Yrjö Sirola: Kansainvälisestä tilanteesta (1935)

KANSAINVÄLISESTÄ TILANTEESTA

Niin jännittynyt kuin nykyisin ei kansainvälinen tilanne ole ollut pariin kymmeneen vuoteen. Mutta kun siitä lähtee laatimaan tällaista kirjoitusta, niin tietää, että ennenkuin se tulee lukijan käsiin, on jo tapahtunut varsin oleellisiakin muutoksia valtojen keskinäisissä suhteissa ja eri maiden sisäisissä oloissa. Heinä-elokuulla kokoontunut Kominternin VII kongressi arvioi maailman tilanteen, osotti sen oleellisimpana piirteenä olevan suurporvariston fasistisen hyökkäyksen, mikä merkitsee sisäpolitiikassa mitä häikäilemättömimmän taantumuksellisen väkivaltakomennon pystyttämistä ja ulkopolitiikassa hyökkäävää militarismia. Kominternin alustuksissa ja päätöksissä sekä Kominternin johtohenkilöiden ja eri sektsioiden delegaattien lausunnoissa valaistiin perinpohjaisesti ja yksityiskohtaisesti tilanne niin hyvin maailman mitassa kuin jokaisessa maassa. Suuri osa tätä erittäin arvokasta ainehistoa on jo olemassa suomenkielellä. Kun tämän lukijat epäilemättä ovat perehtyneet tähän ainehistoon, ei ole syytä sitä tässä uudestaan lyhennettynä kerrata. Perioodisten painotuotteiden kautta seurataan tietenkin tilanteen kehitystä pätevien, leniniläis-stalinilaisten esitysten avulla. Tässä on näinollen vain tarpeen esittää muutamia viitteitä siitä, miten kansainvälisen tilanteen kehitystä on katsottava.

Ennenkaikkea on pidettävä mielessä muutamia leninismin perusopetuksia, jotta ei jouduttaisi hedelmättömään ”kannunvalantaan”, päivänpolitiikan pintailmiöiden joutavaan jaarittelukäsittelyyn. Bolshevikkipuolue, Leninin ja Stalinin puolue, on tällä vuosisadalla ollut ainoa puolue, joka on oikein, marxilaisesti, arvioinut tilanteen ja valmistanut kansanjoukkoja kussakin käänteessä paraiten valvomaan etujaan, viemään eteenpäin kehitystä, valmiina vallankumouksellisen tilanteen tullen kumouksellisin keinoin ratkaisemaan kunkin ajankohdan solmukysymykset.

Imperialistisen suursodan puhkeaminen 1914 oli laajoille joukoille jopa virallisen työväenliikkeen enimmille toimitsijoillekin yllätys, muka jonkinlainen ”poikkeustila”, jonka yli piti mitenkuten selvitä, kunnes taas päästäisiin ”normaalioloihin”. Lenin sensijaan selitti, että sota ei ole mikään ”synti”, sattumavarainen rikos — vaikkakin sen aiheuttajat, suurporvarishallituksineen tekivät mitä törkeimmän rikoksen ihmiskuntaa kohtaan panemalla toimeen kansojen joukkoteurastuksen omien rosvoetujensa takia. Sota oli luonnollinen, ”lainmukainen” seuraus imperialismista, siitä kapitalistisen järjestelmän kehitysvaiheesta, jolloin finanssipääoman, yhtyneiden pankki- ja teollisuusruhtinaiden herruus esiintyy kärjistyneenä väkivaltapolitiikkana niin sisä- kuin ulkoasioissa. Samaan aikaan kun II internationalen puolueiden opportunistiset johtajat, yhteistoiminnassa imperialististen hallitusten kanssa, kavalsivat työtätekevän kansan perusedut, lörpötellen ”sopimusrauhasta”, selitti Lenin, että imperialistinen sota, jollei sitä proletariaatti lopeta vallankumouksellista tietä, voi päättyä vain imperialistiseen väkivaltarauhaan. 1919 dikteerattu Versaillesin rauha oli juuri tällainen väkivaltarauha. Se ei luonut mitään ”rauhan aikakautta”, kuten sosiali-shovinistit uskottelivat, vaan sellaisen tilanteen, jossa rauha on vain väliaikainen lomahetki sotien keskellä. Tämä johtuu siitä kapitalismin yleisestä pulasta, joka imperialistisen sodan kautta oli alkanut ja jonka aikana sotien ja vallankumousten aikakausi (Lenin) astui keskeymättömien järkytysten vaiheeseen.

