Tuure Lehén: Kommunistit ja isänmaa (1953)

Tuure Lehén

Kommunistit ja isänmaa

ISÄNMAALLISET SANAT JA ISÄNMAALLISET TEOT

Olemme saaneet kuulla puhuttavan hyvin paljon isänmaasta ja isänmaallisuudesta. Useat kuulemistamme puheista ovat olleet muodoltaankin aikalailla kauniita. Mutta osoittautuu, ettei puheen paljous eikä vielä sen koreuskaan ole riittänyt tekemään asiaa täysin selväksi, joten siitä on vielä puhuttava.

Erikoisesti voimme todeta, että nuo niin sanotut isänmaalliset puheet eivät ole tyydyttäneet maamme luokkatietoista työväkeä. Ne ovat pikemminkin sitä tympäisseet. Merkitseekö tämä, että Suomen työläiset ovat epäisänmaallisia? Ei, sitä se ei voi missään tapauksessa merkitä, sillä työväenluokka ei voi koskaan suhtautua välinpitämättömästi oman maansa kohtaloihin, olla piittaamaton sen kansallisista eduista. Vika ei ole varmastikaan ollut työväenluokassa, vaan noissa niin sanotuissa isänmaallisissa puheissa. Työläisiltä ei ole voinut jäädä huomaamatta, että isänmaallisten puheiden johan-ludvig-runebergmaisen juhlavuuden takaa on liian usein kuultanut valhe ja vilppi. Isänmaallisia puheita ovat pitäneet pääasiassa ne, jotka ovat kaupanneet kansamme vapautta ja maamme riippumattomuutta milloin minkinnimisestä ulkomaan valuutasta. Nerokas suomalainen kirjailija Maiju Lassila totesi jo vuonna 1917, että suurimmat rikokset kansaa vastaan on tässä maassa tehty isänmaan nimessä. Mutta varsinkin vuoden 1917 jälkeen on tämän totuuden paikkansapitävyys käynyt ilmeiseksi.

Älköön siis ihmeteltäkö, vaikka Suomen luokkatietoiset työläiset eivät olekaan ilman muuta valmiit hurraamaan jokaiselle niin sanotulla isänmaalliselle puheelle, vaan haluavat ensin saada tarkan selvyyden siitä, mitä kukin isänmaallisuudella oikeastaan tarkoittaa. On näet osoittautunut, että tuolla kauniisti sointuvalla sanalla voidaan tarkoittaa hyvin rumiakin asioita.

ONKO SOTAHULLUUS ISÄNMAALLISUUTTA?

Eräät hyvin tuntemamme tyypit pitävät rehentelevää kansallista itsekehua ehdottomasti kuuluvana suomalaiseen isänmaallisuuteen. Heille ei riitä, että Suomen kansa on yhtä hyvä kuin muutkin kansat. Ei, meidän pitää olla joka suhteessa ”verrempiä” — urhoollisempia, viisaampia ja kauniimpia kuin muut kansat — varsinkin, jos ne asuvat tästä itäänpäin. Yksi meistä vastaa kymmentä tuollaista huonomman kansallisuuden edustajaa. Niiden veri vapisee, mutta meidän veremme ei vapise. Niiden rautakin ruostuu, mutta meidän ei.

Tuo kaikki olisi hyvin hauskaa, ellei se olisi niin surullista. Surullista asiassa on se, että mainitunlainen naurettava rehentely, joka vuosikymmenien ajan on saanut käydä maassamme aivan virallisesti hyväksytystä ”valistuksesta”, on niin läheistä sukua erittäin vaaralliselle taudille, jota sanotaan sotahulluudeksi. Kun me suomalaiset olemme kaikin puolin ylempänä varsinkin meistä itään asuvia kansoja, siitä seuraa, että me olemme luodut hallitsemaan niitä, ja hetken tullen vetämään miekan ulos tupestamme alistaaksemme ne orjiksemme. Muistin verestämiseksi esitettäköön vain pieni näyte tästä sotahulluuteen liittyvästä herrakansa-mentaliteetista. Suomen Kuvalehti kirjoitti elokuun 23 pnä 1941, Hitlerin ”salamasodan” päivinä:

”Venäläinen ihmisaines sivistyneen kansan johdolla voisi olla sangen hyvä sota-ase, siitä saisi ensi luokan siirtomaajoukkoja, joita ilman muuta voisi käyttää myös venäläisen alueen kurissapitämiseen. Samoin siitä saa priimaa ja halpaa työvoimaa, edellyttäen, että ahkeraan heilutetaan piiskaa ja pidetään säälimätöntä kuria.”

Tuollaisia häpeällisiä kansallisuusvihan lietsonnan ja sotahulluuden ilmauksia ei kannattaisi muistella, jos ne kuuluisivat peruuttamattomasti menneisyyteen. Valitettavasti ei näin ole kuitenkaan asianlaita. Vihanlietsonta meistä itään asuvia kansoja vastaan on tälläkin hetkellä täydessä käynnissä — vaikka se tapahtuukin nykyään pääasiassa niin sanotun ”vapaan uutispalvelun” muodossa. Näissä ”vapaissa uutisissa” ei tosin puhuta Vienan, Aunuksen ja Inkerinmaan ”vapauttamisesta”, rajan piirtämisestä miekalla Uralille eikä mahtavan Suur-Suomen luomisesta. Iskulauseiden sanamuotoa on hiukan ruokottu. Mutta myrkkynuolet tähdätään samaan suuntaan kuin ennenkin.

Emme voi olla huomaamatta sitä räikeän mielenosoituksellista tapaa, jolla takavuosien sotahulluuden näkyvimpiä edustajia, jopa natsilaisina sotarikollisina tuomittuja henkilöitäkin koetetaan nostaa arvoon ja kunniaan. Kun miehiä, jotka ovat saavuttaneet kuuluisuutensa vannomalla, että he eivät pistä miekkaansa tuppeen ennenkuin se ja se osa naapurimaan alueesta on valloitettu, palvotaan kansallisina suurmiehinä ja pyhimyksinä, niin eihän kysymys voi olla mistään muusta kuin vanhan kansalliskiihkoisen ja sotahullun propagandan ”perinteiden” vaalimisesta ja jatkamisesta, revanssihengen lietsomisesta.

