Maanalaisen puolueorganisaattorin elämästä (1933)

REINO ROIHA

Maanalaisen puolueorganisaattorin elämästä

Kukaan ei paikkakunnalla häntä tuntenut, kukaan ei tiennyt hänen asuntoaan, eikä läheisinkään puoluetoveri saanut milloinkaan vahingossakaan tietää mitään hänen menneisyydestään. Yksi sanoi hänen nimensä olevan Peltonen, toinen Laitinen, kolmas Heikkilä jne. Mitään varmaa ei kukaan tietänyt, sillä hän käytteli sukunimiä aina sellaisia mikä kulloinkin oli tarkoituksenmukaista, joten mikään nimistä ei päässyt juurtumaan yleiseksi. Ne jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin nimittivät häntä, toiset Pekaksi, toiset Pojaksi ja miksi mikin.

Mitäpähän hän nimellä tekikään. Häneenhän luotettiin, koska tuli puheille oikeilla puoluetunnuksilla ja puoluepiireissä tiedettiin hänen olevan puolueen ylempien elinten piiriin komentaman puolueorganisaattorin. Miehen, joka ilmestyi aina kokoukseen tai kohtauspaikalle (”tilauksille”) tarpeen vaatiessa ja hävisi heti omille teilleen, kun oli asiansa toimittanut. Väliin kului kuukausikaupalla aikaa ettei kukaan ollut Poikaa nähnyt, eikä tiennyt hänestä mitään. Silloin tavallisesti, ”valettiin kannuja” hänen kohtalostaan, arveltiin: jokohan on Poika ”kärähtänyt” kun ei mitään kuulu jne. Hän ilmestyi kuitenkin taasen uudelleen ja pysyi vaiti kuin hauta tiedusteluille, jotka koskivat poissa olonsa syitä. Kauemmin mukanaolleet päättelivät, että Poika on ollut piirillä, koska ei ole hetken aikaan näyttäytynyt.

Valoisaa, elämänmukavuuksien kannalta katsoen, ei Pojan elämä ollut. Asuntonaan oli kolea ullakko, jossa kevätviima pani monestikin jäsenet kangistumaan. Päivät ja illat hän istui pienen pöytänsä ääressä ja kirjoitteli, milloin ei ollut kohtauksia tai kokouksia. Pöydällä oli valmiina tulitikkulaatikko nuotion sytyttämistä varten odottamattomien vieraiden varalta, jossa nuotiossa saisivat siinä tapauksessa ”hengentuotteet”, julistusluonnokset, raportit, ohjeet ym näytellä polttopuun osaa. Pieninkin tavallisuudesta poikkeava liikehtiminen alakerrassa sai heti huomiokyvyn liikkeelle kuin jahtikoiralla, joka vainuaa vaaran lähestyvän.

On mukaansa tempaava keväinen lauantai-ilta. Keväinen luonto ja elämä uhkuu vaativimpia henkäyksiään. Hän tuntee miten elämä suonissa tulisesti sykkii ja palaa.

Nuoriso lähtee retkeilylle sunnuntaita viettääkseen. Miten mieli palaakaan lähteä mukaan. Mutta ei sovi. Hän miettii:

— Noin minäkin ennen elin.

Nyt on toisin. Nyt ei eletä enään itseä, vaan puoluetta varten. Hyräilynä pyrkii huulille maanalaisille omistetut laulun säkeet:

Oon kumouksen kalpa ma,lyön pirstoiks kahleet orjien.Miia kansain tuska johdattaaja muisto veljein hurmehen.Muun kaiken petän viekastellenniin jos tarvitaan,vaan vallankumousta ensen vannon milloinkaan…

*

Kenenkään huomaamatta häviää tumma varjo työläiskasarmin takapihasta katukujalle ja katuvilinään häipyy ihmiseläin, jonka jäljille valkoiset vainukoirat koettavat kaikin mokomin päästä. Ne haistelevat nyt tyhjää ilmaa, sillä ne eivät ole edes jäljillä. Ne tuntevat ja vainuten aavistavat, että joku aika sitten rikkirevitty kommunistien maanalainen järjestökoneisto on taasen kunnostumassa, koska julistuksia ja lehtisiä leviää työpaikoilla sekä maalaiskylissä entiseen tapaan ja työläiskorttelien vallankumouksellinen mieliala on nousemassa ylös palojen synnyttämästä lamaannuksesta.

