoa, sen pitää liittyä yhteen kansallisen porvariston kanssa yhteisessä taistelussa. Meidän nykyinen politiikkamme on sellaista, että rajoitamme kapitalismia, mutta emme hävitä sitä. Kansallinen porvaristo ei kuitenkaan voi olla johtajana vallankumouksessa eikä sen myöskään pidä saada johtavaa asemaa valtiossa, sillä kansallisen porvariston sosiaalinen ja taloudellinen asema aiheuttaa sen heikkouden, kaukonäköisyyden puutteen, rohkeuden puutteen sekä myöskin sen, että useat sen edustajista pelkäävät joukkoja.”
Sanottu merkitsee sitä, että taloudellisella alalla pitää keskittää ja säilyttää johtoasemat kansandemokraattisen valtion käsissä ja että politiikka on suunnattava kapitalististen ainesten voittamiseen ja sosialismin rakentamiseen käyttämällä markkinoita sekä sallimalla väliaikaisesti maassa kapitalistisia aineksia.
Tämän mukaisesti johtoasema Kiinan tasavallan talouselämässä on valtiotaloudella, jolla on sosialistinen luonne. Neljän rikkaan perheen — Tshiang Kai-shekin, Sun Tsy-ven, Kun Jan-sin ja Tshen Li-fun — käsiin, keskittynyt valtava pääoma sekä muut virkavaltaistuneet kapitalistiset rikkaudet ja tuotantolaitokset, jotka olivat monopolisoineet maan kaikki taloudelliset valtimot ja liittoutuneet kiinteästi tilanherrojen ja ulkomaisen imperialismin kanssa, ovat siirtyneet kansanarmeijan voiton tuloksena valtiolle. Kaikki talouden ja kansan hyvinvoinnin kannalta tärkeät tuotantolaitokset ovat näinollen valtion yhtenäisessä hallinnossa ja muodostavat kansan tasavallan tärkeimmän aineellisen perustan ja johtavan voiman koko yhteiskunnallisessa taloudessa.
Toisen tärkeän osan maan kansantaloudessa muodostaa osuustoiminnallinen lohko, jota tullaan jatkuvasti edistämään ja myöntämään sille erilaisia etuja. Kansanhallitus tulee edistämään myös yksityisten tuotantolaitosten toimintaa, jotka tuottavat hyötyä kansantaloudelle ja edistävät kansan hyvinvointia. Puheessaan 25. pnä joulukuuta 1947 KKPn KKn istunnossa Mao Tse-tung sanoi:
”Välttämättömyydestä jakaa tehtävät kansantalouden eri haarojen välillä on kehitettävä kaikkia niitä kapitalistisen talouden aloja, jotka tuottavat hyötyä koko kansantaloudelle. Ne ovat vielä tärkeänä osana kansantaloudessa kokonaisuudessaan.”
Ja Mao Tse-tung osoitti, että tällaisina kapitalistisina aineksina ovat pien- ja keskiporvaristo, jota monopolisoitunut virkamiesporvaristo ja kartanonherrojen luokka olivat sortaneet.
Talouden jälleenrakentamisen ja kehittämisen kaudella osan Kiinan kansantaloudesta muodostaa valtion yhteistoiminta yksityispääoman kanssa. Se on luonteeltaan valtiokapitalismia. Jos tarve vaatii, valtio voi edistää yksityistä pääomaa valtiokapitalismin suuntaan esimerkiksi yksityisten ja valtion tuotantolaitosten välisenä yhteistoimintana tai vuokraamalla valtion tuotantolaitoksia yksityisille yrittäjille.
Näiden teollisuuden toimintaa määrittelevien säännösten kanssa Yleisohjelmassa samanaikaisesti huomioidaan myös työläisten etujen valvominen. Valtion tuotantolaitoksilla on mm. otettava käytäntöön järjestelmä, jonka vallitessa työläiset tulevat osalliseksi tuotannon johtoon. Yksityisillä tuotantolaitoksilla toteutetaan taas periaatetta, joka huomioi niin työn kuin pääomankin hyödyn ja siinä tarkoituksessa työsuhteet säännöstellään työntekijäin ammattiliittojen ja työnantajien välisillä kollektiivisilla sopimuksilla. Työpäivän pituus säädetään 8–10 tuntiseksi riippuen olosuhteista. Kansanhallitus säätää minimipalkan paikalliset olosuhteet ja ammatin huomioiden. Vähitellen otetaan käytäntöön sosiaalivakuutus sekä suojellaan alaikäisten sekä naisten erikoisetuja. Tuotantolaitoksilla otetaan käytäntöön myös työnsuojelun tarkastusjärjestelmä.
