Porvarillinen filosofia barrikadeilla (1959)

Tieteellisyyden naamio

Tämän tästä astuu porvariston leirissä esiin urhoja, jotka uhkaavat ”riisua lopullisesti tieteellisyyden naamion” marxilaisuudelta. Me puolestamme emme uhkaile riisua pois tieteellisyyden naamiota porvarilliselta muotifilosofialta. Meistä on paljon hauskempaa katsella päältä, kun se riisuu itse itsensä ja sitten ilkialastomana pieksee itseään omalla järjen- ja tieteenvastaisella puolueviisaudellaan.

Ennen kuin ryhdyn tätä puolueviisautta selostamaan haluaisin palauttaa mieleen terveellisen neuvon, jonka Lenin antoi oikeasta suhtautumisesta porvarillisten professorien ja erittäinkin filosofian professorien opetuksiin. Nämä professorit saattavat kirjoittaa varsin arvokkaita teoksia tieteen erikoisaloilta, mutta filosofiasta puheen ollen ei pidä uskoa kehenkään heistä, ei ainoaankaan sanaan. Porvarilliset taloustieteen professorit pystyvät saamaan aikaan hyvinkin arvokkaita erikoistutkimuksia, mutta heidän ainoaankaan sanaansa ei ole luottamista, silloin kun puhutaan taloustieteen yleisestä teoriasta, sillä tämäkin on puoluetiede nykyisessä yhteiskunnassa. ”Suurin piirtein eivät taloustieteen professorit ole mitään muuta kuin kapitalistiluokan oppineita käskyläisiä ja filosofian professorit — teologien oppineita käskyläisiä”. (Materialismi ja empiriokritisismi.)

Tuo kuulostaa hyvin armottomalta, mutta ympärillemme katsellessamme huomaamme, ettei siinä ole liioittelua. Kuinka aiheellista Leninin suosittelema epäluuloisuus porvarillisten tiedemiesten ”puolueettomuutta” kohtaan meidänkin oloissamme on, siitä tulee pian vakuuttuneeksi vaikkapa vain selailemalla Isoa Tietosanakirjaa. Kun korkeasti oppinut filosofian professori ilmoittaa siinä meille, että ”materialisti on karkea aineellisuuden palvoja” ja että kommunismi ”ei hylkää ainoastaan kapitalismia, vaan myös . . . kansallisuuden, isänmaallisuuden, vieläpä valtionkin”, tai kun vähintään yhtä korkeasti oppinut historian professori uskottelee valkoisten v. 1918 taistelleen ”Suomen itsenäisyyden” puolesta, leimaa Suomen Punaisen Kaartin huligaaneiksi ja valehtelee kansalaissodan taisteluiden jälkeen teloitettujen punaisten vankien lukumäärän kymmenen kertaa todellista pienemmäksi, on siinäkin jo ensi aluksi kuvaa tuon niin sanotun tieteen niin sanotusta puolueettomuudesta. Ja aivan kouluesimerkkinä nykyisin muodissa olevasta ”tieteellisyydestä” on pidettävä niitä tunnetun suomalaisen professorin tutkimuksia, joiden valossa Kalevalan runot olivat syntyneet ensin ”Kanta-Suomessa”, sitten Itä-Karjalassa ja sitten jälleen ”Kanta-Suomessa” — aina sen mukaan, miten Suur-Suomen kurssi kulloinkin heilahteli.

Emme väitä, että matematiikka ja luonnontieteet olisivat sellaisinaan puoluetieteitä ja että siis olisi esim. kokoomuslaista kemiaa tai kommunistista fysiikkaa. Mutta maailmankatsomukselliset johtopäätökset, joita porvarilliset professorit näidenkin tieteiden saavutuksista tekevät, näkyvät useimmiten olevan taantumuksellista puoluefilosofiaa. Tuorein ja varsin tyypillinen esimerkki tästä on atomitutkimus. Niin kauan kuin fyysikko pysyy fyysikkona, kun hän tyytyy tutkimaan itseään atomia, siis materiaa ja sen ominaisuuksia, ei puolueellisuudesta voida puhua. Mutta kun hän tai jokin filosofian professori pillastuu julistamaan, että materiaa ei ole olemassakaan, kun hän alkaa haastella atomien henkisyydestä ja materialismin perusteiden romahduksesta, silloin ei kysymys ole muusta kuin mielivaltaisista väittämistä, vapaasti runoilluista ”taivaallisista tarinoista”, toiveajattelusta. Edessämme ei enää ole tiedemies, vaan saarnamies, ”teologien oppinut käskyläinen”.

Puoluetieteeksi muodostuvat nykyisessä yhteiskunnassa varsinaiset yhteiskuntatieteet — kansantaloustiede, sosiologia, valtio-oppi jne. — sekä myöskin filosofia. Nämä tieteet koskevat niin välittömästi keskenään taistelevien yhteiskuntaluokkien suoraan vastakkaisia etuja, että parhaimmankin tasapainotaiturin on ajan pitkään mahdoton pysytellä kultaisella keskitiellä kallistumatta puoleen tai toiseen. Virallisia tiede- ja oppilaitoksia hallitseva suurporvaristo luokkavaltioineen myöntää kansalaisoikeudet vain sellaiselle yhteiskuntatieteelle ja filosofialle, joka vastaa sen omia luokkapyyteitä. Tähän asiaintilaan on yhteiskuntatieteilijän ja filosofin tahtoen tai tahtomattaan alistuttava, ellei halua tulla kohdelluksi ”epäamerikkalaiseen toimintaan” syyllistyneenä, ”suomalaisen yhteiskunnan vihollisena”, ”kapinakiihottajana”, ”perkeleen liittolaisena” jne.

