Suomen fasismin taloudellinen perustelu (1930)

Kokoomuspuolueen johtaja, pankkitirehtööri J. K. Paasikivi

Suomen fascismin taloudellinen perustelu

YRJÖ SIROLA

Viime vuonna selitti prof. A. Gebhard, että Suomen talouden ahdinkoon on neljä pääsyytä: 1. talonpoikain ”epäluulo” pääomaa kohtaan — verotetaan liikaa, ei anneta kasaantua; 2. kieltolaki, joka vie valtiolta sievät rahat sivu suun; 3. aitosuomalaisuus, jonka takia Skandinavian kapitalistit eivät halua lainata rahaa; ja 4. kommunismi. — Nyt on fascismi julistanut viimeisen näistä, kommunismin hävittämisen, ensi pykäläkseen päästäkseen heti polkemaan palkkoja. Aitosuomalaisuudelle on pantu lappu suun päälle, jotta saataisiin ruotsalaiset talonpojat punomaan ruoskaa omaa selkäänsä varten, sillä kansallisuussorto ei suinkaan lakkaa, vaan yltyy. Kieltolain peruuttaminen on ohjelmanumero, jota ei pantu vaaleissa näkyville. Ensi pykälää — kapitalistien verojen alentamista vilautettiin, mutta ei pidetty tarkoituksenmukaisena julistaa ääneen.

Viime keväänä lausui hallituksen asettama taloudellinen neuvottelukunta — noskejäsenten mukana ollen — että Suomessa voimassa oleva verotus on liike-elämää haittaava — ”ehkäisee pääoman muodostumista”. Samaa ovat kapitalistien erikoislehdet yhä uudelleen toistaneet. Kriisin kasvaessa koveni tämä hälyyttävä sävel. Ja nyt sanotaan se yhä avoimemmin julki.

Ruotsinmaalaisen liberaalisen lehden ”Dagens Nyheterin” toimittaja on kirjoittanut Helsingistä lehdelleen, että ei ne ”lapualaisuuden” nyörit ole Lapualla, vaan Helsingin pörssitalolla. Lapualaiset tekevät työtään rahasta. Sen ”kansanliikkeen” rahastaminen alkoi aitosuomalainen nationalisti, tehtailija R. Haarla, ”mutta ruotsalaiset suurteollisuusherrat eivät ole kaukana jälessä”. Ja niiden tarkotuksena on — selittää ruotsalainen — alentaa työläisten palkkoja ja kapitalistien veroja (tietenkin työläisten ja talonpoikain kustannuksella), keskeyttää yhteiskunnallinen reformitoiminta (on valmisteilla vakuutuslakeja, jotka kysyisivät rahaa), säädetään lakkovapauden kurituslakeja ja kielletään vallankumoukselliset ammatilliset järjestöt (joista herrat kapitalistit eivät ole koskaan tykänneet). Ja poistetaan demokraattis-parlamenttaariset laitokset, ne kun ovat haitaksi ja häiriöksi.

Sivumennen sanoen: ruotsalainen porvaritoimittaja vahvisti tässä vain sen, minkä Suomen Kommunistinen Puolue sanoi jo heti fascistien hyökätessä — että se ei ole mitään alkeellista ”kansanliikettä”, vaikka siihen on tarvittu ja narrattu talonpoikia verhoamaan liikkeen todellisten johtajain, kokoomusherrain, suurkapitalistien puoluejohdon tarkotuksia. Sehän se on yksi Suomen fasismin erikoisuuksia, että se ei alkanut pikkuporvarillisena liikkeenä — kuten Italiassa, Saksassa ym. ulkonaisesti jopa anti-kapitalistisin tunnuksin, jonka liikkeen suurpääoma sitten on ottanut palvelukseensa, vaan oli Suomen fascismi alun alkaen suurkapitalistien järjestämä ja johtama. Siinäkin kyllä tarvittiin talonpoikais-demagogiaa, mutta se on perustunut pelkkään ”isänmaan” ja ”uskonnon” rummutukseen. Tietysti on talonpojille sanottu, että kun saadaan kommunistit hävitetyiksi, niin sitten paranevat liike-olotkin ja talonpojan elämä helpottaa, mutta suoranaisia lupauksia on hyvin säästellen annettu. Fascistirintaman yhteisenä tunnuksena suurporvareista sosialifascisteihin asti, viimemainittujen häntänä vasemmistolaiset työväenliikkeen luopiot — onkin: SKP:tä vastaan, ”kommunismi on hävitettävä!”

