Elollisesta aineesta ja sen muuttumisesta solumuotoon (1950)

Biologian kysymyksiä

HEIKKI KUUSINEN

Elollisesta aineesta ja sen muuttumisesta solumuotoon

Aivan viime aikoina on Neuvostoliitossa saavuteltu erittäin merkittäviä tuloksia soluntutkimuksen alalla, tuloksia, jotka tukevat voimakkaasti kehitysajatukseen perustuvia käsityksiä elollisesta luonnosta. Samalla ne merkitsevät aivan uutta vaihetta itse soluopissa sekä eräissä siihen läheisesti liittyvissä, sovelletuissa tieteenhaaroissa, ennenkaikkea lääketieteen eri aloilla. Mutta ne antavat myös mitshurinilaiselle ”luovalle darwinismille” menetelmät, joiden avulla voidaan ymmärtää oikein uusien organismilajien syntymisilmiöt vanhojen lajien uumenissa. Kysymyksessä ovat nimenomaan prof. Lepeshinskajan johdolla suoritetut monivuotiset työt joihin tavallaan liittyvät, niitä tukien ja täydentäen, ne yllättävät huomiot, jotka prof. Boshjan on tehnyt tutkiessaan mikrobeja ja viruksia eri olosuhteissa.

Schwannin ja Schleidenin hieman yli sata vuotta sitten luoma soluteoria oli huomattava yleistys biologian alalla. Todettiinhan, että elollinen luonto, kasvi- ja eläinkunta, oli rakentunut pienistä perusosasista, soluista, joissa kaikissa ilmeni sentapaisia toimintoja, jotka yleensä on käsitetty elämän ilmiöiksi. Soluteoria todisti siten siihen saakka tunnetun elollisen luonnon yhtenäisyyden, ei vain rakenteellisessa mielessä, vaan — ja mikä tärkeintä — myöskin yleisenä ja yhdenkaltaisena kehitystapahtumana. Täten tuo Schwann–Schleidenin soluteoria on perusteiltaan vankan dialektis-materialistinen. Jo Engels piti sitä eräänä tieteen suurimmista saavutuksista viime vuosisadalla.

Soluntutkimus lähti kuitenkin epämaterialistisille urille, kun ennenkaikkea saksalainen tautiopin tutkija Wirchow toi mainittuun teoriaan uskonkappaleensa: ”jokainen solu syntyy vain solusta”, ”solun ulkopuolella ei ole elämää” ja ”elämä alkaa vain solusta”. Tämä käsitys onkin sitten kahlinnut soluoppia ja biologiaa aina näihin päiviin saakka estäen tutkimuksen vapaata edistymistä erittäin huomattavassa määrin, koska tuo Wirchowin ”teoria” suorastaan kieltää soluja koskevan kehitysajatuksen. Se pysähtyy yksinomaan ”valmiiden” solujen tutkimukseen käsittäen ne elämän ”viimeiseksi rajaksi” ja jättää huomioon ottamatta erään tärkeän seikan — sen, että soluillakin on alkunsa, että ne syntyvät ja kehittyvät kuten muutkin elollisen muodot.

OIKEA PERUSTA — YKSILÖ- JA LAJIKEHITYS

Edellisestä jo tavallaan selviää, miltä pohjalta neuvostobiologit lähtevät myöskin solua tutkimaan. Solua on tarkastettava liikkeessä, sen historiallisessa ja yksilöllisessä kehityksessä.

Jo kauan on useissa tiedemiespiireissä oltu sitä mieltä, että elämän on joskus maapallon kehityshistorian varhaisimmissa vaiheissa, ehkäpä kymmeniä miljoonia vuosia sitten, täytynyt syntyä täällä maan päällä. Tämä käsitys ei ole vain loogillinen yleistys Darwinin kehitysopista, tuohon teoriaan tehty lisäys, joka edellyttää solua alempien elollisen aineen ja osasten olemassaoloa, vaan se perustuu tosiasioihin, määrättyjen soluttomien alkueläinten olemassaoloon.

Toisaalta on tiedetty, että jokainen monisoluinen, korkeammanasteinen eläin tai kasvi käy yksilöllisen kehityksensä aikana lävitse biologisesti katsoen sangen pitkän ja vaiherikkaan tapahtumasarjan, joka esim. tavallisessa suvullisessa Iisääntymisessä alkaa yhdestä ainoasta solusta. Kun on seurattu eri kasvi- tai eläinyksilöitten kasvamista täysi-ikäisiksi ja toisaalta samojen lajien historiallista menneisyyttä, niiden polveutumista alimmista kantamuodoista ylimpiin, on kummassakin kehityssarjassa havaittu usein suorastaan hämmästyttävää samankaltaisuutta ja vastaavaisuutta. Tämä yksilö- ja lajikehityksen yhtenäisyys luo juuri pohjan niillekin tutkimuksille, joita Lepeshinskaja ym. neuvostotutkijat ovat viime vuosina aivan viime kuukausinakin saattaneet julkisuuteen.

