MAAN LUONNONRIKKAUDET JA NIIDEN KÄYTTÖ
Sekä menneisyys että vielä enemmän nykypäivien sosialistinen rakennustyö osoittavat, että Karjala omaa runsaat ja monipuoliset luonnonrikkaudet.
Karjalan ensimmäiset ihmisasukkaat 5,000 vuotta sitten kohtasivat täällä rikkaan luonnon — mahtavat metsät ja niiden runsaan riistan, kalaiset vedet ja mitä moninaisinta saalista antavat meret. Ja sitten kun ihmiset pääsivät kehityksessään kivikauden astetta ylemmäksi, avautuivat heimovallan aikana, — 2,000-1,500 vuotta sitten, — jälleen uudet tuotantomahdollisuudet maamme monipuolisen luonnon hyväksikäytössä.
Viimemainittuina aikoina oli tässä maassa jo suomensukuisia heimoja, karjalaisia, vepsäläisiä ym., jonka ohella täällä tavattiin lappalaisia ja samojedejä. Ikivanhat kauppatiet Itämerta, Suomenlahtea ja Venäjän jokia pitkin Kaspian- ja Mustanmeren kautta Etu-Aasiaan ja Itämaille — vetivät pohjoisimmassa kohdassaan, Laatokalla ja Äänisellä, karjalaisenkin alueen kosketuksiin kauppapääoman varhaisimpien liikuntojen kanssa. Jo 600-luvulla oli näiden pohjoisten vesiteitten varsilla, myöhemmin Novgorodin pesämailla, olemassa muinaisskandinavien eli vikingien «Gordariken» («Kaupunkien maa»). Se hankki ryöstön, sotaverotuksen tai kaupan kautta karjalaistenkin alueitten tuotteita vietäväksi feodalisen lännen ja etelän markkinoille. «Gordarikeniläisiin» tuotteisiin kuuluivat turkikset, mursunnahka ja -hampaat, suola (molemmat viimemainitut tuotelajit saatiin Valkealta- ja Jäämereltä), kala, hunaja, terva, tuohiterva, potaska ja, — mikä tärkeintä, — orjat.
Ensin oli Novgorod tässä toiminnassa välikätenä, mutta jo 900-luvulla tapaamme sen kauppapääoman pääkeskuksena Luoteis-Venäjällä entisillä «Gordarikenin» alueilla. Tällöin se jo hankki — etupäässä ase kädessä, — pitkin pohjolan laajoja alueita niitä tuotteita, mitä feodalinen Eurooppa halusi. Enimmän sitä aijausempina aikoina vetivät kuitenkin idässä olevat uralilaiset seudut, joista saatiin keskiajan rahametallia hopeaa ja kuparia, sekä Suhona- ja Vienajoen Jäämerelle johtava reitti, jonka kautta pääsi käsiksi Jäämeren rannikon mitä monipuolisimpiin, suunnattoman runsaisiin rikkauksiin.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä olettaa, etteikö Novgorodille läheinen ja sopivien vesimatkojen varrella oleva Etelä-Karjalakin olisi jo tällöin ollut Novgorodin alaisena hankinta-alueena. Karjalan turkis-, kala-, helmi- ym. rikkaudet ja ennenkaikkea sen metallit, rauta ym. vetivät epäilemättä novgorodilaisia aikaisin myöskin näille main. Niinpä oli Novgorodilla jo 1100-luvulla hallussaan Äänisen ympäristön viidennes, s.o. Äänisjärven ympäristöalueet. Tällöin (v. 1137) määrättiin «Äänisen pogostoille» s.o. karjalaisille kihlakunnille vakituinen vero. Se samoin kuin niihin aikoihin tapahtunut ensimmäinen luostarin perustaminen Aunukseen, osoittaa Novgorodin valtauksen vakiintuneen näillä seuduilla, jotka tietenkin olivat jo vuosisatoja sitä ennen olleet novgorodilaisten enemmän tilapäisluontoisten ryöstö- ja verotusretkien alaiset.
Novgorodin kauppasopimuksissa saksalaisen kauppakaupunkien liiton Hansan kanssa 1200-luvulla mainitaan Karjala rikkaaksi raudasta ym. metallista, joita muuten oli oikeus valmistaa, paitsi paikallisella väestöllä, myöskin Hansa-kauppiailla. Sitäpaitsi mainitaan v. 1227 saksalaisten ja hollantilaisten kauppiaitten hakanneen Aunuksessa metsää (tietenkin masto- ym. laivapuita, ja ehkäpä täällä oli silloin vielä jätteitä aikaisemmista tammimetsistäkin).