*

Paikallisessa ohranan alaosastossa kiroillaan voimattomina. Alaosaston päällikkö julistaa raivoten alaisilleen:

— Minä panen teidät viralta pois joka sorkan, ellei pian ala kuulua jotain tuloksia. Te juoksentelette kuin lampaat ympäri kaupunkia ettekä voi mitään, vaikka kommunistit levittelevät julistuksiaan ihan nenämme edessä. Minut saa piru viedä, ellei tässä kaupungissa ole jo uusi kommunistien piiriorganisaattorikin sen roiston tilalla, jonka hiljattain onnistuimme pidättämään. Lupaan 2 kuukauden palkan ja ylimääräisen kesäloman sille teistä, joka onnistuu pääsemään hänen jäljillensä.

Korvat punaisina kuuntelevat alaiset mestarinsa raivonpurkauksia ja sydän kilpailun aiheuttamasta jännityksestä läpättäen lähtevät uusille tutkimusmatkoilleen. Illat toisensa jälkeen kuitenkin kuluvat. Jäljille ei päästä. Julistukset leviävät aina siellä ja silloin, josta ohranat niitä kaikkein viimeisimmäksi olisivat aavistaneet tapailla.

*

Poika työskentelee päivästä toiseen vainukoirien turhaan juostessa löytääkseen hänen jälkensä. Parhaillaan hän lojuu kolmannen luokan rautatievaunussa maaseututilauksilleen menossa. On nukkuvinaan, kuitenkin valppaasti valvoen, sillä pään alla on matkalaukku täynnä tavaraa, joka pitää saada koskemattomana perille. Matkailija on mietteissään. Muistelee mielessään tunnuksia, etteivät ne vain unohtuisi, sillä niitä ei sovi kirjoitella muistiin tällaisilla matkoilla. Ensimäinen kohtauspaikka onkin hänelle uusi, sillä se on vasta hiljattain ”avattu” paikkakunta. Eräs tovereista, joka siellä kävi, on kertonut, että yhteyspaikka on vaarallinen sillä yhteys on otettava mieheen, joka on auttamaton nahjus ja jonka vaimo antaa tulijan heti ilmi, jos aavistaa kommunistiksi. On kuulema uhkaillut, että hänen miestään eivät kommunistit ”viekottele” Tammisaareen. Mies oli auttamaton lampaannahka, joka ei ollut mikään erikoinen puoluemies. Oli vain ottanut tunnuksen, kun ei kehdannut kieltääkään, koska oli tuttu kaveri sitä ollut tarjoomassa, jolle oli tullut leuhkaistuakin kommunistisuudestaan. Tunnus olikin annettu vain tarkoituksella saada paikkakunnalle yhteys, koska muita mahdollisuuksia ei ollut. Poika mietiskeli penkillä maatessaan monenlaisia menettelytapoja mahdollisimman hyvin seuraavassa paikassa selviytyäkseen.

Yhtäkkiä hänen mietiskelynsä katkaisee kohahdus, joka käy läpi vaunun. Matkustajat tuijottivat vaunun toiseen päähän, jossa pari pirtupoliisia toimittaa matkatavaroiden tarkastusta, etsien salakuljetuspirtua. Tarkastajat saapuvat Pojankin kohdalle, joka silmiään hieroen on havahtuvinaan unesta.

— Näyttäkää matkalaukkunne olkaa hyvä, sanoo lihavahko pirtupoliisi itsekin haukotellen heittäen raukeita silmäyksiä matkalaukkuihin, joita tarkastajille avataan. Poika niinikään avaa arvokkaan kantamuksensa.