Emme tietenkään pyri leimaamaan jokaista porvarillista maailmankatsomusta esittävää henkilöä nahkansa myyneeksi heittiöksi, taantumuksen tietoiseksi palkkarengiksi. Kysymys on aina vain noiden katsomusten objektiivisesta merkityksestä, kokonaan riippumatta niiden esittäjien henkilökohtaisesta hyvyydestä tai pahuudesta. Ja että nimenomaan marxilaisuus osaa tehdä eron ihmisten ja asiain välillä, siitä on itse Karl Marx antanut hyvän esimerkin huomauttaessaan Pääomansa esipuheessa, että vaikka hän ei kuvailekaan ruusunhohtoisin värein kapitalisteja ja suurmaanomistajia, kiinnostavat henkilöt häntä vain sikäli kuin he ovat tiettyjen luokkasuhteitten ja luokkaetujen edustajia, ja että hän ei suinkaan halua tehdä yksityistä henkilöä vastuunalaiseksi olosuhteista, joiden luomuksena hän yhteiskunnallisesti pysyy. — Emme unohda myöskään sitä usein havaitsemaamme tosiasiaa, että porvarillisen maailmankatsomuksen omaksuminen on monelle rehelliselle totuudenetsijälle merkinnyt tiettyä kehitysvaihetta, ”taakse jäänyttä elämää”.

Kysyttäneen, kannattaako meikäläisen yleensäkään tuhlata kallista aikaansa porvarillisen filosofian tutkimiseen. Kysymys olisi oikeutettu siinä tapauksessa, jos porvarillista maailmankatsomusta tyydyttäisiin levittämään varsinaisten riistäjäluokkien keskuuteen. Meikäläistä liikuttaa vähän se, millaisella hengenravinnolla kapitalistit ja suurmaanomistajat haluavat itseään ruokkia. Mutta meille ei ole yhdentekevää, mitä omien kättensä työllä eläjien nautittavaksi tarjotaan. Mielenkiintomme porvarillista filosofiaa kohtaan johtuukin yksinomaan siitä, että sitä tyrkytetään ”barrikadin” tälle puolen.

Meillä siis on tosiasiallista syytä tarkastella hieman tätä filosofista viisautta ja antaa sen paljastaa taantumuksellisuutensa. Ei ole tarpeellista syventyä sen oppijärjestelmien yksityiskohtaiseen kehittelyyn. Saamme aivan riittävän kuvan tutustumalla eräisiin sen tyypillisimpiin pääväittämiin ja näihin perustuviin, kansan keskuuteen levitettyihin ”elämänviisauksiin”.

Kun seuraavassa tulee puhe pääasiassa loogiseksi empirismiksi itseään nimittävästä porvarillisen kokemusfilosofian suunnasta sellaisena kuin se esiintyy prof. Eino Kailan teoksissa, johtuu tämä yksinomaan siitä, että juuri kailalaisuus on maamme virallisessa filosofian opetuksessa saanut valta-aseman ja että Kailan teoksista on ammennettu useimmat työläispiireihinkin levitetyt filosofiset ”elämänviisaudet”. Onko kailalaisuus taatusti ”oikeaa” loogista empirismiä, se ei meitä hituistakaan liikuta. Meille riittää, että se on tyypillistä porvarillista filosofiaa.

Monet muut, loogista empirismiä paljoa kuuluisammat ja mahtavammat filosofian suunnat saavat puolestamme olla rauhassa. Niinpä ei meillä käsittääkseni ole riittävää syytä puuttua ranskalaisen Sartren saarnaamaan eksistentialismiin, niin suurta kohua kuin eräät Sartren näytelmät ovat Suomessa aikoinaan aiheuttaneetkin. Sartren filosofia on liian eksoottista, runovoittoista ja ”katolilaista” menestyäkseen meidän karussa evankelis-luterilaisessa maassamme, jossa yksinpä uskontoakin istutetaan ihmisiin järjen voimalla — vaikka itse Luther on sanonut järkeä perkeleen morsiameksi.

Tutustuessamme hiukan loogisen empirismin kailalaiseen painokseen saamme samalla aivan riittävän kuvan porvarillisesta muotifilosofiasta yleensä, sillä kaikessa oleellisessa se on kaikkialla samaa.

Onko maailma olemassa?

Niin hassulta kuin tämä kysymys jokaisesta terveestä ihmisestä kuulostaakin, on meidän kuitenkin siitä aloitettava, sillä perustavinta porvarillisessa muotifilosofiassa on maailman aineellisen todellisuuden kieltäminen, sen julistaminen pelkäksi aistimukseksi, havainnoksi, kokemukseksi, mielikuvaksi, ajatusrakennelmaksi jne.

Yllättävintä tässä lienee, miksi juuri kapitalistiluokka suosii filosofiaa, joka kieltää todellisuuksien maailman ja sen mukana myöskin rahan ja maallisen tavaran olemassaolon. Tämä ihmeelliseltä näyttävä arvoitus on luonnollisesti selitettävissä: maailman todellisuuden tunnustaminen on riistäjäluokille hengenvaarallista. Tähän todellisuuteen sisältyy muuan kiistaton, mutta riistäjäluokille hyvin vastenmielinen seikka, nimittäin luonnossa ja yhteiskuntaelämässä vallitseva taukoamaton kehitys ja eteenpäin meno. Vanha, aikansa elänyt surkastuu, lahoaa ja kuolee, sen uumenista nousee uusi elämä, joka varttuu ja raivaa tiensä vastustamattomalla voimalla. Mutta sehän on kauheaa! Kapitalistiluokka ei aina kiellä professoreitaan tunnustamasta luonnossa vallitsevaa kehitystä, luonnonlakeja. Mutta auta armias, kun kysymys on yhteiskuntaelämästä! Siinä ei saa kerta kaikkiaan olla kehitystä, ei mitään vanhan kuolemista eikä uuden syntymistä, ei mitään lakeja, ei objektiivista totuutta. Kehitys on niinkuin se kehitetään, laki niinkuin se luetaan ja totuus sitä, mitä kapitalistiluokka haluaa totuudeksi nimitettävän. ”Porvaristo vaatii professoreiltaan taantumuksellisuutta”, sanoo Lenin. Kapitalistiluokka suosii subjektiivisen mielivallan filosofiaa, ”me teemme, mitä tahdomme”-filosofiaa, sellaista filosofiaa, jonka mukaan historian kulku voidaan pysähdyttää ja tarpeen vaatiessa rukata taaksepäin.