Luokkatietoinen työväki kääntää inhoten selkänsä kansallisuusvihan lietsonnalle, tapahtukoon se missä muodossa tahansa. Se tuntee sotahulluuden katkerat hedelmät, sen suuren aineellisen ja moraalisen vahingon, jonka maailmanvalloitushoureiden riivaamat ainekset ovat kansallemme aiheuttaneet. Siksi se on sitä mieltä, että kansallisuusvihan lietsonta ja sotahulluus eivät ole isänmaallisuutta, vaan isänmaallisuuden vastakohtaa.

ONKO KAPITALISTILLA KANSALLISIA TUNTEITA?

Kirjasessaan ”Suomi ilman naamiota” O. W. Kuusinen todistaa hyvin sitovasti, etteivät suomalaiset kapitalistit suinkaan vihaa kaikkia venäläisiä, vaikka mielellään käyttävätkin hyväkseen venäläisvihan lietsontaa.

Sama totuus pätee myöskin tämän vihanlietsonnan näkyvimpinä johtajina ja keulakuvina käytetyistä henkilöistä. Niinpä ken tuntee Väinö Tannerin vain hänen julkisista esiintymisistään vuoden 1918 jälkeen, ja on tutustunut esimerkiksi hänen sotarikollisvankeudessa kirjoittamiinsa viranomaisten käsiin joutuneisiin kirjeisiin, joissa suunnilleen joka kolmas sana oli ”ryssä”, hän saattaisi luulla, että siinäpä vasta on oikein periaatteellinen venäläisvihaaja, joka ei ole milloinkaan tuntenut minkäänlaista myötämielisyyttä ketään venäläistä kohtaan.

Tiedämme kuitenkin, että herra Tanner on aikoinaan rakastanut venäläisiä kapitalisteja aivan ylitsevuotavalla rakkaudella. Nämä hellät tunteensa hän paljasti esim. kesällä vuonna 1917, kun hän Suomen raha-asiain johdossa olleena senaattorina vaati vängällä myönnettäväksi Suomen valtion varoista 350 miljoonaa kultamarkkaa (mikä nykyisissä markoissa tekee yli sata miljardia) Venäjän kapitalistisen hallituksen sotamenoihin. Tannerin rakkaus venäläisiin kapitalisteihin oli jopa tulisempaa kuin suomettarelaisporvarien, sillä porvarillisetkin kansanedustajat äänestivät sen paheksumislauseen puolesta, jonka Tanner sai Suomen eduskunnalta häpeällisen menettelynsä johdosta. Ja kun sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimikunta vaati Tanneria eroamaan senaattorinvirasta — työläiset vaativat hänen erottamistaan puolueestakin — Tanner selitti röyhkeästi, että hän tottelee vain Venäjän hallitusta. Niin koppavana tämä uuden Venäjän raivokas ”lyöjä ja syöjä” mahtaili silloin venäläisten kapitalistien puolesta.

Tannerilla voidaan vielä väittää saattavan olla kansallisiakin tunteita, koska hän on tiettävästi suomalainen kansallisuudeltaan. Mutta kun suomalaiskansallisen isänmaallisuuden perikuvana ja nimenomaan venäläisiin kohdistuvan kansallisuusvihan pääsankarina on pitänyt mainostaa mahdollisimman epäsuomalaista aatelisherraa, joka ei viitsinyt edes kunnolla opetella suomenkieltä ja joka vannoi Venäjän Nikolai Verisen nimeen tämän viimeiseen hengenvetoon saakka, niin siinä on ”suomalaisuutta” kerrakseen.

Mitä suurempi kapitalisti on, sitä vähemmän hän antaa kansallisten tunteiden itseensä vaikuttaa — mikäli hänellä niitä yleensäkään on. Suomen kapitalistien suomalaiskansallisista tunteista, ei ole paljoa puhumista senkään vuoksi, että useimmat heistä eivät ole suomalaisia kansallisuudeltaan. Mutta tämä ei ole pääasia. Oleellisimmin vaikuttaa asiaan se, että kapitalistiluokan aineelliset edut eivät ole samat kuin oman maan ja oman kansan edut. Ne saattavat käydä aivan täydellisesti ristiin maan kansallisten etujen kanssa. Ja silloin, kuten hyvin ymmärrämme ja myöskin tiedämme, on sekä yksityinen kapitalisti että koko kapitalistiluokka valmis aivastamaan oman maan eduille.

Totuus, että kapitalistin isänmaa on hänen rahakukkarossaan, on järkkymätön. Maamme historia tarjoaa kuinka paljon tahansa mitä sitovimpia todistuksia siitä, että Suomen hallitsevat piirit ovat olleet valmiit myymään maamme kansalliset edut koska tahansa ja kenelle tahansa, ilmansuunnista riippumatta, pienimpiäkään omantunnontuskia potematta — kunhan vain hinnasta on sovittu. Pääoma on täysin periaatteeton ja selkärangaton kansallisia etuja ja kansallista kunniaa koskevissa kysymyksissä. Se näkee vain oman etunsa. Sen ainoana kannustimena on voitonhimo.

MITÄ PIDÄTTE JUUTALAISISTA?

Edellämainittu periaatteettomuus ja selkärangattomuus kuvastui erittäin havainnollisesti siinä ilmiömäisessä ”joustavuudessa”, jota kapitalistiluokan palveluksessa oleva propagandakoneisto osoitti äskettäin meidänkin maassamme Neuvostoliiton ja kansandemokratian maiden niin sanotuista ”juutalaisvainoista” puhuessaan.

Lehdistöä lukeva yleisö oli vuosikymmenien kuluessa totutettu vihamieliseen tai ainakin halveksivaan ja ivailevaan suhtautumiseen juutalaisiin kansallisuutena. Erikoisen painokkaasti oli sen mieleen teroitettu, että Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa kaikki valta on juutalaisten käsissä ja että koko kommunismi on itse asiassa samaa kuin juutalaisuus…

Mutta sitten, ykskaks, tehtiin täyskäännös. Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski meidänkin kansaamme sanoma, josta selvisi, että juutalaiset eivät olleetkaan Neuvostoliiton hallitsijoita ja että kommunismi olikin juutalaisuuden vastakohta.

