Kapitalismin psykologiaa (1946)

Tieteellistä arvovaltaa itselleen vaativat oppineet kirjailijat ovat kirjoissaan esittäneet paljon ja jokseenkin mielenkiinnotonta arvostelua marxismin historiallisesta kehityksestä. Mikäli heidän huomautuksillaan on ollut jotain pohjaa on se perustunut useimmiten siihen vulgääriin ja karkeaan käsitykseen teoriasta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen marxilaisen ajattelutavan kanssa.

Erich Frommin psykologien ja sosiologien keskuudessa paljon huomiota herättänyt teos »ESCAPE FROM FREEDOM», joka äskettäin on ilmestynyt ruotsinkielisenä nimellä »Flykten från friheten» (Pako vapaudesta), on sensijaan sellaisen tukijan kirjoittama, joka ilmeisestikin ymmärtää marxismin metoodia paremmin kuin useimmat ja esittää sanottavansa suurin piirtein loistavalla tavalla — joskin erilaisin sanoin ja sanakääntein kuin mitä nyt on käytännössä akateemisten sosiologien keskuudessa Amerikassa ja Länsi-Euroopassa. Marxilaisen perusnäkemyksen mukaan liittyy sosiaaliseen kehitykseen aina tietty määrä eri voimien välistä kamppailua. Tähän perusnäkemykseen on hän kriitillisellä tavalla tahtonut liittää ne nykyaikaisen »syväpsykologian» inhimillisen sielunelämän voimia koskevassa teoriassa esiintyvät arvokkaat ainekset, joita Freud ja hänen seuraajansa kehittivät psykoanalyysin ja muiden psykologian haarautumien alalla.

Frommin kirja on yleensä mitä suurimmassa määrässä lukemisen arvoinen ja sitä voidaan suositella erikoisesti jokaiselle, joka tahtoo hankkia itselleen syvempää tietoa materialistis-dialektisesta historiankäsityksestä ja sen mahdollisuuksista kehittyä edelleen uusilla aloilla. Voidaan väitellä kirjailijan näkökannoista, mutta sellainen väittely on itse asiassa vain hyvin innostavaa.

Tuotannollisten olosuhteiden muuttumisen ja ideologioiden sekä eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvien yksilöiden luonteenkehityksen välinen yhteys historian kuluessa on esitetty mielenkiintoisella tavalla valaisevin esimerkein, samoin kuin ideologian vastavaikutukset aineellisiin olosuhteisiin.

Erittäin mielenkiintoista on myöskin kirjailijan suhtautuminen Freudin psykoanalyysiin. Behavioristisen psykologian mekaanisen käsityksen vastakohtana, joka pitää ihmisen kehitystä puhtaasti mekaanisena »tapojen» sopeutumisena ympäristöön on Frommin mukaan Freudin voima siinä, että hän esittää ihmisluonnon oman dynamiikan — ihmisen sielussa olevan sisäisen voiman vaikutuksen — kehitykseen aktiivisesti vaikuttavana tekijänä. Sellaisen dynaamisen psykologian perustaminen on Freudin kuolematon ansio. Mutta hän käsittää ihmisluonnon epähistoriallisella tavalla, kuin jonain ehdottoman varmana, ikäänkuin loppuunkehitettynä järjestelmänä. Hän kuuluu niihin biologisiin materialisteihin, jotka eivät näe, että ihmiset ovat yhteiskunnallisia olentoja, jotka samalla kun he ovat historiallisen kehityksensä aikana muuttaneet aineellisia olosuhteitaan samalla muuttavat myöskin omaa luontoaan. Hänen mukaansa vaikuttaa yhteiskunta ihmisten tiettyyn vaistomaiseen toimintaan vain sikäli, että ne estävät ihmisiä olemasta tyytyväisiä. Hänellä on perinteellinen käsitys ikuisesta vastakohdasta ihmisen ja yhteiskunnan välillä, jossa yksilö on pohjimmaltaan epäsosiaalinen ja yhteiskunnan on hänet kesytettävä.