— Mitäs kääröjä nämä ovat, huomauttaa toinen tarkastajista uteliaana.

— Ne ovat minun koulupiirroksiani. Opiskelen nimittäin teknillisessä korkeakoulussa, — kuuluu rauhallinen vastaus.

Haukotellen kääntyvät tarkastajat pois jatkaakseen ratsiaansa seuraavassa vaunussa. Mieli riemua hytkyen uudesta ”esivallan” sokeuden näytteestä Poika vaipuu uudelleen mietiskelyjänsä helmaan, joita saakin nyt rauhassa jatkaa pysähdyspaikkaansa saakka.

*

Uhkaavan perheenemännän ovelle ilmestyy hyvin puettu herrasmies matkalaukkua kädessä.

— Asuuko tässä se ja se? — kuuluu kohtelias kysymys.

— Kyllä! Mitäs herralla olisi asiaa, kuuluu pyylevän emännän mielistelevä vastaus.

— Olen vakuutusyhtiö Kalevan piiriasiamies. Miehenne on liikkeemme paikallisia asiamiehiä, joten poikkesin paikkakunnalla käydessäni häntä haastattelemassa.

— Jassoo. Olkaa hyvä ja istukaa. Mieheni tulee kohta kotiin, juttelee emäntä touhukkaasti.

Lapset, joita näkyy olevan kaikkiaan neljä, kokoontuvat, pienimmät sormi suussa kamarin ovelle vierasta setää töllistelemään.

Jonkun ajan kuluttua saapuu tavoiteltukin kotiin. Poika tervehtii tulijaa ja alkaa heti puhua vakuutusasioista, sillä hänelle oli yhteyden järjestänyt toveri kertonut, että yhteysmies on Kalevayhtiön paikallisia agentteja, joten tarpeen vaatiessa on hyvä käyttää firman vitivalkoista kylttiä hyväkseen paikkakuntalaisiin tutustumiseksi. Yhteysmies innostuu heti pohtimaan liikeasioitaan huonoa aikaa voivotellen ja valitellen, että vakuutuksia on nykyisin melko vaikea saada tehtyä, kun ihmisillä ei ole rahaa. Liikeneuvottelun tuloksena onkin, että piiriasiamies lupautuu lähtemään paikallisen kanssa pienelle “praktiikkakierrokselle” ja niin miehet lähtevätkin kahvit juotuaan työläisasunnoissa kiertelemään. Emäntä huutelee vielä peräänkin, ettei pidä viipyä kauan, sillä hän valmistaa vieraalleen illallisen.

Heti ulos päästyään Poika kulettaa keskustelun pois vakuutusasiain uomista poliittiselle tantereelle ja lopulta sanoo yhteystunnuksen, johon toinen hämmästyksestä nikottaen vastaa ja alkaa heti voivotella saamattomuuttaan puolueasiain järjestelyssä.

— Oletteko tehneet puolueen paikalliskomiteassa mitään työläisten järjestämiseksi taisteluun äskeisen palkanalennuksen johdosta, joka paikkakunnan sahalla tapahtui, tiedustelee Poika.

— Emme ole, sillä työläiset eivät halua nykytilanteessa lakkoilla, selittää yhteysmies avuttomana.

— Minkävuoksi? Onko heille asiaa selitettykään.

— Ei me ole sitä voineet selittää, kun nuo sosdem-yhdistyksen hokit ovat yhdessä hoipertelijoiden kanssa puhuneet ettei näin huonona aikana kannata lakkoilla, koska työnantajat saavat yllin kyllin rikkureita. Mekin olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että on viisainta odottaa parempia aikoja ja sitten tapella tämänkin ajan edestä. Sitten eivät saa rikkureitakaan hommattua…

Poika katkaisee yhteysmiehen opportunistiset selittelyt sanomalla:

— Työläisten taisteluhaluttomuus on vain osoituksena siitä, että te paikalliset puoluemiehet ette ole olleet tehtäviänne tasalla. Te vatkutatte vain sosialifasistien ruikutuksia ja ummistatte silmänne maailman tapahtumille. Olettehan itsekin jatkuvasti kuulleet viestejä ulkomailta, joissa kerrotaan työläisten voitokkaista lakkotaisteluista. Se vain on nyt lakoissa erikoista, että ne saavat myrskyisemmän luonteen, koska luokkataistelu on erikoisen kärjistynyttä.