Tämä selittää, miksi juuri subjektiivinen idealismi erilaisine vivahteineen on saavuttanut armon ja suosion imperialistisen taantumuksen leirissä. Kapitalistit eivät menetä mitään siitä, että heidän professorinsa ja akateemikkonsa kieltävät aineellisen todellisuuden olemassaolon. Ase-, makkara- ja saippuatehtaat pyörivät, voitto-osingot virtaavat, konjakki ja viski kutkuttavat ihanasti kurkunpäätä olipa filosofia mikä tahansa. Mutta onhan se niin lohdullista ajatella, että tässä parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista ei asioilla ole mitään omaa menoaan, vaan että kaikki riippuu minusta, kaikki on vain Minun sankarillisen sieluni heijastusta!

Palaamme nyt varsinaiseen filosofiseen kysymykseen: onko tämä maailma todellakin olemassa? Olemme jo tehneet tuttavuutta subjektiivisen idealismin kantaisän, hurskaan piispa Berkeleyn ja sen hänen väitteensä kanssa, että omenaa ei ole olemassakaan, on vain maun, värin, hajun jne. aistimus ja mielikuva. Aistimuksella ei ole lähdettä eikä kohdetta luonnossa, se tulee suoraan Jumalasta ihmiseen.

Saksalaiset empiriokriitikot Mach ja Avenarius, joita vastaan Lenin väitteli kuolemattomassa teoksessaan ”Materialismi ja empiriokritisismi”, selittävät tunnustavansa luonnon olemassaolon. Mutta tuo ”tunnustaminen” meni lekkeripeliksi, koska siinä edellytettiin subjektin ja objektin ehdotonta erottamattomuutta. Objektia ei ole ilman subjektia, esineet ovat olemassa vain sikäli kuin jokin Minä on niitä näkemässä, kuulemassa, tuntemassa, haistamassa tai maistamassa. Tuollainen ”olemassaolo” on yhtä kuin plus miinus nolla, samaa kuin olemattomuus. Jokainen täysijärkinen ihminen käsittää, että oliot, ympäristö, maailma ovat olemassa aistimisestamme, Minästämme ja yleensä ihmisestä riippumatta. Lenin totesi, että Mach ja Avenarius eivät olleet tuoneet mitään uutta — paitsi uusia sanoja — kaksi sataa vuotta aikaisemmin autuaasti kuolleen piispa Berkeleyn ajatuksiin. Loppujen lopuksi hekin aistivat vain omia aistimuksiaan.

Ken vaivautuu tutustumaan akateemikko Eino Kailan teoksiin, hän joutuu ihmettelemään miksi tällainen voiteen haaskaus, miksi tässä on tarvittu uudennimistä ”ismiä”, sillä mitään sanottavaa eroa ei Machin empiriokritisismin ja Kailan edustaman loogisen empirismin välillä ole. Tämän koulukunnan itävaltalaissyntyiset, nyttemmin englantilaistuneet ja amerikkalaistuneet päämiehet ovat empiriokriitikko Machin oppilaita, ja filosofisessa kirjallisuudessa heitä sanotaankin usein uusmachilaisiksi.

Kailakin puhuu paljon objektista, ympäristöstä, ulkomaailmasta, jopa fyysisestä todellisuudestakin. Mutta kun haluamme tietää, mitä se tuo fyysinen todellisuus oikeastaan on, saamme vastaukseksi, ”ettei se olekaan muuta kuin eräs kokemuksen aineksista suoritettu korkeanasteinen ‘looginen konstruktio’.” (Inhimillinen tieto, 1939, s. 53.)

Ja vielä toinen määritelmä:

”Loogisesti katsoen ‘fyysinen todellisuus’ on generellien implikaatioiden järjestelmä, joka sisältää eräitä kokemuksen invariansseja.” (Sama teos, s. 223.)

Kun nyt olemme uteliaita tietämään, mitä ne nuo ”generellit implikaatiot” merkitsevät, jotka ”loogisesti katsoen” ovat fyysistä todellisuutta, saamme selityksen:

”Generelli implikaatio on empiirisiä luonnonlakeja esittävien lauseiden kaava.” (Sama teos, s. 149.)

Lopputulokseksi jää, että fyysinen todellisuus on pelkkää ajatusrakennelmaa, lauseita ja lauseiden kaavaa. Fyysinen todellisuus on filosofin päässä, ei sen ulkopuolella. Sen tutkiminen pelkistyy lauseiden tutkimiseksi, lausekalkyyliksi, ”logistiikaksi”. Kysymys toisten ihmistenkin olemassaolosta muodostuu mitä mutkikkaimmaksi ongelmaksi, kokonaiseksi ”vierassieluisen probleemaksi”.

Sivumennen sanoen ei Kailan konstikas kielenkäyttö ”invariansseineen” ja ”generelleine implikaatioineen” ole ominaista vain hänelle itselleen, vaan koko hänen edustamalleen uusmachilaiselle koulukunnalle. Tämän koulukunnan päämiehen Ludwig Wittgensteinin teos ”Tractatus logicophilosophicus” on erään hänen oppilaansa lausunnon mukaan niin vaikeatajuista luettavaa, että tekijä itse ymmärtää siitä vain vajaat 50 prosenttia. — Olisi tietenkin hyvin kevytmielistä mennä julistamaan jotakin teosta arvottomaksi vain sen vuoksi, että se on vaikeatajuinen. Tieteessä on paljon seikkoja, joiden täsmällinen ilmaiseminen ei ole mahdollista aivan helppotajuisesti. Mutta mitä nimenomaan porvarillisiin filosofian professoreihin tulee, niin Lenin oli varmasti oikeassa todetessaan, että he useinkin turvautuvat omaan vaikeatajuiseen slangiinsa vain peitelläkseen ajatustensa latteutta ja onttoutta.

