Mikä johti aseelliseen luokkasotaan Suomessa? (1918)

Mikä johti aseelliseen luokkasotaan Suomessa?

Kirj. K. M. Evä.

Kahdentoista viimeisen vuoden ajalla muuttuivat valtiollisen elämän puitteet Suomessa sangen huomattavasti. Marraskuun suurlakko Venäjällä 1905 työnsi itsevaltiuden tukipylväät hetkisestä pahasti rempalleen. Kun Suomen porvaristolla ei silloin enään ollut käytettävissä omaa kotimaista sotaväkeä, jäi sen vallankäyttö muutamiksi kuukausiksi yhtä löyhälle pohjalle. Tätä porvariston luokkavallan tilapäistä heikkoutta hyväkseen käyttäen pakotti järjestynyt työväki kapitalistiluokan luopumaan parlamentaarisesta yksinvaltiudestaan Suomen sisäisessä hallinnossa. Nelikamarinen säätyeduskunta, jossa työväestölle ei ollut eikä voinut olla edustajia, oli nopeasti tapettava ja tilalle hyväksyttävä yksikamarinen kansaneduskunta, johon edustajat valittiin yhtäläisellä ja jotakuinkin yleisellä äänioikeudella. Se johti Suomen työväestön luokkataistelun verrattain täydelliselle parlamentaariselle perustalle.

Luokkataistelun parlamentaarinen ura ei mennyt pitkäksi. Se päättyi paljon pikemmin, kuin porvaristo nelikamarisesta yksinvallastaan luopuessaan oli odottanut. Yksikamarisen eduskunnan vaaleihin lähdettäessä oli porvariston yleisenä käsityksenä, että sosialidemokraattinen puolue saattoi ensi vaaleissa vallata 200:sta edustajapaikasta enintäin 40. Mutta tulos oli vallan toinen. Huolimatta porvariston eri ryhmien kilpailevista reformilupauksista, sai sosialidemokratia jo ensi ottelussa 80 paikkaa. Sitä seurannut kymmenvuotinen kokeilu osoitti sosialidemokratian vallan eduskunnassa jatkuvasti lisääntyvän. Vuonna 1916 saavutettiin jo enemmistö — 103 paikkaa.

Kun Venäjällä suoritettu vallankumous samaan aikaan kukisti itsevaltiuden Venäjällä, oli määräysvalta lopullisesti luisumassa porvaristolta työläisille. Mutta samalla hetkellä loppui porvariston parlamenttaarisuus. Kohta keväällä 1917 alkoi porvaristo muodostaa aseellisia suojeluskuntia ympäri maata. Näiden toiminta oli alunpitäen tähdätty yksinomaan työväkeä vastaan, vaikka porvarit, työläisiä eksyttääkseen, suurella paatoksella väittivät niiden tarkoittavan Suomen itsenäisyysvaatimuksien tukemista. Tuolla valheellisella väitteellä saivat pienviljelijöitä ja pikkuporvarillisia aineksia kannattajikseen.

Samaa harhaanjohtavaa veisua jatkoi porvaristo koko luokkasodan ajan, höystäen kavalaa valhettaan mitä hävyttömimmillä jutuilla “punikkien” eli “punaryssien” muka harjoittamista julmuuksista. Ja valhe tehosi aikansa. Vähätietoiset, pohjaltaan rehelliset pikkutilalliset ja muut pikku-yrittelijät uskoivat. Luulivat porvariston todellakin johtavan heitä taisteluun Suomen itsenäisyyden puolesta, jota ei muka olisi saavutettu ilman taistelua. Eivät osanneet valheverkon läpi nähdä sitä yksinkertaista totuutta, että Venäjän Neuvosto-tasavalta oli ilman minkäänlaista taistelua taannut Suomelle itsenäisyyden, yhtävähän kuin sitäkään, että porvaristo “punaisilla roistoilla” tarkoitti Suomen järjestynyttä työväestöä, joka parlamenttaarisen hallintomenettelyn mukaan oli päässyt määräävään asemaan ja jonka porvaristo juuri sen vuoksi tahtoi kokonaan tuhota, voidakseen siten pysyttää hallintovallan omissa käsissään.

