Kaksi kirjailijaa tuholaisprosessien Neuvostoliitosta… (1937)

KAKSI KIRJAILIJAA TUHOLAISPROSESSIEN NEUVOSTOLIITOSTA…

Historiallisten romaanien kirjoittaja…

Vielä pari vuotta sitten oli Neuvostoliitosta helppo kirjoittaa niiden, joiden sympatiat olivat tämän uuden maan puolella. Mutta sitten tulivat suuret oikeusjutut, puhdistukset, teloitukset. Niin sanottu vanha kaarti, vallankumouksen huomenhetkistä mukana olleiden joukko joutui kiväärinpiippujen eteen tai ristikoiden taakse. Tämä viimeisin vaihe Neuvostoliiton merkillisessä historiassa on tuottanut järkytykset monelle sen maan, jossa rakennetaan sosialismia, ystävälle.

Tämän vuoden alkupuolella kävi Moskovassa Lion Feuchtwanger ja kirjoitti matkastaan kirjan »Moskau 1937». Se on tämän hetken mielenkiintoisin yhteiskunnallinen teos, sen voi huoletta sanoa, sillä siinä käy suurten historiallisten romaanien kirjoittaja suureen historialliseen aiheeseen, jonka hän elää.

Feuchtwanger sanoo saapuneensa Moskovaan uteliaana, epäilevänä ja kuitenkin myötämielisenä. Hän tutustuu ensin Moskovan arkipäivään ja Moskovan lepopäivään eikä niistä voisi antaa todellisempaa ja asiallisempaa kuvaa: moskovalaiset ovat iloisia siitä maallisesta hyvästä, joka muukalaisen mielestä vielä niukkana, mutta heille itselleen ensitarpeet täydellisesti tyydyttävänä on saapunut heidän arkeensa. Moskovalaiset iloitsevat lapsellisen äänekkäästi lepopäivänään, joka antaa heille täydellisen mahdollisuuden nauttia niistä elämän viattomista iloista, jotka olivat ennen olleet kiellettyjä. Mutta Feuchtwanger näkee pitemmälle näiden huomioiden taakse. Hän tajuaa, että moskovalaiset eivät iloitse maallisesta hyvästä samalla tavoin kuin kapitalistimaissa iloitaan nousukonjunktuureista. Moskovalainen tietää, että nyt alkaa konjunktuuri, joka ei milloinkaan laskeudu pulakauden aaltoon. Tämä on esimakua jostakin, joka on aivan huikaisevan suurenmoista. Siinä heidän optimisminsa avain, siinä selitys mielenosoitusten koulupoikameluun. Ja Feuchtwanger näkee erään toisen tärkeän tosiasian pintahuomioiden takaa: hän tajuaa moskovalaisen omistussuhteen arkeensa: valtio olemme me. Puhutaan niin paljon uudesta neuvostolaisesta yläluokasta, mutta Feuchtwanger sanoo, että missään ei yksityisen kansalaisen omistajantunne kokonaisuuteen ole niin hämmästyttävän ilmeinen kuin Moskovassa. Sen vuoksi on moskovalainen onnellisempi kuin monien muiden maiden keskitasonkansalainen, vaikka hänen elämänsä mukavuudet ovat vähäisempiä kuin kapitalistisissa maissa. Mutta hänellä on ehdoton kohtalonyhteys omaan valtioonsa. Siinä terminologiaa, joka kuuluu natseille — sanoina, ei todellisuutena.