Freudille edustaa yksilö Freudin omassa kapitalistisessa kulttuuripiirissä »ihmistä»: intohimoa ja pelkoa, tyypillisiä tämän kulttuuripiirin ihmisille — pidetään biologisina voimina. »Freudille muistuttavat ihmisten väliset suhteet markkinoita, se on biologisten tarpeiden ja tyydytyksen vaihtokauppaa, jossa suhde toiseen ihmiseen on aina vain keino saavuttaa jokin tarkoitus, ei koskaan itse päämäärä». Jokaisen ihmisen käytöksen määrää yksilöllisesti omat laskelmat eikä alkuperäinen yhteistoiminta toisten kanssa — ihminen etsii toisia ihmisiä vain halunsa »kohteena».

Freud on sivuuttanut sen tosiseikan, että yksilön psyyke on itse asiassa aina sosiaalisesti rakennettu, tavalla, joka on erilainen historian eri kehitysasteilla ja erilaisissa yhteiskunnallisissa oloissa. Intohimot, pelontunteet ja toiveet muuttuvat ja kehittyvät yhteiskunnallisen kehityskulun tuloksina. Ihmisten energia valautuu yhteiskunnallisten olojen pakottamana määrättyihin muotoihin ja muuttuu vuorostaan tuottavaksi voimaksi, joka jälleen vaikuttaa sosiaalisten tapahtumien muodostumiseen ja taas kääntäen, alituisessa ihmisen ja hänen aineellisen ympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa. Nykyaikaisen kapitalismin alussa esiintyy siis keskiajan ja uuden ajan välisenä ylimenokautena aikaisemmin tuntematon kaipuu maineeseen ja menestykseen alituiseen työhön ajava sielullinen pakkovire, joka vastaavasti puuttui vanhempien aikojen vapailta miehiltä. Nämä porvariston uudet luonteenpiirteet vaikuttavat voimakkaasti jouduttaen kapitalismin myöhäisempää kehitystä. Mutta kaikkialla vallitseva halu aineelliseen rikkauteen niinkuin Fromm eräässä huomautuksessaan esittää, ei ole mikään tyypillinen ilmiö muulloin kuin määrätyissä kulttuurimuodoissa. Toiset taloudelliset edellytykset voivat päinvastoin luoda inhimillisen luonteen tyypin, joka karttaa aineellista rikkautta tai on aivan välinpitämätön sen suhteen.

Koska kuitenkaan ei — kuten Freud metafyysillisellä tavalla kuvittelee — ole olemassa mitään biologisesti muuttumatonta ihmisluontoa, emme kuitenkaan saa takertua yhteiskunnalliseen relativismiin, jonka mukaan ihminen on vain yhteiskunnallisten olojen ohjaama marionetti. Tämä olisi yhtä karkea virhe. Emme saa jättää huomioonottamatta ihmisten omaa energiaa, ihmisluonnon omaa dynamiikkaa historiallisen kehityksen aktiivisesti vaikuttavana tekijänä. Ihmisen kiistaton oikeus vapauteen ja onneen perustuu ihmisen sisäisiin ominaisuuksiin — hänen pyrkimykseensä elää, kasvaa ja antaa ilmaus niille mahdollisuuksille, jotka kehittyvät hänessä historiallisen kehityksen kuluessa».

Se ajankohtainen kysymys, joka lähinnä on innoittanut Frommia, — joka muuten aikaisemmin kuului niihin miehiin, jotka julkaisivat saksalaista »Zeitschrift für Sozialforschung» -lehteä, ilmestyy nykyisin USA:ssa, — kirjoittamaan kirjansa on kysymys siitä, kuinka on mahdollista, että huolimatta viime vuosisatojen teknillisestä ja tieteellisestä kehityksestä, yhä laajemmalle levinneestä poliittisesta demokratiasta, huolimatta kohonneesta kansansivistyksestä, huolimatta kaikesta siitä, mikä antoi optimistisen uskon ihmisen edistymiseen järjellisenä olentona, joka jo kauan sitten on karkoittanut vanhempien barbaaristen aikakausien saatanalliset voimat, — miten on mahdollista, että sellainen liike kuin natsismi on saanut vallan kansanjoukoissa ja kuinka nämä ovat voineet hyväksyä sen? Kuinka kansanjoukot sellaisessa maassa kuin Saksa ovat voineet ilman vastarintaa, niinkuin asianlaita todellisuudessa on, alistua fasistiseen diktatuuriin, joka lopetti kaikki perinteelliset liberaaliset vapaudet?