Vasta taistelun loputtua ja työläisten katalan teurastuksen suoritettuaan, alkavat talonpojat ja pikkueläjät älytä, että suurporvaristo on vetänyt heitä surkeasti nenästä. Sen sijaan, että olisivat taistelleet Suomen itsenäisyyden puolesta, ovat saksalaisen sotaväen ja Ruotsin porvariston lähettämien apurien rinnalla tappelullaan avustaneet itsenäisyyden tuhoamista.

Luokkasodan kestäessä vakuutti Svinhufvud ja kumpp., että Suomen hallituksen tulee olla “jyrkästi kansanvaltainen”. Mutta kohta kun järjestynyt, itsetietoinen työväestö oli Saksan militarismin ja ruotsalaisen porvariston avulla saatu tuhotuksi ja loput teljetyiksi vankiloihin, muuttui porvariston ääni äkkiä. Kansanvaltaisen tasavallan asemasta asettaakin suurporvaristo monarkisen hallituksen. Lopullinen määräämisvalta siirretään kansalta kuninkaalle. Vastoin kansan tahtoa nostetaan kuningasvalta. Kansa (se valkoinen lahtarikaartilaisjoukko) on sekin vedetty nyt vuorostaan kiikinpuuhun. Jokainen, joka Suomessa uskaltaa vaatia tasavaltaista hallitusta, heitetään armotta tyrmään. Vasta nyt selviää lahtariarmeijalle, että suurporvaristo on myynyt Suomen itsenäisyyden Saksalle ja lahtariarmeijan saksalaisten käytettäväksi maailmansodassa tykinruokana.

Parlamenttaarisella areenalla käyty luokkataistelu on huikaissut muutamien sosialistienkin silmät. Se on saanut heidät luulemaan, että parlamenttaarisella luokkataistelulla voidaan ilman muuta suorittaa vallankumous, siirtää valta lopullisesti kapitalistiluokalta työväenluokalle. He näkyvät uskovan tuohon ihanteeseensa vielä senkin jälkeen, mitä Suomessa viimeisen vuoden ajalla saatiin kokea. Pitävät virheenä sitä, että työväestö ryhtyi ase kädessä vastustamaan porvariston aikeita ja syyttävät “johtajia” aseelliseen vallankumoukseen yllyttämisestä. Sanovat työväestön tehneen vallankumouksen Suomessa. Puhuvat siis jotenkin samaa kuin varsinaiset lahtariherrat. Joko tieten tai tietämättään avustavat sillä tavoin lahtarien tarkoituksia. Tietämättömyydessään voinee siten menetellä joku yksinkertainen, harkitsematon ja kiihkomielinen työläinen. Mutta kun sellaista tekee työväestön pitkäaikainen agitaattori, täytyy moista pitää hajamielisenä ilkeytenä.

Vallankaappauksen Suomessa teki porvaristo. Se alkoi siihen varustautua kohta itsevaltiuden hävittyä Venäjällä, perusti suojeluskuntia ja hankki niille aseita. Jo heinäkuussa 1917 teki tuollainen suojeluskunta aseellisen hyökkäyksen rauhallista ja aseetonta lakkolaisjoukkoa vastaan Huittisissa. Se oli porvariston luokkasotalaitoksen ensimäinen aseellinen hyökkäys, porvariston vallankaappaussodan alkusoitto.

Varustautuessaan aseelliseen ratkaisuun, teki porvaristo kaikkensa saadakseen vallankaappauksensa ulospäin näyttämään lailliselta. Sen oli saatava hajalle eduskunta, jossa oli sosialistinen enemmistö. Kerenskin avulla se onnistuikin. Eduskunnan hajoitus oli laiton. Mutta kun sosialidemokraateilla ei silloin ollut rohkeutta eikä aseellista voimaa puolustamaan oikeutta, jouduttiin uusiin vaaleihin. Porvaristo yhdistyi kaikkialla, pinnisti viimeiset voimansa ja sai tilapäisen enemmistön. Selvää kuitenkin oli, ettei porvariston enemmistö voinut jäädä pysyväksi. Päinvastoin voi joltisellakin varmuudella sanoa, että se jo seuraavissa vaaleissa olisi sulanut jälleen auttamattomasti vähemmistöksi.