Kun sodan jälkeisen terävän pulan jälkeen seurasi vissinlainen ”vakaantuminen”, stabilisatsio, ja sosdem johtajat uskottelivat siitä alkavan kapitalismin uuden kukoistuksen, jopa ihan kriisittömän kauden, ”ultraimperialismin” (Kautsky), niin osottivat bolshevikit, kuinka köykäinen tällainen arvio on. Ja kun vielä 1926, Kominternin VI kongressin aikoihin, sosdem johtajat, jopa eräät oikeistolaiset Kominternissakin, uskoivat kapitalistisen nousun yhä jatkuvan, osotti tov. Stalin, kuinka kapitalismi nopein askelin kulkee uutta, terävää kriisiä kohti. Pian puhkesikin kapitalistisen järjestelmän historian syvin kriisi, joka pani laajat joukot, jopa monet porvarilliset tutkijatkin, vakavasti epäilemään kapitalistisen järjestelmän kestävyyttä. Viime vuosina on kapitalistisessa taloudessa ollut havaittavissa vissejä elpymisen merkkejä, mutta se ei suinkaan, kuten sosdem johtajat uskottelevat, merkitse mitään kapitalismin yleistä tervehtymistä, vaan ”erikoislaatuista depressiota” (Stalin), joka sisältää uusien järkytysten siemenen. Kuten jo on osoittautunutkin.

Erityisesti on nyt pidettävä mielessä Leninin esittämä kapitalismin epätasaisen kehityksen laki, jota tov. Stalin nyt yli kymmenen vuoden kuluessa niin mestarillisesti on edelleen kehittänyt. Muutamissa kapitalistisissa maissa on kehitys käynyt nopeammin kuin toisissa. Versaillesin rauhan kuristamain maiden (Saksan) porvaristo on, työtätekevää kansaa riistämällä ja sortamalla, saanut pystytetyksi sellaisen valtakomennon, fasistisen järjestelmän, että katsoo voivansa lähteä hyökkäämään. Japani ja Italia ovat jo alkaneet yrityksensä suorittaa maailman uudestijako, jonka kautta toisten maiden porvaristo saisi laajennettuja riistomahdollisuuksia toisten kustannuksella. Juuri kapitalismin epätasaisesta kehityksestä, joka nykyisin esiintyy kuumeisen oikullisena, johtuu, että eräät suurvallat eivät nyt halua sotaa, koska pelkäävät siinä voivansa entisiä saalistuksiaan menettää. Niinpä ovatkin jo Ranskan ja Tshekkoslovakian hallitukset allekirjoittaneet Neuvostoliiton kanssa sopimuksen keskenäisestä avustusvelvollisuudesta siinä tapauksessa, että niiden kimppuun provosoimatta hyökätään. Tällainen on ollut mahdollista vain Neuvostoliiton sisäisen ja ulkonaisen mahtavuuden voimakkaan kasvun johdosta.