LEPESHINSKAJAN KÄÄNTEENTEKEVÄT TUTKIMUKSET

Lepeshinskaja on tutkinut soluja niiden tavanomaisen lisääntymisen, jakautumisen yhteydessä ja edelleen naispuolisen sukusolun, munasolun, kehitysprosessissa sekä solujen sisältämän tai niistä erittyneen elollisen aineen kehittymisilmiöissä. Kokeittensa perusteella hän tuli siihen johtopäätökseen, että elollinen aine on kehityskykyinen ja elinominaisuuksia omaava vain silloin, kun siinä on muodossa tai toisessa ydinainetta, määrättyjä nukleinihappoja.

Tutkiessaan eräiden kalojen ja lintujen keltuaisesta rikkaiden munien kehitystä hän on todennut niin hyvin keltuaisaineessa kuin valkuaisessakin, joita kumpaakin yleensä pidetään vain ”ravintovarastoina”, tapahtuvan tiettyä lainalaista, sisäistä uudelleenjärjestäytymistä. Hän on tarkoin kuvannut eri vaiheet tuossa elollisen aineen organisoitumisessa, jonka tuloksena on lopulta normaalinen, ytimen eli tuman sisältävä solu. Eikä siinä kaikki. Hän on onnistunut aikaan saamaan tuon kehitystapahtuman myös erikoiskokeitten olosuhteissa itse organismin ulkopuolellakin vieläpä dokumentaariseksi vahvistukseksi ”kiinnittänyt” sen elokuvanauhalle!

Sama tapahtumasarja aineen muuttumisessa solun muotoon on todettu lisäksi itse munasolun suuressa kasvuprosessissa hedelmöittymisen hetkeen saakka ja eläinsolujen yleisen, kariokineettisen jakautumisen yhteydessä. Samanlainen kehityskuva on edelleen saatu erään verraten yksinkertaisen eläinmuodon, hydran, elollisesta aineesta, joka oli jauhamisen ja suodattamisen avulla erotettu varsinaisista soluista. Eristetystä aineesta kehittyivät uudelleen tämän eläimen solut. Tutkiessaan vihdoin haavojen parantumista täysi-ikäisillä, korkeammilla eläinlajeilla Lepeshinskaja totesi, että solut ja solujen väliset rakennelmat, jotka saavat aikaan kudoksen eheyden, syntyvät soluttomasta aineesta, joka täyttää haavan verenvuodon yhteydessä.

MIKROBIT JA VIRUKSET

Tässä yhteydessä lienee syytä puuttua lyhyesti niihin tutkimuksiin, joita Boshjan ym. ovat suorittaneet mikrobien ja virusten suhteen. Yleisestihän jälkimmäisiä, ”ultramikroskooppisia taudinaiheuttajia”, pidetään elottomina, kemiallisina — ja rakenteeltaan selvittämättöminä — aineina, jotka kuitenkin elävässä elimistössä kykenevät lisääntymään, siis osoittamaan elämän merkkejä. Paremman puutteessa niitä nimitetään usein myös ”elämän rajatapauksiksi”, kykenemättä silti määrittelemään, mitä tuo sanonta todellisuudessa merkitsee. Mikrobit, bakteerit ym. mikroskooppiset taudinaiheuttajat on käsitetty soluiksi, jotka ovat kuitenkin niin pieniä, että niitäkin on ”vaikea nähdä ja tutkia”.

Nyt on Boshjan julkaissut tutkimuksensa näistä kysymyksistä todistaen kokeillaan, että virukset ja mikrobit ovat saman elollisen eri muotoja. Virukset muuttuvat mikrobeiksi — sekä päinvastoin — vaihesarjan kautta, jolloin eräässä vaiheessa muodostuu kiteitä, jotka ovat paljain silminkin nähtäviä. Hän on aikaansaanut näitä muutoksia suuntaan ja toiseen kymmenittäin ja todistanut täten, etteivät tähänastiset käsitykset sterilisoinnista ja immunisoimisesta pidä paikkaansa, koska usein vain kyseisen eliömuodon luonne muuttuu, mutta ei niin paljon, että se menettäisi kykynsä sopeutua uusiin olosuhteisiin, sopeutumiskyvyn, joka virusmuodolla saattaa olla kokonaan toista suuruusluokkaa kuin mikrobimuodolla. Nimenomaan mainittu kidemuotoinen vaihe on erityisen kestävä ulkoisia vaikutuksia vastaan.