Miksi? — Siksi että se on suurpääoman suunnitelmien tiellä. Senjohdolla olisi Ammattijärjestöstä tullut todellinen luokkataistelujärjestö. Se osotti pien- ja keskitalonpojille ainoan tien pelastukseen: proletariaatin kanssa liitossa kukistettava kapitalistinen järjestelmä. Ja kommunistit paljastivat — askel askeleelta — Suomen sodanvarustelut imperialistien hyökkäysasemana Sosialistista Neuvostoliittoa vastaan, josta hyvästä — työväen ja talonpoikain verellä — Suomen kapitalistit aikoisivat saada itselleen Karjalan metsärikkaudet ja sen nousevan sosialistisen teollisuuden.

Uutena, oikein teoreettisena todistuksena, miksi kommunismi on hävitettävä, fascistivalta pystytettävä, on yhden kokoomuspuolueen johtajan, pankintirehtööri J. K. Paasikiven esitelmä Suomen kauppa- ja teollisuuspäivillä Tampereella lokak. 3 p. Siinä on runsaasti sitaatteja — Snellmannia, Wicksellia, J. S. Milliä, Casselia jne. — joilla on tarkoituksena osottaa, että ”ennen sanottiin näin”, ”mutta nyt on havaittu…” Ja mitä kuvaavat nämä uudet ”teoriat”. Ei mitään muuta kuin pääoman umpikujaa, kapitalismin kuolinkriisiä, jolloin se kieltää ne oppinsa, joiden nimessä se kerran mailman valloitti, ja lähtee osaksi itse juoksemaan hakemaan apua kaiken mailman puoskareilta, osaksi teettää professoreillaan katalalle käytännölleen ”tieteellisiä” perusteluita.

Paasikivi lähtee vanhasta peruslauseesta, että ”valtio määrää tulonsa menojen mukaan, mutta yksityinen määrää menonsa tulojen mukaan”, ja selittää, että se on enää korkeintaan puolitotuus. Nyt on valtionkin noudatettava ”niitä periaatteita, joita hyvin hoidetussa yksityisessä liikkeessä noudatetaan”. — Siis ”business administration”! — Ei käy vanha komento, jolloin valtion ja kuntain menot ”pelottavasti kasvavat”, ja jolloin ”toiset päättävät menot, toiset maksavat”.

V. 1913 olivat Suomen valtion menot n. 1,000 milj. nykyistä mk; asukasta kohden 630 mk. V. 1930 olivat ne 4,595 milj. mk. ja 1,379 mk. Nousu aika suuri. Kuntien menojen nousu samantapainen. Paasikivi ei selitä, mihin ne rahat menevät: Suomella on nyt ”oma” sotalaitos, joka on kalliimpi kuin tsaarin aikaiset sotilasrasitukset. Sitten maksaa muukin ”itsenäisyys”-komento. Mutta ei Paasikivi näitä menoja sure, eikä pidä viisaana mainitakaan. Eikä sano sitäkään, että tällä alalla on edelleen voimassa periaate, että tulot määrätään menojen mukaan. Hänen puolueensa pitää Suomen sotalaitosta riittämättömänä ja fasismi tulee epäilemättä sen menoja suuresti lisäämään, onhan nyt saatu Kansainliitoltakin lupa uusiin krediitteihin ”finanssiavun” nimellä sellaisille, joita ”uhkaa hyökkäys”. Paasikivi tarkottaa sitä, että työväen vakuutuksiin ei saa panna rahaa, mutta kyllä virkamiesten palkkain korottamiseen ja eläkkeisiin (vaikka ei hän sitäkään tässä yhteydessä pidä väliä sanoa).