Metallien saanti Karjalassa
Metallien, varsinkin raudan valmistus Karjalassa on ikivanhaa, ja on se täällä olleiden heimojen keskuudessa ilmennyt nimenomaan karjalaisten erikoistaitona. Sitä kuvastaa jo sekin, että yksi suomensukuisten heimojen muinaistaruston, Kalevalan pääsankareita oli «Seppo Ilmarinen, takoja iänikuinen, taivaankannen kalkuttaja». Kun sitten feodalismin aikana, sen myöhempänä kautena Karjalaan perustettiin rautaruukkeja (mm. Petroskoin sulattimo ja valimo v. 1703), niin tapahtui se silloisen, talonpoikaiston keskuudessa vallinneen ikivanhan raudanvalmistuksen pohjalla. Siitä kerrotaan Petroskoin perustamista koskevassa käsikirjoituksessa 1600-luvun loppuvuosilta seuraavaa:
Aunuksen kihlakunnassa (joka oli varsin laajalle Äänisen ympäristöseuduille ulottuva hallintoalue) hankkivat talonpojat «vuorisilta mailta, järvistä veden alta sekä suosammalten, liejun ja ohuen mudan peittämistä paikoista rautamalmia, ja kuljettavat sitä omiin ja toisten asuntoihin ja kyliin. Sitten ne, joilla on paljeuunit, sulattavat takkirautaa, josta pajoissansa tekevät rautaa ja siitä tuotteita. Valmistettu rauta ja tuotteet myydään mukiinmenevästä hinnasta sekä ympäristökylissä että kaupungeissa ja kylissä ja suurilla markkinoilla.»
Edelleen osotetaan käsikirjoituksessa, että tätä tuotantoa harjoitettiin ainoastaan n.s. «Lapin pogostoissa» s.o. karjalaisissa kunnissa, joita asiakirjassa luetellaan seuraavat: Seletski, Semtshserski, Lindoserski, Jangoserski, Soldosero, Jushtosero, Harlamova selga, Porosero. — Petroskoin sulattimoon saatiin rautamalmia asiakirjan mukaan «Sund-, Päl-, Noidomo-, Lintu-, Lohma- ym. järvistä.»
Paitsi raudan valmistusta, harjoitettiin 1600-luvulla myös (Tulvojassa) kuparin hankintaa ja kuparituotteiden valmistusta. V. 1787 laski prof. Oseretkovski Karjalan matkakertomuksessaan, että siihen mennessä oli Petroskoin kihlakunnassa löydetty kaikkiaan 17 vanhaa hopea- ja lyijykaivospaikkaa, kuparikaivantoja 133, rautapaikkoja 164, Aunuksen kihlakunnassa rautapaikkoja 10, Poventsan kihlakunnassa kulta- ja hopeapaikkoja 17, kuparipaikkoja 327, rautapaikkoja 40, Medvestrovskissa hopeapaikkoja 11, — Sama retkeilijä kertoo muuten talonpoikain Tiudiassa ja Pyhäjärvellä edelleenkin valmistaneen suohölmästä rautaa jopa terästäkin.
Kaikkein uusin aika on näihin Karjalan metallirikkauksiin liittänyt vielä valtavat mineraali- eli kivennäisvarat, arvokkaat kivilajit, kuten marmorin, maasälvän, diabaasin ym. sekä sellaiset tärkeät teollisuuden metalli-raaka-aineet kuin Hiipinän apatiitin jne. Kaikkien näiden tuotannon on sosialistinen rakennustyömme pannut valtavaan käyntiin.
Puutavaran hankinta
Mutta, kuten jo eräästä viittauksesta näimme, kuuluu metalli- ja mineraalirikkauksien ohella jo vanhastaan varsinkin metsän puu meidän maamme perusraaka-aineisiin. Sitä eksploateerattiin jo aikaisemminkin. Mutta varsinkin Pietari I:sen aikainen Venäjän kauppapääoman paisuminen ja Karjalalle läheisen Pietarin kaupungin perustaminen sai liikkeelle raudan ohella myöskin puutavaran joukkotuotannon markkinoita varten. Laivarakennustoiminta ja rakennusmateriaalien hankinta Pietaria varten, — siinä ne tarkoitusperät, joita sen ajan puutavaraliike palveli, ellemme ota huomioon rautaruukkien (ja Vienanmeren rannoilla olleiden suolakeittämöiden) kuluttamaa valtavaa polttopuumäärää.