Esitetyt seikat osoittavat, kuinka keskeinen asema tällä hetkellä Kiinan kansantasavallassa on taloudellisten kysymysten ratkaisemisella. Tämä on ymmärrettävää, sillä amerikkalaisesta imperialismista, feodalismista ja virkavaltaisesta monopolipääomasta saatu ratkaiseva voitto sekä Kuomintangin murskaaminen eivät vielä ratkaise kysymystä Kiinan riippumattomuudesta ja suvereenisuudesta. Kiinan ehdottoman riippumattomuuden edellytykset ovat taloudellisella alalla. Sen vuoksi Kiinan kansantasavallassa asetetaankin tehtäväksi saattaa teollisuuden jälleenrakentaminen päätökseen 3–5 vuodessa ja kehittää teollisuuden ominaispaino koko kansantaloudessa nykyisestä 10 %sta 30–40 %iin 10–15 vuodessa. Se merkitsee raskaan konerakennusteollisuuden luomista, teollisuuden, joka tuottaa työkoneita, autoja, laivoja, se merkitsee tehtaiden, kaivosten ja liikennelaitosten rakentamista. Jälleenrakennustyön rahoittamiseksi vuoden 1950 alussa laskettiin liikkeelle Kansan Voiton laina, 200 milj. kpl. obligatioita. Kunkin obligation arvo verrataan 6 riisikettiin (1 ketti — 604,5 grammaa) 1,5 kettiin vehnäjauhoja, 4 jalkaan kangasta ja 16 kettiin kivihiiliä, joiden arvo määrätään niiden keskimääräisen tukkuhinnan mukaan suurimmissa kaupungeissa. 23,9 % vuoden 1950 budjetista käytetään jälleenrakennustyön rahoittamiseen. Sotamenot on arvioitu kuluvalle vuodelle, jolloin sotatoimet Kuomintangin armeijaa vastaan vielä jatkuvat 38,8 % budjetista.
Valtavista taloudellisista vaikeuksista huolimatta Kiinan kansantasavallalla on edellytykset nopeampaan kehitykseen kuin Neuvostoliitolla oli vallankumouksen jälkeen. Eräänä edellytyksenä on lähes 500 miljoonainen ahkera, kestävä ja työkykyinen kansa, jolla on, — kuten neuvostolainen kirjailija Fadejev mainitsi, — ”paljon yhteistä Venäjän kansan kanssa: huumori, vaatimattomuus, valmeus uhrauksiin, mikä ilmenee ei vain henkilökohtaisena, vaan ennen kaikkea myös joukkosankaruutena, tavaton kestävyys, kärsivällisyys, rakkaus työhön — väsymättömään, kaikki ja kaikenlaiset vaikeudet voittavaan työhön”. Lisäksi Kiinan kansantasavaltaa johtaa Kiinan uljas työväenluokka ja sen sankarillinen kommunistinen puolue, joka 29 vuoden aikana on herkeämättömissä taisteluissa, ennennäkemättömissä vaikeuksissa karaistunut ja kouliintunut ja joka nykyään käsittää yli 3 milj. jäsentä, puolue, jonka johtajana on aikakautemme eräs huomattavimpia persoonallisuuksia, Leninin ja Stalinin uskollinen oppilas, Kiinan kansan johtaja Mao Tse-tung sekä hänen rinnallaan joukko ankaran taistelukoulun läpäisseitä johtajia. Vihdoin Kiinan kansalla on käytettävissään Neuvostoliiton jättiläismäinen kokemus rakennustyön alalla, kansandemokratian maiden kokemus sekä Neuvostoliiton ja kansandemokratian maiden veljellinen tuki suuressa rakennustyössään. Se on jo tehnyt mahdolliseksi voiton Kiinassa, se tulee esittämään myös ratkaisevaa osaa jälleenrakennustyön ja sosialismin rakentamisen kaudella.
SIVISTYS KANSALLE
Kiinan vallankumouksen voitto, alkanut kansanvallan rakennustyö niin valtiollisella kuin taloudellisellakin alalla on tullut mahdolliseksi vain sen vuoksi, että vallankumous on herättänyt ja vetänyt mukaan uusia, ennennäkemättömän laajoja kansanjoukkoja poliittiseen ja sivistykselliseen toimintaan. Taloudellisen ja poliittisen rakennustyön menestyminen on välttämättömästi riippuvainen sivistyksellisen rakennustyön, uuden sivistyksen luomisen onnistumisesta. Sen vuoksi työ kansansivistyksen alalla Kiinassa tulee laajenemaan entistä valtavimpiin mittasuhteisiin. Tehtävänä on ei vain kasvattaa vanha sivistyneistö, jonka ehdoton valtaosa on epäröimättä asettunut Kiinan kansantasavallan puolelle, marxilais-leniniläisen tieteen hengessä, vaan vetää kaikki sivistyksellisesti uinuvassa tilassa olevat monisatamiljoonaiset kansanjoukot tiedon ja valistuksen piiriin, osoittaa heille uudet, valtavat kehitysnäköalat ja varustaa heidät välttämättömillä tiedoilla tehtävien ratkaisemiseksi.
