”Länsimainen” eli valkoisen rodun kulttuuri (1929)

”Kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä.” – Romain Rolland.

Eurooppalaisen porvarin käsityksen eri kulttuurien paremmuudesta tai huonommuudesta voisi kenties yksinkertaisemmin määritellä seuraavalla tavalla: Paras kulttuuri on se, jota minun rotuni, valkea, eurooppalais-amerikkalainen rotu edustaa (”länsimainen kulttuuri”). Rodustani on minun kansani korkeimmalla asteella. (Suomalaisesta porvarista tietysti on korkeimmalla tasolla suomalainen kansallinen kulttuuri — siksipä sitä ”tehdään tunnetuksi”, ellei sitä muuten huomata). Kansastani on minun heimoni etevin. (Vai onko meillä tässä maassa yhtään heimoa — savolaista, karjalaista, hämäläistä, pohjalaista j.n.e. — joiden porvaristo ei luulisi olevansa kansallisen kulttuurimme lipunkantaja?) Tietysti tämä jakaantuminen sitten jatkuu aina kaupunkeja, pitäjiä, kyliä ja perheitä myöten. Mutta meillä ei ole tällä kertaa halua sitä tämän pitemmälle seurata. Tarkastelemme tässä yhteydessä ”länsimaista kulttuuria”.

Käsitys ”länsimaisen kulttuurin” paremmuudesta — varsinkin itämaiseen nähden — on porvaristomme keskuudessa aivan järkkymätön. Se on sitä järkkymättömämpi, mitä vähemmin tiedetään kummastakaan näistä kulttuurista ja kulttuurista yleensä. (Bernard Shaw sanoo porvariston kulttuurikäsityksestä sattuvasti: ”Ne jotka ihailevat nykyajan sivistystä, arvelevat tavallisesti sen merkitsevän samaa kuin höyrykone ja sähkölennätin”.) Kansallisen (porvarillisen) sivistyksen läpitunkemalle kunnon sosialidemokraatillekin on vissi ilmansuunta ”tabu”. Hän ei voi kuvitellakaan mitään sen hirveämpää kuin, että työväenliike ottaisi vaikutteita idästä (”sivistymättömiltä ryssiltä”).

Kun me internationalisteina horjutamme edelläkuvattua uskonnollista käsitystä, ei se tapahdu sen vuoksi, että aliarvioisimme sitä merkitystä, mikä ”länsimaisella kulttuurilla” oli kapitalismin alkukaudella, jolloin se todella oli ihmiskunnan kulttuurin lipunkantajana. Vastustamme, nykyistä ”länsimaista kulttuuria” tuomitessamme, tämän kulttuurin ilmeistä rappiota. Vastustamme sitä, mitä suurimmassa määrässä epämaterialistista käsitystä, että ”länsimainen kulttuuri” olisi kulttuurikehityksen viimeinen sana. Puolustamme käsitystä että kehityksen laki kulttuuriinkin nähden pitää edelleenkin paikkansa.

Ennakkoluuloinen suhtautuminen ja suvaitsemattomuus toisiin kansoihin ja niiden kulttuureihin on aina ja kaikkina aikoina ollut kulttuurikehityksen pahimpana jarruna. Suvaitsemattomuus on raakalaisasteen ja kulttuurirappion luonteenomaisin tunnusmerkki. Eikä tämänpäiväinenkään itsepintainen tarrautuminen ”länsimaiseen kulttuuriin” ja suvaitsemattomuus kaikkia ”itämaalaisia vaikutteita” vastaan ole mitään muuta. Se on merkki ”länsimaisen sivistyksen” rappiosta, sen koteloitumisesta, puuttuvasta kyvystä sulattaa itseensä uusia vaikutteita, elinvoimaisuuden puutteesta, kuolemasta. Porvaristo on aivan oikeassa syyttäessään kommunisteja ”länsimaisen kulttuurin” tuhoamisesta. Mutta on muistettava, ettei jonkun rappeutuneen kulttuurimuodon häviö suinkaan ole ehdottomasti tappio kulttuurille yleensä. Sitä se ei ole silloin, jos työväenluokka porvarillisen kulttuurin raunioille pystyy luomaan uuden ja edellistä korkeamman kulttuurin.