Fromm ei pidä sitä yksinomaan saksalaisena probleemana vaikkakin se esiintyi Saksassa aivan erikoisissa olosuhteissa, jotka olivat suotuisia natsismin valtaan pääsylle. Hän asettaa probleeman ihmisen aseman yhteyteen kapitalistisessa yhteiskunnassa yleensä. Hänen esityksensä kasvaa niiden psykologisten pyrkimyksien yleiseksi tutkimiseksi, jotka yksilöissä kehittyivät kapitalismin historian aikana.

Uudenaikainen yksilöllinen ihmistyyppi, joka astuu näyttämölle keskiaikaisen esikapitalistisen yhteiskunnan ratkaisun kanssa samanaikaisesti, oli varmaankin vapaa niistä yhteiskunnallisista siteistä, joilla aikaisempi yhteiskuntamuoto ihmistä sitoi, ja jotka he aikaisemmin olivat hyväksyneet. Yksilöt saavat nuoren kapitalismin mukana aikaisemmin tuntemattomia vapauksia vaihtaa ammattiaan, yhteiskuntaluokkaansa ja maantieteellistä ympäristöään. Aikaa myöten ihmiset yhä enemmän vapautuivat aikaisemmasta auktoriteettisorrosta henkisellä alalla, saavuttivat yhä suuremmat älyllisen itsenäisyyden mahdollisuudet erikoisesti sivistyneissä piireissä.

Mutta aikaisemmin yhteiskunnalliset ja sivistykselliset siteet eivät merkinneet ihmisille vain (tietoista tai tiedotonta) heidän vapautensa rajoitusta. Ne muodostivat samalla yksilölle — satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta — jonkinlaisen turvan, jota ei ole olemassa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Ilman mitään taantumuksellista tai romanttista keskiajan ihannoimista Fromm huomauttaa — kuten Lewis Mumfordinkin — miten keskiaika laitoksineen, varsinkin kaupungeissa historiallista taustaa vasten katsottuna, antoi yksilöille voimakkaamman turvallisuuden tunteen, sopusointuisemman elämän kuin myöhäisempi kapitalismi. Yksilö syntyy määrättyyn taloudelliseen asemaan, joka antoi määrätyt velvollisuudet sekä ylhäisille että alhaisille, asemaan, joka takasi hänelle toimeentulon, varmemman toimeentulon kuin myöhäisempinä vuosisatoina juurettoman palkkatyöläisen toimeentulo. Keskiajan talonpoika tai kaupunkilainen jätti harvoin sitä maanpaikkaa, josta hän oli kotoisin, hänen yhteiskunnallinen ja teoreettinen maailmankuvansa oli rajoitettu, mutta samalla selkeä ja havainnollinen, kun taas myöhäisempi maailmankuva katoaa yhä enemmän ja enemmän äärettömyyteen. Keskiajan ihmisen perinteellinen yhteiskunnallinen sidonnaisuus oli toisenlaista kuin se sorto ja valtiotyrannia, jota myöhemmin esiintyi. Hänellä ei puolestaan ollut mitään yksilöllistä tietoisuutta, hän eli yhteisön osana (heimon, kansan, puolueen, perheen tai ammattikunnan), joka muuten tarjosi paljon enemmän kouriintuntuvaa inhimillisen elämän kehitystä kuin mitä liberaalisen historiankirjoituksen mustat taulut voivat tästä ajanjaksosta esittääkään (vertaa mielenkiintoisia kuvauksia keskiajan kaupungeista Mumfordin teoksessa »Stadskultur»).

Frommin teoksen perusajatus voidaan esittää siis seuraavasti:

Kapitalismin yksilöllinen vapaus on antanut tietenkin ihmiselle suuremman itsenäisyyden ja kehittänyt hänen älyään, mutta samalla tehnyt yksilön yksinäiseksi, pelokkaaksi ja voimattomaksi, jättänyt hänet yksin sekavaan maailmaan, johon lyö leimansa kilpailu ja taloudelliset kriisit. Tällainen asiaintila lyö leimansa myös ihmisen sieluun ja estää häntä pääsemästä todella rauhalliseen ja sopusointuiseen persoonallisuuteen, joka täysin vastaisi hänen vitaalisia ja älyllisiä taipumuksiaan. Yksinäisyys ja turvattomuus tulevat ihmisille mahdottomiksi kantaa. Kaksi vaihtoehtoa, joiden välillä hänen on valittava, ovat joko »pakenemalla vapaudesta» luopua persoonallisuudestaan ja vaihtaa tämä kiusallinen olotila uusiin alistumisen muotoihin, jotka merkitsevät alistumista järjettömien, vapaudelle vihamielisten poliittisten, uskonnollisten ja muiden alojen auktoriteettien edessä, (jotka sitten aikaa myöten osoittautuvat kestämättömiksi ja synnyttävät yhtä piinallisia vapautumispyrkimyksiä) — tai mennä pitemmälle ja täysin toteutettava positiivinen vapaus aktiivisessa keskinäisessä yhteistoiminnassa. Sellainen solidaarisuus yhdistää yksilön häntä ympäröivään maailmaan, ei vanhoin esi-individualistisin sitein, vaan niinkuin vapaan, yhdessä toisten kanssa työskentelevän ja luovan persoonallisuuden sosialistisessa demokratiassa.

Kirjan parhaimpiin kohtiin kuuluu Frommin analyysi (jossa hän yhtyy sellaisiin tutkijoihin kuin Burckhardt, Max Webwer, Sombart ja Tawney) Lutherin ja Calvinin uskonpuhdistuksen teologisista opeista ja niiden yhteydestä sosiaaliseen kehitykseen.

Rikkaiden liikemiesten onnensuosima yhteiskuntaluokka hyötyy kapitalismin kehityksestä, saavuttaa yhä suurempaa rikkautta ja valtaa ja lujittaa asemaansa kuten nykyajan rahaylimystö vanhan syntyperäylimystön rinnalla. Se kykenee nauttimaan niistä hedelmistä, joita keskiajan siteistä vapautuminen tarjosi ja se tunsi valtansa. Renessanssikulttuurin, joka arvioi ihmisen uudelleen, sen tutkijanilon, sen elämänhalun ja tahdonvoiman taustana on tämä hallitseva luokka. Täälläkin voidaan kuitenkin yksilöiden kiihkeän kunnianhimon ja itsetehostuksen ja usein kyynillisen vapautuneisuuden takana huomata yhteiskunnalle tähän asti tuntemattoman eri aloilla tapahtuvan kilpailun synnyttämän epävarmuuden pohjavirta.

Alemmille yhteiskuntakerroksille — työläisille, talonpojille ja kaupunkien keskiluokalle — merkitsee taloudellinen kehitys jotain muuta. Heidän yhteiskunnallinen asemansa tulee yhä epävarmemmaksi Tämän yhteiskuntaluokan ristiriidat saavat ilmaisunsa uskonpuhdistukseen liittyvissä erilaisissa uskonnallisissa liikkeissä ja ideologioissa. Talonpojat ja kaupunkien varaton väestö tahtovat toteuttaa ensimmäisten kristittyjen veljeyttä ja oikeamielisyyttä ja nousevat monella taholla kapinaan tuollaisine ohjelmineen. Saksan talonpoikien kapina kukistetaan, Lutherin Saksan herroille antamien karkeiden tunnussanojen tukemana. »Pistäköön, hakatkoon, lyököön, tappakoon, ken voi».

Luther, kuten Calvinkin on keskiluokan ristiriitojen edustaja, keskiluokan, joka samalla kun se tuntee itsensä kansannousun uhkaamaksi alhaalta päin tuntee itsensä mitä suurimmassa määrässä epävarmaksi uusissa taloudellisissa olosuhteissa. Pikku käsityöläismestarit, jotka keskiajalla suurin piirtein hallitsivat liike-elämää kukin omalla rajoitetulla, jokseenkin ahtaalla alalla ja joiden olemassaolo toverillisen ammattikuntansa piirissä oli ollut jotakuinkin turvattu, heillähän oli välitön kosketus asiakkaihinsa, jotka lyhyesti sanoen olivat eläneet persoonallisen, luottamuksellisen ja välittömän kosketuksen leimaamissa tuotanto-olosuhteissa — joutuvat rikkaiden yrittäjien syrjään sysäämiksi, kadottavat yhä enemmän itsenäisyyttään ja heitä uhkaa yhä enemmän suurten kauppaseurojen monopolit. He joutuvat nyt tekemisiin seikkailunomaisten maailmanmarkkinoiden kanssa, joita hallitsevat persoonattomat ja vieraat kapitalistiset voimat.