— Onhan se niinkin, mutta mennäppä selittelemään tuohon tapaan niin silloin saa heti työmaalta lopputilin tai ohranan niskaansa, puolustelee tukalaksi asemansa tunteva opportunisti.

Poika huomaa, että kuvaukset miehestä pitävät liiankin hyvin paikkansa, hän tulee vakuutetuksi, ettei kannata tuhlata kallista aikaa miehen kasvattamiseen. Poika alkaakin heti udella mieheltä paikkakunnan asioita ja tuttavuuksia sekä onnistuu lopulta pääsemään miehen välityksellä yhteyteen erään kunnon proletaarin kanssa, ei kestä kauan, kun paikkakunnalla on pystyssä toimiva puolueen paikalliskomitea. Toiminta ennen hiljaisella paikkakunnalla alkaa ripeästi pyöriä.

*

Poika siirtyy paikkakunnalta toiselle. Vastuksia on edessä kaikenlaisia ja kaikenlaisiin tilanteisiin täytyy mukautua. Vastukset toisensa jälkeen voittaen kulkee hän paikalliskomiteoita kohentelemassa. Työläisten alttius lähteä mukaan puoluetyöhön antaa uupumuksen hetkinä uutta voimaa ponnistelemaan. Erikoisesti hänen mieltään kiinnittää maaseudun paikalliskomiteoiden raportit, joissa kerrotaan köyhemmän talonpoikaisväestön keskuudessa kasvavasta tyytymättömyydestä fasistista komentoa vastaan. Raporteissa kerrotaan miten lisääntyvät pakkohuutokaupat repivät maaseudulla rikki niitä valheverhoja, joita fasistit kätyreineen ovat koettaneet työtätekevän talonpoikaisten silmille asettaa. Työtätekevä talonpoikaisto etsii epätoivon vimmalla ulospääsyä siitä kurjuuden kurimosta, johon fasistinen komento on sen painanut. Häikäilemättöminkään fasistinen terrori ja sensuuri ei voi estää viestien kulkemasta Suomenkin talonpoikaiston keskuuteen siitä miten Neuvostoliitossa työtätekevä talonpoikaisto rakentaa uutta maailmaa. Suusta suuhun kulkevat kertomukset, joissa ihaillen puhutaan proletariaatin diktatuurin maasta, maasta, jossa ei ole riistoa, ei hirvittävää verotaakkaa eikä pakkohuutokauppoja. Paikalliskomiteoiden raportit kertovat edelleen että Suomen työtätekevä talonpoikaisto on heräämässä, se alkaa yhä selvemmin nähdä, että vain se tie, jota Suomessa viitoittaa SKP voi johtaa pois fasistisen riiston puristuksesta.

*

Lopulta on ”lenkki” suoritettu ja Poika on taasen matkalla keskukseen. Mieliala on paljon kevyempi sillä matkalaukku on nyt tyhjänä. Sen sisällys on kylvetty työtätekevien vallankumouksellisen tiedonjanon sammuttamiseksi. Kevyen mielialan katkaisee kuitenkin yhtäkkiä linja-autolle annettu pysähdysmerkki. Poika katsoo auton tuulilasista maantielle ja näkee epämiellyttävän näyn. Pirtupoliisit, jotka työskentelevät kiinteässä yhteydessä ohranan kanssa ovat levittäneet piikkimaton tielle ja antavat sen edessä autolle pysähdysmerkkejä. Auton pysähdyttyä komennetaan matkustajat yksitellen astumaan autosta ulos ja virkaintoiset poliisit kopeloivat jokaisen matkustajan taskut.

Tulee Pojankin vuoro.