Sosialistinen Neuvostoliitto, jossa sosialismi on lopullisesti ja peruuttamattomasti voittanut, ja jossa luokkien likvidoimista nopeassa tahdissa toteutetaan, esiintyy nyt kansainvälisen politiikan areenalla vankimpana rauhan tekijänä. Geneven aseistariisumiskonferenssissa se esitti niin selvän ohjelman, että kapitalististen valtioiden ei auttanut enään jatkaa silmänkääntäjäpolitiikkaansa, uskottelua, että ne todella pyrkivät pysyväiseen rauhaan, vaan täytyy niiden lopettaa koko komedia. Mutta niin voimakas oli kansanjoukkojen kannatus Neuvostoliiton ajamalle politiikalle, että kapitalistimaiden hallitusten täytyi pyytää Neuvostoliittoa liittymään Kansainliittoon. Tämä suostuikin siihen, koska oli vissiä mahdollisuuksia siellä ajaa rauhan asiaa. Tuoreet tapaukset ovatkin osottaneet tämän arvion oikeaksi. Vielä kun Japani (1931) alkoi sotaiset toimet Kiinassa, ei Kansainliitto kyennyt muuhun kuin voimattomiin lausuntoihin. Mutta kun nyt lokak. alussa 1935, Italia alkoi sotatoimet Abessiniaa, Kansainliiton jäsenvaltiota vastaan, niin on Kansainliitto selittänyt Italian hyökkääjäksi. Että tässä Neuvostoliiton osuus on ihan ratkaiseva, sitä todistaa mm. se, että Neuvostoliitto jo kesäk. 1933 aikaansai Lontoossa asiakirjan, jossa useat hallitukset yhdessä määrittelivät, millaista esiintymistä on pidettävä hyökkäyksenä ja ketä hyökkääjänä. Kansainliiton säännöissä ei tällaista määritelmää ole, mutta nyt on jo saatu aikaan yllämainittu selitys konkreettisessa tapauksessa. Ovatpa myöskin Kansainliiton useimmat osavaltiot jo suostuneet Italiaa vastaan sovelluttamaan sanktsioita, pakotustoimenpiteitä (sotatarpeiden vientikielto, finanssiboikotti, kauppasuhteitten katkaiseminen). Neuvostoliitto on ollut ensimäisenä vaatimassa Kansainliiton sääntöjen yleistä ja tarkkaa noudattamista. Muistettava on kuitenkin, että todella tehokkaiksi nämä pakotteet muodostuvat ainoastaan siinä tapauksessa, että työtätekevän kansan joukot, oma-alotteisesti ryhtyvät estämään sotatarpeiden kuljetusta Italiaan ja muutenkin käytännössä sen sodankäyntiä vaikeuttamaan.

Mitä proletariaatti voi tehdä sotaa vastaan, siitä on suursodan jälkeiseltä ajalta kuvaavia esimerkkejä. Kun nuori Puna-Armeija menestyksellä torjui valkokaartilais-interventtien hyökkäysjoukkoja puolitoista vuosikymmentä sitten, yritti Englanti auttaa vastavallankumousta laskemalla liikkeelle lisää ajokoiriaan. Lontoon pankkien rahastamina hyökkäsivät Pilsudskin ja Petljuran joukkiot Ukrainaan, Japani ahdisteli idästä käsin, englantilainen laivasto ohjattiin Itämeren vesille ja Suomikin oli sotavalmiina. Saksan tasavalta, jonka presidenttinä oli sosdem Ebert, antoi asejunien kulkea alueensa läpi. Wrangelin armeija eteni etelästä käsin. Silloin nousi monin paikoin proletariaatti toimintaan. Italialaiset satamamiehet ja rautatieläiset estivät valkoisille tarkoitettuja lasteja kulkemasta. Samanlaista tapahtui Ranskassa ja Saksassa. Englannin työväen uhkaava asenne esti hallituksen julistamasta sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Niin hajallisia ja heikkoja kuin nämä toiminnat olivatkin, olivat ne kuitenkin niin oireellisia varotuksia kapitalistisille hallituksille, että siitä koitui suoranainen apu Puna-Armeijalle. Täydellä syyllä saattoikin tov. Stalin puolueen XVII edustajakokouksessa lausua, että ”ei tarvitse epäillä, etteivätkö SSSR:n työväenluokan monilukuiset ystävät Euroopassa ja Aasiassa pidä huolta siitä, että iskevät selkäpuolelta sortajiaan, jotka ovat puuhanneet rikollisen sodan kaikkien maiden työväenluokan isänmaata vastaan”. Ja silloin saattaa taas hävitä muutamia hallituksia!

Tämä pelko se pidättää nytkin useita hallituksia ja on yhtenä tekijänä Kansainliiton esiintymisissä. Mutta sellaisten sotahullujen kuin Italian, Saksan ja Japanin nykyisten hallitusten sotaisille edesottamisille voi täysin tepsivän esteen asettaa vain mitä laajimpain kansanjoukkojen aktiivinen, vallankumouksellinen taistelu. Siksipä Kominternin VII kongressi kiinnittikin päähuomionsa tähän. Toveri Ercolin selostus ja eri maiden delegaattien lausunnot, tov. Dimitrovin mainion perusselostuksen lisäksi sisältävät valtavan paljastusainehiston kapitalististen hallitusten sotapolitiikasta. Tov. Manuilski taas selostuksessaan osoitti, kuinka Neuvostoliitto on vahvistunut rauhan ja edistyksen vankimmaksi tukiasemaksi.