Ylempänä mainitussa Oseretkovskin matkakertomuksessa mainitaan Aunuksen kihlakunnassa v. 1785 olleen, paitsi Olonkajoen latvoilla ja Tulemajärvellä olevia rautaruukkeja, myös 12 vesivoimalla käypää sahaa ja epälukuisia hiilenpolttimoita. Aunukselaiset kauppiaat kuljettivat Pietariin summakaupalla lautoja, hiiliä jne. Syvärillä oli käynnissä mitä vilkkain liike, kertoo professori Oseretkovski: Oli puutavaraliikkeitä, sahoja, myllyjä, laivaveistämöitä, kalastuspaikkoja ym. Petroskoinkin kihlakunnan kauppiaat kävivät tuohon aikaan suurta kauppaa, vieden Pietariin lautoja, tervaa, tuohitervaa, Petroskoin rautavalimon tuotteita, Tiudian marmoria, kalaa, rasvaa, lintuja, turkiksia jne.
Paitsi Aunuksen ja Petroskoin kihlakunnissa oli puutavaraliike jo 1700-luvtilla käynnissä Poventsan (Kemin) kihlakunnassakin. Täälläkin oli, Valkeaanmereen laskevien jokien suissa, vesisahoja. Niiden tuotteita vietiin jo tällöin ulkomaille.
Kun kapitalismi juurtui Karjalassa 1800-luvun lopulla, kehittyi se pääasiassa, — kuten Suomessakin, — puutavarakapitalismina. Venäjän rauta-, teräs- ja kivihiiliteollisuuden paisuminen Uralilla ja Donilla lopetti tykkänään Karjalan rautatuotannon. Mitä mineraalirikkauksiimme tulee, ei kapitalismi ehtinyt päästä niiden käyttöön asti. Eikä se myös kehittänyt kalastusta ym. Karjalan vanhoja huomattavia tuotantoaloja suurteollisuustuotannoksi. Kaikilla niillä aloilla jäi teollisuustuotannon käyntiinpano tykkänään meidän sosialistisen rakennustyömme tehtäväksi.
Puutavaraliikkeen alalla ei kapitalismi kuitenkaan päässyt ensimäistä puolijalostusta, sahateollisuutta, pitemmälle. Mutta alottamalla sen, antoi kapitalismi jo kuitenkin vissin pohjan sille valtavalle paisumiselle ja kehitykselle, minkä tällä alalla havaitsemme neuvostovallan aikana. Kapitalismi pani koko Karjalassa puutavaran pakkauksen, uiton ja sahauksen entiseen verraten valtavaan käyntiin. Aunuksen, Petroskoin ja Poventsan kihlakuntain metsistä otettiin näet tsarismin loppuaikoina jo muutamia miljoonia kuutiometrejä puuta vuosittain.
Puutavarakaupassa Aunuksen ja Petroskoin kihlakunnissa näyttelivät tsaarivallan loppuaikoina pääosaa hirret, propsit, hiomapuut ja halot, mitkä vietiin pääasiassa Pietarin markkinoille. Keski- ja Etelä-Karjalassa oli tällöin, paitsi pieniä kotitarvesahoja, kylläkin 6 sahalaitosta, mutta kaikki ne olivat mitättömän pieniä ja vanhanaikaisia. Sen sijaan kehittyi Valkeanmeren sahateollisuus eksporttisahaukseksi. Siellä muuten ensin alkoi Karjalan sahojen nykyaikaistuttaminen (ensimmäinen höyrysaha Sorokassa 1860-luvulla). Valkeanmeren sahoja oli 8 ja veivät ne vuosittain ulkomaille 70,000 standarttia sahatavaraa.
Onegan tehdasta lukuunottamatta, joksi Petroskoin rautaruukki 1800-luvulla muuttui oli tehdasteollisuus Karjalassa tsaarinaikana kovin vähäpätöistä. Paitsi puutavaraliikkeen alalle, sijoittautui pääoma täällä etupäässä kauppaliikkeeseen, vilja-, kala- ym. kauppaan, josta myöhemmin puhumme. Karjalan suurien tuotantomahdollisuuksien käyttö jäi pääasiassa vasta Neuvostovallan tehtäväksi.
VÄESTÖ- JA KANSALLISUUSSUHTEET
Karjalan neuvostotasavallan raja Suomea vastaan on nykyisessä muodossaan peräisin pääasiassa n.s. Stolbovan rauhasta, jonka Venäjä ja Ruotsi tekivät v. 1617. Karjalan muut rajat ovat asetetut Karjalan Työkansan Kommuunin perustamisessa v. 1920, jälkeenpäin tehtyine muutoksineen, joista suurimmat olivat Poventsan ja Puutosin kihlakuntain liittäminen Karjalan Kommuuniin (v. 1922).