Mitä oli tapahtunut? Ei oikeastaan mitään muuta kuin että Amerikassa oli vaihdettu muuatta propagandalevyä. Ja vaikka Suomi ei kuulukaan niin sanottuun ”vapaaseen maailmaan”, ts. amerikkalaisen sotaväen miehittämiin maihin, katsoi ns. vapaa lehdistö ja hallituksen radio täälläkin velvollisuudekseen ottaa esimerkistä vaaria ja ruveta huutamaan, että Neuvostoliitossa ja kansandemokratian maissa vainotaan juutalaisia…

Aihe tähän huutoon oli Amerikoissa saatu siitä, että siellä tiedettiin (tai oltiin tietävinään), että joku vastavallankumouksellisesta toiminnastaan käpälälautaan joutunut henkilö oli sattunut olemaan kansallisuudeltaan juutalainen. Tuollainen huutaminen on yhtä viisasta kuin jos me, saatuamme vihiä, että Amerikassa jostakin rikoksesta tuomittu henkilö sattuu olemaan räätäli ammatiltaan, rupeaisimme ulvomaan: ”Auttakaa, räätäleitä vainotaan!”

Tiedämme, kuinka loistavasti noiden vastailmestyneiden ”juutalaisystävien” hyvät humalat menivät hukkaan. Levynvaihdos suoritettiin niin äkkiarvaamatta, sellaisella oudolla tosiamerikkalaisella nopeudella, että raskasliikkeisempään valehtelutyyliin totutettu eurooppalainen yleisö ei jaksanut pysyä kärryillä.

Mutta saimmehan ainakin jälleen loistavaa havainto-opetusta siitä, millaista humpuukia se on, kun nykyaikaiset orjanmetsästäjät ovat puolustavinaan pienten kansallisuuksien oikeuksia…

ISÄNMAALLISUUS RAHAKUKKAROSSA JA SALAPUTKESSA

Karl Marx ja Friedrich Engels ovat Kommunistisessa Manifestissaan sanoneet, että työläisillä ei ole isänmaata. He tarkoittivat tällä sitä, että työväenluokalla ei ole mitään velvollisuuksia ”isänmaaksi” nimitettyä riistäjäluokkien hallitsemaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Työläisen isänmaa ei voi olla se, mitä porvari isänmaalla tarkoittaa.

Kun puhumme porvareista, emme suinkaan tarkoita kaikkia niitä, jotka sanovat olevansa porvareita. Useimmat tällaisista ihmisistä ovat porvareita ainoastaan mielipiteiltään, mutta eivät suinkaan yhteiskunnalliselta asemaltaan. Kun ihminen, joka elää omasta työstään, kehuu olevansa porvari, hän lausuu turhaan porvarin nimen. Todelliseksi porvariksi voimme tunnustaa vain henkilön, jolla on niin ja niin monta sataa tai tuhatta palkkaorjaa riistettävänään, ja joka elää näiden palkkaorjiensa työstä. Tämä on porvarin eli kapitalistin perustavin ja oleellisin tunnusmerkki. Tästä perusseikasta johtuvat sitten muut toisarvoisemmat, pinnalla näkyvät ilmiöt, esim. se, että porvari ei seisoskele raitiotievaunu- eikä linja-autopysäkeillä, vaan ajelee omalla dollari-irvistyksellään jne.

Siinä, että porvarin — siis kapitalistin — isänmaa on hänen rahakukkarossaan, ei ole mitään uutta kenellekään. Mutta kun porvari itse myöntää julkisessa sanassa tämän totuuden, niin siitä toki kannattaa mainita. Palautettakoon siis mieliin se kiihkeä rakkaudentunnustus, jonka Tampereella ilmestyvä kokoomusporvareiden Aamulehti teki tannerilaisen sosialidemokratian johtomiehille johtavassa kirjoituksessaan heinäkuun 30 pnä 1952, heti senjälkeen, kun nämä olivat saattaneet julkisuuteen puoluekokouksessaan hyväksymänsä periaateohjelman, jossa he, kuten Aamulehti ilomielin totesi, olivat täydellisesti luopuneet Suomen vanhan työväenliikkeen perinteistä, marxilaisuudesta ja luokkataistelusta sekä sosialismin perusvaatimuksesta, tuotantovoimien ottamisesta yhteiskunnan haltuun. Kaiken tämän perusteella Aamulehti viritti hartaan ylistysvirren Tannerille, Leskiselle, Varjoselle, Tervolle ja näiden hallitsemalle sosialidemokraattiselle puolueelle julistaen, että tämän puolueen ”suomalaiskansallisesta luonteesta ja isänmaallisesta luotettavuudesta ei ole tämän ohjelman perusteella epäilystä”.

Samassa johtavassa kirjoituksessa mainittu kokoomusporvarien äänenkannattaja antoi järkeenmenevän ja ilmeisesti täysin asiantuntevan selityksen siihen, mihin tämä oikeistososialidemokratian johtajien ”suomalaiskansallisen luonteen ja isänmaallisen luotettavuuden” jääminen kaiken epäilyksen ulkopuolelle perustuu: siihen, että mainituilla ”työväenjohtajilla” on tuottavia pääomasijoituksia kapitalistisissa liikeyrityksissä, mikäli he eivät ole suorastaan kukoistavien firmojen omistajia.

Aamulehti tietäisi varmasti kertoa paljonkin mielenkiintoisia yksityiskohtia kapitalisteiksi paisuneiden ja siten ”suomalaiskansallisen luonteen ja isänmaallisen luotettavuuden” saavuttaneiden oikeistososialidemokraattisten johtomiesten rikastumisesta. Se ei sitä tee ”isänmaallisista” syistä, sillä eihän omien henkiystävien liikesalaisuuksia sovi paljastaa. Salaputki-, Kaljakallio- yms. rötösten julkisuuteentulo vastoin kokoomusporvarien tahtoa on kuitenkin hieman raottanut sitä salaisuuksien verhoa, jonka takana oikeistososialidemokraattisten puoluejohtajien ”suomalaiskansallista luonnetta ja isänmaallista luotettavuutta” vahvistetaan — köyhän kansan kustannuksella.