Kirjansa toisessa luvussa alkaa Feuchtwanger jo lähestyä tulenarkoja neuvostoprobleemoja. Luvun nimi on: yhdenmukaisuus ja yksilöllisyys. Siis André Gide’in suuri kompastuskivi. Selkeisiin määritelmiin tottunut Feuchtwanger lähtee määritelmästä: neuvostolainen yhdenmukaisuus on mielipiteiden yhdenmukaisuutta kommunismin perusperiaatteisiin nähden, rakkauden yhdenmukaisuutta Neuvostoliittoon ja luottamuksen yhdenmukaisuutta siihen, että tämä maa on jo läheisessä tulevaisuudessa maailman mahtavin ja onnellisin. Ei vallan vähäisiä asioita, mutta kaikki hyväksyttäviä ja terveitä rehellisen neuvostokansalaisen ja monen muunkin kannalta. Tämä yhdenmukaisuus ei millään tavoin estä yksilöllisyyttä, siitä ovat liian selvänä todistuksena ne saavutukset, joihin neuvostoyksilöt puhtaasti indiviideinä ovat päässeet tekniikan, tieteen ja taiteiden aloilla. Siitä ei tarvitse keskustella. Mutta Feuchtwanger huomauttaa kohta, että rakentavalla ja myönteisellä yhdenmukaisuudella on aina suuri varjopuoli: se muuttuu banalisuudeksi, massanomaiseksi joukkoajatteluksi. Tämä vaivaa vielä Neuvostoliittoa, sanoo Feuchtwanger. Se ilmenee ylettömässä — tosin elävän ja terveen tunteen sanelemassa — Stalinkultissa (jota Stalin itse ei hyväksy). Se ilmenee liioitellussa sabotoijien vainossa — tavallinen, taitamattomuudessa tai epähuomiossa tehty virhe voidaan selittää sabotashiksi. Se ilmenee pienten eroavaisuuksien, nyanssien tajuamisen puutteessa. Tämän puutteen löytää Feuchtwanger ilmeisimpänä taiteen alalla. Hän sanoo esimerkiksi draamakirjallisuudesta, että se pakahtuu aiheidensa suuruuteen. Neuvostokirjailija tuntee kuvaavansa niin valtavaa aihetta, että hän ei löydä muita kuin kaikkein vahvimpia ilmaisukeinoja. Tämän tajuaa kansakin, siitä tehdään pian laki ja kun runoilija, jonka keinovarat ovat hienosyisempiä, yrittää kilpailla, joutuu hän auttamattomasti epäsuosioon. Hän on poikennut suuren optimismin yleislinjalta, kuten Feuchtwanger sanoo. Keskustellessaan taiteen vapaudesta, Feuchtwanger koskettelee myös kysymystä neuvostosensuurista. Kukaan ei kiellä sen olemassaoloa ja vaikutusvaltaiset henkilöt, joilta hän on tiedustellut sen syytä, ovat hänelle selittäneet, että maa tarvitsee sodan ja fascismin edessä vain hyviä, myönteisiä, kansan puolustuskykyä lisääviä voimia. Kaikki se, mikä poikkeaa optimismin yleislinjalta, saattaa olla kohtalokasta taistelun aattona. Feuchtwanger hyväksyy tämän sikäli, että sensuurin välttämättömyys on sillä selitetty. Mutta hän sanoo avoimesti, että sensuuri on aina ja kaikkialla vahingollista, kun se tunkeutuu yksityisen taiteilijan luomisprosessiin. Sen vuoksi hän toivoo Neuvostoliiton selviytyvän onnellisesti kriisistä, jonka jälkeen sen taiteilijat ilmeisesti saavat sellaisen mitan vapautta, jonka suuruista ei taitelijalla ole yleensä koskaan annettu.