Tämän sivistystyön johdossa — kuten kaiken muunkin rakennustyön johdossa — on Kiinan kommunistinen puolue, joka ei koskaan ole väheksynyt kaaderiensa kasvatuskysymystä. Sen johdolla Kiinan Punainen armeija ja myöhemmin Kansanarmeija kouluttivat sotaretkiensä aikana liikkuvassa sota-akatemiassa tulevia päälliköitään; vapautetuilla alueilla se kykeni aina järjestämään tehokkaan kansansivistystyön, jonka seurauksena poliittinen tietoisuus ja valistus levisi laajoihin kansanjoukkoihin.
Kiinan kansanarmeijassa taistelujen väliaikoina ja jopa rintamallakin käytännössä olleet valistustyömuodot voivat olla esimerkkinä mille tahansa vaikeuksissa kamppailevalle kommunistiselle puolueelle, joka kasvattaa jäsenistössään ja työväenluokassa poliittista tietoisuutta, taistelutahtoa ja horjumattomuutta. Siellä, missä vapausarmeija poisti sorron, siellä alkoi myös voimakas kansansivistystyö ennen tietämättömien ja lukutaidottomien ihmisten valistamiseksi. Kuinka valtavaa tämä työ on ollut, ilmenee siitä, että Kiinassa arvioidaan olevan yli 360 milj. täysin lukutaidotonta ihmistä eli n. 80 % väestöstä. Kiinan Luoteismaakunnissa kansanarmeijan tullessa oli vain 6 opiskelijaa, muissa osissa maata 12,5 opiskelijaa jokaista 10 000 asukasta kohden. 5 vuoden kuluttua siellä kävi jo 50 % lapsista alkeiskoulua. Erikoisella Raja-alueella, joka on ollut kansanarmeijan valvonnassa jo vuodesta 1934, toimii 10 korkeakoulua, 210 keskikoulua ja noin 88 000 alkeiskoulua, joissa opiskelee noin 5 miljoonaa oppilasta. Mantshuriassa oli lukuvuonna 1948–49 rekisteröity 30 000 alkeis- ja 235 keskikoulua, joissa oli 3,6 milj. oppilasta eli yli 1 000 oppilasta jokaista 10 000 asukasta kohden, kun ennen sotaa oli vain 12,5 oppilasta 10 000 asukasta kohden.
Kansansivistystyö ja opetustoiminta ei rajoitu vain kouluverkoston laajentamiseen ja kasvavan polven kouluttamiseen. Rinnan sen kanssa toimii yhä enemmän erilaisia täysi-ikäisten kursseja, kerhoja ja iltakouluja lukutaidottomuuden hävittämiseksi ja lukutaidon perusteiden opettamiseksi.
Tämä politiikka, jota kommunistisen puolueen ja kansanarmeijan taholta on koko ajan toteutettu aikaisemmin vapautetuilla alueilla, on täsmällisesti määritelty Poliittisen neuvottelukokouksen hyväksymässä Yleisohjelmassa. Siinä sanotaan, että sivistyksellä ja kansansivistyksellä pitää Kiinan kansantasavallassa olla uusi, demokraattinen luonne, että sen pitää olla kansallista muodoltaan, tieteellistä sisällöltään ja kansanomaista luonteeltaan. Päätehtäväksi asetetaan kansan sivistystason kohottaminen ja kaadereitten kouluttaminen rakennustyötä varten. Kaikissa kansalaisissa tullaan kasvattamaan rakkautta synnyinmaata ja kansaa, työtä ja tiedettä kohtaan sekä huolenpitoa yhteiskunnallisesta omaisuudesta. Kirjallisuus ja taide asetetaan kansan palvelukseen edistämään kansan poliittisen tietoisuuden kohottamista ja innostamaan kansaa työhön. Menetelmänä valistustyössä on käytännön ja teorian yhtenäisyys, ja sen mukaisesti järjestelmällisesti uudistetaan vanhaa valistusjärjestelmää. Vallankumouksen ja kansallisen rakennustyön tarpeiden tyydyttämiseksi, sanotaan ohjelmassa, on otettava käytäntöön yleinen opetus ja parannettava opetusta korkeakouluissa ja teknillisissä oppilaitoksissa sekä saatava aikaan työläisten kouluttaminen työstä vapaana aikana kuin myös tuotannosta vapauttamalla.