Väinö Tanner ja hänen adjutanttinsa tietävät saavansa kapitalistiluokan edustajien tunnustuksen ”isänmaallisuudestaan” vain ehdottomalla uskollisuudellaan pyhää kapitalistista yksityisomistusta kohtaan. Tämä selittääkin sen yleistä huomiota herättäneen ilmiön, että he tämän tästä vannovat tätä uskollisuuttaan julkisuudessa. Uskollisuus palkitaan. Kun muistaa, kuinka suurta yritteliäisyyttä Tannerin adjutantti Unto Varjonen on osoittanut julistamalla ”aivan epäoleelliseksi” kysymyksen siitä, kenen käsissä pääoma on, niin ei sovi lainkaan ihmetellä, että mies on kelpuutettu Suomen Pankin vt. johtajaksi. Ja kun toinen Väinö Tannerin adjutantti, ministeri Väinö Leskinen toistaa saman uskollisuudenvalan sanoen, että ”meitä ei sinänsä kiinnosta, kenen omistuksessa tehtaat ovat” — mikä vähemmän luihulle suomenkielelle käännettynä merkitsee: olkoot tehtaat ikuisesti kapitalististen riistäjien käsissä — niin hänkin on varmasti saava palkinnokseen oman salaputkensa. Ja siellä on oleva hänen isänmaansakin.

LUOKKATIETOISTEN TYÖLÄISTEN KÄSITYS ISÄNMAALLISUUDESTA

On sanottava suoraan, että meillä kommunisteilla ja yleensä vasemmistolaisen työväenliikkeen edustajilla ja luokkatietoisilla työläisillä on aivan toisenlainen käsitys isänmaallisuudesta ja sen velvoituksista. Me emme voi pitää kansallisuusvihan lietsontaa emmekä sotahulluutta minään isänmaallisuuden ilmauksena. Isänmaallisuus ei myöskään velvoita puolustamaan kapitalistista yksityisomistusta, sillä tunnemme kansoja, joiden kotimaassa kapitalistinen riistojärjestelmä on hävitetty, mutta jotka ovat osoittaneet mitä suurinta moraalista kuntoa omaa maataan puolustaessaan.

Ilmeistä on, että kysymykseen isänmaallisuudesta ja sen velvoituksista on suhtauduttava paljoa avarakatseisemmin, vakavammin ja vastuuntuntoisemmin. Meidän käsityksemme mukaan isänmaallisuuden mittapuuna on pidettävä yksinomaan oman maan ja kansan etuja vastaavaa toimintaa. Tällä meidän käsityksellämme on vankka todellisuuspohja edustamiemme työtätekevien kansankerrosten elineduissa. Porvariston, kapitalistiluokan edut saattavat käydä jyrkästikin ristiin oman maan kansallisten etujen, sen kansallisen vapauden ja riippumattomuuden kanssa, mutta työväenluokan ja yleensä työtätekevien kansankerrosten edut käyvät aina yhteen kansallisten etujen kanssa. Kansallisella suurporvaristolla saattaa, kuten tiedämme, olla hyvinkin tuntuvaa, ainakin hetkellistä hyötyä maan riippumattomuuden myymisestä imperialistisille suurvalloille, mutta työtätekeville kansankerroksille siitä on pelkkää vahinkoa, koska se merkitsee niille aina kaksinkertaisia kahleita: ”omien” ja vieraiden riistäjien iestä.

Suomen Kommunistisen Puolueen toiminta, niin paljon ääntä kuin tämän puolueen ”epäsuomalaisuudesta” ja ”epäisänmaallisuudesta” on pidettykin, kestää arvostelun, jos isänmaallisuudella tarkoitetaan johdonmukaista ja pelotonta toimintaa oman kansan hyväksi.

Kun me, suomalaiset kommunistit vastustamme maamme kytkemistä sapelia kalistelevien ja maailmanvalloitushoureitaan avoimesti julistavien imperialististen suurvaltojen sota- ja pulatalouteen, teemme me sen suojataksemme oman maamme tuollaisen seikkailupolitiikan tuhoisilta seurauksilta: nälältä, työttömyydeltä ja sodalta.

Kun me esitämme suurtuotantolaitosten, pankkien, vakuutusyhtiöiden ja muiden samanlaisten yksityiskapitalistisille saalistajille kultaa jauhavien rahamyllyjen kansallistamista, niin emme tee sitä vain joidenkin teoriain vuoksi, pelkästä moraalisesta vastenmielisyydestä riistoa ja yksityiskapitalistista saalistusta kohtaan, vaan teemme sen ajatellen sitä välitöntä hyötyä, jota yksityisten riistäjien ja keinottelijain taskuihin virranneiden suurten voittojen ottaminen valtion käyttöön voisi merkitä esim. kansan raskaan verotaakan tuntuvana huojennuksena jo nyt, kapitalistisenkin yhteiskunnan puitteissa.

Vastustamme Neuvostoliittoa ja kansandemokratian maita vastaan kohdistettavaa vihankylvöä siksi, että sillä vahingoitetaan ennen kaikkea omaa maatamme ja kansaamme. Jokaisen ajattelevan ja aikaansa seuranneen ihmisen täytyy myöntää, että ystävyys Neuvostoliiton kanssa ei merkitse kansallemme vain rauhaa ja turvallisuutta, sodan uhkan loitontamista rajoiltamme, vaan että se merkitsee myöskin välitöntä tuntuvaa aineellista hyötyä, työtä ja leipää. Emme pääse mihinkään siitä totuudesta, että jokainen, joka lietsoo vihaa Neuvostoliittoa ja sen kansoja vastaan, on samalla omankin kansamme vihollinen ja että jokainen vilpitön suomalainen isänmaanystävä on myöskin Neuvostoliiton ystävä.

OMAN KANSAMME VAPAUDEN NIMESSÄ TOISTENKIN KANSOJEN VAPAUDEN PUOLESTA

Oman maamme kansallisen riippumattomuuden puolustaminen on suoranaisessa yhteydessä siihen, miten suhtaudumme toisten kansojen kansalliseen vapaustaisteluun. Sallittakoon meidän vahvasti epäillä sellaisten ihmisten vilpittömyyttä, jotka sanovat olevansa Suomen riippumattomuuden kannattajia, mutta samalla osoittavat myötätuntoaan riippumattomuutensa puolesta taistelevien Aasian ja Afrikan kansojen imperialistisia orjuuttajia kohtaan.