Saksan imperialistisen porvariston vallanpitäjä Hitler on, kansainväliset sopimukset röyhkeästi rikkoen, pannut toimeen yleisen asevelvollisuuden, järjestyttänyt suuren armeijan, rakennuttanut uhkaavan ilmalaivaston, jouduttanut sotalaivojen valmistamista. Ja hän, samoinkuin natsipuolueen ”ulkoasiain hoitaja”, baltialainen parooni Rosenberg ym. politiikot, ovat kyllin selvästi julki tuoneet Saksan imperialismin huimat vallotusunelmat. Saatuaan kansallisen demagogian avulla haltuunsa Saarin arvokkaan teollisuusalueen pyrkii Saksa nyt valtaamaan Liettualta Memelin, jossa saksalaispuolue sai äskettäin valtavan vaalivoiton. Seuraavana tavotteena ovat Tshekkoslovakian, Puolan, Belgian, Tanskan, Ranskan ja Sveitsin ne alueet, joissa osa väestöä puhuu saksankieltä. Vaikka epäonnistuikin Itävallan natsikaappaus, jonka välittömänä tarkoituksena oli Itävallan liittäminen Saksaan, ei Hitler suinkaan ole tästä yrityksestään luopunut, vaan yrittää sitä edelleen toivoen Italiaa kannattamalla saavansa sen suostumuksen. Puolan on Saksa jo saanut liittolaisekseen ja on niillä yhteisenä pyrkimyksenä Neuvosto-Ukrainan valtaus. Baltian maita, Latviaa ja Viroa, joissa saksalaiset paroonit ovat vuosisatoja isännöineet, pitää Saksa edelleen ”omana maanaan”. Itämerestä on aikomus tehdä saksalainen meri, jota varten Skandinavian maat ja Suomi on saatava Saksan vasalleiksi. Sotavarusteluilleen on Saksa myöskin saanut osittaisia suostumuksia Englannilta. Ja Hitler toivoo saavansa tärkeimpien suurvaltojen suostumuksen lupaamalla varustaa interventsioarmeijan Neuvostoliittoa vastaan.

Italian pyrkimyksenä on vallata Afrikasta laajoja alueita ja rakentaa uusi ”Rooman valtakunta”, jonka ”sisämerenä” Välimeri olisi. Mussolinille, kuten Hitlerillekin, on sota samalla yritys voittaa sisäisiä vaikeuksia, torjua uhkaavaa romahdusta, kansanjoukkojen taisteluun nousua. Tällaiset valloituspuuhat, joihin kuuluu myöskin herruuden tavottelu Balkanin niemimaalla, herättävät tietenkin muissa suurvalloissa jyrkkää vastarintaa. Englanti ei aio antaa katkaista tietään Intiaan Suetzin kanavan kautta, vaan pitää Gibraltarin ja Maltan patterit ampumavalmiina sekä lisää laivastoaan Egyptin vesillä.

Japanin valtaherrat eivät myöskään pidä kynttiläänsä vakan alla. Järjestämänsä Mantshukon lisäksi järjestää se toista ”itsenäistä” valtakuntaa Kiinan viidestä pohjoisesta maakunnasta ja varustautuu valtaamaan Mongolian kansan tavasallan sekä hyökkäämään Neuvostoliittoa vastaan. Nankingin ”kansallista”, asiallisesti maanpetturillista hallitusta pakottaa se liittolaisekseen, luvaten sille apua Neuvosto-Kiinan masentamiseksi, kun Tshankaishin kahdeksan sotaretkeä sitä vastaan ovat rauenneet tyhjiin. Kenraali Arakin ”kuuluisaa” ohjelmaa propagoidaan äsken ilmestyneessä Japanin sotaministerien uudessa lentokirjasessa, jossa selitetään, että ”Aasia on meidän”, ja että täytyy ”iskeä Kiinaa herättääkseen se tietoisuuteen”. Aasian herraksi pyrkii Japani myöskin taloudellista tietä, vallottaen Intian ym. maiden markkinoita halvoilla tuotteillaan, armottomasti ryöstäen omaa kansaansa. Tunkeutuvatpa nämä Japanin tavarat Eurooppaan ja Amerikkaankin.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat eivät myöskään ole toimettomina. Rooseweltin hallituksella on kylläkin riittävästi tehtävää sisäpolitiikan alalla eikä sillä liene juuri nyt halua suuriin sotaseikkailuihin. Mutta voimakkaasti siellä varustaudutaan, rakennetaan armeijaa sekä meri- ja ilmalaivastoa. Yhdysvaltain valtaherrat tietävät, että heillä on edessä suuret voimainmittelyt, toiselta puolen Japanin kanssa Tyynenmeren herruudesta ja toiselta puolen Englannin kanssa Atlannin isännyydestä sekä vaikutusvallasta keski- ja etelä-Amerikassa.