Tällä Karjalan tasavallan alueella elää nykyisin kolme kansallisuutta, venäläinen, karjalais-suomalainen ja vepsäläinen (venäläisiä vuoden 1930 tietojen mukaan 58,9 %, karjalais-suomalaisia 37,0 %, vepsäläisiä 2,9 % ja muita 1,2 %).
Kuten edellisestä selvisi, asui ja eli täällä alkuperäisin, novgorodilaisen asutuksen alkaessa tänne levitä 1,000 vuotta sitten, pääasiassa karjalainen heimo (jota vanhimmassa säilyneessä novgorodilaisessa ajan tiedossa vuodelta 1143 sanotaan «Korjelaksi» ja aikaisemmissa skandinavisissa lähteissä «Kiriolaksi»).
Mutta oli täällä muitakin heimoja: Solovetin luostarin asiakirjoissa kerrotaan vielä 1400-luvun alussa Valkeanmeren rannoilla asustaneen: «Suomn puolelta tulleet «kajaanilaiset» ja lisäksi «muurmannilaiset» (norjalaiset) Vienanmeren pohjoisrannikoilla; «ishoralaiset» (karjalaiset) länsi- ja lounaisrannikoilla; heistä itään «tshuudit» (vepsäläiset), lappalaiset, syrjäänit ja samojedit.
Äänisen itärannalla sijainneen Muromin luostarin asiakirjain mukaan eli siellä, paitsi «tshuudeja», myös lappalaisia ja samojedeja, jotka — molemmat viimemainitut — 1300-luvulla «poistuivat Äänisen rannoilta Jäämeren seuduille.»
Lappalaisten oloa Etelä-Karjalassa kuvaa mm. aikaisemmin mainittu nimitys «Lapin pogostat» ja Lapin kielessä säilynyt sana «karjele», joka siellä on merkinnyt <vihollista» (selvä merkki muuten siitä, että karjalaiset aikoinaan ryöstivät ja verottivat lappalaisia kuten novgorodilaiset heitä itseään). Samoin muistuttavat lappalaisista monet muut vieläkin säilyneet paikannimet.
Karjalaiset (ja vepsäläiset) ovat Karjalassa (Laatokan kannaksella, Laatokan ympäristöllä, Äänisellä ja Vaikealla merellä) olleet ilmeisesti jo ensimmäisen vuosituhannen puolimaissa. 300-luvulla alkaneet n.s. «kansainvaellukset» ja lähinnä slaavilaisten heimojen tunkeutuminen Luoteis-Venäjälle pakotti näet suomensukuiset heimot näihin aikoihin yleensä siirtymään pohjoisemmaksi ja syrjemmäksi aikaisemmin asumiltaan (Oka- ja Väinä-jokien) seuduilta.
Mutta ikivanha on venäläinenkin asutus Karjalassa. Novgorodilaisten pysyviä asutuksia (feodaliherrain eli bojarien linnapaikkoja) ilmeni Etelä-Karjalassa ainakin jo 1000-luvulla. Ensimäinen luostari perustettiin Aunukseen 1100-luvulla. Ja koko «Äänisen ympäristön» vakituinen vero määrättiin jo samalla sataluvulla. Edelleen karjalaiset (nimittäin nähtävästi se osa heistä, jota sanottiin «ljudilaisiksi») kastettiin kristinuskoon jo v. 1227.
Kaikki nämä seikat osottavat, että Etelä-Karjalassa oli jo 1000-, 1100-luvulla juurtunut feodalismi ja novgorodilainen bojari-, kauppias- ja pappisasutus, jonka alku oli tietenkin hyvän joukon aikaisempi. Valkeanmeren rannikoille taas oli Novgorodin valta juurtunut jo ainakin 1000-luvulla.
Läänitystilojen ja luostarien levitessä Laatokan ympäristömailla joutuivat karjalaiset maaorjuuteen. Mutta Sisä-Karjalan synkkiin erämaihin ei maaorjuus ulottunut. Siellä saivat karjalaiset suurin piirtein elää omissa heimovallan ajoilta perityissä oloissaan. Tästä on muuten parhaana todistuksena Kalevalan runojen säilyminen Repolan-Uhtuan perukoilla. Sillä maaorja ei olisi tietenkään voinut säilyttää ja viljellä sellaista heimovallan sankarirtinoutta. Se saattoi säilyä ainoastaan erämaitten enemmän tai vähemmän vapaissa, patriarkalisten suurperheitten muinaisaikaisissa oloissa. Muuten on merkillepantavaa, että kun Etelä- ja Keski-Karjalan kunnat Petroskoin rautaruukin perustamisen yhteydessä kiinnitettiin sanotun ruukin alustalaisiksi, niin repolalaiset eivät siihenkään osallistuneet, vaan pääsivät rahamaksulla. Samoin olivat uhtualaiset niihin aikoihin Solovetin luostarin alustalaisuuden ulkopuolella.