Tiedämme, kuinka innokkaasti tietty lehdistö yrittää leimata maansa vapauden puolesta taistelevat korealaiset, indokiinalaiset ja malajilaiset ”rosvoiksi” ja ”terroristeiksi”. ”Työväenlehti” Suomen Sosialidemokraatti nimittelee vierasmaalaista sortajaa vastaan taistelevia afrikkalaisia heimoja ”kurkunleikkaajiksi” ja ”pääkallonmetsästäjiksi”. Eljas Erkon Ilta-Sanomat osoittaa ilmeistä hyväksymistään afrikkalaisissa alkuasukaskylissä riehuville valkoihoisille ”rauhoittajille”. Sitä ratkaisevaa seikkaa, että nuo niin sanotut ”rosvot”, ”terroristit”, ”pääkallonmetsästäjät” jne. jne. ovat omassa maassaan kotonaan, jonne vierasmaalaiset ”rauhoittajat” ovat tulleet kutsumatta ja käkeämättä, tunkeutuneet anastajina ja orjuuttajina, ei mainitunlainen lehdistö saa olla huomaavinaan.

Puolueellinen, epäoikeudenmukainen ja vihamielinen suhtautuminen kansallisen vapautensa puolesta taisteleviin kansoihin suuntautuu kiertämättömästi omankin maan vapautta ja riippumattomuutta vastaan. Se merkitsee moraalista aseidenlaskemista kansojen imperialististen orjuuttajien edessä, tien tasoittamista vierasmaalaisille ”terrorin vastustajille” ja ”rauhoittajille” omaankin maahamme.

Toisaalta on se taistelu, jota sorretut Aasian ja Afrikan kansat parhaillaan käyvät vapautensa puolesta, samalla taistelua meidänkin kansamme riippumattomuutta uhkaavia vaaroja vastaan, sillä nämä vaarat voivat uhata vain pienten kansojen yhteisen vihollisen, imperialismin taholta.

Eikö ole näin ollen selvää, että johdonmukaisen suomalaisen isänmaanystävän on oman kansamme vapauden nimessä puollettava ja kaikin voimin tuettava kaikkien sorrettujen kansojen vapaustaistelua?

ENTÄ TALVISOTA?

Joka kerta, kun tässä kosketelluista kysymyksistä keskustellaan, menee puhe väkisinkin talvisotaan, siihen, eikö se ollut Suomen puolelta jonkinlaista kansallista vapaustaistelua ja eikö suomalaisten kommunistien asennoituminen siinä ollut epäisänmaallista.

Näitä kysymyksiä olen omalta osaltani käsitellyt vuonna 1951 ilmestyneessä kirjasessa ”Demokratia ja väkivalta”, luvussa ”Talvisotahengen pumppaajien kova kohtalo”. Sitä omahyväistä luuloani, että vastaukseni ovat olleet asiallisia ja arvostelunkestäviä, tukee vielä se seikka, etten ole huomannut kenenkään yrittäneen asiallisin perustein kumota mainitussa kirjasessa esittämiäni ajatuksia, niin hanakasti kuin nimenomaan tähän aiheeseen olisi vastapuolella tartuttu, jos meikäläisen olisi voitu osoittaa puhuneen ”läpiä päähänsä”. Tämäkin vaitiolo vahvistaa osaltaan oikeaksi sen mainitussa kirjasessa tekemäni toteamuksen, että aikoinaan niin mahtavana pidetty talvisodan valttiässä on mädännyt ko. pelureiden kouraan ja että toiveet uuden talvisotahengen pumppaamisesta Suomen kansan sieluun ovat osoittautuneet voimattomaksi toiveajatteluksi.

Toistan vain muutamin sanoin mainitussa kirjasessa esittämäni pääajatuksen. Talvisodan luonteen ymmärtämiseksi suosittelin Leninin antamaa viisasta neuvoa: pitää aina muistaa, että sota on politiikan jatkoa. Talvisodan luonnetta ei ymmärretä — ei ainakaan riittävästi — sillä, että tuijotetaan yksinomaan sen alkamishetken tapahtumiin. Talvisodan, samoinkuin niin sanotun ”jatkosodankin” luonne ymmärretään täydellisesti, kun tutkitaan, millaista oli Suomen vallassaolijain politiikka näiden sotien edellä. Silloin käy selväksi, että nuo sodat olivat pitkäaikaisen neuvostovastaisen miekankalistelu- ja valloitusseikkailupolitiikan hedelmiä.

Opettavaista olisi kiinnittää huomiota myöskin siihen, mihin ulkomaisiin piireihin kuuluvat ne henkilöt, jotka yhä vieläkin katsovat tarpeelliseksi puhaltaa talvisodan hiileen Suomen silloisen sotahallituksen menettelyä ylistäen. Tuskinpa kukaan on huomannut tuollaisia solidaarisuuden ilmaisuja tulleen niiden kansojen taholta, jotka kiistattomasti käyvät kansallista vapaustaistelua. Ne ulkomaalaiset herrasmiehet, jotka jatkuvasti näkyvät tuntevan verenvetoa ns. talvisotahenkeen, ovat löydettävissä aivan päinvastaiselta taholta, kansojen vapauden kuristajien leiristä. Yhdysvaltojen entinen Helsingin lähettiläs mister Cabot, joka viime olympiakisojen aikana kirjoitti Helsingin Sanomiin hyvin ”talvisotaisen” kirjoituksen, samoin Amerikan Yhdysvaltain entinen presidentti mister Hoover, joka jokin aika sitten antoi julkisuudessa yhtä ”talvisotaisen” lausunnon, kuuluvat varmasti niihin ihmisiin, joita ei voida epäillä minkäänlaisesta myötätunnosta minkään maan todellista kansallista vapaustaistelua kohtaan.

Eräissä piireissä puhutaan nykyään paljon niistä kättentaputuksista, joita kokoomuslainen prof. Leikola oli saanut eräässä Helsingin yliopistolla pidetyssä väittelytilaisuudessa. Keskustelussa oli mainittu itsensä Paasikiven pitäneen hyvin kohtuullisina niitä vaatimuksia, joita Neuvostoliiton hallitus talvisodan edellä Suomen hallitukselle esitti. Niin, oli Leikola vastannut, vaatimukset saattoivat olla kohtuullisia, mutta ne olivat sittenkin vaatimuksia. Juuri tästä repliikistään hän oli saanut hengenheimolaistensa suosionosoitukset.