— Mikäs tämä on, sanoo eräs poliiseista vetäessään Pojan taskusta pienikokoista mauseria.

— Pistooli, ei sen kummempi.

— Onko teillä kantolupa?

— Onpa tietenkin.

— Näyttäkää.

— Kylläpäs piti sattua, minulla on ollut kantolupa tälle pistoolille jo 7 vuotta. Milloinkaan ei minun ole tarvinnut sitä vielä näyttää. Taisin sen pistää pöytälaatikkooni, kun se oli niin nuhjaantunutkin, juttelee Poika puoliksi leikillisesti lompakkoaan kopeloidessaan.

— Lähdetään nimismiehelle selvittämään. Tämä auto seisoo tässä noin 20 minuuttia, joten ehditte vielä jatkaa matkaanne, jos juttu selviää, puhelee poliisi ja alkaa kulettaa Poikaa mukanaan.

He saapuvat kivenheiton matkanpäässä olevaan nimismiehen kansliaan, jossa poliisi raportteeraa takavarikoineensa taskuaseen, koska sen omistajalla ei ole kantolupaa.

— Teillä ei siis ole kantolupaa, tiukkaa nimismies.

Poika toistaa nimismiehelle kertomuksensa kantoluvan pöytälaatikkoon jäämisestä. Nimismies toimittaa asianmukaisen kuulustelun ja lopulta yliolkaisesti sanoo:

— Kyllä meidän täytyy teidät pidättää, niinkauaksi, että otamme selvyyden kotipaikkakunnaltanne henkilöllisyydestänne.

— Ei se voi olla mahdollista. Te ette vastaa niistä vahingoista, jotka liikkeelle ja minulle koituu, jos en pääse matkaani jatkamaan. Sanoin jo, että olen Karjakeskuskunnan palveluksessa. Olen karjanostomatkoilla. Minun on päätettävä tässä matkani varrella useita eläinkauppoja ihan tänä päivänä. Minun täytyy siis ehdottomasti saada jatkaa matkaani. Tällainen pikkuseikka ei saa sitä mitenkään viivyttää. Jos te uskallatte keskeyttää matkani niin ryhdyn vahingonkorvausvaatimuksiin oikeudellista tietä.

Nimismies keskustelee neuvottomana poliisimiesten kanssa. Viimein eräs poliiseista, joka on siviilipuvussa oleva rikosetsivä kuiskaa nimismiehelle luullen että se jää herkältä maanalaiselta huomaamatta:

— Saammehan hänet pidätettyä perilläkin, tai vaikkapa jo matkan varrella, jos miehen antamat tiedot eivät ole totuudenmukaisia. Pyydetään vain heti pikapuhelu hänen kotipaikkakuntansa poliisilaitokselle.

Päätään nyökyttäen nimismies yhtyy ehdotukseen ja sanoo leppoisalla äänellä Pojalle:

— Te saatte nyt mennä, mutta lähettäkää heti kotiin päästyänne meille jäljennös aseenkantoluvastanne, niinkauaksi pidätämme me tämän aseen.

— Miten minä sen lähetän. Lähetänkö sen poliisilaitoksen välityksellä vai postitse — tiedustaa Poika asiallisen näköisenä.

— Lähettäkää vaikka tämän linja-auton kuljettajan mukana. Me lähetämme sitten hänen välityksellään pistoolinne takaisin.

— Hyvä, minä teen niin, sanoo Poika ja kohteliaasti hyvästellen poistuu odottavaan autoon, joka lähtee porhaltamaan edelleen.

Auton seuraavassa pitäjässä pysähdyttyä on Pojalla jo suunnitelma valmiina. Hän häviää mitä pikemmin omille teilleen, sillä autossa olo tuntuu jo tulivuoren partaalla istumiselta.

*

Enemmittä seikkailuitta silläkertaa hän saapuukin keskuspaikkaansa. Asunnonhaltijat eivät kuitenkaan satu olemaan kotona, joten kortteeriinsakaan ei pääse. Kadulla ei sovi taasen harhailla keskellä päivää. Soimaten itseään väärästä konspiratiivisuudesta, ettei ole ottanut asuntonsa avainta mukaansa hän päättää mennä erään tuntemansa puoluetoverin asunnolle. Toveri sattuu olemaan yksin kotosalla.