Kailan ”Inhimillisen tiedon” keskeisin, erilaisissa muodoissa toistuva väite on, että materiaa ei ole. Heti ensimmäisellä sivulla tehdään tiettäväksi, että ”esineen muodostavat eräät säännönmukaisesti toisiinsa liittyvät ominaisuudet”. Ei siis niin, että olisi esine, ja tällä esineellä näitä ja noita ominaisuuksia. Eihän toki! Olemassa on vain pelkkiä ominaisuuksia, siis ei-minkään ja ei-kenenkään ominaisuuksia.

Samaa maata on julistus, ”ettei olekaan muuta kuin ilmiöiden lakkaamaton virta”. Siis: ilmiö on vain tyhjän panttina. Ilmiössä ei ilmene muu kuin ilmiö. Sitä esinettä tai ihmistä, jonka me luulemme ilmiössä huomaavamme, ei ole olemassakaan.

Kun järki-ihminen huomaa jotakin liikuntaa, kiinnostaa häntä kysymys, mikä se on, joka liikkuu? Mutta ”viisaustieteen” korkein edustaja opettaa, että liikunta ei ole liikkuvan kappaleen ominaisuutta, vaan pelkkää suhdetta. Minkä suhdetta mihin, sitä ei sanota. On liikuntaa, on muutosta ja muutosten keskinäisiä suhteita, mutta ei mitään sellaista, mikä liikkuu ja muuttuu. Liikunta liikkuu ja muutos muuttuu!

Kaila suuntasi ankarimman rumputulensa sitä materialismin omaksumaa käsitystä vastaan, että objektiivinen todellisuus, ulkomaailma, on olemassa tajunnasta riippumatta. Hän nimittää tällaista käsitystä ”metafyysiseksi” — materialismin vastustajien yleisen muodin mukaan. Hän tunnusti asiat olemassaoleviksi vain sikäli kuin ne ovat meillä kokemuksessa, eli kuten asia hienommin sanotaan, sikäli kuin ne ”palautuvat kokemukseen”. Kokemuksen ulkopuolella ei ole mitään. Ja kun koetatte saada selville, mitä se on jota me koemme, ette tule hullua hurskaammiksi. Ainoaksi vastaukseksi jää, että kokemus on kokemusta ja ihminen kokee omia kokemuksiaan.

Ne Kailan oppilaat, jotka ovat ihailleet tätä ateistina, selittävät, että tuo hänen kiivailunsa ”tajunnasta riippumatonta ulkomaailmaa” vastaan ei ollut laisinkaan tähdätty materialismia vastaan, vaan se oli sotaa Immanuel Kantia ja tämän olettamaa ihmisjärjestä riippumatonta Jumalaa vastaan. Tässä selityksessä saattaa olla toinen puoli tottakin, koska Jumalakaan ei voi tuon filosofian mukaan olla muuta kuin ”looginen konstruktio”, pelkkä lause. Mutta toisaalta kaipaa selitystä se omituinen ilmiö, että Suomen kirkkoruhtinaat antavat isällisen siunauksensa moiselle ”jumalattomuudelle”. Selitys on siinä, että filosofia, joka kieltää aineellisen todellisuuden, vie väkisinkin mystiikkaan, ja kaikenlainen mystiikka valaa vettä kirkon myllyyn. Kirkkoruhtinaat näkevät porvarillisessa kokemusfilosofiassa tarkoituksiinsa hyvin soveltuvan apuaitauksen heidän välittömästi kaitsemastaan laumasta loitonneiden lampaiden pidättämistä varten kirkon avarassa helmassa.

Ristiinnaulittu Aika

Idealistisen kokemusfilosofian edustajat joutuvat hyvin tukalaan asemaan, kun heidän vastattavakseen esitetään suora ja selvä kysymys: kenen kokemusta tämä meidän maapallomme oli siihen aikaan, kun kukaan ei ollut sitä kokemassa eikä näkemässä? Kysymys on mahdollisimman asiallinen ja tieteellisesti perusteltu, sillä luonnontiede todistaa, että maapallo on miljardeja vuosia sitten muodostunut sumumassasta, jossa mikään elollinen olento ei ole voinut elää. Kokijoita ja näkijöitä ei siis ole voinut olla, ne ovat hyvin pitkäaikaisen kehityksen synnyttämiä.

Lenin panee empiriokriitikot seinää vasten kysymällä: ”Onko luonto ollut ennen ihmistä?” Tähän kysymykseen ei Mach, joka oli tiedemies, voinut vastata muuten kuin myöntävästi. Mutta kun empiriokriitikkojen piti sitten vastata oma huutonsa ja selittää, kenen aistimusta maapallo oli niiden miljoonien vuosien kuluessa, jolloin mitään aistijaa ei ollut olemassakaan, niin siitäpä alkoikin mitä hassunkurisin kiemurtelu, joka jatkuu meidän päivinämme ja tulee varmasti jatkumaan niin kauan kuin subjektiivista idealismia on maailmassa.

Muuan empiriokriitikoista, Willy nimeltään, häkelteli, että eihän kokemuksella tarvitse ehdottomasti ymmärtää ihmisen kokemusta, voihan se olla vaikka kaikkein mitättömimmän matosenkin kokemusta. Tällä matosellaan ei Willy suinkaan parantanut empiriokriitikkojen tukalaa asemaa, vaan teki sen entistä naurettavammaksi.

Mach ja Avenarius keksivät sellaisen selityksen, että vaikka maapallo onkin ollut olemassa ennen ihmistä, niin voihan ihminen toki kuvitella olleensa läsnä menneisyydessäkin. Tällä tempulla he luulivat pelastavansa teoriansa subjektin ja objektin erottamattomuudesta. Heillä ei ollut tarpeeksi huumorintajua huomatakseen, kuinka noloon asemaan he joutuivat myöntäessään, että heidän läsnäolonsa menneisyydessä oli kuviteltua, kun taas maapallon olemassaolo ennen ihmistä on todellista.