Prof. Leikolan repliikki samoinkuin sen saamat aplooditkin merkitsevät ilmeisesti sitä, että Suomen hallitukselle ei saisi koskaan esittää minkäänlaisia vaatimuksia, ei kohtuullisiakaan. ”Piireissä” ei kerrota, onko mainittu kokoomuslainen professori paheksunut niitä vähemmän kohtuullisia vaatimuksia ja uhkauksia, joita aikaisemmin on esitetty päinvastaiseen ilmansuuntaan (virallisesti kai vain Itä-Karjalan ja Inkerinmaan luovuttamisesta, puolivirallisesti rajan siirtämisestä Uralille), ja jos on paheksunut, niin miten on kättentaputusten laita…

VIRON ”SYNKKÄ” KOHTALO

Sitä ”synkkää”, ”surullista”, ”kovaa”, ”kolkkoa” ja ”kauheata” kohtaloa, joka on muka tullut virolaisten heimoveljiemme osaksi Eestin tultua neuvostotasavallaksi, olemme kuulleet haikeasti valitettavan, varsinkin kuiskutuspropagandassa, mutta myöskin julkisessa sanassa. Neuvostoliiton oloja tuntevaan ihmiseen nuo valitukset tekevät vastustamattoman koomillisen vaikutuksen, sillä todellisuudessa Viron eli Eestin kansa voitti siinä ”kahakassa” eikä menettänyt mitään. Ja krokodiilinkyyneliähän noita itkuvirsiä vedettäessä on pääasiassa vuodatettukin. Virolaiset kapitalistit ovat tietenkin menettäneet riistäjäasemansa, mutta heistähän meidän ei tarvitse puhua, sillä valitusvirsien veisaajat ovatkin itkevinään vain Viron kansan kohtaloa.

Viron ja toisten Baltian maiden kohtaloa valitetaan ”synkäksi” jne. senvuoksi, että nämä maat vuonna 1940 liittyivät Neuvostoliittoon. Tämä tosiasia esitetään keskustelussa murskaavana todistuskappaleena, jolla tahdotaan osoittaa, että kommunistit eivät olekaan pienten kansojen vapauden, itsenäisyyden ja riippumattomuuden kannalla, vaikka niin sanovat.

Katsotaanpa, onko asia niin. Emme puhu nyt lainkaan siitä, millaista Eestin, Latvian ja Liettuan ”itsenäisyys” oli silloin, kun niitä käytettiin Lännen imperialististen suurvaltain pelinappuloina Neuvostoliittoa vastaan. Puhumme vain niiden ”synkäksi kohtaloksi” nimitetystä liittymisestä Neuvostoliittoon. Joudumme tällöin vastaamaan periaatteelliseen kysymykseen: onko jonkin maan, esimerkiksi Eestin, vapaaehtoinen liittyminen Neuvostoliittoon tahi mihin muuhun valtioon tahansa ristiriidassa kommunistien tunnustaman kansakuntien itsemääräämisoikeuden ja riippumattomuuden periaatteen kanssa?

Ei ole. Kansakuntien itsemääräämisoikeus ei voi mitenkään merkitä sitä, ettei jollakin kansalla olisi oikeutta liittyä yhteiseen valtioliittoon toisten kansojen kanssa, silloin kun se katsoo etunsa sitä vaativan. Tuollainen kielto ei olisi itsemääräämisoikeutta, vaan itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Kansakuntien itsemääräämisoikeus merkitsee sitä, että jokainen kansa on suvereeninen, vain sillä itsellään on oikeus määrätä kohtaloistaan — mihin suuntaan, se on sen oma asia, eikä kenenkään muun. Jokaisella kansalla täytyy olla ehdoton oikeus oman täysin itsenäisen ja riippumattoman valtionsa muodostamiseen sillä hetkellä, kun se katsoo sen tarkoituksenmukaiseksi. Mutta sillä täytyy myöskin olla oikeus yhtyä samaan valtioon toisten kansojen kanssa tai olla yhtymättä. Itsestään selvää on, että kansakuntien itsemääräämisoikeuden pohjalla tapahtuva yhtyminen yhteiseen valtioliittoon voi olla ainoastaan vapaaehtoista, ja että se edellyttää myöskin oikeutta vapaaseen eroamiseen yhteisestä valtiosta.

Tällaista kansakuntien varauksettoman itsemääräämisoikeuden periaatetta Neuvostoliiton hallitus on noudattanut virolaisiin, samoinkuin kaikkiin muihinkin Neuvostoliittoon yhtyneisiin kansoihin nähden. Mutta se on noudattanut sitä myöskin, kuten hyvin tiedämme, Suomeen ja niihin muihin entisen Venäjän keisarikunnan rajamaihin nähden, jotka irrottautuivat Venäjän yhteydestä muodostaakseen oman itsenäisen valtionsa.

Eroamisen vapaus ja yhtymisen vapaus, siinä on asian ydin. Kun Karl Marx aikoinaan puolusti Irlannin kansan itsemääräämisoikeutta, hän huomautti nimenomaan, että ei ollut lainkaan tärkeätä, tuleeko Irlanti loppujen lopuksi eroamaan Englannin yhteydestä vai pysyykö se tämän kanssa valtioliitossa. Tärkeätä oli Irlannin ehdoton oikeus vapaaseen eroamiseen, sillä todella vapaa liitto edellyttää tuollaisen oikeuden tunnustamista.

Viron yhtyminen Neuvostoliittoon on ollut täysin vapaaehtoista, se on tapahtunut Viron kansan valtavan enemmistön tahdosta, Viron omasta esityksestä. Kenpä haluaisi kieltää sitä, että tähän Viron kansan ratkaisuun vaikutti se tilanne, joka maassa silloin vallitsi — tilanne vaikuttaa aina asiain kulkuun. Mutta kun Viron kansa on osannut käyttää tilannetta omaksi hyväkseen, oman mielensä mukaan, ei sitä ole siitä moitittava, vaan onniteltava.

Tshekkoslovakia, Puola, Unkari, Kiina ym. maat eivät ole liittyneet Neuvostoliittoon, vaikka niissäkin on toteutettu työtätekevän kansan valta. Niidenkin ”synkkää kohtaloa” valitetaan. Kansanvalta on synkkää eräiden mielestä.

JÄLKIPUHETTA VUODESTA 1918

Juttua virolaisen heimokansamme ”synkästä”, ”surullisesta” jne. kohtalosta jatketaan tavallisesti niin, että kommunistit haluavat liittää Suomenkin Neuvostoliittoon ja että jos punaiset olisivat vuonna 1918 päässeet voitolle, niin Suomesta olisi jo silloin tehty neuvostovalta.