Kulttuurin historia ei suinkaan ole ollut mitään ”rauhallisen kehityksen”, demokraattisen parlamentarismin historiaa. Se on päinvastoin ollut alituista kapinaa ja vallankumousta olevia oloja ja hallitsevien luokkien typeryyttä vastaan. Kulttuurihistorioitsija R. Günther sanookin erään teoksensa johdannossa: ”Tie, jota pitkin sivistymätön ihminen kulttuurin vaikutuksen alaisena saattaa päätyä korkeaan henkiseen kehitykseen suhteellisen lyhyessä ajassa — tämä sama tie sivistyneeseen ihmisyyteen täytyi raivata ankaralla työllä lukemattomien vuosituhansien myrskyjen ja levottomuuksien keskellä”. (Samalla tavalla se on raivattava tänäkin päivänä — kulttuurin kehitys ei ole vielä päättynyt.)

Kulttuuri ei suinkaan ole puu, joka olisi kasvanut taimesta mahtavaksi tammeksi. Se on pikemminkin metsä, jonka monet yksilöt aika on vuoronsa perään tappanut, jonka historian rajumyrskyt ovat joskus miltei kokonaan lakaisseet maan tasalle, mutta joka yhä uudelleen on kohonnut samasta alkuvoimasta: maasta, elämästä. Itä-Turkestan, laajat aasialaiset erämaat tietäisivät kertoa Kiinasta, Roomasta, Intiasta, Persiasta ja Uralilta tulleista, niiden kautta kulkeneista suurista kauppateistä, suurista kaupungeista, lujista linnoista, mahtavista temppeleistä, kirjastoista, etevistä taiteilijoista ja tiedemiehistä — lyhyesti sanoen mitä korkeimmasta kulttuurista jo ennen ”länsimaisen” alkuakaan. Samoin voisivat tehdä Indian pagodien rauniot, Mesopotamian jokilaakso, Egyptin pyramiidit tai inkatemppeleiden rauniot Amerikassa. Ne kaikki puhuisivat korkeasta kulttuurista, mikä eri aikoina näillä eri seuduilla syntyi, kasvoi, kehittyi, loisti ja hävisi, kulttuurista siellä missä nyt ihmiskäden ja -hengen työt lepäävät unohdettuina paksun hietakerroksen alla ja erämaan tuulet laulavat vuosituhantisia laulujaan kaiken katoavaisuudesta raunioiden yläpuolella.

Että ”länsimaistakin kulttuuria” uhkaa häviö, että se jo tänä päivänä on kuolemansa partaalla, siitä ovat porvariston parhaat itsekin jo selvillä. Tässä yhteydessä tarvitsee vain viitata niihin ajatuksiin, joita Oswald Spengler teoksessaan ”Der Untergang des Abendlandes” (”Länsimaiden perikato”) esittää. Spengler nim. päätyy siihen tulokseen, että jokainen kulttuuri syntyessään sisältää kaikki mahdollisuutensa; kun ne ovat kehityksen kuluessa toteutuneet, on kulttuuri vanhentunut ja muuttuu kulttuurin rappeutumiskaudeksi. Spengler toteaa, että näin on käynyt ”länsimaiselle sivistykselle”. Walther Rathenau (Saksassa Ritavuoren tavoin murhattu porvariradikaali) sanoo: ”Kaikilla on tuntua siitä, että nykyinen järjestys ei ole oikea. — Nykyinen aikakausi näkee täysin tietoisena kuoleman lähestyvän”.