Machin ja Avenariuksen opetuslapset näkyvät pitävän näiden silmänkääntötemppua huippusaavutuksena, johon ei enää voida mitään lisätä. Kaila esitti saman viisauden hiukan toisin sanoin:

”Että maailma oli olemassa ennen ihmistä, merkitsee, että tietyt invarianssit ovat voimassa, saakoon variaabeli t = aika eräissä rajoissa mitä arvoja tahansa. Sellainen lause kuin esim., että maapallo oli olemassa ennenkuin ketään havaitsijaa oli, on loogillisesti samaa laatua kuin esim. väite, että selkäni takana tällä hetkellä on kappale, jota ei kukaan havaitse.” (Sama teos, s. 224).

Eli epäfilosofisemmalle, mutta paljoa selvemmälle kansankielelle suomennettuna: hyvää päivää — kirvesvartta. Kysymys on ajasta, tarkemmin sanoen menneestä ajasta, siitä jolloin maapallo oli mutta kukaan ei ollut sitä näkemässä. Mutta meille vastataan, että eihän tällaisissa asioissa aika mitään merkitse. Sehän on vain tuollainen variaabeli, vaihteleva suure, jota saa pahoinpidellä mielin määrin, venyttää eteen- ja taaksepäin, hypittää niinkuin alokasta kasarminpihalla. Se hetki vuonna 1939, jolloin professorimme käänsi selkänsä vastikään näkemälleen kappaleelle, julistetaan ”loogisesti” samaksi kuin se miljardien vuosien takainen menneisyys, jolloin maapallolla ei ollut yhtään elävää olentoa, professoreista puhumattakaan. Siis pieni yhtälö vain, t = aika, ja — simsalabim! — me olemme läsnä siinä sumumassassa, josta Maa on joskus muodostunut.

”Loogisuudesta” puhuminen tuollaisten järjettömien väitteiden yhteydessä on ihmisjärjen pilkkaamista, sillä inhimillinen logiikka velvoittaa ajasta puheen ollen tekemään eron menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä.

Ja niinpä emme sitten lainkaan ihmettele, kun meille samassa teoksessa yhtä ”loogisesti” ilmoitetaan, että aikaa ei ole olemassakaan. Aika, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovatkin vain ”sopimuksen luontoisia edellytyksiä”, siis ihmisen mielivallasta ja päähänpistoista riippuvia. Kailan mukaan on asia näin:

”On kysymyksenalaista, voiko mitään menneisyyttä ‘näyttää’ ja siis ollenkaan määritellä käsitettä ‘menneisyys’. Ja on vielä enemmän kysymyksenalaista, voiko mitään tulevaa ‘näyttää’, nimittäin nykyisyydessä, ja siis ollenkaan määritellä käsitettä ‘tulevaisuus’. Ne täytyy edellyttää tunnetuiksi…” (Inhimillinen tieto, s. 200.)

Filosofian professori osaa tarkalleen laskea ennakolta päivän ja hetken, jolloin hän saa nostaa seuraavan kuukausipalkkansa. Jokainen kapitalisti oivaltaa, että aika on rahaa. Mutta tämä ei estä kapitalistiluokkaa teettämästä professoreillaan sellaista filosofiaa, jonka mukaan aikaa ei ole olemassakaan, eikä varsinkaan tulevaisuutta. Tulevaisuus ei tiedä kapitalistiluokalle mitään hyvää, sillä se merkitsee sellaisen asiaintilan lähestymistä, jossa kukaan ei voi rikastua toisten hiestä ja verestä. Ja tulevaisuutta kohti nyrkkiään heristäen kapitalismi huutaa professoreilleen: ristiinnaulitkaa hänet!

”Korkein hengenviljely” umpikujassa

Mutta seuratkaamme vielä hetkisen tuota samaa akateemista kiemurtelua:

”Kaikilla näillä käsitteillä ‘lakata olemasta’, ‘vaikuttaa’ jne., on tietty empiirinen sisällys, mutta kun niitä käytetään puheenalaisissa metafyysillisissä lauseissa, niitä ei ole käytetty missään tällaisessa empiirisessä, kokemukseen palautuvassa merkityksessä. Niitä on käytetty jossain määrittelemättömässä merkityksessä, mutta tällainen merkitys ei ole mikään asiallinen merkitys, vaan pelkkä tunnepitoinen merkityselämys. Mainitunlaisiin kysymyksiin ei voida mitään vastata, koskapa ei voida ilmoittaa, mitä niissä oikeastaan kysytään.” (Sama teos, s. 225.)

Siinä sitä ollaan! Te ette voi mitenkään ilmoittaa suomalaiselle professorille, mitä te oikeastaan kysytte, vaikka kysytte mahdollisimman selvällä suomen kielellä: kenen kokemusta maailma oli siihen aikaan, jolloin ei mitään kokijaa ollut, ja lakkaako se olemasta sillä hetkellä, jolloin joku lakkaa sitä kokemasta? Saatte vastaukseksi vain aristokraattisen olankohautuksen. Tämä olankohautus paljastaa erittäin kaunopuheisesti umpikujan, johon erilaisten kokemusfilosofiain nimellä kulkeva subjektiivinen idealismi on ajautunut.

Niin, ”olotilanne” on todellakin tukala ja pysyy sellaisena, ellei asetuta tosiasiain pohjalle ja tunnusteta suoraan, että maailman olemassaolo on täysin riippumaton mistään kokemuksesta tai ”kokemattomuudesta”.

Tilanteen tukaluus ja kestämättömyys tajutaan erittäin hyvin taantumuksen omassakin leirissä. Kaikkein uusimmat amerikkalaisten imperialistien suosimat filosofiset koulukunnat, joista huomattavin on ns. personalismi, etsivätkin pelastusta umpikujasta turvautumalla aivan avoimeen mystiikkaan, yliluonnollisiin olentoihin, uskontoon. On helppo viitata kintaalla tosiasioihin, tieteeseen ja inhimilliseen logiikkaan, kun voidaan selittää, kuten ”vanhaan hyvään aikaan” tehtiin, että sehän on Jumala joka on nähnyt ja näkee kaiken iankaikkisesta iankaikkiseen. Mutta Jumalan tuominen takaisin filosofiaan, josta uuden ajan ”kokemusfilosofia” oli sen karkottanut, merkitsee subjektiivisen idealismin vararikon tunnustamista ja takaisinpaluuta vanhaan objektiiviseen idealismiin, siis uutta häränpyllyä, uutta vallankumousta eli oikeammin sanoen vastavallankumousta idealismin leirissä. Ihmisjärki jonka subjektiivinen idealismi oli tunnustanut ainoaksi ”hengeksi”, saa jälleen lähteä mieron tielle. Raja papin ja filosofin väliltä katoaa olemattomiin.