Kun yritys muodostaa hallituksensa tueksi sotajoukko laillisella parlamentaarisella tavalla ei voinut menestyä, käytti porvaristo laittomasti valtion varoja luokka-armeijansa luomiseen. Porvaristo hyvin tiesi, että se voi pitää hallitusvallan käsissään ainoastaan aseellisen kaappausarmeijan turvin. Siksi se kiihkeästi muodosti ja varusti suojeluskuntaan. Parlamentarismi oli tavalla tai toisella heitettävä nurin.

Yhä laajemmat työläisjoukot alkoivat lopuksi käsittää, että työväestön oli samoin pakko valmistautua aseellisesti puolustamaan saavutettuja etuja ja toimintavapautta, ellei tahtonut niitä menettää. Työväestön taistelujoukkojen varustaminen alettiin kuitenkin myöhään, suoritettiin veltosti ja taitamattomasti. Punakaartin kokoonpanossa oli pääpaino kansanvaltaisuudella, taistelukuntoisuus jäi sivuseikaksi. Ei ymmärretty, että sotajoukon johto ja taistelukyky, vaatii ehdotonta käskijävaltaa johtajille ja nopeaa sekä täsmällistä käskyjen täyttämisvelvollisuutta johdettaville. Joukoilla ei voi olla tilaisuutta päättää sotaliikkeistä, hyökkäyksistä tai perääntymisistä. Se on jätettävä päällikköjen tehtäväksi. Niinikään myöhästyi aseistaminen.

Syynä oli suureksi osaksi myöskin se, että puolueen johtomiehet viimeiseen saakka vastustivat aseelliseen toimintaan ryhtymistä. Vasta sen jälkeen kun kaartilaiset aseellisina esiintyen vaativat ja porvaristo jo oli ryhtynyt hätyyttelemään junia ja siirtelemään aseellisia suojeluskunnaan taisteluasemiin, julistettiin taistelu. Ensi laukaukset pamahtivat suojeluskuntalaisten aseista.

On väärin olettaa, että porvaristo luovuttaisi määräysvaltansa työväestölle ainoastaan siitä syystä, että on menettänyt enemmistön parlamentissa. Porvariston ja työväestön luokkaedut ovat niin jyrkässä ristiriidassa keskenään, ettei niitä koskaan voi sovittaa yhteen. Määräysvallan menettäminen hallintoon sekä lainlaadintaan nähden, merkitsee porvaristolle luopumista kaikista luokkaetuisuuksistaan. Se merkitsee myöskin tuotantovälineiden ja pääomien siirtymistä koko kansan yhteisomaisuudeksi. Tuollaiseen luovutukseen ei porvaristo suostu muutoin kuin ehdottoman pakon edessä. Mutta parlamenttienemmistön menettäminen ei suinkaan sellaisenaan merkitse ehdotonta alistumispakkoa. Vasta sitten kun kaikki väkivalta, pääoman mahtikeinot ja aseellisen taistelun mahdollisuudet ovat loppuneet, täytyy porvariston taipua.

Tästä syystä ei parlamentaarinen luokkataistelu voi olla lopullinen taistelutapa. Parlamentarismi kelpaa työväestön luokkataistelun aseeksi vain siihen asti, kun voimat parlamentissa käyvät tasaväkisiksi. Sen jälkeen täytyy luokkataistelun muuttua aseelliseksi kamppailuksi. Parlamenttipeli siirtyy sivuun ja työväestön on ryhdyttävä hallitsemaan järkähtämättömän lujalla työväenluokan diktatuurilla siksi, kunnes porvaristo on lopullisesti nujerrettu ja tuotannonvälineet otettu yhteiskunnan omaisuudeksi sekä saatettu pyörimään täydellä höyryllä koko kansan yhteisedun palveluksessa. Vasta sitten kun porvaristo on taloudellisessa suhteessa menettänyt kaikki riistämismahdollisuutensa voidaan ent. kapitalistit nostaa tasa-arvoisiksi hallintoon nähden ja silloin voisi ottaa parlamentarismin jälleen käytäntöön.

“Kumous” N:o 2. 1918.