Puolue ja ns. talvisota (1958)

PUOLUE JA NS. TALVISOTA 1939–1940

Pimennys ja terrori valttia

SKPn toiminnasta ns. talvisodan yhteydessä on tätä kirjoitettaessa ollut varsin niukasti aineistoa saatavissa. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että maanalaisen puoluejärjestön toimintakin on ollut vähäistä. Olihan Suomessa silloin vallinnut miltei täysfasistinen järjestelmä pitänyt jo sotaa valmistellessaan huolen siitä, että kaikki vähänkin tunnetut vasemmistolaisen työväenliikkeen toimihenkilöt ja sellaisiksi epäillytkin tulivat mahdollisimman tarkkaan eristetyiksi ”yksimielisinä” sotaan raahattavista joukoista ja saatetuiksi telkien taakse. Tätä tarkoitusta palveli ”tasavallan suojelulaki”, jonka perusteella jo syksyllä 1939, kauan ennen sotatoimien alkamista, aloitettiin suurisuuntainen vasemmistotyöläisiin kohdistunut ajojahti. Jo lokakuun aikana suoritettiin joukkovangitsemisia ympäri maan, ja välittömästi sodan edellä ja sen alussa vedettiin sitten oikea suurapaja, jonka tarkoituksena oli tietenkin ”kommunismin hävittäminen viimeistä piirtoa myöten.” Kaikki vasemmistolaisina pidetyt työväenjärjestöt ja työväenlehdet oli jo lakkautettu paljoa aikaisemmin, joten sotapukareiden tarkoituksiin soveltuva pimennystila oli likipitäen täydellinen. Ainoat julkiset lehdet, joiden kautta puolueen sanoma oli vuosikausiin päässyt silloin tällöin ”laillista” tietä kuuluviin, olivat edellisessä luvussa mainitut Soihtu ja Kirjallisuuslehti, mutta sotaan mennessä nekin estettiin poliisitoimenpitein ilmestymästä. Tällaisia perusteellisia terrori- ja pimennystoimenpiteitä katsoivat silloiset hallitusherrat tarvitsevansa, ennen kuin maan virallinen julkisivu oli maalattu niin valkoiseksi, ettei siinä näkynyt yhtään punaista täplää. Ja niinpä he saattoivatkin sitten ryhtyä näyttelemään miekkansa ulos vetäneen marskinsa johdolla ”yksimielistä kansaa” ja ”talvisodan ihmettä”.

Eikä ole kiellettävissäkään, että nuo vainotoimenpiteet saavuttivat silloisessa tilanteessa tarkoituksensa. Maamme sotakiihkoisten piirien onnistui melko tarkkaan säilyttää koko sodan ajan ehdoton monopolioikeutensa julkiseen sanaan ja tätä monopolia hyväkseen käyttäen antaa kansalle sodan syistä ja sen luonteesta juuri se kuva, joka soveltui heidän peliinsä. Kun sodan alussa annetussa SKPn Keskuskomitean julistuksessa sanotaan, että ”Valko-Suomi on tällä hetkellä kaikkein mustin maa Euroopassa”, niin siinä ei ole paljoakaan liioittelua, sillä terrori- ja pimennyspolitiikan alalla Suomen silloiset vallanpitäjät vetivät vertoja ”suurille” fasistisille oppimestareilleen, Saksan Hitlerille ja Italian Mussolinille. Joukkovangitsemisten johdosta olivat SKPn maanalaisen järjestön rivit tuntuvasti harventuneet, yhteydet Keskusjohdon ja perusjärjestöjen välillä suurelta osaltaan katkenneet. Saatavissa olevasta aineistosta näkyy, että vielä syksyllä 1939 liikekannallepanon alkaessa — se alkoi nimittäin jo syyskuun 15 pnä, jolloin vastikään kotiutetut asevelvolliset kutsuttiin takaisin palvelukseen — oli puolue suorittanut suhteellisen laajaa joukkotyötä mobilisoitujen keskuudessa, kehoittaen näitä vaatimaan vapaaksi pääsyä. Puolueen vaikutus tuntui myös samoihin aikoihin eri puolilla maata pidetyissä joukkokokouksissa, joissa työläiset esittivät vastalauseitaan hallituksen suunnittelemia sodanvalmistelulakeja, mm. naisten työvelvollisuuden voimaansaattamista, vastaan. Tietoja on myös verraten laajasta joukkotyöstä, jota sodan päättymisvaiheessa tehtiin varsinkin lentolehtien levityksen muodossa. Sitävastoin yksityiskohtainen aineisto varsinaisten sotakuukausien aikaisesta toiminnasta, jota vangitsemiselta säilyneet puolueen perusjärjestöt ja yksityiset jäsenet joutuivat yhteyksien katkettua useinkin suorittamaan omin päin, odottaa vielä keräämistään.

