Antikaisen juttu (1936)

Toivo Antikainen
Toivo Antikainen, 1898 – 1941

Suomen valtaherrain oikeudenkäynti kumousmies An­tikaista vastaan ei vain lakkaa vetämästä puoleensa kan­sainvälisen lehdistön huomiota, eritoten Englannissa, Rans­kassa ja Skandinavian maissa. Eikä ihme: siinä on paljon huomion arvoista. Oikeusjutun koko kulku on nykyiselle »oikeudenjakamiselle» Suomessa niin kuvaava kuin olla voi.

Toveri Antikainen on Suomen työväenluokan etevä ja rohkea johtaja. Kun Suomessa puhkesi työväen vallanku­mous 1918, toveri Antikainen oli Sosialistisen Nuorisoliiton johdossa. Tulisella innolla hän otti osaa vallankumoustaisteluihin, jotka kuitenkin sen jälkeen kun Suomen porvaris­ton avuksi oli tullut imperialistisen Saksan sotaväkeä päättyivät työväen sankarillisuudesta huolimatta tappioon. Sen jälkeen toveri Antikainen oleskeli useita vuosia Neuvos­toliitossa, hankki itselleen sotilaskoulutuksen, otti urheasti osaa taisteluihin Judenitšia, maahanhyökkääjiä ja Kronstadtin vastavallankumouksellisia kapinoitsijoita vastaan, osoittautuen eteväksi punaiseksi komentajaksi.

Kun Suomen fasistipiirit talvella 1921—1922 tavoittee­naan Neuvosto-Karjalan valloittaminen järjestivät suoma­laisten bandiittijoukkojen hyökkäyksen Neuvostoliiton ra­jan yli, otti toveri Antikainen aktiivisesti osaa Punaisen Armeijan taisteluihin, joissa tämä hyökkäys lyötiin takai­sin. Hänelle annettiin vastuunalainen tehtävä: tunkeutua suomalaisen suksijoukon kanssa syvälle vihollisen selkäpuolelle ja tuhota sen tukikohdat. Tämän tehtävän toveri Antikainen suoritti loistavasti. Hän löi yllätyshyökkäyksel­lä hajalle vihollisen päävoimat Kiimasjärvellä. Siitä läh­tien on Suomen fasistipiirien silmitön viha Antikaista koh­taan ollut rajaton.

Myöhemmin toveri Antikainen oli useita vuosia Suo­messa — luonnollisesti maan alla — johtamassa vallanku­mouksellista työväenliikettä. Syksyllä 1934 ohrana onnis­tui pidättämään toveri Antikaisen. Porvaristo riemuitsi: vihdoinkin tuli tilaisuus sammuttaa koston jano!

Fasistiset lakimiehet pantiin hautomaan juridisia muo­toja, joiden nojalla Antikainen voitaisiin oikeustietä tu­hota. Eräät ehdottivat erityisen kuolemanrangaistuslain säätämistä, mutta kansassa nousi voimakas liike sitä vas­taan. Silloin toiset ohranajuristit keksivät, että jo voimas­saolevankin Suomen lain mukaan voi syytetyn tuomita kuolemaan, jos asia pannaan esille törkeänä yksityisrikoksena eikä poliittisena juttuna. Maanalaisesta poliittisesta työstä Antikainen voitiin tuomita — ja todella tuomittiin — »vain» 8 vuodeksi kuritushuoneeseen; mutta jos häntä vas­taan keksittäisiin syyte esim. törkeästä murhasta, niin hä­net voitaisiin tuomita kuolemaan tai ainakin elinkaudeksi kuritushuoneeseen.

Ja tällainen syyte kyhättiin. Ohrana tekaisi sellaisen kaamean valhejutun, että toveri Antikainen muka olisi Neuvosto-Karjalassa Kiimasjärven taistelun päätyttyä poltattanut roviolla yhden vangiksi otetuista suomalaisista valkokaartilaisista. Kaikki Suomessa tietävät, että tuo juttu on alusta loppuun ohranan keksintöä. Yleisesti tunnettua on myös, etteivät punaiset, vaan valkosuomalaiset tekivät noin kaamean raa’asti selvää vangeista. Eipä edes noissa tapahtumissa mukana ollut valkokaartilainen Torikka ole julkaisemassaan kirjassa voinut vaieta valkoisten pöyristyttävistä petomaisuuksista vankejaan kohtaan.