Kansanvallan ja Kiinan kompuolueen suurena saavutuksena on se, että valtaosa maan sivistyneistöstä hyväksyy demokraattiset uudistukset ja antaa kaiken tukensa ja voimansa uuden Kiinan rakentamiseksi. Kiinan sivistyneistö näkee edessään suuren ja jalon tehtävän, jonka se tuntee omakseen. Sivistyneistön panos tuleekin olemaan arvokas siinä sivistyksellisessä rakennustyössä, joka jo on alkanut Kiinassa ja joka herättää tietoiseen toimintaan monisatamiljoonaisia kansanjoukkoja.
Puheessaan poliittisessa neuvottelukokouksessa Mao Tse-tung sanoi, että Kiina ”tulee tästä lähtien olemaan jäsenenä maailman rauhaarakastavien ja vapauttarakastavien kansojen suuressa perheessä. Se tulee uhrautuvasti ja ahkerasti tekemään työtä, luodakseen oman sivistyksensä ja onnensa”. Jo se, mitä on saavutettu vapautetuilla alueilla ennen kansantasavallan perustamista, vahvistaa täydellisesti Mao Tse-tungin ylpeät ja innoittivat sanat:
”Taloudellisen rakennustyön nousun kanssa alkaa kiertämättömästi sivistyksellisen rakennustyön nousu. Ne ajat ovat jo menneet, jolloin kiinalaisia pidettiin sivistymättömänä kansakuntana. Me asetumme maailman näyttämölle korkeasti sivistyneenä kansakuntana”.
***
Maailman kansat, jotka taistelevat rauhan ja vapauden puolesta suurpääoman sortoa ja imperialistista sodanuhkaa vastaan, seuraavat suurella lämmöllä ja kiinnostuksella vapaan Kiinan kansan ponnistuksia maansa uudistamiseksi perusteita myöten. Ne tietävät, että Kiinan kansa, kukistettuaan epäkansallisen ja epädemokraattisen Kuomintangin taantumuksellisen järjestelmän ja karkoitettuaan imperialistiset valloittajat, laskee kansandemokraattisen valtion perusteita, valtion, joka on vapaa vierasmaalaisesta ja monopolikapitalismin sorrosta ja jossa satamiljoonaisten kansanjoukkojen hyvinvointi ja onni ovat valtion ja hallituksen politiikan johtavia periaatteita.
Kiinan kansantasavalta suorittaa perusteellisia demokraattisia uudistuksia suuren naapurinsa ja ystävänsä Neuvostoliiton veljelliseen tukeen nojautuen. Mitkään kansainvälisen ja Kiinan sisäisen taantumuksen yritykset johtaa Kiinan kansa pois Kiinan kommunistisen puolueen sille osoittamalta sosialismiin johtavalta tieltä takaisin entiseen taantumukselliseen väkivaltajärjestelmään eivät tule onnistumaan. Taantumuksen toiveet ”kolmannen tien” ideologian tai titolaisen nationalismin valtaanpääsystä Kiinassa särkyvät Kiinan kommunistisen puolueen ja sen johdon horjumattomaan varmuuteen siitä, että Kiinan kansan on kuljettava kansainvälisen demokratian ja sosialismin leirin kanssa imperialismia ja sotaa vastaan. ”Kansainvälisessä suhteessa me kuulumme imperialisminvastaiseen rintamaan, jota johtaa Neuvostoliitto, ja meidän on luotettava tämän — eikä imperialistisen rintaman — todella ystävälliseen apuun”, sanoi Mao Tse-tung. Vakuuttavimpana osoituksena tämän periaatteen horjumattomasta toteuttamisesta käytännössä on 14. päivänä helmikuuta 1950 Kiinan ja Neuvostoliiton välillä solmittu ystävyys-, yhteistyö- ja keskinäisen avunannon sopimus, joka yhdistää kahden suurvallan 700 miljoonaisen väestön tasa-arvon, keskinäisen kunnioituksen ja murtumattoman ystävyyden katkeamattomilla siteillä. Sellaisena Kiinan kansantasavalta suuren Neuvostoliiton ja Euroopan kansandemokratioiden ja Aasian maiden kansantasavaltojen — Pohjois-Korean ja Vietnamin kanssa muodostaa pysyvän rauhan, demokratian ja vapauden voittamattoman turvan maailman kaikille kansoille.
SKP: Taistelujen tiellä — Vuosikirja VI — 1950 — Puoluetoimikunnan valistusjaosto — Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino, Helsinki
Marxismi-Leninismi 