Selvitellessään neuvostolaista demokratiaa ja diktatuuria Feuchtwanger niinikään lähtee kestävästä määritelmästä, joka on jo tosiasia: omistus on yksityisiltä riistetty yhteiskunnalle. Mikään demokratia ei voi olla kestävä tuotantolaitosten yksilöllisen omistuksen aikana, joka antaa mahdollisuuden yksilöiden taloudelliseen ja poliittiseen riistoon. Demokratia voi syntyä vasta, kun yksilöiden omistus tuotantoon on lakkautettu. Näin on kiistattomasti tapahtunut Neuvostoliitossa. Mutta samalla kun tämä prosessi on päättynyt, ei siellä ole syntynyt täydellistä demokratiaa. Feuchtwanger ei näe tässä minkäänlaista järkyttävää, koko yhteiskunnan onnea vaarantavaa puutetta. Hän kysyy ironisesti, miten paljon kapitalististen maiden kansalaiset itse asiassa saavat nauttia täydellisestä demokratiasta. Hän huomauttaa, että ehkä kolmannes kapitalististen maiden demokratiasta käytetään edistyksellisten ajatusten ja toimenpiteiden vastustamiseen. Se on tietysti demokratiaa, mutta onko se hyödyllistä maan onnellistamiselle? Ja hän kysyy edelleen, mitä Neuvostoliiton sosialisoimisesta olisi tullut, jos sen valtiolliseen elämään olisi antisosialististen voimien sallittu osallistua. Mahdollisesti siellä olisi kirjoitettu useampia »demokraattisia» sanomalehtipalstoja, mutta siellä oltaisiin myös useiden vuosien päässä sosialismista. Hän viittaa uuteen perustuslakiin ja sanoo, että se on vasta lupaus, sillä mitä tulee Neuvostoliiton käytäntöön ajatuksen-, sanan- ja yhdistysvapauteen nähden, on niissä paljon toivomisen varaa. Mutta Neuvostoliitto on asettanut ainoaksi lähimmäksi päämääräkseen sosialismin rakentamisen ja sitä se on rakentanut kunnioitettavan paljon. Se uskoo, että sosialismin mukana saapuu demokratia täydellisenä. Tietysti voidaan esittää tähän vastaväitteitä, mutta se on ainakin kiistatonta, että neuvostolainen ajattelu tässä suhteessa on — sosialistista.

Tässä yhteydessä Feuchtwanger koskettelee Stalinin persoonallisuutta ja Stalinkulttia. Hän huomauttaa, että kansalla on lupa olla kiitollinen Stalinille leivästä ja maallisesta hyvästä ja on sitten vain muotokysymys, miten se osoittaa tätä kiitollisuutta. Edelleen hän vertaa Stalinia Europan diktaattoreihin ja toteaa mittaamattoman eron. Hän analysoi Stalinin kuuluisaa puhetta Kremlissä uuden perustuslain hyväksymistilaisuudessa. Stalin puhuu pehmeällä äänellä, murtaa venäjää pehmeästi georgialaisittain, ei huuda koskaan ja säästää suuret fraasit muille puhujille, viljelee huumoria, naulitsee teesinsä hiukan opettajamaisesti, ilmaisee ajatuksensa hyvin selvästi ja toisinaan jopa huvittavan yksinkertaisesti. »Mutta Moskovassa on puhuttava hyvin selvästi, että puhe kuuluisi Vladivostokiin». Stalinin huumorintaju huipentuu joskus itseironiaan. Viettäessään viime uuttavuotta hän kellon lyödessä kaksitoista kohottaa lasinsa ja lausuu juhlallisesti, mutta suuren huumorin väärentämätön pilke silmäkulmassa: »Ja nyt, hyvät toverit, kohotan lasini kansojen suuren johtajan, mahtavan ja nerollisen Stalinin kunniaksi». Sellaisesta »diktaattorista» on matka mittaamattoman pitkä Länsi-Europan karjuviin aliupseereihin. — Feuchtwanger sanoo uskovansa Stalinin rehellisyyteen, tämän vakuuttaessa hänelle sosialistisen demokratian olevan hänen elämänsä suuri päämäärä.