Calvinin teologia, joka tulee uskonpuhdistusliikkeistä vallitsevaksi niissä maissa, joissa kapitalismi 15- ja 16-sataluvulla on pisimmälle kehittynyt, on ennaltamääräämisoppeineen tämän keskiluokan aseman ideologinen ilmaisu.

Myöhäisemmän keskiajan katoliset opit olivat painostaneet ihmisen oman pyrkimyksen, hänen hyvän tahtonsa ja hyvien tekojensa merkitystä yksilön pelastumiselle. Ihmisellä oli oikeus luottaa Jumalan hyvyyteen ja hän koettaa pyrkiä jumalansa kaltaiseksi. Tällaiset opit heijastivat sen yhteiskuntakerroksen henkeä, jonka taloudellinen asema antoi itsevarmuuden, voiman ja riippumattomuuden tunteen. Calvinin mukaan sensijaan on ihmisen oma pyrkimys täysin merkityksetön hänen pelastumiselleen. Jumala on jo ennen ihmisen syntymää määrännyt osan ihmisistä joutumaan ikuiseen kadotukseen. Calvinin jumala on järkähtämätön valtias vailla rakkautta ja oikeamielisyyttä. »Teologien väite, että rakkaus on suurempi kuin usko ja toivo, on vain harhautunutta mielikuvituksen leikkiä», selittää tämä uskonpuhdistuksen oppi-isä. Niinkuin yksilö on voimaton taloudellisten voimien edessä uusissa kapitalistisissa olosuhteissa, niin ovat kaikki hänen ponnistelunsa hyödyttömiä jumalallisen tyrannin päätösten edessä.

Lutherin käsityksissä ennaltamääräämisopilla ole samaa keskeistä asemaa kuin Calvinilla. Mutta molemmat ovat vakuutettuja ihmisluonnon kurjuudesta ja täydellisestä vapauden puutteesta tehdä jotain hyvää omin voimin. Vain täysin nöyrtymällä ja kitkemällä pois oman tahtonsa ja ylpeytensä, vain täysin luopumalla omasta itsestään voi ihmisellä, Lutherin mukaan, olla jotain toivoa päästä osalliseksi Jumalan armosta. Tuollaisten oppien todellisen sisällön perustana on psykologinen suunnitelma: koetetaan saada aikaan täydellinen itsestäluopuminen jonkun korkeamman voiman edessä ja sillä tavalla voittaa yksilön yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne yhteiskunnassa.

Psykologisesti katsoen on jokainen tuollainen yritys sukua sille periaatteelle, jonka mukaan, yksilön on täydellisesti alistuttava valtion ja »johtajan» edessä. Lutherin nöyrä asenne maallisen esivallan edessä liittyy itse asiassa läheisesti hänen uskonnollisiin oppeihinsa — kuten hän viittaakin Roomalaiskirjeen 13:1:een »Ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat». Kun hän tekee yksilön arvottomaksi ja merkityksettömäksi omien voimiensa suhteen, kun hän antaa yksilön tuntea itsensä passiiviseksi välineeksi Jumalan kädessä, riistää hän samalla myöskin sen luottamuksen ja itsetunnon, mikä on edellytyksenä lujalle ryhdille maallisen esivallan sortoa, vastaan». Ja kun yksilö sitten on menettänyt itsetuntonsa, ylpeytensä ja siten valmistunut luopumaan tunteesta, että ihmisen elämällä on sinänsä jotain arvoa, on hän myöskin psykologisesti valmis hyväksymään osan, jonka mukaan hänen elämänsä on muitten tarkoitusperien välikappale: taloudellisen tuottavaisuuden ja pääoman kokoamisen välikappale.

Tämä ei suinkaan ole Lutherin ja Calvinin tietoinen pyrkimys. Heidän uskonnolliset oppinsa ovat vain yritys jumaluusopillisen rationalisoimisen avulla ratkaista se psykologinen ristiriita, jonka on luonut ihmisen epävarmuus, yksinäisyys ja hätä uuden kapitalistisen järjestelmän kehittyessä ja nämä opit saavat paljon kannattajia koska näitä ristiriitoja esiintyy aivan yleisesti tietyissä yhteiskuntakerroksissa. Oppi-isät tuskin itse tiesivät niitä todellisia yhteiskunnallis-psykologisia kapitalismin kehitykseen niin edistävästi vaikuttavia seurauksia, joita heidän opeillaan oli.