Erämaitten asuttaminen
Tänne taholle, äärettömiin, silloin vielä asumattomiin Sisä-Karjalan erämaihin suuntautui vasta 1100-, 1200-, 1300-luvuilla karjalainen siirtolaisuus. Karjalan kannaksen ja Laatokan rantamien tultua kovin sorretuiksi läänitysalueiksi, pakeni väestö metsiin. Mutta tähän muuttoliikkeeseen vaikutti myös, — ja pääasiassa — karjalaisten oloissa tapahtuneet muut muutokset, muutokset tuotantotavassa.
Kalastuksen, metsästyksen, turkisten hankinnan yms. heimovallan aikaisen tuotantotoiminnan tilalle oli yhä enemmän tullut maanviljelys (kaskenpolton muodossa) ja karjanpito. Se vaati laajoja metsäalueita ja teki samalla mahdolliseksi erämaan asutuksen kaukana heimon vanhoilta elantomailta ja pesäpaikoilta. Kaskiviljelys hajoitti ennen yhtenäiset suvut laajoille erämaanalueille kaskiviljekula, Kiimasjärvi, Leasjärvi, Pismala, Jyskyjärvi, Suopasalmi, Paapajärvi, Piepäjärvi, Usmana, Kemi, Suiku. Tietenkin ovat nämä asutukset hyvän joukon 1500-lukua vanhemmat. Ne ovat ikivanhan kauppatien varrella. Toinen karjalaisten kauppatie niihin aikoihin kulki Saimaan vesistöjä myöten pohjoiseen, siellä aina Pohjanlahden perukoille asti.
Täten sai Sisä-Karjala karjalaisen asutuksensa. Vuoden 1550 paikkeilla mainitaan karjalaiskylien ulottuneen Kemijoelle asti, jolloin luetellaan seuraavat kylät: Tuulijärvi, Kolvaisjärvi, Repola, Roukkula, Kiimasjärvi, Leasjärvi, Rismala, Jyskyjärvi, Suopasalmi, Paapajärvi, Piepajärvi, Usmana, Kemi, Suiku. Tietenkin ovat nämä asutukset hyvän joukon 1500-lukua vanhemmat.
Mitä tulee Vienan Karjalaan, oli siellä venäläinen asutus koko ajan ollut varsin vähälukuinen Solovetin luostarin perustamiseen asti (1400-luvun alussa). Varsinaisesti alkaa venäläinen asutus levitä Valkeanmeren rannikoilla vasta tämän luostarivallan ajoista ja sen toimesta. Se näet tarvitsi suuriin rakennus- ym. töihinsä sekä suolankeittoon paljon työvoimaa, jota paikallisten maaorjien lisäksi tuotiin Venäjältä (nekin tietenkin maaorjia). 1600-luvun alkupuolella olivat täällä tärkeimmät venäläiset asutukset Varsugan, Kierretin, Suijun, Uijun, Suman, Koleshman, Njuhtsan ja Uneshman jokien suissa. Useimmat näistä olivat syntyneet luostarin toimesta maaorjien siirtolaisasutuksina (suolankeitto- ja kalastusasemina).
Näin sai Karjala sen asutuksen, mikä sillä on ollut myöhempinäkin aikoina.
Lisäksi mainittakoon karjalaisista, että Stolbovan rauhanteossa (1617) asetetun Venäjän-Ruotsin rajan länsipuolelle jäi loppujen lopuksi karjalaista väestöä vähän (Sitä on siellä vieläkin joku määrä Suomen rajapitäjissä, Salmissa, Suojärvellä, Suistamossa ja Impilahdella). Samassa rauhanteossa joutui Käkisalmen lääni ikivanhoine karjalaisväestöinensä Ruotsin haltuun. Kun tässä läänissä nyt pantiin käyntiin mitä julmin sortopolitiikka, ja samalla alettiin levittää luterinuskoa kreikkalaiskatolisen karjalaisväestön keskuuteen, pakeni karjalaisväestö sieltä pois melkein tykkänään. Se siirtyi (varsinkin vuosien 1656-57 sodan aikana) Venäjälle Tverin ja Novgorodin lääneihin, jolloin niiden alueiden nykyinen karjalaisasutus muodostui. Osaksi on kyllä näillä alueilla oleva karjalaisväestö muodostunut Karjalastakin sinne (maaorjina) siirretyistä.