Siinä suurvaltain voimainmittelyssä, jota tällä tavalla valmistellaan, varustautuvat pienempäin maiden imperialistit pitämään puoliaan. Tov. Lehtosaaren puheenvuorossa maailmankongressissa osotettiin, kuinka suuria suunnitelmia (Karjalan-Muurmannin valtaus yms) on pienen Suomenkin suurporvaristolla. Paraikaa käsitellään Suomessa laajaa ”perushankintojen” suunnitelmaa ja ”marsalkka” Mannerheim on ollut ”metsästysretkillä” natsi-Göringin kanssa sopimassa konkreettisista toimenpiteistä.

Toveri Dimitrov osotti maailmankongressissa kuinka suurporvaristo tarvitsee fasismia, petomaista terrorikomentoa, pitääkseen kurissa kansanjoukot, jotka eivät tietenkään hyvällä suostu niihin hirveisiin uhrauksiin, joita edellämainitut suurporvarilliset valtaussuunnitelmat niiltä vaativat. Kongressi osotti, kuinka moiset suunnitelmat voi tehdä tyhjäksi vain työväenluokan yhteisrintama, jonka ympärille on järjestettävä voimakas kansanrintama, talonpoikien, pikkuporvarien ja sivistyneistön yhteinen taistelu työväenluokan kanssa sotaa ja fasistista taantumusta vastaan. Kongressissa kerrottiin rohkaisevia esimerkkejä työväenluokan ja pikkuporvarillisten kerrosten yhteisistä fasismin- ja sodanvastaisista toiminnoista.