Oikeudessakin on ehdottoman sitovasti todistettu Anti­kaista vastaan nostetun syytöksen täysi perättömyys. Sen ovat todistaneet henkilöt, jotka olivat silloin olleet sillä paikalla, jolla Antikainen muka poltatti vangiksi joutuneen valkokaartilaisen. Sen ovat todistaneet sellaisetkin miehet kuin Muisin, Ivanov ym., jotka silloin itse olivat olleet pu­naisten vankeina, eivätkä yksin punaiset todistajat.

Mutta Suomen »oikeusistuin» ei ota kuuleviin korviinsa näitä tosiasioita, vaan käsittelee toista vuotta tuota valhejuttua täytenä totena. Ensin tuomari kieltäytyi jyrkästi kutsumasta Antikaisen vaatimia todistajia Neuvostoliitosta. Mutta kun siitä tuli julkisuudessa iso skandaali, palautti korkein oikeus jutun alioikeuteen, saman tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi. Ohranalle tuli kiire hankkia »to­distuksia» yleiselle syyttäjälle, ja fasistinen yleinen syyttäjä on oikeusistuimen huoneistossa antanut säännöllisesti oh­jeita todistajille siitä, kuinka näiden pitää esiintyä oikeu­dessa. Mutta useimmat yleisen syyttäjän todistajat joko eivät ole tienneet asiasta mitään taikka ovat viittailleet vain joihinkin aivan tuntemattomiin kuulopuheisiin. Koko vuo­den 1935 aikana ei ohrana onnistunut löytämään kuin yh­den ainoan miehen, joka oli valmis silmää räpäyttämättä todistamaan kaiken, mitä ohrana tahtoi. Tämä mies, joku Niemi (Remsujev), on viraltaan Suomen yleisesikunnan tie­dusteluosaston salainen agentti. Mutta kun Suomen lakien mukaan yksi todistaja ei riitä, niin pitkän haeskelun jäl­keen ohrana »löysi» toisen, puuttuvan todistajan, nimel­tään Haitto. Tämä toinen todistaja on ammatiltaan pirtun salakuljettaja ja varmaankin ohranan kätyri. Ja niin tämä tyyppi sitten oikeudessa todisti, että hän oli omin silmin nähnyt hiiltyneen ruumiin…

Näin saatiin hankituksi paikalle lain vaatimat kaksi to­distajaa, ja niinpä fasistinen oikeus saattoikin »hyvällä omallatunnolla» julistaa tuomionsa. Koko tuo menettely on sangen kuvaavaa Suomen fasistioikeudelle: noudattamalla äärimmäisen tekopyhästi muodollista »laillisuutta» porva­risto yrittää kaikin mokomin saada peitetyksi maassa esiintyvän mielivallan.

Todistajien hankkiminen Antikaista vastaan ei kuiten­kaan ole ollut poliisin päätehtävä: poliisin täytyi mennä paljon pitemmälle tuomarien auttamisessa. Tässä eräitä tosiasioita:

1. Lydia Rask, Antikaisen illegaalisen asunnon emäntä, jonka ohrana vangitsi, tavattiin ohranan kopissa murhat­tuna. Ohranapäällikkö väitti hänen muka tehneen »itsemur­han». Viranomaiset eivät panneet toimeen mitään tutki­musta hänen murhansa johdosta.