Kyllä hän myöntää, että ”myös vähempivaraiset ottavat suhteellisen tehokkaasti osaa valtion menoihin”. Mutta nyt kuuluu olevan pyrkimyksenä, että ”julkiset menot siirretään yhä enemmän ja enemmän suhteellisesti pienen piirin kannettavaksi, joilla vähälukuisuutensa vuoksi, yleisön äänioikeuden vallitessa, ei ole vaikutusta valtion asioihin”. Millin lauseilla väitetään, että kohoava omaisuusvero on ”pakkoluovutusta”, ja siteerataan ”Times’tä”, joka sanoo tällaista tuloverojen säätämistä ”yhdeksi sodan jälkeisen demokratian eniten huolestuttavaksi kehityksen suunnaksi”.

Tähän huomautettakoon jo väliin, että missään kapitalistisessa maassa ei asiallisesti ole mitään sellaista, mitä voisi sanoa konfiskatoriseksi, pakkoluovutukselliseksi veroksi. Mutta jo sekin kaino astenousu, jota joissain maissa on säädetty, suututtaa porvareita.

Paasikivi selittää: ”lainsäätäjä ei ole kaikkivaltias”. Moisesta verotuksesta on seurauksena ”veronsiirto” — kapitalistit pyrkivät siirtämään rasitukset toisille — ”yleisölle”. Korotettujen hintain muodossa ja metsänostajat alennettujen kantorahain muodossa. Viimemainittu viittaus on tarkotettu talonpojille, joilla on metsää myydä. Tahtoo sanoa: jos verotatte kapitalisteja, niin kapitalisti maksattaa teillä itsellänne. — Me lisäämme: mikäli voi, sillä hänellä on siinä esteenä kilpailu, kotimainen ja ulkomainen. Kilpailua voi kyllä lieventää monopoleilla ja niiden avulla nylkeä kansaa. Ja ulkomaiden, kilpailua vastaan voidaan säätää tulleja — kuten Suomenkin herrat tahtovat tehdä. Mutta toisten maiden kapitalistit, varsinkin suurmaiden, vastaavat samalla mitalla. Seurauksena ristiriita. Kuten taistelu verojen jakamisesta aiheuttaa omistavienkin ryhmien kesken ristiriitoja. Paasikivi ei kuitenkaan tahdo puuttua siihen puoleen asiaa. Hän puhuu liikemiehille, kuinka pankkien verotus on ”pöyristyttävässä määrässä lisääntynyt”, ja selittää heille, että siitä johtuu ”korkokannan kohoaminen”. Pankit siirtävät rasitukset asiakkaiden kannettavaksi.

Näin valmistettuaan talonpoikia ja liikemiehiä, jopa työväellekin selitettyään, että ”välimatka eri kansankerrosten välillä pienenee” (mikä tekopyhä valhe!), käy Paasikivi pääasiaan. Hän selittää, että vaikka esim. Englannissa sosialistit, jopa osaksi liberaalitkin, pitävät kiinni vapaakaupan opeista, ”erimielisyyttä ei sitävastoin ole ilmaantunut” siitä, ”että korkea verotus on omiaan ehkäisemään pääoman muodostusta”. Ja sen takia ”taloudellinen elämä joutuu vinoon”. Suomessakin on ”viime vuosikymmenenä valtion ja kuntain talouden kautta rikottu taloudellisen tasapainotilan vaatimuksia”, josta on ollut seurauksena ”tuottavan kansallispääoman vähenemistä”. (Porvari uskoo pääoman tuottavan!) Ja kun ”yleisen elintason kohottaminen on mahdollinen vain yksityisen yritteliäisyyden laajenemisen pohjalla”, on ”sen edellytyksenä ennen kaikkea pääoman kasvaminen”.