Kongressin jälkeen, sen osottamalla linjalla, onkin jo saatu huomattavia tuloksia. Lehdet kertovat, että Tshekkoslovakiassa, Ranskassa, Englannissa, Amerikassa, Ruotsissa, Belgiassa ym. maissa on pidetty suuria kokouksia ja ovat moninaiset järjestöt hyväksyneet päätöksiä, joissa osotetaan toimintoja fasistitaantumusta ja sotaa vastaan. Äskettäin pidettiin Helsingissä Rauhanliiton ja Työväenjärjestöjen toimeenpaneva kokous, jossa vaadittiin Suomea liittymään Neuvostoliiton, Ranskan ja Tshekkoslovakian sodanvastaisiin toimenpiteisiin. Suomen pikkuporvarillisissakin piireissä ollaan vakavasti huolestuneita ja eräät porvarillisetkin lehdet asettavat kysymyksen, mihin Suomi on menossa. Suomea vedetään näet vahvasti Saksan liittolaiseksi ja kesällä kävi Puolan ulkoministeri Beck Suomessa niillä asioilla. Virallisesti Suomen hallitus kyllä esiintyy edelleen ”puolueettomana”, mutta sanomalehdissä sanotaan jo julkisesti, että se merkitsee asiallisesti Saksaan lähentymisen peittelyä. Sosdem johtajat vaativat liittymistä Skandinavian maiden kanssa, selittäen sen todellisen neutraliteetin takeeksi. Nämä johtajat eivät näet halua esiintyä Neuvostoliittoon lähentymisen puolustajina, vaan päinvastoin auttavat porvariston sodanvarusteluja, periaatteessa kannattamalla maanpuolustusta, myöntämällä siten varoja neuvostovastaiselle propagandalle. Silti ne kyllä käyttävät pasifistisia fraaseja ja ehdottavat sotamäärärahojen vähentämistä. Se niiden Skandinavian orientatsio on myöskin ilmaus pyrkimyksessä päästä ottamasta kantaa Neuvostoliiton — Ranskan — Tshekkoslovakian paktin puolesta, josta siitäkin ne pyrkivät puhumaan kuin mistäkin imperialistisesta sotaliitosta. Ja siitäkin välttämättömästä leniniläisen kansallisuuspolitiikan toteuttamisessa tehtyjen virheiden korjaamisesta, joka Karjalassa on käynnissä, ne myöskin puhuvat neuvostovastaisessa hengessä. Mutta puolueen työläisainesten keskuudessa ja osassa puolueen lukumiehiä esiintyy vakavaa oppositiota puolueen johtoa vastaan ja vilpitöntä yhteisrintamapyrkimystä. Ammatillisella alalla on yhteisrintamaliike hyvässä vauhdissa.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa sosdem johtajat ovat työväenluokan yhteisrintaman rakentamisen estäjinä. Kansainvälistä yhteisrintamaa jarruttaa yhä II internationalen johto. Kun alkoi Italian sota Abessiniaa vastaan, kääntyi tov. Dimitrov Kominternin johdon puolesta II internationalen johdon puoleen ehdottaen yhteisiä toimintoja sotaa vastaan. Lokak. 12 p. kokoontui Brysselissä ”Sosialistisen Työväen Internationalen” johto, joka vastauksessaan Kominternille ilmoitti toimivansa yhteisymmärryksessä Kansainvälisen Ammattiliiton (Amsterdamin) kanssa. Vastauksesta näkyy, että II internationalessa on tässä kysymyksessä vakavia erimielisyyksiä. Toiset eivät enää voi vastustaa joukkojen pyrkimystä yhteisrintamaan, jossa eräät II internationalen puolueet ja ryhmät jo ovat mukana, mutta kun — niin sanotaan vastauksessa — Englannin, Hollannin, Ruotsin, Tanskan ja Tshekkoslovakian edustajat eivät hyväksy mitään yhteistoimintaa oman maansa kompuolueen ja Kominternin kanssa, niin ”täytyy ottaa huomioon” tällaiset seikat. Ja niin II internationale ei voi suostua Kominternin kehoitukseen, mutta sallii esimiehensä ja sihteerinsä osallistua informatiivisiin neuvotteluihin muiden järjestöjen kanssa, jotka toimivat sotaa vastaan. STI:n sihteeri Fr. Adler ilmoittikin sitten sähkösanomalla tov. Cachinille tulevansa tätä tapaamaan ja pidettiin 18 p. lokak. Parisissa neuvottelu. Tällainen menettely II internationalen puolesta osottaa kuinka piintyneitä porvariston kanssa harjoittamansa yhteisrintaman kannattajia eräät sosdem puolueiden johtajat yhä ovat. Porvaristo antaa heille vielä tilaisuuden jopa hallitusmiehinäkin esiintyä kapitalistisen järjestelmän tukipylväinä, mutta toisissa maissa ovat nämä puolueet lakanneet olemasta kapitalistisen järjestelmän päätuki. Ne eivät enää kyenneet täyttämään tehtäväänsä joukkojen harhaanjohtajina ja porvaristo antoi fasistihallituksensa jopa niitä vainota. ”Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa lähtöpassit.” Tuloksena Saksan ja Itävallan sosdem puolueiden avoimesta vararikosta onkin, että yhä on syventynyt toisen internationalen kriisi, jota se on potenut maailmansodasta asti. Niin syvä on hajaannus niiden puolueissa, että vaivoin saavat sepustetuksi kieroja päätöslauselmiaan, joiden ainoana tarkoituksena on vielä peittää tuota vararikkoa. Se että sosdem johtajat monessa maassa ovat saaneet fasistivääpelin saappaanjäljen takamuksiinsa, ei kuitenkaan vielä merkitse sitä, etteikö porvaristo vielä voisi heitä fasistimaissakin kutsua kanssaan ”yhteisrintamaan’’ työtätekevien vallankumouksellisia esiintymisiä vastaan. Mutta heidät samoin kuin amm. liikkeen patavanhoilliset johtajat työntää yhä enemmän sivuun sosdem työläisten ja amm. järjestöjen rivimiesten esiintyminen yhteisrintamassa.