2. Erään Antikaisen todistajista, Lauri Lagerbomin, piti tulla oikeusistuntoon paljastamaan syyttäjän päätodistaja Niemi-Remsujev, joka oli itse puhunut kotikyläläisilleen, ettei hän ollutkaan ollut Kiimasjärvellä aikana, jona oikeudessa oli sanonut siellä olleensa. Ja miten kävi Lauri Lagerbomin: ensin hänet vangittiin ohranan toimesta joulukuun alussa 1935 ja päästettiin sitten vapaaksi, mutta muutaman päivän kuluttua, joulukuun 18., juuri samana päivänä, jona hänen piti tulla oikeuteen todistamaan, hänet löydettiin hirtettynä. Ne henkilöt taas, joille Niemi-Remsujev oli puhunut valehdelleensa oikeudessa, olivat äkkiä hävinneet ties minne.

3. Antikaisen puolustusasianajajan Joutsenlahden luo tuli eräänä päivänä viime maaliskuussa tuntemattomia miehiä, jotka veivät hänet väkisin… hullujenhuoneeseen. Muutaman päivän kuluttua hänen onnistui päästä sieltä ulos, mutta sen jälkeen hänen esiintymisensä oikeudessa puolustajan ominaisuudessa ei enää ollut Antikaiselle lainkaan eduksi.

4. Puolustuksen todistajan Matvejevin historia on tun­nettu: Suomen viranomaiset olivat kutsuneet hänet Neu­vostoliitosta, Neuvosto-Karjalasta, todistajaksi ja Suomen hallitus oli Suomen lakiin viitaten antanut hänelle turvaluvan. Turvaluvasta huolimatta syyttäjän todistajat ja polii­sit oikeuden huoneistossa pilkkasivat törkeästi Matvejevia ja uhaten kidutuksilla ja kuolemalla pakottivat hänet anta­maan oikeudessa Antikaiselle epäedullisen, väärän todistuk­sen. Suurella vaivalla Matvejevin onnistui päästä pois Suomen ohranan kynsistä (ohimennen sanoen, syyttäjän to­distaja Kljapikov oli varta vasten pantu askel askelelta seuraamaan tätä puolustuksen todistajaa).

Onko ihme, että tehtyään Antikaisen jutussa näin pal­jon toinen toistaan törkeämpiä rikoksia, Suomen porvaristo pelkää pienintäkin vapaan sanan ilmausta? Helsingissä ilmestyvää »Tulenkantajat» lehteä vastaan on nostettu kan­ne ja vaadittu lehden lakkauttamista sen vuoksi, että toi­mitus oli painattanut otteita eräiden ulkomaalaisten porva­rillisten ja sosialidemokraattisten lehtien lausunnoista An­tikaisen jutusta. Mitkä ulkomaiden lehdet sitten olivat jul­kaisseet noita Suomen valtaherrain mielestä rikollisia kir­joituksia? Sellaiset lehdet kuin »Manchester Guardian», »Daily Herald» ja »New Statesman and Nation» Englannis­sa, »Social-Demokraten» (hallituksen pää-äänenkannattaja) ja »Göteborgs Handels- och Sjöfartstidning» Ruotsissa. Sellaista on Suomessa »painovapaus».

Näin sitten murhien ja väärennysten avulla toveri An­tikainen tuomittiin elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Ylei­nen syyttäjä tosin jo viime vuonna ennen jutun käsittelyä toitotti, että Antikaiselle langetetaan kuolemantuomio. Ettei sitä uskallettu tehdä, johtuu siitä, että syytöksen ilmeinen valheellisuus on nostattanut Suomessa ja monissa muis­sa maissa suuttumuksen myrskyn ja voimakkaita vasta­lauseita Antikaiselle aiottua kuolemantuomiota vastaan. Toveri Antikaisen sankarillinen, peloton esiintyminen fasistisen poliisin kynsissä ja oikeuden edessä on herättänyt kaikkialla työtätekevien suurta myötätuntoa ja ihailua hän­tä kohtaan, eikä ainoastaan hänen persoonaansa, vaan sa­malla myös sitä proletaarisen vallankumouksen asiaa koh­taan, jota hän niin uljaasti puolustaa työväenluokan raivoi­san vihollislauman keskellä.