Kirjansa lopussa tulee Feuchtwanger vihdoin todellisiin dynamiittikysymyksiin: Stalin ja Trotski, trotskilaisprosessi. Feuchtwanger on keskustellut Stalinin kanssa. On vahinko, että tila ei tässä salli esittää laajempia otteita tästä Feuchtwangerin mestarillisesta Stalin-analysistä. Hän näkee Stalinissa miehen, joka puhuu vasta sitten, kun on hyvin kauan jauhaen ajatellut puhuttavansa. Miehen, jolle puhuminen on toisarvoinen asia, teko pääasia. Stalin on rakentaja, sanoo Feuchtwanger. Hän on epäintellektuelli, pappisseminaarin käynyt kansanmies, joka alati ajattelee sitä, miten kehittää edelleen todellisuutta. Hän ei osaa häikäistä, sillä hänellä on aikaa vain tekoihin. Hän suunnittelee kaiken perinpohjaisesti ja vaatii nopeata, säikkymätöntä täytäntöönpanoa. Trotski on hänen vastakohtansa. Hän on intellektuelli, ajatteleva, puhuva, kirjoittava »alati-vallankumouksellinen». Hän on joukkojen häikäisijä, mukaansatempaaja, arvokas vallankumouksessa, käyttökelvoton rakennustyössä. Hänen voimansa on suurten tunnusten elävöittäminen, niiden säkenöiväksi muuttaminen, mutta hänen heikkoutensa on rajaton individualismi ja valtakompleksi. Oli aika, jolloin uskottiin Trotskin sanoihin, nyt on aika, jolloin uskotaan Stalinin tekoihin. Näiden miesten suhde on kohtalokas ja traagillinen siksi, että toinen asettuu toista vastaan, silloin kuin molemmat voisivat täydentää toisiaan. Feuchtwanger, joka ymmärtää historiaa ja on elävöittänyt sitä ehkä enemmän ja paremmin kuin kukaan meidän aikamme kirjailija, sanoo, että Trotskissa ovat ne ominaisuudet, joita ei tapaa kenessäkään historian suuressa johtajahahmossa. Trotski on Alkibiades. Ja siirtyen trotskilaisprosessiin Feuchtwanger kysyy: Alkibiades meni persialaisten luo, miksi ei Trotski menisi fascistien luo?

Niin, miksi ei trotskilaisprosessi saata olla niin yksinkertainen, kuin se todella oli? Feuchtwanger oli läsnä Radekin ja muiden silloin syytteessä olleiden tehdessä historialliset tunnustuksensa. Maailmahan ei niihin uskonut siksi, että syytetyt tunnustivat eivätkä yrittäneet kiemurrella syytteestä. Feuchtwangerin kuvaus prosessista on mielenkiintoisin kaikista tämän oikeusjutun reportaasheista. Hän hylkää ensinnäkin täysin arvottomina ne väitteet, että kysymyksessä olisi ollut jokin narkoosi tai pitkäaikainen henkinen painostus. Ne miehet, jotka selittivät rikostaan, olivat tasapainoisia, teetä tunnustuksen lomassa maistelevia, melkein niinkuin jossakin kokouksessa keskustelevia ja väitteleviä poliitikkoja. Tässä ei ollut kysymys teatterista, vaan eräästä historian mielenkiintoisimmasta psykologisesta tapahtumasta.

Miksi syytetyt tunnustivat? Feuchtwanger sanoo jäljestäpäin yhä uudestaan tutkineensa oikeuden pöytäkirjoja ja yrittäneensä selvittää asiaa poliittis-psykologiselta kannalta. Nämä miehet olivat kaikki vanhoja vallankumouksellisia, kateellisia, huonosti sopeutuvia uuteen rauhalliseen suuntaan, jossa puhuttiin vain rakentamisesta, rauhasta, leivästä, isänmaasta. Ja silloin, kun he olivat liittyneet trotskilaisiin, ei Stalinin ohjelman lopullinen toteutuminen ollut aivan varma. Taistelussa oman psyykillisen tyydytyksensä ja sosialistisen isänmaan kohtalon välillä he taipuivat ensinmainittuun. He lähtivät Trotskin tielle ja se edellytti, että heidän oli taisteltava Stalinia ja hänen ohjelmaansa vastaan, heidän oli vahingoitettava sitä, tuhottava se sisältäpäin pala palalta, saboteerattava ja vihdoin mentävä liittoon vihollisten kanssa, siinä toivossa, että he tätä tietä pääsisivät valtaan. Se oli luopion ikuisesti samanlaista kehitystä. Alkibiadeen kulkua persialaisten luo. Mutta sitten tulivat vuodet 1934 ja 1935. Silloin heidän uskonsa alkoi horjua, niin he tunnustivat. Silloin alkoivat Stalinin ohjelman tulokset näkyä yhä selvemmin, hyvinvointi kasvoi nopeasti, armeija lujittui ja sen tarpeellisuus kävi sodanuhan ja fascismin lisääntyessä yhä ilmeisemmiksi. Lopuksi heille selvisi — heistä älykkäimmät tunnustivat sen jo silloin itselleen — että Stalin oli voittanut pelin. Mutta ei ollut helppo enää vetäytyä syrjään, he jatkoivat, vaikka he tiesivätkin, että heidän jälkeensä tulisi vedenpaisumus. Kirovin kohtalokas murha herätti Stalinin ja hänen miehensä. Pantiin toimeen suuri puhdistus, salaliitto paljastettiin. Trotskilaisten peli oli menetetty. Mutta mitä tekee älykäs rikollinen, kun hän huomaa tulleensa täydellisesti paljastetuksi? Hän tunnustaa. Niin tekivät Radek ja muut. He, vanhat vallankumoukselliset ja intellektuellit, tunnustavat jopa tyynesti ja halliten hermonsa. Lopuksikin on vain kysymys eräästä vallankumouksen myöhäisestä vaiheesta, jossa he itse näyttelevät suurta osaa. Vain älyllisesti heikoimmat joutuvat oikeudessa kriisiin.