Sota ja politiikka

Niin niukkaa kuin SKPn talvisodan aikaista käytännöllistä toimintaa koskeva aineisto onkin, on siltä ajalta säilynyt merkittäviä asiakirjoja, joiden perusteella saadaan riittävän selvä kuva puolueen johdon ja yleensä kommunistien periaatteellisesta asennoitumisesta tähän sotaan, josta — kuten kaikista muistakin sodistaan — maamme sotakiihkoiset piirit yrittävät väkisin tehdä sotaa ”isänmaan vapauden ja riippumattomuuden puolesta”.

Luonnollista on, että itse talvisodan syttymiseen ei SKP vaikuttanut eikä voinutkaan vaikuttaa puoleen eikä toiseen. Mutta sodan tultua tosiasiaksi täytyi puolueen määritellä siihen nähden kantansa. Periaatteellinen kanta sotiin nähden yleensä oli määritelty, ja se oli esitetty monissa puolueen asiakirjoissa aina vuodesta 1918 saakka. Se on yhteen lauseeseen sisällytettynä seuraava: päämääränä on kaikenlaisten sotien poistaminen maailmasta, yleinen maailmanrauha, mutta niin kauan kuin sodat kapitalismin vallitessa vielä käyvät väistämättömiksi, on niihin suhtauduttava myönteisesti tai kielteisesti kunkin sodan luonteesta riippuen, ts. sen mukaan, palvelevatko ne yhteiskunnallisen edistyksen vaiko taantumuksen asiaa, niitä on loppukädessä tarkasteltava edistyksellisen ja taantumuksen voimien välisen taistelun näkökulmasta kansainvälisessä mitassa. Tästä periaatteesta johdonmukaisesti kiinni pitäen oli puolue määritellyt kantansa Suomen työläisten ja torpparien vuonna 1918 käymään aseelliseen taisteluun, katsoen sen olleen luonteeltaan edistyksellistä ja oikeudenmukaista sotaa. Samaa periaatteellista mittapuuta käyttäen oli puolue todennut vuosina 1918–1922 Suomesta neuvostomaan alueelle tehdyt hyökkäilyt, joihin neuvostovalta ei ollut antanut vähäisintäkään aihetta, taantumuksellisiksi rosvosodiksi, joihin suhtautuminen ei voinut olla muuta kuin kielteistä. Tätä periaatteellista mittapuuta oli sovellettava talvisotaankin nähden, kun se oli kerran tullut tosiasiaksi. SKPn periaatteellinen kannanotto talvisotaan nähden on tuotu selvin sanoin julki heti sodan alussa annetussa puolueen Keskuskomitean julistuksessa ”Suomen työtätekevälle kansalle”, joka ei silloin valitettavasti päässyt leviämään tarpeeksi laajalle kansamme keskuuteen, mutta joka ei ole vieläkään menettänyt merkitystään talvisodan tapahtumia arvioitaessa. Onpa se ainakin vielä tätä kirjoitettaessa varsin ajankohtainenkin sikäli, että maamme taantumuspiirit luulevat voivansa edelleenkin lyödä tarkoituksiinsa soveltuvaa propagandamynttiä ns. talvisodan ihmeestä.

Sodan luonteen määrittely, jonka perusteella myönteinen tai kielteinen asennoituminen siihen tapahtuu, ei ole läheskään aina helppo tehtävä. Mutkikkaassa ja ristiriitaisessa tilanteessa — jollaisia tämän matoisen maailman ”tilanteet” useimmiten ovat — vaaditaan oikean ratkaisun tekemiseen kaikkien asiaan vaikuttavien tekijöiden perusteellista ja tunnollista erittelyä. On kuitenkin eräs aina ja kaikkialla yleiseksi ohjeeksi pätevä näkökohta. Sen on kuuluisa sotateoreetikko Clausewitz kiteyttänyt syvälliseen lauseeseen: ”Sota on politiikan jatkoa”. Se merkitsee, että sodankäynti ei ole irroitettavissa siitä politiikasta, joka siihen on johtanut ja jota se siis palvelee. Jos halutaan ymmärtää jonkin hallituksen käymän sodan luonnetta, on vaivauduttava tutkimaan, millaista tuon hallituksen politiikka on ollut ennen sotaa. Talvisodan todellisen luonteen ymmärtämiseksi ei riitä se, että tuijotetaan vain ”Mainilan laukauksiin” ja sodan aikaisiin tapahtumiin. Ratkaiseva merkitys on sillä politiikalla, jota Suomen vallassaolijat harjoittivat Neuvostoliittoon nähden koko sotaa edeltäneenä aikana. Tästä politiikasta sanotaan mainitussa SKPn Keskuskomitean julistuksessa:

”Valko-Suomen vallanpitäjät ovat kaikella politiikallaan osoittaneet, että he ovat valmiit myymään Suomen itsenäisyyden ja turvallisuuden edut ulkovaltain imperialisteille, saadakseen hyvästä hinnasta palvella niiden neuvostovastaisia sotapyyteitä. Ja kun Suomen vallanpitäjät nyt ulkokultaisesti uskottelevat aina tahtoneensa vain ”suojella” Suomen itsenäisyyttä ja ”puolueettomuutta”, niin on näille valehtelijoille suoraan sanottava: tällä valheellanne on lyhyet jäljet. Sen paljastavat täydelleen kaikille tunnetut tosiasiat:

Ensimmäinen tosiasia oli Aunuksen retki, jonka Suomen lahtarit järjestivät keväällä 1919 yhteistoimin Englannin ja Ranskan imperialistien kanssa.

Toinen tosiasia oli Suomesta lähetetyn lahtarijoukon kapinaretki Inkerinmaalle syksyllä 1919, Judenitshin hyökkäyksen alkaessa, jolloin Suomen työväen pyöveli Mannerheim vaati julkisesti Suomen sotaväen lähettämistä Pietaria ”valloittamaan”.

Kolmas tosiasia: vuosina 1921–22 tehty uusi Karjalan retki Suomen armeijan upseerien johdolla ja Englannin imperialistien kannatuksella.

Neljäs tosiasia, myöskin kuvaava Suomen hallituksen ”puolueettomuudelle”, oli se, että Suomen sotalaitoksen uudestijärjestely vv. 1924–25 tapahtui Englannista kutsutun upseerilähetystön toimesta, kenraali Kirken johdolla, saman miehen, joka jälleen kesällä 1939 kävi Suomessa tarkastamassa Karjalan kannaksen sotavarustelutöitä.

Viides tosiasia: maassamme kaiken aikaa julkisesti harjoitettu Neuvostoliiton parjaus ja kansalliskiihkoinen yllytys ”Suur-Suomen” puolesta, mielettömin valloitushourein ”aina Uralia myöten.”

Kuudes tosiasia: Mannerheimin Lontoon-matkojen jälkeen uhkasi Suomen hallitus ryhtyä — Neuvostoliiton vastalauseesta välittämättä — yhdessä Ruotsin kanssa varustamaan Ahvenanmaalle linnoituksia imperialistien käytettäväksi neuvostovastaisessa sodassa.

Seitsemäs tosiasia: samassa tarkoituksessa on Suomessa viime vuosina rakennettu lentokenttiä kymmenen kertaa enemmän kuin maan omat lentokoneet voivat käyttää, perustettu uusia kemiallisia sotatarvetehtaita ja valmisteltu Suomenlanden saaristoa vastaanottamaan Neuvostoliiton vihollisten laivueita.

Pitkä sarja muita samanlaisia konnantöitä on Suomen kapitalististen vallanpitäjien omallatunnolla.”

Sotaan välittömästi johtaneista syistä julistuksessa sanotaan:

”Suomen nykyiset vallanpitäjät, kaikille tunnetut Cajanderit, Erkot, Tannerit ja Mannerheimit ovat syösseet maamme sotaan Neuvostoliittoa vastaan.

Kauan ne sotaa provosoivat, niin kauan, että lopuksi Neuvostohallituksen kärsivällisyys katkesi. . .

Neuvostojen maa ei ole koskaan uhannut eikä häirinnyt Suomea. Päinvastoin, Neuvostovalta heti Suuren Lokakuun vallankumouksen jälkeen myönsi vapaaehtoisesti Suomelle täyden riippumattomuuden, jota ei mikään muu valta Venäjällä olisi sille koskaan myöntänyt. Mutta Suomen porvaristo, sen sijaan, että se olisi sovinnollisia suhteita ylläpitämällä jalomielisen neuvostokansan kanssa lujittanut Suomen itsenäisyyttä, ryhtyi järjestelmällisesti väärinkäyttämään Suomen asemaa vahingoittaakseen suuren naapurimaan ja sen kautta Suomenkin turvallisuuden etuja. . .