Ranskassa on jo päästy yhteisrintamassa niin pitkälle, että kommunistipuolue ja sosialistipuolue ovat pitäneet yhteisiä sota- ja fasisminvastaisia kokouksia. Ja niin pian kun saatiin työväenluokan yhteisrintama alkuun, liittyi heti sen ympärille pikkuporvarillisia aineksia, muodostui kansanrintama. Kominternin kongressin jälkeen on tätä yhteisrintamaa edelleen rakennettu. Amsterdamilainen ja profinternilainen ammattijärjestö ovat pitäneet kongressinsa yhtaikaa ja hyväksyneet yhtenäiset päätökset, joiden mukaan ensi vuoden alussa pidetään yhtymiskongressi. Ja äskeisissä vaaleissa oli Seinen departementissa (Parisin piirissä) kansanrintaman lista, jolla oli suuri menestys. M.m. tov. Cachin valittiin, ensimäisenä kommunistina, Ranskan senaattiin (yläkamariin).

Muissakin maissa edistyy yhteisrintaman rakentaminen. ”Kampf”-aikakauslehden lokak. numerossa ehdottaa ”austromarxismin” vanha johtaja Otto Bauer, että ne seitsemän sosialistipuoluetta, jotka jo vuosi sitten olivat yhteistoiminnan kannalla Kominternin kanssa, nyt ryhtyisivät käytännöllisiin toimiin. Eräät Englannin ammattiliittojohtajat ovat kehoittaneet II internationalen johtoa hyväksymään tov. Dimitrovin vetoomuksen. Lähiaikoina voimme odottaa yhä lisää näytteitä siitä, kuinka Kominternin taitavalla johdolla rakentuu työväenluokan toiminnallinen yhtenäisyys ja vahvistuu perusta sen poliittisellekin yhtenäisyydelle, niinkuin sen VII maailmankongressi viitoitti.

Imperialisminvastainen yhteisrintamaliike kasvaa myös siirtomaissa ja riippuvassa asemassa olevien kansojen joukoissa. Kiinan Puna-armeijan vallankumouksellinen sotaneuvosto on osottanut julistuksen Abessinian kansalle. Siinä lausutaan, että ”ei kukaan paremmin kuin me ymmärrä, mikä kuoleman vaara teitä uhkaa. Meidän maamme kohtalo on myös vaarassa. Yli 400-miljoonaisen kansamme yli ovat purkautuneet onnettomuudet, jollaisia se ei ole koko 5000-vuotisen historiansa aikana nähnyt… Me olemme taistelleet ja tulemme taistelemaan, kunnes ajamme japanilaiset ja muut imperialistit pois maastamme. Taistelkaa kuin leijonat kansanne elinehtojen puolesta.”

Aika ei odota. Tapaukset kehittyvät nopeasti. Todeksi osottautuu Leninin lause, että suurilla koettelemuksilla, niinkuin sodilla, on se hyvä puoli, että ne murskaavat lahot laitokset. Todellisuus raivaa pois esteitä kansanjoukkojen yhteistaistelun tieltä. Kominternin kongressi osotti, kuinka paljon nyt riippuu kommunistien kykeneväisyydestä voittaa vaikeuksia. Tässä suhteessa niitä auttaa bolshevikkipuolueen suuri esimerkki. Ne valtavat kunnianosotukset, jotka kongressi valmisti tov. Stalinille, osottavat, että täysi yksimielisyys vallitsee Kominternin ja sen johtavan puolueen kesken. Neuvostoliitto on ollut ja on edelleen kansainvälisen proletariaatin tukiasema, sen iskuprikaadi.

Kapitalistisen järjestelmän kriisi syvenee yhä. Mutta kommunistien on muistettava Leninin lausetta, että mitään ”pääsemätöntä tilannetta” ei ole, että jos ei proletariaatti kykene ratkaisemaan syntyviä kriisitilanteita kumouksellisesti, niin ratkaisee ne porvaristo vastakumouksellisesti. Vallankumous pitää järjestää, kuten tov. Stalin on osottanut. Mutta hetkellisillä hätäratkaisuillaan ei porvaristo voi muuta kuin lykätä tuhoaan. Voimme lopettaa Leninin sanoilla (1922): ”Kiusata, kiduttaa, tappaa voi porvaristo vielä vapaasti. Mutta pysäyttää kiertämätöntä ja — maailman historian näkökulmasta katsoen — ei kovinkaan kaukaista vallankumouksellisen proletariaatin voittoa se ei voi.” 26/10—35.

Yrjö Sirola.