Se että nimenomaan Amerikan Yhdysvallat kulkee filosofiankin alalla taantumuksen kärjessä, on erittäin kuvaava ajan merkki. On tietenkin vain ajan kysymys, koska ”korkein suomalainen hengenviljely” näkee hyväksi onnellistaa Suomenkin kansaa amerikkalaisen personalismin suomalaisella painoksella. Toistaiseksi on meidän kuitenkin tyydyttävä seuraamaan hiukan vanhamuotisemman kokemusfilosofian sankarillista rimpuilua subjektiivisen idealismin suossa.

”Lopullisia selityksiä”

Niin selvästi kuin idealistinen muotifilosofia paljastaa taantumuksellisen puoluekarvansa jo maailman olemassaoloa koskevassa filosofisessa peruskysymyksessä, yhä räikeämmäksi muuttuu kuva silloin, kun se ryhtyy välittömästi koskettelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tämän seikan havainnollistamiseksi esittelen eräitä kukkasia, jotka on poimittu psykologiaa eli sielutiedettä käsittelevästä Kailan teoksesta ”Persoonallisuus”. Aluksi tällainen:

”Siinä määrin kuin historiallis-sosiaalisia ilmiöitä, kielellisen, oikeudellisen, taloudellisen ym. kehityksen ilmiöitä yleensä voidaan selittää, on psykologia määrätty antamaan lopulliset selitykset. Yhteiskunta ja kaikki sen ilmiöt elävät funktionaalisesti yksilöissä, kaikki sosiaaliset reaktiot ovat yksilöiden reaktioita”. (Sivu 243. Kursivointi tekijän.)

Siinä sen kuulitte: ette te taloustieteellä pitkällekään pääse talouselämän ymmärtämisessä, ettekä millään muullakaan yhteiskuntatieteellä voi yhteiskuntaelämän ilmiöitä selittää. Ei, tässä auttaa vain psykologia, sielutiede. Tutkikaa ihmisen biologisia ja henkisiä ominaisuuksia, tuijottakaa ihmisyksilön sieluun! Sieltä ja vain sieltä löydätte kaiken yhteiskuntaelämän lopulliset selitykset, sillä ihmisyksilö on yhteiskunta pienoiskoossa.

Tämä kaikki kuulostaa hyvin tutulta niille, jotka sattuvat muistamaan vanhan ajan historiasta lukemansa tarinan roomalaisesta patriisista Menenius Agrippasta ja hänen plebeijeistään. Kerran plebeijit karkasivat jättäen herransa oman onnensa nojaan. Tälle tuli hätä käteen, ja Menenius Agrippa riensi plebeijien perässä, sai heidät pysähtymään ja kertoi leppoisan tarinan siitä, kuinka kerran ihmisen raajat nousivat kapinaan vatsaa vastaan, ja kuinka surullisia seurauksia siitä koitui ennen kaikkea raajoille itselleen. Raajat ja vatsa kuuluvat erottamattomasti yhteen, ja näin siis myöskin patriisit ja plebeijit tarvitsevat toisiaan. Tällä biologisella vertauksella kerrotaan Menenius Agrippan saaneen kapinoivat plebeijit ”järkiintymään”. Äsken kuulemamme väite, että ”yhteiskunta ja kaikki sen ilmiöt elävät funktionaalisesti yksilöissä”, ei ole muuta kuin orjanomistaja Menenius Agrippan vanha typerä satu uusintaesityksenä. Se on kaikkina aikoina ollut riistäjäluokkien mielisatu. Ja väitetäänpä, että on sellaisia kapitalisteja, jotka joskus itsekin luulevat olevansa yhteiskunnan hyväntekijöitä, vatsa jota ilman raajat eivät voi tulla toimeen.

Osoittaisimme anteeksiantamatonta huumorintajun puutetta, jos ryhtyisimme vakavissamme kumoamaan Menenius Agrippan satua ja sen nykyaikaista toisintoa, biologis-psykologista yhteiskuntaoppia. Se kaatuu itsestään. Eihän kenellekään aikuiselle ihmiselle tarvitse todistella, että talouselämän rakenne on kokonaan eri maata kuin ihmisruumiin rakenne ja että tavara ja raha ”käyttäytyvät” markkinoilla aivan toisin kuin elolliset oliot, joiden kanssa biologia ja psykologia ovat tekemisissä. Talouselämän tutkimisessa ei psykologialla päästä askeltakaan eteenpäin, mutta ”korkeimmankaan hengenviljelyn” ilmiöitä ei voida täysin selittää ilman kyseisen ajanjakson yhteiskuntaelämän ja sen perustana olevan talousmuodon tuntemusta. Kailan filosofiassa eivät hänen omat biologiset eivätkä edes henkisetkään ominaisuutensa esitä ratkaisevaa osaa. ”Lopulliset selitykset” kaikkiin hänen teorioihinsa saamme vasta siitä seikasta, että ne ovat kapitalistisen yhteiskunnan tuotetta, porvariston tarpeen sanelemia teorioita.

Mutta jos ehdottomasti halutaan puhua vertausten ja tunnusmerkkien kautta ja löytää ne nimenomaan biologian alalta, niin pitäisi sadun, joka totuudenmukaisesti luonnehtii kapitalististen riistäjien osuutta nykyisessä yhteiskunnassa, alkaa näin:

”Oli kerran syöpäläinen…”

Vallankumousten ”järjettömyys”

Kailalaisuuden musta puoluekarva rehottaa vieläkin kukkeampana sen vallankumousteorioissa. Koska vallankumous on asia, joka aivan erikoisesti kiinnostaa riistettyjen kansanluokkien jäseniä, heristämme korviamme kuullaksemme seuraavaa akateemista valistusta:

”Tuskin voi löytää psykologisesti mielenkiintoisempia sosiaalis-henkisen elämän ilmiöitä kuin suuret vallankumoukset.