UUSIEN TUTKIMUSTEN TEOREETTINEN JA KÄYTÄNNÖLLINEN MERKITYS

Lepeshinskajan ja hänen koulukuntansa tutkimusten tärkeimmät johtopäätökset voitaneen kiteyttää suurin piirtein seuraavaan:

Elävän organismin soluissa on tai niistä erittyy itse soluja huomattavasti yksinkertaisempia biologisia rakennemuotoja (koaservaatteja, moneroita), joissa ilmenee kaikkia elämälle kuuluvia tunnusmerkkejä ja jotka sisältävät itseensä hajaantuneena ydinainetta. Nämä elolliset osaset muuttuvat tiettyjen edellytysten vallitessa sekä tiettyjen lainmukaisten vaiheiden kautta tumallisiksi soluiksi.

Paitsi sitä, että nämä asettamukset vääjäämättömästi kumoavat Wirchowin tunnetut, kehityksenvastaiset ”teoriat” itse soluopin alalla, niillä on arvaamattoman suuri merkitys muillakin aloilla sekä teoreettisessa että käytännöllisessä mielessä. Lepeshinskaja itse on nähnyt ja arvioinut sangen terävästi tutkimustensa yleisen, jopa ideologisenkin kantavuuden.

Tutkimustensa käytännöllisestä merkityksestä puhuessaan Lepeshinskaja korostaa ensimmäiseksi niiden jyrkkää ristiriitaisuutta Weismann-Morganin perinnöllisyysopin kanssa. Kuinka asia voisi muulla tavoin ollakaan? Kieltäähän mainittu formalistinen kanta ”perinnöllisyysaineen” olemassaolon muualla kuin kromosomeissa. Lepeshinskajan tutkimuksista taas kävi ilmi, että kaikki elollinen aina on muiden ominaisuuksiensa lisäksi itseään uusintavaa, ts. siihen liittyy aina, jotta se ylimalkaan olisi elävää materiaa, tuo perinnöllinen ominaisuus. ”Perintöainetta”, jos sitä enää sellaiseksi voi kutsua, on kaikkialla, missä on elämää. Lepeshinskaja sanoo: ”Saavuttamiemme kokeellisten tulosten perusteella muodollisten geneetikkojen on kriitillisesti tarkastettava metafyysilliset asettamuksensa eikä unohdettava, että jos soluilla on oma kehityshistoriansa, oma laji- ja yksilökehityksensä, niin myöskin kromosomeja, solun organoideja pitää tutkia niiden kehityksen, niiden laji- ja yksilökehityksen kannalta.” Sekä edelleen: ”Kromosomit solun organoideina siirtyvät itse perintönä kuten kaikki muutkin elimet organismissa, ja senvuoksi niiden luonnollisesti pitää olla kullekin yksilölle erikoistuneita ja yksilöityneitä. Perinnölliset ominaisuudet eivät siirry kromosomien avulla, vaan koko solun, sen elollisen aineen, sen kemiallis-biologisen rakenteen ja erikoisuuksien avulla.”

Edelleen Lepeshinskaja korostaa tässäkin yhteydessä ulkoisten olosuhteitten ratkaisevaa osuutta kehitystapahtumaan. ”Vieläpä sosiaaliset olosuhteetkin, jotka vaikuttavat jokaiseen organismiin, ovat eräänä tekijänä, joka vaikuttaa perinnöllisten ominaisuuksien muuttumiseen.”

Näemme siis, miten läheisesti koko uusi soluntutkimus Neuvostoliitossa liittyy mitshurinilaiseen, aktiiviseen maatalousbiologiaan. Onhan niillä molemmilla yhteinen ”vihollinen” vastassaan: wirchowilaisuus muodostaa erään weismann-morganismin tukipylväistä!

Tutkimusten teoreettisesta merkityksestä puhuessaan Lepeshinskaja tähdentää niiden kohdistuneen kokonaiseen unohdettuun osaan Darwinin kehitysopista: ”Oppimme solun syntymisestä elollisesta aineesta ei ole vain sopusoinnussa Darwinin opin kanssa, vaan on sen täydentämistä ja edelleenkehittämistä, koska siitä puuttuu solun ja elollisen aineen kehitysprosessi.”

Antakaamme vielä lopuksi Lepeshinskajan sanoa sanansa tutkimustensa yleistieteellisestä ja ideologisesta puolesta; kukapa olisi siihen oikeutetumpi kuin juuri hän.

”Meidän tehtävämme ei ollut dialektisten lakien vieminen luontoon ulkoapäin, vaan niiden löytäminen siinä ja kehittäminen siitä. ——— Me olemme tutkineet solua sen liikkeessä, sen kehityksessä.”

”Meidän tutkimuksillamme on vielä se merkitys, että se on taistelua vallankumouksellisen, marxilaisen ideologian puolesta, ideologian, joka ’ei anna vanhojen ja tunnustettujen johtajien itsetyytyväisinä sulkeutua tieteen ylipappien, tieteen monopolistien kuoreen’.”