— Hei, hei. Sinäkin olet taasen kylässä, tervehtää ystävällinen isäntä.

— Poikkesin taloon, kun en sattumalta päässyt kortteeriinikaan ja tuolla kadulla käveleminenkin on vähän liian valoisaa hommaa meikäläiselle nykyisin. Anna helvetissä jotain syötävää jos sinulla on, en ole pariin päivään saanut maaruuni juuri mitään.

— On meillä tässä kaalisoppaa, minä vain hieman sitä lämmitän.

Isännän puuhatessa keiton kanssa Poika utelee maanalaisen tottumuksella ketä talossa asuu, käyvätkö ohranat usein “vierailulla” jne.

Isäntä kertoilee talon asujamien hommista ja lopuksi huomauttaa:

— Tässä olisi aika kivaa työläissakkia ellei olisi yhtä pirtutrokariperhettä, joka vetää poliiseja taloon vierailemaan kuin sonta kärpäsiä. Tuossa ne asuvatkin lopettaa isäntä, ikkunasta näkyvää ovea osoittaen.

Poika pistelee ahmien kaalisoppaa nälkäiseen vatsaansa, silloin tällöin nyökkäyksillä osoittaen isännälle, että on keskustelussa mukana. Yhtäkkiä hän katkaisee isännän puheen huomautuksella;

— Pirun hoopoja ostajia noilla pirtunmyyjillä kulkee, kun nytkin näkyy menevän 6 miestä peräkkäin ovesta sisään.

Isäntä vilkaisee ikkunasta ja päästää karhean kirouksen.

— Nuohan ovat poliiseja eivätkä mitään pirtunostajia. Näkyy olevan taasen pirturatsia käynnissä. Minä menen pihalle vilkaisemaan tilannetta.

Hetken kuluttua hän palaa ja hengästyneenä kuiskaa:

— Perhana, koko talo on piirityksessä pirturatsian vuoksi, jota parhaillaan suoritetaan.

— Tapaavatko ne käydä muissa asunnoissa talossa ratsiaa suorittaessaan, kysyy poika valppaana.

— On ne käyneet joskus tässäkin asunnossa, kun tässä on aikaisemmin asunut pari miestä, jotka olivat yhteistoiminnassa trokarien kanssa.

— Elä helvetissä, tuumii Poika ja isäntää lohduttaakseen jatkaa: Ei ne aina sitä tee. Olen asunut eräässä talossa, jonka naapurissa niinikään trokattiin, mutta ei poliisit meillä koskaan…

Samassa katkaisee lohduttavan selityksen ovelle kuuluva ankara koputus.

— Minä tulin juuri junalta luoksesi. Olemme vanhoja tuttavia niiltä ajoilta kun minä olin julkinen mies. Sen enempää älä tiedä vaikka kovakin paikka tulisi. Selvitän kyllä omalta osaltani loput niin ettet sinä joudu mihinkään ikävyyksiin, senvuoksi, että minut tavattiin täältä, kuiskaa Poika ja juoksee kamariin.

Isäntä laskee koputtajan sisään, joka esittelee itsensä etsiväksi poliisiksi ja sanoo tulleensa tekemään huoneustossa tarkastusta. Isäntä vastailee lakoonisesti hänelle tehtyihin kysymyksiin.

Yhtäkkiä tempaa poliisi kamariin johtavan oven auki, jossa Poika istuu rauhallisena pöydän ääressä tupakoiden ja kortteja sellaillen ikäänkuin olisi korttipeli juuri keskeytynyt kutsumattoman vieraan sisään tunkeutuessa.

— Mikäs mies te olette? kuuluu virkaintoisen poliisin ensimäinen kysymys.

— Mitäs se teille kuuluu, kuuluu röyhkeä vastaus.