Jos kumousliikkeen vallitsevana voimana olisi rationaalisesti arvostellen oikeutettu tyytymättömyys sosiaalisten epäkohtien johdosta, niin kumouksen tietysti täytyisi loppua, niin pian kuin nämä epäkohdat on poistettu . . . Se, että kumousliike ollenkaan voi päästä vauhtiin, on jo itsestään riittävä todistus, että valtasuhteet ovat muuttuneet, so. että tie olojen rauhalliseen muuttamiseen on avattu.” (Persoonallisuus, s. 336.)

”Monissa suurissa kansanliikkeissä on, kuten tunnettua, aktiivisen vähemmistön toiminta johtanut hirmuvaltaan eli terroriin: niin oli laita Ranskan suuressa vallankumouksessa ja Venäjän bolševikkikumouksessa. Kuinka on ymmärrettävää, että väestön suuri enemmistö ei pudista vähemmistön veristä iestä hartioiltaan? Eräänä selittävänä asianhaarana on tässä huomattava mm. seuraavaa: Vallankumous on joukkoliike, sellaisena se merkitsee henkisen tason laskua, mm. kaikkien aatteiden ja ihanteiden yksinkertaistumista laumojen tajuttaviksi iskulauseiksi. Saattaa olla, että väestön suuri enemmistö on jo kumouksen ensimmäisten saavutusten kautta oleellisesti tyydytetty, ja siitä huolimatta kumousliike kuin tulipalo jatkuu edelleen.” (Sama teos, s. 241–242.)

Totuuden kanssa ei noilla korkeimman akateemisesti kerrotuilla tarinoilla ”bolševikkikumousta” muka seuranneesta ”vähemmistön hirmuvallasta” ja ”vähemmistön verisestä ikeestä” ole muuta tekemistä kuin se, että ne ovat totuuden suoranainen vastakohta. Neuvostovalta on syntymästään saakka ollut kansan suuren enemmistön valtaa. Jätämmekin nämä vahvasti sappi- ja tunnepitoiset tarinat omaan ”syvähenkiseen” arvoonsa, ja tarkastelemme niitä väittämiä, jotka edes näyttävät hieman asiallisemmilta ja tieteellisemmiltä.

Ensimmäinen väittämä: vallankumouksen jatkuminen alkuvaiheita pidemmälle on epärationaalista, järjenvastaista. Tämä merkitsee muun muassa — ja siihenhän tekijäkin selvästi viittaa — että Venäjän vallankumouksen jatkuminen Helmikuun porvarillisen vallankumouksen jälkeen oli järjenvastaista, ja varsinkin ”bolševikkikumoukseksi” ristitty Lokakuun sosialistinen vallankumous oli aivan hullua reuhtomista, koska jo helmikuussa oli saavutettu kaikki, mitä ”rationaalisesti ajatellen” voitiin toivoa. Filosofian jonka mukaan ihmisjärki on kokonaan riippumaton olevista oloista, on varsin soveliasta jättää huomaamatta se tosiasia, että kapitalistisessa yhteiskunnassa esiintyy suurin piirtein kahdenlaista järkeä: riistäjien järkeä ja riistettyjen järkeä. Jos Venäjän työläiset ja talonpojat olisivat ajatelleet kapitalistien ja tilanherrojen järjellä, olisivat he tietenkin tyytyneet Helmikuun vallankumoukseen, vaikka he eivät saavuttaneetkaan siinä muuta kuin entistä suuremmat mahdollisuudet vapaustaistelunsa jatkamiseen. Mutta kun he ajattelivat omilla aivoillaan, eivät he voineet tyytyä siihen järjettömään asiaintilaan, että kapitalistinen riisto- ja sortojärjestelmä jäi ennalleen, imperialistinen rosvosota ja kansallisuussorto jatkuivat ja maa pysyi tilanherrain yksityisomaisuutena. Heidän terve järkensä sanoi heille, että näin tulee jatkumaan loputtomiin, ellei vallankumousta viedä eteenpäin. Historia todistaa, että he menettelivät ainoalla järjellisellä tavalla suorittaessaan ns. ”bolševikkikumouksen”, joka vasta toteutti kansan enemmistön tahdon.

Toinen tieteelliseltä kalskahtava väittämä: vallankumous merkitsee ”henkisen tason laskua”, ”aatteiden ja ihanteiden yksinkertaistumista laumojen tajuttaviksi iskulauseiksi”.

Tämä väittämä, josta huokuu aristokraattinen kansanjoukkojen halveksunta, ei kenties ole sellaisenaan tarkoitettu laumojen tajuttavaksi iskulauseeksi, mutta iskulause se on joka tapauksessa, ja hyvin ”tunnepitoinen” siksikin. Historia todistaa, että suuret vallankumoukset ovat aina merkinneet jyrkkää, nopeaa ja voimakasta kansanjoukkojen henkisen tason nousua. Jokainen suuri vallankumous herättää kansan syvät rivit horrostilastaan, kohottaa ne pienten, arkipäiväisten, yksilöllisten etunäkökohtiensa yläpuolelle, suurten yhteisten päämäärien kirkastuvaan tajuamiseen. Jokaisen suuren vallankumouksen luonteenomaisimpana piirteenä on kansanjoukkojen osoittama rajaton alttius ja uhrautuvuus taistelussa yhteisen asian puolesta, joukkosankaruus, pyhä innostus niihin edistyksellisiin, yleviin aatteisiin, jotka ovat vallankumouksen lippuna. Ja tätä kaikkea sanotaan eräiden professorien kielellä ”henkisen tason laskuksi”. Kuinka syvällinen viisaus tähän on kätketty, se selviää meille heti, kun saamme samasta kirjasta lukea, että nuo samat hyveet, epäitsekkyys, uhrautuvuus, sankaruus jne. eivät olekaan laskua vaan nousua, jopa peräti ”syvähenkisyyttä” siinä tapauksessa, että niitä osoitetaan suuromistajien hallitseman isänmaan palveluksessa. Teoksessa ylistetään maasta taivaisiin ruhtinas Bismarckin ”syvähenkistä kiintymystä isänmaahan”, mikä oli mm. ilmennyt tämän välinpitämättömässä suhtautumisessa kunniamerkkeihin ja titteleihin.