Työpalkan kohoaminen ja työttömyyden väheneminen myöskin ”riippuu tuotannon ja yritteliäisyyden laajenemisesta ja sen edellytyksenä taas on tuotannossa toimivan pääoman lisääntyminen”. Paasikivi jättää vain sanomatta, että koko kapitalistisessa mailmassa, nimenomaan Amerikassa, jossa pääoma on saanut varsin vapaasti paisua (vaikka sielläkin kapitalistit kirkuvat korkeaa verotusta) on jatkuvasti vähennetty työväkeä — jo ennen kriisiäkin, rationalisoimisen kautta, ja että nykyisin ei missään maassa tuotantoa saada vakavasti kohoamaan, huolimatta siitä, että työtä tekevät on palkanpolkemisilla ja veroilla nyljetty putipuhtaiksi.

Ja nyt kertoo Paasikivi numeroita, jotka saavat jokaisen kunnon kapitalistin ja pankkimiehen veren ensin hyytymään ja sitten kiukusta kiehumaan. Hän selittää, että Suomessa oli pankkien bilanssien yhteissumma v. 1913 nyk. rahassa 10,141 milj. mk. ja viime vuoden lopussa 10,898 milj. mk. Talletukset ovat n. 1,000 milj. mk. pienemmät kuin 16 vuotta sitten! Samalla kun väkiluku on kasvanut 13 pros. Se merkitsee, että Suomen pankkilaitos on mennyt taapäin, kun sen sijaan 16 vuoden kuluessa ennen v. 1913 bilanssit lisääntyivät lähes 3-kertaisiksi. Nyt niiden pitäisi olla ainakin 17,500 milj. Mutta eivät ole. Ja jos verrataan Skandinavian maihin niin pitäisi Suomessa bilanssit osottaa 30,000 milj. mk.

Tällainen on jo jokaista pankkimiestä kuohuttavaa, mutta kun ajatellaan, että Suomen paasikiviset herrat kuvittelevat itselleen Itämeren hegemoniaa, johtavaa asemaa, joka on Ruotsilta vallotettava, niin puhuvat tällaiset numerot itse masentavaa kieltä. Ja työtä tekeville ne sanovat: Suomen kapitalismi on jo kymmenen vuotta ollut kitukasvuinen, kulkenut alaspäin — huolimatta verraten edullisista konjunktuureista (kun Neuvostoliitto oli poissa puutavaramarkkinoilta.) Murhein toteaa Paasikivi: ”Suomen pankkilaitos on jäänyt pieneksi ja heikoksi, eikä sillä nykyjään olekaan käytettävänään niitä varoja, joita nykyaikainen talouselämä tarvitsee.”

Pankkien varat pitäisi hänen mielestään kohottaa ainakin 20,000 miljoonaan. Mutta ”sitä ei kuitenkaan eduskunnan päätöksellä eikä lainsäädännöllä saada aikaan”. Jopa uhataan pankkeja uudella pankkilailla, jota varten laadittu ehdotus johtaisi ”jäykistymiseen ja byrokratisoimiseen”. Hän julistaa harvennetulla tyylillä: ”Parlamentit eivät sovellu taloudellisten kysymysten käsittelyyn”. Toisessa paikassa hän selittää, että ”nykyinen parlamenttaarinen järjestelmä ei kykene suorittamaan siltä odotettuja tehtäviä”. Englannissakin se oli hyvä vain niin kauan kuin oli aristokraattinen. Demokraattisena ei kykene täyttämään tehtäviään, siellä ei ymmärretä taloudellisia asioita.

Vahvistettuaan edellä olevia lauseitaan sitaateilla, jotka osottavat saman katsantokannan olevan kapitalistien kesken yleisen kaikissa maissa, hän toteaa joitakin ”järkevyyden välähdyksiä” Englannin ammattipomojen keskuudessa. Ne lausuvat ”sangen järkeviä mielipiteitä verotuksesta”, — samoin kuin Suomenkin nosket ne myöntävät, että pääomaa verotetaan liikaa ja suostuvat sitä helpottamaan. Suomessahan noskehallitus auttoi osakkeita kohoamaan korjaamalla leimaveroa. Ja avoimia tunnustuksia on kapitalistien taholta tullut runsaasti sosialifascistien osaksi.