Sellainen on Feuchtwangerin selitys, miehen, joka on tunkeutunut monen suuren historiallisen tapahtuman psykologiseen ytimeen. Hänen selityksensä on hyvin yksinkertainen, niin mutkaton, että se ehdottomasti vaikuttaa luotettavammalta kuin monet myrkynsekoitusteoriat ja väitteet Stalinin vainohulluudesta. — Vallankumous on vaikea prosessi vielä kaksikinkymmentä vuotta jälkeenpäin.

Kirjassa on vielä pari huomionarvoista lukua toinen nationalismista ja internationalismista, toinen sodasta ja rauhasta. Molemmissa näkee Feuchtwanger selvästi Neuvostoliiton terveet pyrkimykset. Yleislinjan kansainvälisyydestä puhuessaan hän vetoaa Espanjaan ja sen kansallisuuspolitiikkaa selvitellessään vähemmistökansojen asemaan. (Lukijalta, joka tällä kohdalla ajattelee Karjalaa on hyvin vakavasti kysyttävä, onko hän varma siitä, etteivätkö suomalaiset emigrantit kielellisenä vähemmistönä toimineet Karjalan varsinaiseen väestöön nähden Neuvostoliiton yleisen vähemmistöpolitiikan vastaisesti?)

Lyhyessä, sotaa ja rauhaa käsittelevässä luvussa ei Feuchtwanger uhraa paljon paperia Neuvostoliiton rauhantahdon todistamiseksi. Sitä ei kukaan epäile. Mutta hän mainitsee eräitä mielenkiintoisia huomioita siitä, miten suuressa määrin neuvostolaiset upseerit ovat kiinnostuneita asioihin, jotka ovat heidän ammattinsa ulkopuolella. Upseeri-kirjailija on paljon tavallisempi ilmiö kuin muualla, upseeri-teknikoista ja upseeri-arkkitehdeistä puhumatta. Tässä muuan syy siihen, miksi kansan ja armeijan suhde on läheinen.

Kirjansa lopussa Feuchtwanger palaa usein venäläisten poroporvarillisuuteen ja näkee sen oikeissa mittasuhteissa. Hän sanoo, että hyvinvoinnin lisääntyessä tulee nousun ensivaiheen poroporvarillisuus katoamaan ja sivistyksen laajetessa ja syventyessä jalostuu massanomainen yhdenmukaisuus yksilöllisyydeksi, jota kantaa sosialismin vahva pohja.

Lion Feuchtwangerin kirja Neuvostoliitosta eräänä hyvin vaikeana taitekautena on vakuuttava. Feuchtwangerilla on historian tajua ja ennen kaikkea suurten mittojen tajua. Sen vuoksi hänen ei koskaan tarvitse ummistaa kritiikin silmää, vaan suuntaa hän sen arimpiinkin kohtiin ja näkee totuuden.

