O. V. KUUSINEN, Karjalais-Suomalaisen SNT:n Korkeimman Neuvoston Puhemiehistön puheenjohtaja
Ei ole enää kaukana se päivä, jolloin Punainen Armeija heittää hitleriläiset rosvot Neuvostoliiton rajojen taa, puhdistaa niistä ja niiden apureista Karjalankin väliaikaisesti vallatut kaupungit ja kylät. Tästä puhui äskettäin toveri Stalin Punaiselle Armeijalle sen 24:ksi vuosipäiväksi antamassaan päiväkäskyssä, eikä ole vähintäkään epäilystä, että niin tulee käymään.
Karjalais-Suomalaisen Sosialistisen Neuvostotasavaltamme kansa ottaa palavin innoin neuvostokansain yhteiseen suureen vapaustaisteluun. Se tietää puolustavansa isänmaataan maahan tunkeutuneita röyhkeitä anastajia vastaan. Ja millaista isänmaata! Se puolustaa vapaiden työläisten vapaata isänmaata, sellaista, jota työläisillä ei ole missään muualla maailmassa. Se puolustaa sosialismin maata, jossa työtätekevä kansa on riistosta vapaa sekä voi luoda itselleen ja lapsilleen onnellisen elämän, ihanan kommunistisen tulevaisuuden. Se puolustaa Neuvostojen maata, jossa kaikki kansalaiset ja kaikki kansallisuudet ovat tasa-arvoisia, — ainoata maata maailmassa, missä voimakkaammat kansakunnat auttavat heikompia ja missä kaikkinainen kansallisuussorto katsotaan rikokseksi, joka rangaistaan lailla.
Tästä saa selityksensä se tosiasia, että meidänkin Karjalais-Suomalaisessa Neuvostotasavallassamme, samoin kuin muissa suuren Neuvostoliiton tasavalloissa, kaikki kansalaiset, kansallisuudesta riippumatta, yhtä yksimielisesti ja innokkaasti pyrkivät samaan päämäärään: mahdollisimman pian hävittämään maahan tunkeutuneet fascistiset anastajat. Punaisen Armeijan ja sissijoukkojemme riveissä karjalaiset ja suomalaiset sotivat yhtä suurella innolla ja uhrautuvaisuudella, kuin venäläisetkin asetoverit. Rintaman selkäpuolella työväki, talonpojat ja henkisen työn tekijät, ovatpa mitä kansallisuutta tahansa, kilvoittelevat työssä Punaisen Armeijan taistelun tukemiseksi. Ja niillä tasavaltamme alueilla, jotka vihollinen sai viime vuonna väliaikaisesti kaapattua kynsiinsä, karjalais-suomalainen väestö, jota Suomen fascistit tahtoivat pettää ja houkutella kannattajikseen, suhtautui heihin niin, kuten vihollisiin pitikin suhtautua: asekuntoiset miehet tarttuivat kivääriin, lähtien Punaisen Armeijan ja neuvostosissien riveihin ja muu väestö pakeni valkosuomalaisia kuin ruttoa, tai missä ei kerinnyt pakenemaan, kieltäytyi kaikesta yhteistoiminnasta noiden anastajain kanssa. Ainoastaan joku yksityinen hylkiö on antautunut niiden kätyriksi, mutta paikallinen kansa kokonaisuudessaan on pysynyt uskollisena neuvostoisänmaalleen.
Tämä kansamme isänmaanrakkaus ja tietoisuus asiamme oikeudesta on nyt tärkeimpänä takeena siitä, että uljas Punainen Armeijamme pian saavuttaa ratkaisevan voiton vierasmaisten anastajain sotajoukoista. Samaan aikaan kuin Punaisen Armeijamme riveissä on sotamme ylevän päämäärän johdosta kohoamistaan kohonnut sankarillinen taisteluhenki, on Saksan ja Suomen sotaväessä, joka tuntee käyvänsä väärää sotaa, päässyt valtaan mieltenmasennus ja haluttomuus taisteluun.
”Ei ainoakaan saksalainen sotilas”, lausui toveri Stalin päiväkäskyssään, ”voi sanoa käyvänsä oikeutettua sotaa, sillä hän ei voi olla näkemättä, että hänet on pantu sotimaan toisten kansain ryöväämiseksi ja sortamiseksi. Saksalaisella sotilaalla ei ole korkeaa eikä ylevää sodan päämäärää, joka voisi häntä innostaa ja josta hän voisi ylpeillä.”