Karjalaiset olivat siis erillinen heimo, josta kehittyi viimein yhtenäisen asutusalueen omaava kansallisuus. Se on tosin kaikista suomensukuisista kansallisuuksista kielellisesti jne. läheisin sille kansalle, joka samaan aikaan (1100-1400-luvuilla) Suomessa syntyi sinne siirtyneistä suomensukuisista heimoista. Mutta karjalaisilla on kuitenkin omat erikoiset, historiallisesti kehittyneet kansallisuuspiirteensä. Senpä vuoksi Neuvostovalta toteutti siihen nähden leniniläistä kansallisuuspolitiikkaa, joka turvaa kansojen itsemääräysoikeuden, ja toteutti Karjalan kansallisen neuvostotasavallan.
Muinaiset yhteiskuntaolot ja uskonto
Suomen porvarillinen «historiankirjoitus» on, — laihoilla ja epävarmoilla ainehistoilla, — koettanut «kansallishengen nostattamiseksi» loihtia esiin jonkinlaista «suuruutta ja loistoa» karjalaisten (kuten muidenkin suomensukuisten heimojen) muinaisuuteen. Ne ovat tarkoitusperiensä saavuttamiseksi käsitelleet historiaa kokolailla «rohkeasti». Seuraavassa muutamia niiden väitteistä:
Karjalaisilla kerrotaan olleen mahtavan itsenäisyyden ajan, jolloin ne kuninkaittensa johdolla hallitsivat koko ääretöntä pohjolaa, kävivät kauppaa, kehittivät maillansa yksityismaanomistuksen jne. Sellaiset väitteet ovat joko pötyä tai saavat lähemmin tarkastaen aivan toisenlaisen valaistuksen kuin mitä porvarillinen historiankirjoitus niille antaa.
Edellisestä on jo selvinnyt, miten karjalaisilta jo aikaisin meni heimoitsenäisyys, ja miten Novgorodin feodalinen valta juurtui Laatokan ympärystöillä. Se ei ollut mitään eri valtojen välistä «sopimussuhdetta», kuten on koetettu väittää, vaan samanlainen feodalistinen riisto- ja sortojärjestelmä kuin Länsi-Europassakin, huolimatta siitä, että Novgorod oli «demokratinen kauppakaupunki-tasavalta». Itseasiassa se oli Novgorodin kauppias-sotilaitten valta, jonka takana olivat kauppapääomia omistavat miljonäärit, ja joka valta-alueillansa esiintyi ylimpänä feodaaliherrana.
Tov. Pokrovski sanookin Venäjän historiassaan: «XVII vuosisataan asti, jolloin Venäjän feodalismi lopullisesti likvidoitiin vanhimmassa muodossaan, muodostivat feodaliset suhteet sen pohjan, jolla kohosivat kummatkin ylikerrokset — sekä kaupunkivalta että Moskovan tsaarien valta, ja Herra Suur-Novgorod (kuten kaupunki itseään nimitti) ja sen onnellinen kilpailija, Moskovan suuriruhtinas, hallitsivat, ei oikeudettomuudessaan yhtäläisten alamaisten harmaata laumaa, vaan suurten ja pienten bojarikartanoitten kirjavaa feodalista maailmaa, joista jokaisessa bojarikartanossa istui oma pikku hallitsijansa, joka pohjoisen Rusjin metsien ja soitten takana kykeni puolustamaan itsenäisyyttään yhtä hyvin kuin hänen läntinen toverinsa (ritarit) linnansa seinien suojassa».
Tällaisten bojarien läänitysrahvaaksi («smerdoiksi», kuten silloin sanottiin), muuttuivat karjalaiset heimot rintamailla jo hyvin aikaisin. Heidän Vuoksenvirran saarissa, Sortavalan tienoilla ym. olleet heimolinnansa sortuivat. Sitä ennen ei heidän heimovaltansa ehtinyt vielä kehittyä sukuylimystön luokkavallaksi, feodalikuninkuudesta puhumattakaan. Sillä kehitysasteella, millä he olivat, ei ollut vielä yhteiskunnallisia luokkia, vaan vallitsi heimon eri sukuryhmien keskuudessa vissi oikeuksien ja velvollisuuksien tasa-arvoisuus. Heimo- ja sukupäälliköt sukuryhmineen eivät vielä muodostaneet riistävää ja sortavaa yläluokkaa, vaikka johtivatkin jo sukuryhmiään niin suurella arvovallalla, että kuoltuaan kohosivat «jumalallisiksi sankareiksi» joista Kalevala puhuu.