Miksei Suomen hallitus suostunut Neuvostohallituksen tarjoamaan molempien maiden etujen mukaiseen sopimukseen turvallisuuskysymyksen järjestämisestä sovinnossa?

Ainoastaan siksi, ettei se tahtonut luopua siitä vihamielisestä toiminnastaan Neuvostoliiton turvallisuuden vahingoittamiseksi, jota se oli harjoittanut Neuvostoliiton ja Suomen imperialististen vihollisten pillin mukaan.

Miksei Suomen hallitus suostunut siirtämään Karjalan Kannaksella olevaa rajaa loitommalle Leningradista, niin ettei tämä monimiljoonakaupunki olisi suorastaan Suomen alueelta tykkitulella uhattavissa.

Ainoastaan siksi, että Mannerheimit ja muut ulkolaisten imperialistien kätyrit saisivat edelleen hautoa ”Leningradin valloitusta.”

Julistuksessa jää korostamatta hitleriläisen Saksan osuus talvisodan poliittisissa ja sotilaallisissa valmisteluissa. Tietty asiahan on, että silloisen fasistisen Suomen vallanpitäjät tunsivat vahvaa verenvetoa saksalaisiin hengenheimolaisiinsa ja olivat kiinteässä yhteistyössä näiden kanssa mitä erilaisimmilla aloilla, eikä vähiten sotilaallisella. Saksan sotilaspiirien aktiivinen osallistuminen Suomen sodanvalmisteluihin talvisotaa edeltäneenä aikana kuvastuu selvästi mm. siinä tunnetussa tosiasiassa, että Hitlerin armeijan yleisesikunnan päällikkö, kenraali Halder kävi jo kesällä 1939 tarkastamassa ”Mannerheimin linjaa” ja myöhempää saksalaisen sotaväen esiinmarssialuetta pohjois-Suomessa sekä antamassa ohjeita Suomen armeijan päällystölle. Saksan fasistien osuutta talvisodan poliittisiin ja sotilaallisiin valmisteluihin on selvitelty ansiokkaalla tavalla Mauri Ryömän v. 1954 ilmestyneessä kirjasessa Asiakirjojen todistus ns. talvisodasta, jossa painavin tosiasioin osoitetaan, että maamme vallanpitäjien kielteinen suhtautuminen Neuvostoliiton ehdotuksiin palveli ensi sijassa Hitlerin Saksan hyökkäyspolitiikan etuja. Talvisota oli todellakin ”esinäytös” Saksan v. 1941 Neuvostoliittoa vastaan aloittamaan hyökkäyssotaan, ”osa meidän omaa taisteluamme”, kuten muuan saksalainen upseeri on asian sattuvasti luonnehtinut. Kun Suomen hallitusherrat talvisotaa aloittaessaan joutuivat ottamaan ohjeensa lähinnä Englannin ja Ranskan imperialistisilta piireiltä, niin sehän ei ollut mitenkään ristiriidassa Saksan etujen kanssa, vaan päinvastoin sopi silloisessa tilanteessa erinomaisesti Hitlerin tarkoituksiin. Tämän seikan ymmärsi talvisodan aikainen puolustusministeri Juho Niukkanenkin, joka muistelmateoksessaan sanoo, että ”Saksalle ei voinut olla mikään niin toivottavaa kuin se, että Englanti olisi asennoitunut Neuvostoliittoa vastaan.”

