Latua aukaisemaan! (1933)

J. KOKKO

LATUA AUKAISEMAAN!

(Punakurssilaisten hiihtoretken alku v. 1921)

Koittaa aamuyön ensimäiset tunnit. Junamme kiitää erikoisvauhdilla kohden edessäolevaa tehtäväämme. Tähän mennessä emme ole vielä pysähtyneet millään asemalla. Vauhtimme yhäti pysyy entisellään. Se on harvinaista tämänlaisella rataosalla. Tuutunpa niinkuin lyötäisi ennätysaikaa saaden vaunumme seinät hytkähtelemään ja natisemaan, etenkin käännepaikkoja sivuutellessa.

Tässä menossa vaunujemme lavereilla nautitaan mitä parhainta yörauhaa. Ainoastaan päivystäjä valvoo. Koska vaunumme lämmittämisestä pidetään hyvää huolta, niin mikäpäs siinä, ettei uni maistuisi, ja toistaiseksipa vielä saamme elää aivankuin kotonamme. Onhan annettu lupakin vähentää vaatteitamme kuin olisimme vain tavallisia vapaamatkustajia.

Katsellessa ikkunoihin, jotka ovat pakkashuurteessa voipi päättää, että pakkanen on yhä kiristynyt. Niistä on vaikea siis uloskaan tähystellä. Vaikka mitäpäs se juuri hyödyttäisikään, sillä meneväthän asemapaikatkin vilahduksella ohitsemme.

Siinä eräs toverimme nousee ylös yöpuultaan. Ehdottaa, että eikö pistellä vähän palaa suuhun. Tämä toverimme on näet sellainen syömäkontti. Hän oli saanut, niinkuin monet muutkin meistä, hyvät ruokahalunsa Suomen vankileiriltä. Hän saattaakin esim. pari pakkia kuivaltaan perunoita, suolaan kastettuna, helposti vetää naamaansa. Ja kohta tunninpäästä voi olla taasen sapuskahaluja vatsassa.

Siinä syödessä ja hiljaisella äänellä keskustellessa, ettemme häiritsisi toveriemme unirauhaa, on meillä muuten mieli keveänä, sillä onhan nyt tavallisuudestaan poikkeavaa. Muona hyvää. Toverini aukaiseekin konservipurkkiaan, sanoen: ”Tämä rintamaelämähän tarjoo aina sotamiehelle vaihtelua, kyllä Puna-armeija pitää pojistaan huolen ja sapuskatkin ovat mitä rasvaisimmat.” Hän lisää vielä: “Eläköön Karjalan rintama ja voittomme”.

Lähestymme Petroskoita, sillä Äänisjärven laaja jäänpeittämä selkä näkyy jo sivullamme. Pian saavumme asemalle. Vaunuissamme oleilemme jonkun tunnin, jonka jälkeen pohjoisen rintaman ylipäällikkö tov. Sedjakin tarkastaa vielä meidät. Sitten saamme itseämme tuuletella aseman ratapihalla.

Kaupunkiin ei ollut kellään mieli ja tuskimpa sinne edes kukaan ajattelikaan, sillä matkamme edelleen voi järjestyä millä hetkellä hyvänsä, ja ties sitten, miltä paikalta tahansa.

Iltapuolella järjestäydyimme sitten vaunuihimme ja siitä edelleen matkasimme, kunnes seisahduspaikaksemme tuli Maaselän asema, ajan ollessa 7 aamulla.

Päivän jo enemmän valjetessa tunkeutuivat kirkkaat auringonsäteet vaunumme akkunoista. On ulkona kohtalainen pakkanen, se ennustaa mitä parhainta hiihtokeliä ja sitähän hiihtomies aina toivookin. Meille kurssilaisille ilmoitetaan seuraavaan tapaan lähtömme:

“Konekiväärimiehet, tarkistakaa lopullisesti aseenne!”

Käsketään syömään tukevasti, että jaksettaisiin ponnistella. Todellakin on meille lyöty tätä muonaa aivan liiaksikin. Mikä harvinainen tilaisuus — emmekö osaisi tätä käyttää hyväksemme!