Se, että työläinen saattaa pitää neuvostojärjestelmää Suomeenkin soveltuvana työväenvallan muotona, on hyvin ymmärrettävää.

Mutta kun joku väittää, että Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon, jos punaiset olisivat vuonna 1918 päässeet voitolle, niin sellaista ihmistä ei tarvitse ottaa vakavalta kannalta. Olisiko Suomesta tullut neuvostotasavalta vai eikö olisi tullut, on näet sellainen asia, josta kukaan ei voi tietää mitään, sillä tapahtumattomista asioista ei voi olla tietoa. Neuvosto-Venäjän samoinkuin Suomenkin työläisten omaksuman kannan mukaan tämän asian ratkaisu kuului yksinomaan Suomen kansalle, ei kenellekään muulle. Voimme luottaa siihen, että tämä ratkaisu, jonka aika olisi tullut työläisten ja torpparien päästyä voitolle, olisi ollut kansamme etujen mukainen. Mutta tietää emme voi siitä mitään. Ja kun ei tiedä, ei pidä väittääkään.

Kysymykseen, olisiko Suomi liitetty Neuvostoliittoon punaisten päästyä voitolle, voidaan (järki-ihmisten kesken) vastata — myöntävästi tai kieltävästi — vain hyvin monen ”jossin” kera: ei olisi varmasti liitetty, jos Suomen kansa ei olisi katsonut etujensa sitä vaativan, jos se ei olisi pitänyt sitä tarpeellisena, jos se ei olisi ilmaissut sitä toivovansa jne. Ja päinvastoin, olisi kenties liitetty, jos tämä olisi ollut Suomen kansan valtavan enemmistön selvästi ilmaistu tahto, jos Suomen kansan tähän valtuuttamat edustajat olisivat tehneet vastaavan esityksen Neuvostoliiton muille kansoille, jos nämä olisivat tuohon esitykseen suostuneet jne.

On muuten kovin hassua syyttää suomalaisia kommunisteja siitä, mitä vuoden 1918 luokkasodan aikana tehtiin ja jätettiin tekemättä, tahi aiottiin tehdä. Me työväenliikkeen ihmiset olimme siihen aikaan kaikki sosialidemokraatteja. Vasta luokkasodan jälkeen osasta meistä tuli kommunisteja. Se puolue, joka yritti Suomen työläisten ja torpparien itsepuolustustaistelua johtaa, oli sosialidemokraattinen työväenpuolue.

Tämä tosiseikka palautettakoon mieliin vain senvuoksi, että nyky-sosialidemokraattinen eli tannerilainen propaganda kertoilee vuoden 1918 tapahtumia tuntemattomille ihmisille, että ”kommunistit pettivät Suomen työväen vuonna 1918, paetessaan Venäjälle”. Olemattomat kommunistit eivät voi ketään pettää. Emme kuitenkaan yritä kostaa pahaa pahalla ja väittää, että ”sosialidemokraatit pettivät Suomen työväen vuonna 1918, paetessaan Venäjälle”, sillä se olisi epäoikeudenmukaista ja halpamaista niitä tuhansia vanhan sosialidemokraattisen työväenpuolueen jäseniä kohtaan, jotka joutuivat siirtymään Venäjälle työläisten ja torpparien itsepuolustustaistelun kärsittyä tappion, ja varsinkin niitä kohtaan, jotka myöhemmin ovat kunnialla jatkaneet taistelua uusissa oloissa.

MIKSI SKPn PERUSTAVA KOKOUS PIDETTIIN MOSKOVASSA?

Esittäessään tunnetun väitteensä kommunistien ”epäsuomalaisuudesta” ja ”epäisänmaallisuudesta” eivät asianomaiset propagandaurhot ole enää moniin vuosiin pyrkineetkään turvautumaan mihinkään asiallisiin todistuksiin. Nykyään he luottavat miltei yksinomaan vain suoran huudon ja hämärien vihjailujen ihmeitätekevään voimaan, pannen kaiken toivonsa heidän ääntään kuuntelevien ihmisten tietämättömyyteen.

Niinpä näkyy nykyään kelpaavan käytettäväksi mainittuun tarkoitukseen sekin tosiasia, että Suomen Kommunistisen Puolueen perustava kokous pidettiin Suomen rajojen ulkopuolella — ja huom! — nimenomaan Venäjällä, Moskovassa. Selvä tapaus: epäisänmaallinen puolue!

Kysyisimme noilta viisailta, voivatko he kenties ”ehdottaa” sopivampaa paikkaa, jossa Suomen Kommunistisen Puolueen perustava kokous olisi voitu siihen aikaan pitää?

Neuvosto-Venäjä oli se maa, joka tarjosi turvapaikkaoikeuden monille tuhansille suomalaisille punakaartilaisille ja muille Suomen työläisten ja torpparien tappioon päättyneen itsepuolustustaistelun osanottajille. Nämä ihmiset, samoinkuin Suomeen jääneetkin, ymmärsivät, että taistelua oli jatkettava uudessa tilanteessa, uudella tavalla. Hajallelyödyn vanhan sosialidemokraattisen työväenpuolueen tilalle oli luotava uusi puolue, entistä ehompi. Aika SKPn syntymiselle oli tullut. Mutta täällä silloin raivonneen valkoisen terrorin vuoksi ei sen perustavan kokouksen pitäminen Suomessa tullut kysymykseen. Ja koska mikään ei tapahdu ajan ja paikan ulkopuolella, piti SKPn perustavan kokouksenkin tapahtua jossakin, ja nimenomaan sellaisessa paikassa, jossa suomalaiset työväenliikkeen henkilöt voivat kokoontua. Moskova, jossa työläiset pitivät valtaa käsissään, samoinkuin pitävät tänäkin päivänä, oli kaikin puolin sopiva paikka tällaisen kokouksen pitämiseen.

SUOMALAISUUDESTA JA SUOMEN KANSALAISUUDESTA

Katson henkilökohtaiseksi velvollisuudekseni hieman valistaa niitä hallituspuolueiden äänenkannattajien toimittajia, jotka kommunistien epäisänmaallisuudesta uhoillessaan ratsastelevat kahareisin sillä tosiasialla, että eräät monta vuotta sitten Neuvostoliitosta kotimaahan palanneet suomalaiset kommunistit ”eivät ole edes Suomen kansalaisia”, kuten tavallisin iskulause kuuluu. Mainitut propagandaurhot näkyvät olevan siinä luulossa, että tässä on heillä käsissään hyvinkin vahva valttiässä. Onkohan niin?