Tarkasteltuaan talvisotaan johtanutta valkoisen Suomen hallitsevien piirien politiikkaa sekä varhaisemmalta että sotaa välittömästi edeltäneeltä ajalta SKPn Keskuskomitea ei voinut päätyä muuhun kuin kielteiseen asennoitumiseen tuohon sotaan. Se oli luonteeltaan kaikkea muuta kuin ”sotaa Suomen vapauden ja itsenäisyyden puolesta”, jollaisena sitä edelleenkin epätoivon vimmalla mainostetaan. Neuvostoliiton Suomea kohtaan noudattamasta politiikasta ja sen Suomen hallitukselle talvisodan edellä tekemistä esityksistä ei pahalla tahdollakaan voida löytää mitään sellaista, mikä olisi viitannut sen pyrkivän Suomen riippumattomuuden tuhoamiseen, ja sittemmin tapahtunut kehitys on osoittanut kaikki sen suuntaiset väitteet täysin kestämättömiksi. Kysymys oli aivan toista maata olevasta asiasta, turvallisuutta koskevista järjestelyistä, kuten Keskuskomitean julistuksessa todettiin. Mainita sopii, että sittemmin on jopa Suomen korkeimmalta viralliselta taholtakin myönnetty Neuvostoliiton hallituksen esittämien vaatimusten olleen kohtuullisia. Riita syntyi ja taistelua käytiin siitä, oliko imperialistisille hyökkääjille, ennen kaikkea Hitlerin Saksalle, jätettävä niiden kauan havittelema, Suomen kautta kulkeva ”lyhin ja vaivattomin” hyökkäystie avoimeksi aina Leningradin porteille saakka. Vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi, vastustaessaan Suomen muuttamista imperialististen suurvaltojen hyökkäyksen astinlaudaksi ja alusmaaksi, SKP ilmaisi puolustavansa Suomen riippumattomuutta. Päinvastaista kantaa edusti Suomen silloinen hallitus, josta Keskuskomitean julistuksessa sanotaan:

”Sellainen hallitus ei voi suojella Suomen kansallisia etuja. Se ei ole kansallinen hallitus, vaan ulkomaisen pääoman kätyri, kapitalistien ja tilanherrain hallitus.”

Mihin SKP pyrki?

”Sodan lopettaminen ja rauhan solmiaminen, kansanvaltaisen järjestyksen voimaansaattaminen maassamme ja Suomen riippumattomuuden turvaaminen parantamalla suhteet Neuvostoliittoon” — näin määriteltiin edellä mainitussa Keskuskomitean julistuksessa se perustehtävä, jonka toteuttamiseen puolueen tuli pyrkiä. Toisin sanoen, oli päättävästi ja kerta kaikkiaan tehtävä loppu sellaisesta asiaintilasta, jonka vallitessa sodat ja sotien uhka Suomen ja Neuvostoliiton välillä kävivät mahdollisiksi, oli laskettava vankka, luotettava perusta näiden maiden hyville, luottamuksellisille naapuruussuhteille, oli siirryttävä ystävyyspolitiikkaan vihanlietsonnan asemesta.

Tällainen muutos ei ollut ajateltavissa ilman perinpohjaisia kansanvaltaisia uudistuksia. Ensimmäiseksi ja kiireellisimmäksi tavoitteeksi katsottiin tietenkin Erkon ja Tannerin sodanlietsojahallituksen syrjäyttäminen ja sellaisen hallituksen asettaminen, joka edes pyrkisi sodan lopettamiseen ja rauhan palauttamiseen. Mutta pelkkä hallitusmiesten vaihdos ei tietenkään voinut antaa takeita siitä, että tällä tavoin saavutettu rauha olisi jäänyt pysyväksi. Keskuskomitean julistus näki nämä takeet vasta koko fasistisen valtakomennon lopettamisessa ja yhteiskunnallisten olojen todellisessa kansanvaltaistamisessa, maamme muuttamisessa Suomen Kansanvaltaiseksi Tasavallaksi. Antaessaan hyväksymisensä ns. kansanhallituksen muodostamiselle Keskuskomitea näki siinäkin vilpittömän pyrkimyksen sellaiseen suunnan muutokseen, jota luottamuksellisten naapuruus- ja ystävyyssuhteiden rakentaminen Neuvostoliiton kanssa edellytti. Muutapa pyrkimystä tuolla sotakiihkoisten piirien ahkerasti parjaamalla ”Terijoen hallituksella” ei oikeastaan ollutkaan, sillä nekin kansanvaltaiset uudistukset, joiden toteuttamiseen se ohjelmajulistuksessaan tähtäsi, tarkoittivat ensisijaisesti pysyvän rauhan turvaamista, ”jatkosota”-seikkailujen ehkäisemistä ainiaaksi. Oltakoon mitä mieltä tahansa tuollaisen hallituksen muodostamisen tarpeellisuudesta, kieltää ei voida sitä, että se päämäärä, jota sen muodostamisella haluttiin palvella, oli oikea.