Ja nyt on kysymys siitä, miksi parlamenttarismi on suurkapitalismille kelvoton nykyaikana. — Se on liiaksi riippuvainen vähäväkisten äänestäjien äänistä, joita kalastettaessa on annettava lupauksia. Ja vaikka niitä lupauksia petetäänkin, niin ei se sittenkään tyydytä suurkapitalisteja. Varsinkaan ei ole helppo poistaa ennen tehtyjä myönnytyksiä. Sitäpaitsi pääsee sinne sellaisia edustajia — kommunistejakin, jotka tekevät välikysymyksiä ja kiihottavat kansaa. Eduskunnallisten voimasuhteiden perusteella asetettu hallitus ei ole sellainen, jollaista pääoma tarvitsee. Suomessakin, vaikka maalaisliiton hallitus on saanut suorittaa ruokottomimmat työväen vainot ja laittomat vangitsemiset, ja vaikka se nytkin valmisti fascistilait eduskunnalle, sai se väistyä alemmalle portaalle. Se oli sittenkin renki. Niinkuin sosialifascisti on juoksupoika. Niillä on kummallakin oma erikoinen tehtävänsä — pettää työväkeä ja talonpoikia. Mutta hallita tahtoo suurpääoma itse. Se on hallinnut parlamentin avulla, johtaen sitä kontrolloimansa hallituksen kautta, niin kauan kuin se on käynyt. Mutta useimmissa maissa se käy yhä vaikeammin. Tarvitaan nopeampaa, häikäilemättömämpää vallankäyttöä, sellaista joka ei ole edes muodollisesti tilivelvollinen millekään ”kansaneduskunnan” varjokuvallekaan.

Meidän on käsitettävä jos on eduskunta kelvoton suurpääomalle, niin vielä kelvottomampi on se työväelle. Niinkauan kuin kapitalismi oli nousussaan, saatiin sen kautta sellaisia uudistuksia, joita pääoma itseään vahingoittamatta voi myöntää. Kapitalismin kehityksen pysähdyttyä on sellaistenkin uudistusten aika loppunut. Mitään mainittavampia työväen saavutuksia ei voida sodanjälkeisenä aikana merkitä parlamentin kautta saaduksi. Mutta silti on ollut otettava osaa vaaleihin, koska työväen ja talonpoikain joukoilla on vielä ollut illusioneja. Ne ovat luulleet sieltä sentään jotain heruvan. Kommunistien tehtävänä eduskunnassa on ollut — Kominternin II kongressin päätöksen mukaan — olla siellä paljastamassa ja kutsumassa kansaa sellaiseen taisteluun joka voi tuottaa tuloksia. Se on työväen oma vallanotto, joka samalla merkitsee kapitalismin kukistusta.

Sosialidemokratit ja opportunistiluopiot pitävät yhä yllä demokraattista illusionia. Äskeisten fascistivaalienkin kautta ne lupasivat työtä tekevälle kansalle etuja. Jopa uskottelivat, että niiden kautta voidaan fascismikin estää kehittämästä diktatuuriaan. Vaalien tuloksista ei vielä tätä kirjotettaessa ole tietoa. Mutta on hyvin luultavaa, että vielä on paljon työläisiä ja talonpoikia, jotka ovat äänestäneet petturipuolueita, jotka ovat fascistisia, mutta uskottelevat olevansa sen vastustajia. Lähiaika tulee niitä illusioneja taas karsimaan. Ja yhä karkeammin. Pankkiherra Paasikiven ohjelma — se on pääoman ohjelma. Eikä se kysy vaalien tuloksia, vaan pannaan se käytäntöön niistä huolimatta. Kommunistipuolueen tehtävä on, samalla kun se edelleen harjottaa paljastustoimintaansa, järjestää työtä tekevä kansa tositaisteluun, joukkoliikkeisiin. Paluuta ”demokratiaan” ei enää ole. On vain yksi tie — ratkaisevaan taisteluun. Pääoman kukistamiseksi on vain yksi keino: ”peukalot silmiin ja polvi rinnalle!”