Elias Lönnrot ja Kalevala (1935)

Suomen porvarilliset tiedemiehet sanovat, että Lönnrot pelasti Kalevalan runot häviöstä. He sanovat, että ellei Lönnrotin erikoinen harrastus vanhojen runojen kokoamiseen olisi vetänyt häntä Karjalan laulumaille juuri vähää ennen kuin kuolivat Maliset, Kieleväiset ja Perttuset, olisivat nämä mestarilaulajat vieneet vanhat runot mukanansa hautaan. Ja kuinka sitten olisi käynyt? Ei olisi meillä Kalevalaa.

Tämä väite ei tietenkään pidä ollenkaan paikkaansa, sillä me tiedämme, että ”laulu ei mene maanrakohon, vaikka mahtajat menevät”. Runot ovat säilyneet, tosin aina muuttuen ja lisääntyenkin, sukupolvesta toiseen, niitä on kerätty aivan viime päivinäkin. Ja voimme sanoa, että runojen keräys ei ole läheskään loppuun suoritettu, että kansan keskuudessa elää vielä paljon lauluja ja runoja, jotka neuvostokeräilijäin on koottava ja järjestettävä. Karjalan tieteellisen tutkimusinstituutin tehtäväksi jää tämä työ yhdessä neuvostomaan toisten tutkimuslaitosten kanssa ja näiden on vedettävä tähän työhön mukaan kaikki asianharrastajat.

Mutta vaikka me olemmekin selvillä siitä, ettei Lönnrot ole Kalevalan runojen pelastaja, olemme valmiit antamaan tunnustuksemme Lönnrotille hänen työstään, joka ei kuitenkaan ollut minkään sattuman aiheuttama, vaan johtui sen aikuisista yhteiskuntaoloista.

Suomi oli ollut aina vuoteen 1809 Ruotsin vallan alla. Koko Suomen valtaluokka oli ruotsalaista. Suomea pidettiin kaikin puolin Ruotsin omaisuutena, eikä henkilöillä, joilla oli toisenlainen katsantokanta, ollut menestymisen mahdollisuuksia. Suomen jouduttua sittemmin Venäjän vallan alle sen valtaluokka, edustajansa Aleksander I persoonassa, käytti hyväkseen juuri tätä asiain tilaa. Porvoon valtiopäivillä v. 1809 antamassaan vakuutuksessa näet Aleksander I julisti, että tästedes hän on Suomen suuriruhtinas, samalla kuin hän muissa osissa valtakuntaansa on Venäjän keisari, ja että hän tulee hallitsemaan Suomen suuriruhtinaan maata sen omien perustuslakien mukaan.

Näillä vakuutuksillansa Venäjän tsaari pyrki siihen, että saisi Suomen silloisen valtaluokan mahdollisimman pian ja täydellisesti eroon Ruotsin vaikutuksesta, kiinnitetyksi sen keisarihovin ympärille. Ja siinä hän onnistuikin täydellisesti. Suomen virkamiehistö oli heti valmis, vaikka olikin ruotsalaista aatelistoa, tottelemaan tsaaria ja hänen käskynhaltijoitansa Suomessa.

Tsaari ei tosin muistanut kauan lupaustaan, että maata olisi hallittava ”parlamenttaarisesti”, mutta sen verran kuitenkin alkoivat olot muuttua, ettei suomalaisuuden harrastajia, mikäli heitä ei epäilty vaarallisiksi oleville oloille, nyt vainottu. Sellaisia harrastajia alkoi ilmestyä maan intelligenssin joukosta. Myöskin puolifeodaaliset olot alkoivat yhä enemmän väistyä syrjään kapitalististen olojen tieltä, ja mitä enemmän kävi kehitys tähän suuntaan, sitä enemmän esiintyi kansallista harrastusta. Ja kun oli saatu selville, että kansan keskuudessa löytyy vanhoja runoja, joilla voi olla merkitystä suomalaisuuden asialle, heräsi sikäläisten suomalaisuuden asianajajain into runojen keräystyöhön samoin kuin suomenkielen tutkimiseenkin.

Kun Lönnrot oli suurin vaikeuksin päässyt yliopiston kirjoihin ja intelligenssin joukkoon, joka harrasti suomalaisuutta, oli seurauksena, että hänkin alkoi harrastaa vanhoja kansanrunoja, tutkia ja kerätä niitä, vaikka lukikin lääkäriksi. Lönnrot onnistui hyvin työssänsä, sen tuloksena oli Kalevala. Ja Suomen kansallismieliset porvarit tekivät hänestä kansallissankarin, sillä hän oli hankkinut heille oivallisen aseen, jonka avulla yhtäältä saatiin yhä suurempia porvarispiirejä vedetyksi mukaan kansallisiin harrastuksiin, ja jota toisaalta voitiin käyttää taistelussa ruotsalaista porvaristoa vastaan.