Asemavahti on ottanut työkseen keittää meille teetä. Me annamme hänelle vaivoistaan rutkasti sitnikkaa. Syömme näihin oloihin nähden sellaisiakin herkkuja kuin englantilaista läskiä ja konservia. Nämä ovat vielä jäänyttä sotasaalista vuosilta 1919–20. Todellakaan ei ole ylenkatsottava ruokia, sillä onhan nyt syötävä ja oikein kunnolleen. Kaiken varalta, ettei sitten ensikädessä “aukeisi” sillä se johtaisi suksiladulta tien puoleen poikkeamista. Jotapaitsi eihän sotamiehelle aina tällaisia tilaisuuksia tarjota, ja jäähän tätä muonaa vielä reppumme aivan pullolleen, ja se riittää useaksi päiväksi.

Niin tunnemmekin olevamme sitten kaikinpuolin tyydytettyjä. Vatsankaan ei luulisi nyt ensikädessä naukuvan. Onhan se saanut kylläkseen ja kun on aseetkin kunnossa mitäpäs muuta niin olemmekin aivan sitten kuin joutilaita miehiä. Siinä sitten istuskellaan ja puhaltelemme sauhuja savukkeistamme, jotka ovat myöskin ensiluokkaista.

Juttukin näin lepohetkinä aina tavallisuudestaan paremmin luistaa. Yksi ja toinen voi kertoa jos minkälaisia kokemuksiaan. Ovathan kaikki järjestään monissa taisteluissa koeteltuja miehiä, lukuunottamatta Suomen luokkasodassa käymiämme taisteluita. Niinpä näillä Karjalankin perukoilla on totuttu tähän ja niinpä on tullut joskus suoritettua jopa ihmetekojakin. Milloin oli taisteltu siellä ja täällä. Annettu hätkää englantilaisille, serbialaisille ja vähätpä sitten suomalaisista lahtareista. Jos on joskus kärsitty tappioitakin, niin se ei ole mieltämme järkyttänyt vaan päinvastoin se on terästänyt tuntoamme aina tuleviin, edessäoleviin taisteluihin. Mehän luotamme toinen toisiimme, sillä voisiko löytyä parempia toveruussuhteita kuin sellaisilla sotilailla, jotka ovat rintarinnan taistelleet ja kestäneet kuumatkin paikat aina tarpeen vaatiessa, ja nytkin suorittaaksemme meille kuuluvat tehtävät olemme valmiit asettamaan elämämme puntariin. Lyhyesti ja yksinkertaisesti. Tunnuksemme onkin: “Tuhota vihollinen tahi tulla itse tuhotuksi.”

Joukkomme on valmiina lähtöön. Päivä on iltapuolella. Seisomme suksillamme radan ja metsänlaidan välisellä pienellä aukeamalla lumihalaatteihin pukeutuneina. Sotilaat tekevät jylhän ja aavemaisen vaikutuksen. Heidän teräksisestä yhtenäisestä tahdostaan kuvastui sammumatonta luokkavihaa ja taisteluintoa.

Koulumme päällikkö pitää meille vielä lyhyen taistelupuheen, jossa lyhyesti mainitsi tilanteesta ja tehtävämme tärkeydestä, mistä hän uskoi joukkonsa kunnolla suoriutuvan. Hänen sanoissaan ei ilmennyt mitään agiteeraavaa. Sillä tiesihän hän vallan hyvin sotilaansa kyvyt ja moraalin. Viimeiset unohtumattomat sanat, joilla puhe päättyi, kuuluivat voimalla: “Eläköön sota!”.

Nämä sanat aivankuin riivasivat meidät, ja niinkuin yksi mies kajautti joukkomme kolminkertaisen eläköön, niin että korpi tärähti.

Todellakin, mehän voimme heittää tällaisen tunnuksen silloin, jos on kysymyksessä neuvostorajojemme suojeleminen vihollistemme hyökkäyksiltä.

Heti puheen päätyttyä ottaa suksijoukkomme päällikkö komennon käsiinsä, ja niin painuvat ensimmäiset hiihtolatumme kohti tulevia taisteluitamme.