Suomen Sosialidemokraatin ja muiden hallituspuolueiden äänenkannattajien herrat toimittajat eivät näy tietävän hölynpölyä edes Suomi-nimisen tasavallan perustuslaeista. He ovat siinä luulossa, että täällä voi joka iikka riistää itseltään kansalaisoikeudet tahi myöntää ne itselleen omin lupinsa. Nuo onnettomat eivät tiedä, että näistä asioista päätetään hallituspiirien huimaavimmissa korkeuksissa. He eivät älyä, että moittiessaan Neuvostoliitosta kotimaahan palanneita henkilöitä siitä, että heille ei ole tähän saakka myönnetty Suomen kansalaisoikeuksia, he ovat tulleet hyvin epäkunnioittavasti ja rumasti tölväisseeksi kaikkein korkeinta esivaltaamme. Eivätkä ymmärrä edes hävetä!

Neuvostoliitosta kotimaahan palanneita henkilöitä voitaisiin syyttää siitä, etteivät he ole Suomen kansalaisia, vain siinä tapauksessa, jos he aikoinaan olisivat itse riistäneet itseltään nämä kansalaisoikeudet, tai jos he olisivat osoittaneet välinpitämättömyyttä kansalaisoikeuksiensa palauttamisen suhteen. Mutta näinhän ei asia ole. Ainakin useimmat näistä henkilöistä, mikäli tiedetään, ovat täysin syyttömiä sekä siihen, että heiltä on kansalaisoikeudet riistetty kuin siihenkin, ettei niitä ole heille palautettu.

Ratsastelu sillä seikalla, että jotkut kommunistit ”eivät ole edes Suomen kansalaisia”, voidaan antaa anteeksi vain kokoomuspuolueen lehdille, sillä nehän eivät ole tällä hetkellä hallituksen äänenkannattajia. Ne saavat pölpöttää mitä sylki suuhun tuo. Mutta hallituksen äänenkannattajilta, Suomen Sosialidemokraatilta, Kokemäen Lallilta ym. luulisi voitavan odottaa tahdikkaampaa käyttäytymistä silloin, kun kysymys on kaikkein korkeimman esivallan arvovallasta. Pitäisi esimerkiksi selittää niin, että kyllähän nuo valtion suuret herrat niiden Neuvostoliitosta, samoinkuin muualtakin ulkomailta, kotimaahan palanneiden suomalaisten kansalaisuusasian järjestävät — sitten joskus, kun paremmilta kiireiltään joutavat…

MIKÄ AATE ON SUOMALAISTA ALKUPERÄÄ?

Hyvin yleisesti käytetty — myöskin erittäin halpahintainen — ”todistus” kommunistien ”epäsuomalaisuudesta” on se viisaus, että kommunismi ei sovi suomalaiseen maaperään eikä suomalaiselle kansanluonteelle, koska se on muka ulkomailta tuotettua lainatavaraa, ja koska Karl Marx oli juutalainen.

Tallaisen viisauden edustajilta sopii kysyä, mikähän Suomen kansan kohtaloihin huomattavalla tavalla vaikuttanut oppi tahi aatesuunta on taatusti suomalaista alkuperää? Tosiasia on, että ne kaikki ovat olleet ”ulkomailta tuotettua lainatavaraa” ainakin yhtä suuressa määrin kuin kommunismi. Juudaan maalta peräisin oleva kristinusko tuotiin Suomeen vieraasta maasta ja iskettiin esi-isiemme kalloon tulella ja miekalla. Kansallisuusaatteen huomattavin edustaja maassamme oli Juhana Vilhelm Snellman, jonka opit tässä, kuten kaikessa muussakin perustuivat saksalaisen Hegelin filosofiaan. Niin kokoomuspuolueen, maalaisliiton kuin tannerilaisen sosialidemokratiankin johtajat lainaavat kaikki ”aatteensa” ulkomaalaisilta oppi-isiltään.

Merkitseekö tämä, että me suomalaiset olemme aatteellisesti vähemmän lahjakkaita kuin muut kansallisuudet? Ei, selitys ei ole hengenlahjoissa, vaan siinä, millaisten olojen vallitessa yhteiskunnalliset aatteet syntyvät. Ne syntyvät tietenkin ensinnä siellä, missä yhteiskunnalliset edellytykset niiden syntymiselle ovat pisimmälle kehittyneet. Mutta yhteiskunnallisen kehityksen peruslait ovat samat kaikissa maissa, niin erilainen kuin tämän kehityksen aste lieneekin, niin suuresti kuin sen konkreettiset muodot saattavat vaihdellakin. Tämä selittää kaikkien yhteiskunnallisten aatteiden kansainvälisen luonteen.

Lohduttoman tyhmää on yrittää ratsastella sillä, että kommunismi on muka ulkomailta tuotettua lainatavaraa. Että kommunismi soveltuu erinomaisesti kaikenlaisiin maihin ja kaikenlaisiin kansanluonteisiin, sen todistaa kommunismin valtava voittokulku kaikkialla maailmassa, niin Euroopassa kuin Aasiassakin. Kommunismi aatteena on myöskin yhtä suomalainen kuin mikä muu Suomessa esiintyvä aatesuunta tahansa.

Se tosiasia, että niin laajat kansankerrokset meidän maassamme tunnustavat kommunismin omaksi aatteekseen, on selitettävissä ainoastaan sillä, että kommunismilla on syvät juurensa suomalaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

★

Se tosiasia, että niin monet sorretut kansat käyvät kansallista vapaustaisteluaan kommunistien johdolla, kommunismin lipun alla, on näkyvimpänä todistuksena siitä, että kommunistinen kansainvälisyyden aate ei ole ristiriidassa, vaan on sopusoinnussa kansojen vapauden aatteen, isänmaallisuuden kanssa.

Ja mitä pitemmälle mennään, sitä selvemmäksi käy Suomessakin, että kaikkien vilpittömien isänmaanystävien yhteisessä asiassa, maamme kansallisten etujen suojaamisessa, sen riippumattomuuden puolustamisessa, on kuljettava yhdessä kommunistien kanssa. Kansojen vapauden vihollisten liikkeellelaskemat propagandavalheet kommunistien epäisänmaallisuudesta ovat ilmeisesti tukehtumassa omaan typeryyteensä.