Olemme siis tekemisissä tällaisen ”logistiikan” kanssa: se mikä työtätekevällä kansalla on henkisen tason laskua, on riistäjäluokan edustajalla syvähenkistä elämää. Henkisen tason lasku ja nousu määräytyvät sen mukaan, kenen lehmä kulloinkin on ojassa.

Mutta täytyyhän meidän toki saada jonkinlainen selitys siihen ”järjettömään” ilmiöön, että vallankumous jatkuu kuin tulipalo edelleen, vaikka ”kaikki” on saavutettu! Mikä ihme ja kumma siinä on, että tuon ”bolševikkikumouksenkin” piti tapahtua, vaikka se ”rationaalisesti ajatellen” oli aivan tarpeeton?

Ei pidä luulla, että vallankumouksen jatkumisen syytä olisi etsittävä olevista oloista, yhteiskunnallisista ristiriidoista, tyydyttämättä jääneistä kansan vaatimuksista! Nuohan ovat pikkuseikkoja, jotka lutviutuisivat itsestään, jos vain oltaisiin järkeviä. Kaiken pahan juurta on etsittävä ihmisyksilöiden kelvottomasta sielunelämästä:

”Entä minkälaisia miehiä olivat luonteeltaan ja entisyydeltään vallankumouksen johtavat henkilöt?

Miltei poikkeuksetta ancien régimen aikana sosiaalisesti epäonnistuneita yksilöitä. ‘Kansan ystävä’ Marat? Ihmisparka, joka kompensoi ruumiillisen ja henkisen alamittaisuutensa sairaalloisesti polttavalla kunnianhimolla ja suuruudenkuvitelmilla; jonka moraali oli niin perverssi, että hän tieteessäkin joutuu kiinni petosyrityksestä . . . Danton ja Robespierre? Entisiä nurkka-advokaatteja, ei vailla eräänlaista suurpiirteisyyttä, mutta Danton henkisesti barbaari ja Robespierre eriskummainen psykopaatti. Robespierren ystävä Saint-Just? Mies, joka on joutunut kiinni varkaudesta oman äitinsä luona ja pornograafisesta kirjailijasta muuttunut fraasihyveen fanaatikoksi.” (Persoonallisuus, s. 338.)

Objektiivinen historiantutkimus saattaisi kenties torjua nuo juorut Ranskan porvarillisen vallankumouksen johtajista. Mutta tämän asian selvittäminen ei meitä tässä kiinnosta. Sitä huvittavampi on teoria, jonka mukaan suurten vallankumousten syytä on haettava ”henkisesti barbaarien”, psykopaattien ja pornograafikkojen perverssien yksilöiden sairaasta sielusta. Siinä on teille ”lopullisia selityksiä”.

Vertauksen vuoksi sietää palauttaa mieliin, mitä J. V. Snellman, vaikka hänkin haasteli vallankumouksen ”järjenvastaisuudesta”, kirjoitti v. 1842 ilmestyneessä ”Valtio-opissaan”:

”Ja kuitenkin kiellettäisiin historian todistus, jos arveltaisiin vallankumouksen johtavan alkunsa sattumuksesta . . . Aivan vähän luottamista on niiden arvosteluun, jotka sanovat muutamien kansanyllyttäjien salajuonillaan olevan syyn vallankumoukseen . . . Kansanjohtajia ja kansan turmelijoita täytyy semmoisissa tilaisuuksissa aina ilmestyä, mutta he puhuisivat kuuroille korville, ellei salainen tyytymättömyyden nurina kansassa, sorron tunne ja hämärä käsitys siitä, että sorto on alkuisin hallituksesta, saisi kansaa herkästi tarttumaan joka tilaisuuteen olonsa muuttamiseksi. Todellisen syyn täytyy aina olla olemassa, jopa niin voimakas, että kansa mielii muutosta mistä hinnasta tahansa.” (Valtio-oppi, suom. v. 1901, s. 305–306.)

Tuolla tavoin saattoi nousevan porvariston edustaja kirjoittaa siihen aikaan, jolloin porvarilliset vallankumoukset olivat vielä päiväjärjestyksessä. Nyt sitävastoin, kapitalismin luhistumisen ja proletaaristen vallankumousten aikakaudella, ei vallankumouksen syy saa olla missään muualla kuin ”kansan turmelijoissa”. Kapitalistiluokan palveluksessa olevilla filosofeilla ei ole lupaa nähdä yhteiskunnallista todellisuutta sellaisena kuin se on, he eivät saa olla tietävinään mitään ristiriidasta, joka kapitalistisessa yhteiskunnassa vallitsee riistäjien ja riistettyjen välillä. Heidän täytyy kuurnita hyttysiä ja niellä kameli.

Tässä luennossa esittämäni aineisto eräistä porvarillisen filosofian keskeisimmistä opinkappaleista ja niihin perustuvista iskulauseista riittänee osoittamaan, mikä arvo on annettava väitteille tuon filosofian tieteellisyydestä. Tekisimme suuren virheen, jos ottaisimme mainitunlaisen ”tieteen” kovin vakavasti emmekä huomaisi sen suoraa riippuvuutta porvariston luokkaeduista. Porvarillisten filosofian professoreiden konstikkaimmatkin viisaudet käyvät helposti ymmärrettäviksi, niihin saadaan kaikki ”lopulliset selitykset”, kun muistetaan etsiä vastausta kysymykseen: kuka tuollaista filosofiaa tarvitsee?