Aivan sama on asianlaita Suomenkin armeijan sotilaisiin nähden. Ei heilläkään ole tässä sodassa mitään korkeaa täi ylevää päämäärää, joka voisi heitä innostaa. Eihän ryöstösota voi innostuttaa sotilaita itseuhrautuvaiseen taisteluun. Tuntevathan Suomen sotilaat, ettei heidän etunsa eikä Suomen kansan etu vaadi karjalais-suomalaisen kansamme maiden ja omaisuuden anastamista. Eihän Suomen kansa himoitse Neuvosto-Karjalan tukkimetsiä. Niitä himoitsevat vain Suomen tukkikapitalistit ja paperitehtaiden omistajat, Kansallispankin pääosakkaat ja jotkut muut rikkaat pohatat.
Noiden ahneiden kapitalistien ryöstöpyyteiden toteuttamiseksi on Suomen nykyinen hallitus jo uhrannut kymmenien tuhansien Suomen miesten veren ja hengen ja aikoo yhä vieläkin ajaa Suomen sotilaita joukottain surmansuuhun. Mutta tuskinpa monikaan Suomen armeijan sotilas voi innostua uhraamaan itseään noin alhaisen tarkoituksen puolesta.
Suomen kansa ei halua jatkaa sotaa. Se huokaa sotarasitusten, nälän, puutteen ja ahdistuksen vallassa. Ne Suomen vallanpitäjät, jotka sotaa jatkavat, ne ovat Suomen kansan sortajia, jotka tahtovat liittää Suomen hitleriläiseen “uuteen järjestykseen”, alistaen Suomen Saksan vallan alaiseksi ja saattaakseen Suomessa voimaan samallaisen fascistisen hirmuvallan, kuin Saksassa on jo monta vuotta riehunut. Siis Saksan ja Suomen hallituksen fascistinen ryöstösotaliitto on tähdätty ei ainoastaan neuvostokansain, vaan myös Suomen kansan vapautta vastaan.
Mutta mitä pitemmälle sota on kulunut, sitä selvemmäksi on käynyt kaikille, että Hitler-Saksan ja Suomen vallanpitäjäin alkama ryöstösota tulee päättymään niiden täydelliseen ja veriseen tappioon.
Jo viime marraskuun lopusta alkaen ovat Hitlerin joukot kärsineet pelkkiä tappioita. Viime vuonna oli saksalaisilla suuri ylivoima tankeissa ja lentoaseessa, mutta nyt ne ovat molempiakin menettäneet enemmän, kuin ovat kerinneet uusia hankkimaan, kun sitä vastoin Punainen Armeija on saanut uusia tankkeja ja lentokoneita ei ainoastaan oman maan tehtaista, vaan myös Englannista ja Amerikasta. Saksan, kuten Suomenkin armeija kärsii jo bentsiinin ja koneöljyn puutetta, puhumattakaan kokeneiden, taitavain lentäjäin puutteesta. Viime kesänä oli Saksan ja Suomen fascisteilla äkkiarvaamattoman hyökkäyksen etu, jota niillä nyt ei enää ole. Kärsimänsä suuren mieshukan johdosta on niillä nyt puute täydennys- ja reservijoukoista, kun sitävastoin Punaisen Armeijan täydennys- ja reservijoukot ovat entisestään laajentuneet. Punainen Armeija on juuri siitä ainutlaatuinen armeija, että se pystyy sodan kestäessä yhä enemmän ja enemmän vahvistamaan rivejään ja iskuvoimaansa. Sen valtavain iskujen alla tulevat ehdottomasti Hitlerin ja Suomen armeijat pian murskatuiksi.
Mutta kukaan neuvosto-kansalainen ei saa jäädä kädet ristissä odottamaan voittoa.
Neuvosto-isänmaamme odottaa nyt jokaisella kansalaiseltaan väsymätöntä toimintaa, uskallusta ja uhrautuvaista voimain ponnistusta. Jokainen sellainenkin kansalainen, joka on joutunut jäämään vihollisen väliaikaisesti anastamalle alueelle, voi omalta kohdaltaan jouduttaa vihollisen tuhoa ja on velvollinen auttamaan tehokkaasti kotiseutunsa vapauttamista
Älköön kukaan lannistuko hetkeksikään! Älköön kukaan antako miehittäjille mitään elintarvikkeita eikä työvälineitä, älköönkä tehkö työtä niiden hyväksi! Jokainen rehellinen neuvostokansalainen auttakoon kaikin mahdollisin keinoin Punaista vapauttaja-armeijaa ja urheita neuvostosissejämme!
Totuus — Karjalais-Suomalaisen SNT:n KP(b):n KK:n ja Petroskoin kaupunkikomitean sekä Korkeimman Neuvoston äänenkannattaja
Tiistaina, huhtikuun 7 p:nä 1942 N:o 82 (555)
Marxismi-Leninismi 