Maanomistussuhteet
Mitä taas yksityismaanomistukseen tulee, ei sitä karjalaisilla ollut milloinkaan. Heimovallan aikana vallinnut sukujärjestö ja -talous hajosivat ja hävisivät kaskiviljelyskauteen siirryttäessä, jolloin liikkuvan sukujärjestön asemasta tultiin kyläasutukseen. Lisättäköön, että sen häviötä edisti myös n.s. kauppametsästys s.o. turkisten hankinta novgorodilaisille. Se oli näet vain yksityisten heimomiesten työtä, ei enää sukuryhmien yhteisyrityksiä. Kaskiviljelystä niinikään harjoitettiin myös vain yksityisinä perheinä tai perheryhminä, ei suvuttain kuten kaikki heimotalouden aikaiset tuotanto- ym. toiminnat olivat tapahtuneet. Sukutalouden tilalle tuli nyt siis yksityinen perhetalous ja vähäiset kylät. Heimovallan tilalle tuli alueellinen kihlakunta keskuksineen, jonne määräaikoina kokoonnuttiin palvelemaan vanhoja sukujumalia, pidettiin markkinoita ja suoritettiin veronmaksuja. Myöhemmin tuli näistä kihlakuntakeskuksista «pogostoja» ja «volosteja».
Jo kauppametsästyksen aikana jakaantui metsästysalueitten hallinta yksityisten heimomiesten kesken, johon nyt tuli vielä lisäksi kaskiviljelysten hallinta. Mutta maan yksityisomistusta ei silloin ollut, ainoastaan käyttöhallinta. Kaskiperheet suurenivat muuten sangen nopeasti hyvin kaskisatojen nojalla (saatiin 100 jyvää ja enemmänkin). Perhe kasvoi suurperheeksi ja suurtaloudeksi, missä ei ollut tuskin mitään yksityisomistusta, puhumattakaan maan yksityisomistuksesta. Kun suurperhe ja suurtalous hajosi kyläksi, niin täten muodostunut kylätalous oli yhteisomistuksellista kyläyhteisötaloutta, jolloin edelleenkin yhdessä viljeltiin peltoja jne. Kyläyhteisön muodostuminen tapahtui siis täällä samalla luonnollisella tavalla kuin muillakin kansoilla (esim. Suomessa), — eikä millään tsaarittaren käskykirjeellä, kuten Suomen porvarikirjailijat väittävät karjalaisen kyläyhteisön muodostuneen 1700-luvulla.
Sama väärinkäsitys kuin suomalaisilla porvarikirjailijoilla, oli aikoinaan vallassa Venäjälläkin, missä luultiin kyläyhteisön syntyneen ylimystön toimenpiteillä 1500-, 1600-luvuilla. Kuitenkin oli täällä, kuten muuallakin, asianlaita se, että kyläyhteisö oli suoranainen, heimotalouden yhteisomistuksellinen jatko uusissa tuotanto-oloissa. Feodalinen yläluokka anasti verotuksen yhtaikaisesti koko kylältä sellaisenaan, koska se oli sille edullista. Ja tämän vuoksi jatkoi se “kyläyhteisöjärjestelmän pystyssäpitämistä senkin jälkeen, kun rahvaan siirtyilevä polttoviljelys oli jo vähitellen muuttunut kiinteäksi peltoviljelykseksi.
Mainitut karjalaiset suurperheet ja niiden piirit olivat muuten niin isoja, että yhdessä «pirtin nurkassa» asuvat voivat mennä naimisiin toisessa nurkassa asuvien kanssa. Sellaisia suurperheitä on säilynyt lähelle meidän aikojamme. Sitäpaitsi samannimisyys eräitten karjalaiskylien kaikilla taloilla osottaa näiden kylien muodostuneen yhdestä ainoasta kaskiperheestä. Suurperheet olivat patriarkalisia laitoksia missä korkein valta kuului suurperheen päämiehelle, «ukolle» (väliin myös «akalle», kuten Kalevala kertoo «Pohjolan akasta harvahampaasta»).
Muuten tapaa vielä tänäkin päivänä Karjalassa pienempiä kyliä, jossa starikat kertovat heidän kylänsä synnystä sen emäkylästä, jolloin siirtokylän muodostumisen aiheutti uusien kaskimaiden valtaaminen ja tilanahtaus emäkylän polttoviljelysalueilla.
Näinä muinaisina kaskiviljelysoloihin siirtymisaikoina juurtuivat karjalaisten keskuudessa ne tuotannolliset ja yhteiskurinalliset suhteet, asutus, uskonnolliset käsitykset ja tavat, jotka sitten pysyivät enemmän tai vähemmän muuttumattomina vuosisadat ja joista eräät jätteet ovat säilyneet meidän aikoihimme asti.