— Olen virantoimituksessa oleva etsiväpoliisi, sanoo rauhanhäiritsijä ja väläyttää takkinsa rintamuksen sisäpuolelle kiinnitettyä poliisimerkkiä uudistaen samalla kysymyksensä.

— Minä olen tämän isännän kavereita. Olen työttömänä ja poikkesin tänne aikaa kuluttamaan.

— Mikä on nimenne?

— Heikki Luttinen.

— Luttinen, sanoo etsivä silmiään siristäen ja mietiskellen, samalla heittäen poikaan läpitunkevia poliisisilmäyksiään.

— Niin, niin, Luttinen, eikä sen kummempi.

— Onko teillä mitään selvittämättömiä asioita.

— Ei pitäisi olla.

— Eikö ole viinasakkojakaan?

— Ei ole niitäkään, kun ei ole tällaisena työttömänä aikana ollut rahaa edes viinan ostoon.

— Vai ei teillä ole mitään selvittämättömiä asioita, sanoo etsivä sanojaan venytellen ja heittäen edelleen hävyttömän läpitunkevia silmäyksiä kuulusteltavaan. Kokeilee tietenkin joutuuko tämä ”huonon omantunnon” vuoksi mahdollisesti rauhattomuuden valtaan.

Turhia ovat etsivän mulkoilut. Poika vetelee sauhujaan ja sekoittelee käsissään olevaa korttipakkaa kuin lapsen viattomuudella, sillä hän laskee, että tässä tilanteessa voi pienellä hermostumisen oireella joutua helposti poliisilaitokselle tekemään selkoa henkilöllisyydestään ja jos hän sinne joutuu niin varmasti makailee muutaman tunnin kuluttua ohranan pahnoilla. On siis parasta pienellä röyhkeydellä lopettaa etsivän epämiellyttävät kyselyt, hän sanoo:

— No vie perkele sitten mukanasi, jos epäilet minulla jotain selvittämättömiä asioita olevan, äläkä siinä venkoile. Kyllä minun maineeni aina poliisikamarin reisun kestää.

Röyhkeys tuottaa toivotun tuloksen. Etsivä joutuu hämilleen ja poistuu enemmittä kyselyittä anteeksi pyydellen.

Poika jatkaa keskenjäänyttä syöntiään. Isäntä käy ulkona vilkaisemassa koska poliisit ovat lopettaneet ratsiansa ja luopuneet talon piirityksestä. Kun kaikki on selvää lähtee Poika syöneenä miehenä talsimaan poliisien vastikään piirittämästä talosta asuntoaan kohden. Vakuutellen itselleen ettei vastaisuudessa avaimen puuttumisen vuoksi antaudu mihinkään turhiin seikkailuihin.

*

Näin pyörii Pojan elämä päivästä toiseen fasistipoliisin sormien välitse lipsahtelussa. Jos ohrana vähänkin hellittää pyydystystään liikkuu hän sen vapaammin, mutta jahdin kiihtyessä painuu yhä syvemmälle ja syvemmälle maanalaiseen elämäänsä. Ankarinkaan ohranajahti ei kykene maanalaista puoluetyötä keskeyttämään. Uudet eteen ilmestyvät vaikeudet pakoittavat etsimään uusia menettelytapoja ohranan valppauden väistämiseksi, harkitsemaan jokaisen askeleensa hyödyllisyyden. Pysymään loukossaan silloin kun ei ole välttämätöntä sieltä lähteä ja silloin taasen kun asia vaatii uskaltautumaan uhkarohkeimpiinkin seikkailuihin. Seikkailuiksi sitä kyllä sanovat vain muut, ei Poika itse ja hänen tapaisensa. Puoluemiehille kuuluvat jännittävät eläymykset jokapäiväisen elämän tavallisuuksiin. He ammentavat niistä oppia uusiin vaikeuksiin joutuessaan, mahdollisimman hyvin selviytyäkseen. Saadakseen mahdollisimman kauan taistella, järjestää ja johtaa taistelua fasistikomentoa vastaan.