Jo ennen Lönnrotia oli jonkin verran koottu vanhoja runoja, mutta ei sellaisella innolla ja siinä laajuudessa kuin teki Lönnrot. Jo ylioppilaana hän oli tehnyt runonkeräysmatkoja, ja hän kirjoitti maisterin väitöskirjansa Väinämöisestä. Saatuaan selville, että Vienan-Karjalassa on parhaiten säilynyt näitä vanhoja runoja, hän koetti kaikin tavoin päästä sinne. Sen vuoksi hän lääkäriksi tultuansa valitsi Kajaanin, pienen Pohjois-Suomessa sijaitsevan kaupungin, toimipaikaksensa, jotta sieltä käsin olisi helpompi tehdä matkoja Karjalaan.

Lönnrotin matkamuistelmista, jotka hän on julkaissut ”Helsingfors Morgenbladetissa”, sekä hänen päiväkirjoistaan ja kirjeistään voimme saada selvän kuvan hänen runonkeräysmatkoistaan. Karjalaan hän pääsi ensikerran vasta v:na 1832, mitä ennen hän oli tehnyt kaksi turhaa yritystä, joista ensimmäinen epäonnistui varojen puutteessa ja toinen sen vuoksi, että Suomen lääkintähallitus komensi hänet Karjalan rajalta takaisin.

Tällä matkallaan hän kulki Tampereen, Jyväskylän ja Kuopion kautta Nurmekseen, sieltä rajalla olevaan Kuusjärven kylään ja edelleen yli Kolvasjärvelle ja Repolaan. Hän oli kuitenkin varannut aikaa niin vähän, ettei ehtinyt käydä kuin Roukkulassa, Miinoalla ja Akonlahdessa, minkä jälkeen hänen oli palaaminen takaisin.

Tämä vähäinen kosketus Karjalan runoalueeseen osoitti Lönnrotille, että Karjala on todellakin runojen maa. Kajaanissa alkoi hän muun työnsä lomassa laittaa kuntoon saamiansa runoja, jotka aikoi kesällä 1833 julkaista pienenä kirjana, joka sisältäisi runoja Väinämöisestä, Lemminkäisestä ja Ilmarisesta. Tuo työ lykkäytyi kuitenkin toistaiseksi, ja syksyllä 1833 teki hän uuden kolme viikkoa kestäneen matkansa Vienan-Karjalan kyliin: Kivijärvelle, Tsenaan, Ponkalahteen, Vuonniseen ja Vuokkiniemelle. Tällä matkalla tapasi hän kaksi etevää runolaulajaa, Ontrei Malisen ja Vaaskila Kieleväisen, joiden runot vaikuttivat ratkaisevasti Kalevalan syntyyn. Nämä molemmat laulajat näet esittivät runot sellaisessa järjestyksessä, että Lönnrot sai heiltä ajatuksen, että ”lyötäisi ja jatkettaisi yhteen” erinäiset runot, jotka hajanaisina olivat siihen asti muistiin merkityt.

Tähän työhön hän ryhtyi kotiin palattuansa, ja ennen vuoden 1833 loppua oli valmiina ”Runokokous Väinämöisestä”, joka oli itse asiassa Kalevala pienoiskoossa. Se sisälsi 16 ”laulantoa”, joissa oli yhteensä yli 5.000 säettä.

Ennenkuin Lönnrot jätti tämän teoksensa kirjapainoon, lähti hän keväällä 1834 vielä Vienan-Karjalaan, saadaksensa lisää runoja. Silloin hän tapasi etevimmän runonlaulajansa Arhippa Perttusen Latvajärveltä, jolta sai niin paljon lisää runoja, että ”runokokous” paisui toista mokomaa suuremmaksi, ja tälle uudelle kokoelmalleen hän otti nimeksi Kalevalan. Siinä oli nyt jo 32 runoa, joissa 12.078 säettä. Se valmistui painokuntoon 28 päivä helmikuuta 1835. Vielä samana vuonna ilmestyi se myös painosta.