Heimouskonto
Muinaissuomalaisten heimojen uskonto oli alkujaan suku- ja heimopäälliköitten vainajapalvelusta lepytysuhreineen, peijaisineen jne. Miten jumalat syntyivät, siitä on kuvaus muinaissuomalaisten ja karjalaisten kasvitarhanjumalasta, Egräästä eli Ägräästä. Samanniminen ikivanha karjalaissuku oli Laatokan ja Suomenlanden välisellä Karjalan kannaksella. Sen kantaisänä ja jumalana pidettiin kaikesta päättäen «Ägrästä», josta suku sai nimensä. Suvun nimi ja jumala tulivat sitten, suvun noustessa huomattavaan asemaan, koko heimon yhteiseksi. Uudenajan alussa (1500-luvulla) mainitseekin Turun piispa Agricola Ägrään yhtenä karjalaisten muinaisista maanviljelysjumalista: «Egres hernet, pavut, naurit loi, kaalit, hamput edestoi». Ilmeisesti oli noiden tarha- ja peltokasvien viljely ensin juurtunut äyrämöläissuvun keskuudessa ja sieltäkäsin levinnyt laajemmalle, koskapa niiden suojelusjumalaksi muodostui Egräs.
Tärkein jumala aikaisemmalla metsästys-kalastuskaudella näyttää suomensukuisilla heimoilla olleen Ilmarinen, alkujaan nähtävästi ilmain s.o. säitten jumala. (Piispa Agricolan jumalainluettelossa Ilmarinen oli «tuulen ja matkamiesten» jumala, sittemmin Kalevalassa «takoja iänikuinen, taivaankannen kalkuttaja»). Sitä mukaa kuitenkin kun siirryttiin kaskenpolttokauteen, tuli kaikille suomensukuisille länsiheimoille pääjumalaksi patriarkalinen «Ukko» (lisänimiltä Äijä, Pitkänen, Isäinen). Hän oli maanviljelyksen ja ukkosen jumala, jota tärkeimpinä maanviljelysaikoina palveltiin härkä- ja lammasuhreilla. Tänäkin päivänä esim. suomen- ja karjalankielissä sanotaan salama-ilmiötä jyrinöineen «ukkoseksi» (myöskin kirjakielessä, joka yleensäkin on säilyttänyt joukon tällaisia muinaisaikaisia «kivettymiä»).
Näihin Ukon uhripäiviin sijoitti sitten kirkko Petron- ja Iljan päivänsä, jotka ovat Neuvostovallan aikoihin asti olleet karjalaisrahvaan suurimmat proasnikat. Muuten ei ole vielä monta vuotta, kun Karjalan syrjäkylissä tehtiin lammasuhreja, ja tänäkin päivänä vielä juovat starikat jossain paikoin «voassia Iljanpäivänä» «vuodentuloa hyväksi» (sama kuin «Ukonmalja» muinaisissa Ukon uhrimenoissa).
Paitsi lukuisia eriasteisia jumalia, oli suomensukuisten heimojen käsityksen mukaan omat «henkensä» metsällä, puilla, vedellä ym. vieläpä karhullakin. Näitä «henkiä» piti lahjoa, loitsia, jopa pelotellakin. Jätteenä tästä «henki- ja varjo-olentojen» uskomisesta ovat vieläkin ne «vetehiset», «metsähiset» ym. mitä joissakin karjalaisissa syrjäkylissä vanhemmat ihmiset uskovat tänäkin päivänä.
Loitsut, uhrilaulut, jumala- ja sankaritarusto paisui laajaksi lauluainehistoksi heimovallan viimeisenä patriarkalisena kautena ja säilyi sitten kaukaisimman erämaankolkan patriarkalisissa oloissa kautta vuosisatojen, muuttuen tietenkin näiden olojen mukaisesti. Täten muodostuivat ne Kalevalan runot, jotka 1800-luvun alkupuolella kerättiin Uhtualta.
Kuten mainittu, on syrjäseutujen karjalaisella vanhemmalla polvella säilynyt näitä muinaisaikojen henkisiä peruja näihin asti. Niitä on säilynyt heimouskonnon jätteitä, häätapoja, taikomismenoja tauteja vastaan, «karjan kiertäminen» karhua vastaan keväällä loitsumenoinensa, luonnonilmiöitten muinaisaikaiset selitykset jne. Uskonnonvastaisessa taistelussa on tänäkin päivänä syrjäkylissä otettava huomioon tämä muinaisuuden perintö, joka karjalaisten keskuudessa on ollut voimakkaampi kuin kirkon vaikutus.
Lauri Letonmäki
“Karjalan historia”
Valtion kustannusliike Kirja, Leningradin osasto, 1931
Marxismi-Leninismi 