…ja kaunokirjailija

Luullakseni vain hyvin suppea kirjallinen yleisö tietää Feuchtwangerin olevan sosialisti. Mutta koko maailma tietää, että André Gide on kommunisti. Tämän tiedon julistamisesta hän on itse pitänyt hyvän huolen. Feuchtwangerin kääntymystä sosialismiin en tunne, mutta se lienee tapahtunut rinnan hänen oman henkisen kasvunsa kanssa. Gide’ille oli kommunismi seikkailu, niinkuin hän itse sanoo, ja seikkailuista herätään aina pohmeloisena. Hänen Neuvostoliitto-kirjassaan oli krapulatunnelma hyvin elävä. Nyt hän on julkaissut uuden kirjasen, »Retouches à mon retour de l’URSS» ja tämän maku on jo sama kuin vichyveden ja päänsärkypulverin.

Gide tekee matkansa jälkiselvittelyä ja sanoo lapsellisen avomielisesti, että hän vasta Neuvostoliitosta palattuaan alkoi lukea sitä käsitteleviä teoksia! Nyt on Gide löytänyt uuden seikkailun, numerot. Hänen kirjansa on täynnä numeroita. Niitä hän on noukkinut joko tunnettujen trotskilaisten »tilastoista» tai — Pravdasta. Numeroillahan voidaan todistaa mitä hyvänsä ja varsinkin Neuvostoliitosta (totuuden nimessä: numerot ovat sielläkin kansallinen heikkous). Gide’in uusi kirja on kuitenkin mielenkiinnoton senvuoksi, että hän siinä alentuu tavalliseen sanomalehtikirjoitteluun. Kun Pravda on julkaissut artikkelin, jossa todistetaan, että kansanopetus ei ole oikealla kannalla ja lukutaidon korkea prosenttimäärä on liioiteltu — silloin Gide riemuitsee. Hänen päähänsä ei juolahda, että kun Pravda puuttuu johonkin epäkohtaan se merkitsee sen korjaamista. Tällainen neuvostolainen itsekritiikki on antanut vuosien mittaan paljon ainehistoa neuvostovastaisille mustamaalauksille. Mutta prosenttimäärät ovat vain kohonneet — ja suunnattomasti varsinkin jos niitä vertaa aikaan, jolloin Venäjänmaalla ei vielä ollut vihattua yleislinjaa.

Gide ei näe mitään ilmiötä laajemmassa yhteydessä. Jokainen epäedullinen huomio on hänelle absoluuttinen todistus siitä, että vallankumous on petetty Neuvostoliitossa. Jos hän tarkastaisi edes asiaa laajasta humaanisesta näkökulmasta, asettaen esimerkiksi kysymyksen: onko välttämätöntä, että nykyinen tila Neuvostoliitossa on maksanut yhden suuren vallankumouksen, monien vuosien uhrautumisen ja vihdoin joukkoteloituksia? — silloin olisi asettelussa jotakin järkeä ja johdonmukaisuutta. (Monet tekevät nykyisin tämän kysymyksen, mutta heille voi aina esittää vastakysymyksen: onko välttämätöntä, että ihmiskunta on kärsinyt edistymisensä takia?) Gide on läheistä sukua Trotskille: alativallankumouksellinen. Sellaisena hän toistaa monomanisesti yhtä ja samaa syytöstä: Neuvostoliitto on pettänyt Marxin, Engelsin ja Leninin. Ja kaikki kelpaa hänelle todistukseksi, mutta mitään hän ei esitä uudeksi ohjelmaksi. Gide on varmasti arvostelun mestari, mutta hänen kritiikistään katoaa mehu, koska se on yksinomaan kielteistä. Feuchtwangerin rinnalla käy Gide surettavan köykäiseksi. Mutta Gide’iin nähden saa eräs vaatimus laajan pätevyyden: niiden, jotka kohdistavat arvostelun yhteiskuntien ja talousjärjestelmien kehitykseen, historiaan, niiden täytyisi suorittaa edes vähäisiä ennakko-opintoja muillakin aloilla kuin runoudessa.

S. A.