Taantumuspiirien palveluksessa olevien propaganda-gangstereiden metkut hyvin tuntien Keskuskomitea torjui sen eräiden puolueen jäsentenkin keskuudessa esiintyneen käsityksen, että kommunistit pyrkivät neuvostovallan luomiseen Suomessa. Tämän käsityksen katsoi Keskuskomitea virheelliseksi, koska — kuten julistuksessa sanotaan — ”kysymystä koko yhteiskuntaelämän perinpohjaisesta muuttamisesta ei voi ratkaista yksi puolue, eikä edes työväenluokka yksinään. Tämän kysymyksen voi ratkaista ainoastaan koko kansa, kaikki työtätekevät luokat. Missään tapauksessa ei tätä kysymystä voida ratkaista ilman talonpoikaiston suostumusta ja eduskunnan vahvistusta.”

Yhtä virheelliseksi katsottiin käsitys, että Suomen pitäisi liittyä Neuvostoliittoon yhtenä sen osana. Kielteistä suhtautumista tuollaiseen käsitykseen perusteltiin ensiksikin sillä, ettei ”Suomen Kansanvaltainen Tasavalta, joka valtioluonteeltaan on toista kuin neuvostovaltio, voi liittyä Neuvostoliiton yhteyteen, joka on luonteeltaan neuvostovaltio” ja toiseksi sillä, että ”Neuvostoliitto, kuten tunnettua, kannattaa erillisen, riippumattoman Suomen olemassaolon turvaamista, niin että Suomen sitoo Neuvostoliittoon vain keskinäisavun sopimus. Mitä taas tulee Suomen turvaamiseen imperialististen valtain taholta uhkaavilta vaaroilta, niin keskinäisavun sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä tulee olemaan täysin riittävä keino sellaisen turvan takaamiseksi.”

Sellainen oli Suomen Kommunistisen Puolueen periaatteellinen kanta talvisotaan nähden. Suomalaisten kommunistien — varsinkin rajan tuolla puolen silloin olleiden — toiminta on tarjonnut loputtomien ”jatkosotien” kannattajille yhtä ja toista kiitollistakin hammastelun aihetta, ja melkoista mökää siitä on pidettykin! Mutta niille omalla päällään ajatteleville ihmisille, jotka viitsivät ja jaksavat tarkastella talvisodan tapahtumia niiden erottamattomassa yhteydessä kaikkeen siihen, mitä tapahtui talvisodan edellä ja sen jälkeen, on tutustuminen SKPn silloisiin periaatteellisiin kannanottoihin varsin valaisevaa. Niistä käy vakuuttavasti selville muun muassa se, että noiden kannanottojen pääsisältönä oli johdonmukainen pyrkimys Suomen rauhan ja riippumattomuuden turvaamiseen mahdollisimman tehokkaalla tavalla ja ikuisiksi ajoiksi. Tämä johdonmukaisuus kestää arvostelun loppuun saakka.

Ja että näitä omilla aivoillaan ajattelevia, vilpittömästi rauhantahtoisia ihmisiä on Suomessa hyvin paljon — eikä vain kommunistien ja yleensä työväen keskuudessa — siitä oli rohkaisevana todisteena se laaja joukkokannatus, jonka välittömästi talvisodan jälkeen perustettu Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seura sai osakseen. Tämä joukkoliike oli niin vaarallinen vastaus viralliseen valheeseen Suomen kansan ”yksimielisestä” vihasta Neuvostoliittoa kohtaan, että sen vaimentamiseksi katsottiin tarpeelliseksi turvautua vanhaan koeteltuun keinoon — alastomaan väkivaltaan. Terrori oli jälleen valttia Suomenmaassa.

Rajoilla oli rauha palautettu, koska Neuvostoliitto musertavasta voitostaan huolimatta piti ensiarvoisen tärkeänä verenvuodatuksen lopettamista. Tämä oli uusi osoitus sen väitteen valheellisuudesta, että Neuvostoliitto pyrki Suomen itsenäisyyden hävittämiseen ja että siis Erkot ja Tannerit olisivat käyneet sotaansa ”isänmaan vapauden ja riippumattomuuden puolesta”, kuten patentoitu iskulause kuuluu. Mutta rauhantila jäi väliaikaiseksi, koska se kansanvaltaisten voimien voitto, jota Suomen Kommunistinen Puolue oli tähdentänyt pysyvän rauhan ainoana tehokkaana takeena, jäi silloin saavuttamatta. Sotakiihkoiset piirit jäivät maassamme edelleenkin valtaan, ja tätä valtaansa käyttäen he saattoivat syöstä kansamme uuteen sotaan, tällä kertaa — vihdoinkin — itsensä Adolf Hitlerin johdolla. ”Esinäytös” oli päättynyt, varsinainen draama alkoi.

Tuure Lehén