Suomalaisista porvareista käsittelee länsimaisen sivistyksen rappiota Spengleriä seuraten verrattain ansiokkaasti piispa Erkki Kaila teoksessaan ”Aikojen murroksessa” (Otava 1921). Selostaessaan Spenglerin teorioita sanoo Kaila: ”Nykyajan imperialistiset maailmanvallat ovat kuin hiekka-aavikoita, joiden hedelmättömältä pohjalta ei mitään uutta eikä itsenäistä enää kasva. Ainoastaan tekniikka, inhimillisen älyn viimeinen tuote elää ja rehoittaa” (siv. 110).

Se ettei työväenluokka näe porvarillisessa ”länsimaisessa kulttuurissa”, johon porvarit eivät itsekään enää usko, kovin paljon puolustamisen arvoista, ei ole lainkaan ihmeteltävää. Se sivistys, joka lepää työväenluokan orjuutuksen ja sorron, valkoisen terrorin, fascismin, kansallisen yltiöpäisyyden ja suvaitsemattomuuden sekä verisen imperialismin pohjalla — sivistys, joka kaikkea tällaista oikeudetonta väkivaltaa, orjuutta ja barbarismia sallii ja puolustaa — ei voi olla työtätekevälle luokalle muuta kuin kahle. Porvaristolle ja sen apureille se on keino säilyttää valtansa työväenluokan yli. Siksi porvaristo ja sosialidemokratia ”länsimaista sivistystä” puolustavatkin. Vaikka he itse toteavat kulttuurinsa rappeutumisen, ovat he valmiit ase kädessä taistelemaan ”länsimaisen kulttuurin” puolesta. Sillä kysymys kulttuurista on valtakysymys. Taistelu tällaista ”sivistystä” vastaan on työväenluokalle aivan samanluontoinen, mutta vielä tärkeämpi kysymys kuin taistelu uskonnollisia ennakkoluuloja vastaan.

Proletaarinen kulttuuri on hävittävä kaikki kansojen ja rotujen väliset raja-aidat. Tuhoava ja asettava naurun ja repivän pilkan alaiseksi kaiken suvaitsemattomuuden ja omahyväisen ahdasmielisyyden. Jos se syntyessään ja kehittyessään saa vaikutteita idästä, ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun idän henkisesti alkuvoimaiset kansat saavat antaa verensä eurooppalaisen kulttuurin kuivettuneihin suoniin. Idästähän ovat useimmat Europan kansat nykyisille asuinpaikoilleen vaeltaneet. Itämailta ovat kotoisin heidän uskontonsa (kristinuskokin). Sieltä ovat lähtöisin tieteen ja filosofian ensimmäiset idut, joilla ihminen koetti itseänsä ja kaikkia olevaista selittää, idut, jotka Indiasta laajan Aasian kautta kulkeutuivat vanhan ajan Kreikkaan, sieltä Roomaan ja sitä tietä meidän omaisuudeksemme. Antoihan arabialainen ja maurilainen kulttuuri ristiretkien jälkeen ensimmäisen herätteen sille voimakkaalle kulttuuriliikkeelle, josta myöhempi ”länsimainen kulttuuri” imi suurimman voimansa. Kulttuuri ei ole sellainen tuote, johon voitaisiin lyödä minkään kansakunnan tavaramerkki (”made in Finland”). Se on kansainvälinen tuote, josta saamme olla kiitollisia kaikille meitä edeltäneille sukupolville, mihin rotuun, kansakuntaan tai kulttuuriasteeseen he sitten kuulunevatkin.

Proletaarinen kulttuuri on lähentävä teossa idän ja lännen kansat toisiinsa. Se on ennakkoluulottomasti omaksuva kummankin kulttuurista parhaan ja puhaltava kaiken näin valikoidun kulttuurin läpi uuden, kansainvälisen, proletaarisen, punaisen hengen. Se on yhdistävä itämaalaisen syvän filosofian, voimakkaan tunne-elämän (joita kumpaakin se on asettava hallitsemaan materialistisen, tieteellisen varmuuden) eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen toimekkuuteen. Proletaarinen kulttuuri on luova uuden ihmistyypin, uuden kulttuuri-ihmisen, joka on ”länsimaista” täydellisempi ja onnellisempi.

Ludvig Kosonen.