Calvinin uskonto, taustanaan Geneven vapaa kauppakaupunki on väliltään vielä selvemmin poliittinen kuin Lutherin feodaalilaitokselle vähemmän perää antava oppi.

Tässä yhtyy oppiin siitä, että kaikki on Jumalan määräämää, ennaltamäärättyä, ja oppiin ihmisen nöyrtymisestä Jumalan edessä luja vakaumus siitä, että Calvin ja hänen kannattajansa kuuluvat ennakolta valittuihin, joiden on mahdotonta tehdä mitään sellaista, joka vaarantaisi heidän pelastuksensa. Calvinin asettama jyrkkä raja valittujen ja Jumalan hylkäämien välille kieltää kaikki keskiaikaiset käsitykset ihmisten kohtalonyhteydestä ja yhteen kuuluvaisuudesta. Psykologisesti sisältää tämä oppi syvää halveksimista ja vihaa muita ihmisiä kohtaan — sukulaisuus myöhäisempien aikojen opeille valtias-ihmisistä ja alistetuista on ilmeinen.

Yksilö ei calvinismin mukaan omalla toiminnallaan voi muuttaa ennalta määrättyä kohtaloaan. Mutta jo se seikka, että hän herkeämättä ponnistelee viettääkseen moitteetonta elämää, on merkki siitä, että hän kuuluu valittuihin. Calvinismin edelleen kehittyessä oli maallinen menestys — joka teoreettisesti katsoen on tämän ponnistelun seurauksena — jo erikoinen Jumalan armon merkki. Uupumaton toiminta ja alituinen pyrkimys olla koskaan toimettomana tuli calvinismin ja siitä polveutuvan puritanismin tyypilliseksi piirteeksi. Alituisesta toimeliaisuudesta tulee abstraktinen velvollisuus, jolla aikaa myöten ei enää ole mitään tekemistä ihmisen perinteellisten tarpeiden kanssa vielä vähemmän hänen ammattiaan kohtaan tuntemansa rakkauden kanssa. (Uudenaikainen »syväpsykologia» on osoittanut mikä yhteys tuollaisella järjettömällä levottomuudella ja yksilössä esiintyvillä tukahdutetuilla tuskankomplekseilla on keskenään).

Ihmisestä itsestään pulppuileva elämän ilo ja tunne-elämys ovat moraalisesti hyljeksittäviä. Moraalinen pyrkimys samastetaan yhä enemmän ja enemmän pakonomaiseen työteliäisyyteen ja menestykseen liikeasioissa. Taloudellinen menestys on Jumalan armon merkki, epäonnistuneet liikeasiat ovat merkki kirouksesta. Tästä on luonnollisena seurauksena köyhien ja vähemmän menestyneiden halveksiminen. Niinkuin calvinismin ja puritanismin askeettinen ankaruus moraalisine paheksumisineen saa voimakkaita tukahdutetun nurjamielisyyden ja epäluulon piirteitä, jotka ovat aina olleet tunnusmerkillisiä keskiluokan reaktioille aina Calvinin ajoista lähtien, niin saa keskiluokan »velvollisuudentunto» yhä ilmeisemmin voimakkaan itsevihan ja itsehalveksimisen värityksen, kun taas sen teologiseen »nöyryyteen» liittyy halveksiminen toisia kohtaan ja vahvasti korostettu itsevanhurskaus — mitkä kaikki tekijät perustuvat loppujen lopuksi sosiaalisten olojen aikaansaamaan sielulliseen epävarmuuskompleksiin. Koko elämä on jonkin tuntemattoman synnin anteeksianomista.