Antikainen sanoi oikeudessa:

»Kuka olen, mihin tähtään? Olen bolševikki, Kommunis­tiseen Internationaaliin kuuluvan puolueen vastuunalainen puoluetyöntekijä. Olen pitänyt toimintaperusteinani Mar­xin, Engelsin ja Leninin oppia. Olen taistellut työväen luok­kaetujen puolesta, kaikkien työtätekevien etujen puolesta, ihmiskunnan paremman elämän puolesta, kulttuurin puo­lesta raakalaisuutta vastaan, sosialistisen maailman puo­lesta. Olen toiminnastani vastuussa Suomen proletariaatille, Suomen Kommunistiselle Puolueelle ja Kommunistiselle Internationaalille.»

Suomen proletariaatti on ylpeä toveri Antikaisesta, hä­nen osoittamastaan esikuvallisesta vallankumouksellisesta sankaruudesta ja uhrautuvaisuudesta. Toveri Antikainen vuorostaan on ylpeä siitä, että hänellä on ollut tilaisuus taistella sankarillisen, voittamattoman Punaisen Armeijan riveissä. Tämän ylpeytensä hän esiintoi suomalaisen oikeu­den edessä monta kertaa ja erittäin pontevasti.

Kiinteä yhteys Suomen työväenluokkaan ja työtäteke­viin, vankka kannatus niiden taholta, luottamus niiden asian oikeuteen ja kapitalismin väistämättömään tuhoon — siinä hänen miehuutensa, jämeryytensä ja vallankumouksellisen tahtonsa elähdyttävä lähde.

Hän sanoi oikeuden edessä: »Tuomioni otan pystyssä päin vastaan. Minut voidaan tuhota, mutta ei työväenluo­kan asiaa, vallankumouksen asiaa, jolle elämäni kuuluu, — ei voida tuhota kommunismia. Se voittaa! Vallankumouk­sen etu on minulle korkein laki.»

Poistuessaan oikeudesta tuomion langettamisen jälkeen toveri Antikainen huudahti voimakkaasti: »Rot Front

Toveri Antikaista, samoin kuin monia muitakin kommunistitaistelijoita, innosti rohkeaan esiintymiseen fasistisessa oikeudessa toveri Dimitrovin sankarillinen esikuva Leipzigin oikeudessa. Työläiset kutsuvatkin toveri Anti­kaista Pohjolan Dimitroviksi.

* * *

Taistelu Antikaisen elämästä ei ole päättynyt, se jat­kuu.

Eikä Suomen porvaristo kosta Antikaiselle yksin men­neen ajan teoista: se tahtoo riistää Antikaiselta hengen hä­nen nykyisen, porvariston valtaa vastaan käymänsä taiste­lun takia. Se näkee aivan oikein, että Antikaisessa olennoituu Suomen työväenluokan, Suomen kansan murtumaton vallankumouksellinen tarmo. Antikainen herättää porvaristossa kauhua siksi, että jälleen on tuleva se aika, jolloin Suomen työkansa Antikaista seuraten nousee yhtenä miehe­nä ja hankkii itselleen vapauden.

Antikaisen jutun aikana Suomen tekopyhä fasismi ta­vattiin monta kertaa kunniattomista teoista, ennen kaikkea todistaja Matvejevin tapauksessa. Koko maailmalle tuli paljastetuksi, minkä sortin ihmiset saavat Suomessa mää­rätä kansan kohtaloista ja häpäistä kansan mainetta. Mut­ta toveri Antikainen mainiolla taistelullaan puhdistaa Suomen kansan mainetta.

Suomen työväenluokan, jokaisen rehellisen suomalai­sen, jossa fasismin rikokset synnyttävät inhoa, ja koko kansainvälisen työväenluokan edut vaativat tinkimättö­mästi, että toveri Antikainen temmataan pois pyövelien kyn­sistä.

Aikakauslehti »Kommunistitšeski Internatsional», 1936, n:o 11—12

Suomennos tarkistettu aikakauslehden tekstin mukaan

O. W. Kuusinen, »Valitut teokset (1918–1964)»,
Kustannusliike Edistys, Moskova, 1968

Leave a comment