Menestyksestään innostuneena lähti Lönnrot vielä samana vuonna jälleen Karjalaan, saadakseen yhä enemmän runoja, joiden merkityksen hän nyt ymmärsi entistä selvemmin. Hän kulki Repolan kautta Rukajärvelle ja sieltä pitkin Tsirkka-Kemin jokea Jyskyjärvelle, Uhtualle, Jyvälahteen ja Vuokkiniemelle, josta palasi Kajaaniin. Tuloksena olikin runsas saalis. Uusia runoja ei kuitenkaan voitu enää kirjapainossa olevaan Kalevalaan ottaa, vaan jäivät ne vastaisen varalle ja tulivat käytetyiksi osin 1840 Lönnrotin julkaisemassa ”Kantelettaressa” ja 1849 julkaistussa uudessa Kalevalassa.

Näitä viimeksimainittuja teoksiansa varten sai hän ainehistoa myöskin keräysmatkoillaan, joita hän teki Karjalaan vv. 1836—1838—1839.

Kantelettareensa hän kokosi saamansa lyyrilliset runot ja uudessa Kalevalan painoksessa julkaisi kertovat runot sekä loitsuja, joita olivat koonneet nuoremmat kerääjät, varsinkin Sjögren ja Europaeus (he olivat kierrelleet myös Inkerissä ja saaneet sieltä paljon runotoisintoja). Uusi Kalevala, joka meillä nyt on saatavissa, on vanhaa Kalevalaa kaksi kertaa suurempi. Siinä on kaikkiaan 50 runoa, joissa yhteensä 22.795 säettä.

Vertailtaessa vanhaa ja uutta Kalevalaa voi huomata, että mm. runot Lemminkäisestä ja Kullervosta ovat uudessa painoksessa lisiä. Myös aiheen järjestelyä on Lönnrot uudessa Kalevalassa muuttanut. Siinä on ensimmäisenä runo ilmanimmestä, vedenemosta, jota runoa vanhassa Kalevalassa ei ollut. Runojen järjestelyyn uudelleen on ollut vaikuttamassa osin taidearvostelut, joita vanhan Kalevalan osaksi tuli, osin kansanrunojen antamat omat viittaukset. Voimme sanoa, että uusi Kalevala tuli kaikin puolin vanhaa paremmaksi ja kokonaisemmaksi.

Yhdistellessään uudeksi Kalevalaksi omia ja toisten keräämiä runoja sai Lönnrot tehdä paljon työtä. Hänellä meni aikaa siihen kaksi vuotta. Ensimmäisen Kalevalan teossa oli vaikeutena saada runo parisataa säettä käsittäväksi, sillä aineksia oli vähän ja nekin hajanaisia, mutta uutta Kalevalaa kokoonpannessaan oli hänellä päinvastainen vaikeus voitettavana; nyt oli ainesta liiankin paljon, ja piti laskea tarkoin, mikä toisinto olisi otettava mistäkin runosta, että ajatus tulisi yhtenäiseksi. On tunnustettava Lönnrotin mestaruus tässä työssä. Työtänsä ei hän ottanut tiedemiehen kannalta, eikä häntä pidetäkään erikoisena tutkijanerona, mutta sensijaan hän oli itsekin kansanrunoilija, joka oli syventynyt kansan henkeen, tunsi tarkoin sen ajatuksenjuoksun, elämän ja tavat. Tämä hänen kykynsä auttoi Kalevalan kokoamisessa. Eri osat liitti hän yhteen panemalla väliin itse keksimänsä säkeet. Näin hän ikäänkuin muurasi runonsa kokonaisiksi. Saadakseen runoihinsa enemmän elävyyttä ja vilkkautta otti hän välistä avuksensa loitsurunon tai lyyrillisen esityksen tapahtuman kulusta. Kalevalassa on siis kertovien runojen ohella myös loitsuja ja lyyrillisiä kohtia.

Uusi Kalevala sai verraten pian maailmanmaineen. Sitä alettiin kääntää monille kielille. Ruotsiksi sen toimitti M. A. Castren, ja Pietarin Akademian jäsen A. Schifner käänsi sen saksaksi, jolla kielellä se tuli laajalti tunnetuksi, vaikka käännös ei olekaan hyvä. Ja kun vielä italialainen oppinut Comparelli oli julkaissut tutkimuksensa Kalevalasta englanninkielellä, oli Kalevala saanut varman sijan maailman kaunokirjallisuudessa. Se oli saanut sijansa Odysseian ja Iliadin, Edda-laulun, Niebelungenin laulun, Slovo o Polku Igorevan ym. rinnalla.

E. H.