Tuollainen tunnepohja — jota seuraavina vuosisatoina esiintyy uskonnollisissa ja ei-uskonnollisissa muodoissa, lyö ajanmittaan leimansa yksilöiden elämänasenteeseen kapitalistisessa yhteiskunnassa. Protestantismin opit vastasivat pelästyneen, juurettoman ja eristetyn yksilön sielullista tarvetta, jonka täytyi tulla toimeen uudessa maailmassa:

»Uusi luonnetyyppi, jonka synnyttivät taloudelliset ja sosiaaliset muutokset ja jota uskonnolliset opit vielä tehostivat, oli puolestaan tärkeä tekijä, taloudellisessa ja sosiaalisessa kehityksessä. Jo ne ominaisuudet, jotka liittyvät tämän luonteen rakenteeseen — pakonomainen vire tehdä työtä, halu säästää, taipumus joutua persoonattomien voimien välikappaleeksi, asketismi, äärimmilleen kehitetty velvollisuudentunto, — kaikki nämä olivat niitä luonteenpiirteitä, jotka muodostivat tuottavia voimia kapitalistisessa yhteiskunnassa ja joita ilman nykyajan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys tuskin olisi ajateltavissa. Ne muodostavat ne kiinteät muodot, joihin ihmisen energia valettiin ja joissa muodoissaan se näytteli osaansa sosiaalisen tapahtuman tuotantovoimina».

Yleensä tuo Fromm esiin dialektisen luonteen vapauden kehityksessä: miten yksilöt samalla kun tulevat riippumattomiksi ja saavat suuremmat mahdollisuudet persoonalliseen kehitykseen eri suuntiin, tulevat myöskin eristetymmiksi, yksinäisiksi ja epävarmoiksi elämässään. On huomattavaa, että Fromm esityksessään erikoisesti pysähtyy vulgääridemokraattisissa keskusteluissa liian vähän merkille pantuihin negatiivisiin puoliin, ja siten asettaa nykyaikaisen kulttuuriprobleeman selvempään valaistukseen. Mutta samanaikaisesti hän hyvin voimakkaasti alleviivaa saavutettujen vapauksien positiivista merkitystä ihmiskunnan tulevaisuudelle: meidän on näitä varauksia puolustettava viimeiseen asti, jos me inhimillisessä solidaarisuudessa haluamme saavuttaa vapauden korkeampia muotoja, joille ne ovat edellytyksenä.

Sen lisäksi painostaa Fromm, miten jokaisen kriitillisen myöhäisempien vuosisatojen yhteiskunnallisen kehityksen tutkimuksen täytyy lähteä sen positiivisen edistyksen ymmärtämisestä, niitä kapitalismi on itse asiassa merkinnyt, ei vain laajentaessaan ihmiskunnan taloudellisia mahdollisuuksia, vaan ihmisen persoonallisuuden kehitykselle. Jokainen arvostelu, joka kohdistuu nykyaikaista yhteiskuntaa kohtaan ja joka jättää huomioonottamatta porvariston perustavan osuuden inhimillisen kulttuurin kehitykselle, perustuu todellisuudelle vieraaseen romantiikkaan. Usein on tällainen arvostelu suorastaan taantumuksellista. Kapitalismin kehitykseen liittyvä porvarillinen kulttuurikehitys on opettanut yksilön luottamaan itseensä ja tekemään päätöksiä, joista hän vastaa, ihmiset ovat oppineet ennen aavistamattomassa määrässä hallitsemaan luonnonvoimia ja luopuneet aikaisemmasta taikauskostaan, vanhat etuoikeudet, kasti- ja säätyeroavaisuudet poistettiin, poliittinen vapaus samoinkuin ajatuksen vapaus levenevät yhä laajemmalle, saavutetaan poliittinen tasa-arvoisuus, äänioikeus jne.

Samalla tavalla on protestanttisuudella Luther ja Calvin oppi-isinään positiiviset puolensa, jotka korostavat ihmisen itsenäisyyttä ja inhimillistä vapautumista kun taas katolinen kirkko liittyy taantumuksellisiin ryhmiin taistelussa vanhentuneiden yhteiskunnallisten etuoikeuksien puolesta.

Edellä olemme tahtoneet esittää muutamia pääpiirteitä Frommin esityksessä niistä yksilön luonteenkehitykseen liittyvistä psykologisista ristiriidoista, jotka esiintyvät kapitalismin aikaisemmalla ajanjaksolla. Erikoisesti olemme koettaneet kiinnittää huomiota hänen metodisesti mielenkiintoiseen analyysiinsä uskonpuhdistuksen uskonnollisista ideologioista. Periaatteessa tapaamme samat pyrkimykset siinä ihmistyypissä, joka saa ideologisen leimansa nykyisestä kapitalistisesta yhteiskunnasta.