Katkelma Gennadi Fischin kirjasta “Kiimasjärven valtaus” (1933)

Katkelma Gennadij Fishin kirjasta

KIIMASJÄRVEN VALTAUS

Läheisen pirtin katolla liehui valkoinen lippu. Pirtin portailla seisoi neljä aseistettua miestä. Katsahdin taakseni. Parinsadan metrin päässä minusta päättyi epätasainen metsä eikä ketään osastostani näkynyt.

Olin edennyt liiaksi. Miehet seisoivat portaitten edessä jokseenkin rauhallisina. Nyt jo huomasivat minut. Takaisin kääntyminen olisi ollut turhaa — kolme-neljä kuulaa olisi ollut selässäni. Jäi yksi tie — eteenpäin. Ja minä menin eteenpäin.

Hiihdin tasaisesti, rauhallisesti, miettien hitaasti keinoa, miten saisin heiltä elämästäni kalliimman hinnan. Matkalla kopeloin nagaanin, tarkastin, oliko patruunat paikoillaan. Koetin hidastuttaa jokaista askeltani, voittaa jokaisella sekunnilla, ja kun kuljin rauhallisesti, kiirehtimättä, suoraan valkolippuista pirttiä kohden, joka alkoi jo nousevan talvisen auringon säteitten alla punertua, ei kenkään heistä liikahtanut, ei kukaan heistä tarttunut kivääriinsä. Ja mitä lähemmäksi kylää tulin, sitä selvemmin eroitin, että portaitten luona seisovat olivat lahtareita. Yksi heistä haukkasi näkkileipää.

Olin jo muutaman askeleen päässä portaista. Kaksi ulkona olijoista meni pirttiin, kaksi jäi paikoilleen. Astuin portaitten luo.

— Huomenta — murahdin itsekseni, kaiken varalta.

— Huomenta — herra upseeri, — vastasivat he, ojeten edessäni suoriksi.

Ensin aivan ällistyin ja katsahdin metsän rantaan.

Ei mikään osoittanut sitä, että sieltä olisi joku tulossa. Aloin hitaasti riisua suksia. Riisuin yhden riisuin toisen. Kaksi tolvanaa seisoi edessäni suorina. Lumikaapuni valkoinen päähine peitti puna-armeijalaislakkini.

— Lepo, — komensin minä ja nähtävästi tulin jotenkin rikkoneeksi sääntöjä, sillä pojat veitikkamaisesti iskivät silmää toisilleen. Tai ehkä he leikkivät kanssani kuin kissa hiirellä — ja mieleeni muistui pirtti Paadenella ja keskusteluni Leinon kanssa.

Missähän olet, Leino, nyt missähän esikuntamme on? Iskin sauvani tallattuun liukkaaseen lumeen portaitten eteen ja hitaasti, vitkastellen aloin nousta ylös.

— On hakattava jää portailta, — murahdin minä, todistaakseni vielä kerran selvää suomenkielisyyttäni.

— Kyllä toimitetaan, — vastasi toinen tolvanoista, ojeten suoraksi ja tehden kunniaa.

Ennen sitä hän pisti portaitten luona olevalle penkille näkkileivän.

Millä mielihalulla olisin sen syönyt, sillä heti alkoi tuntua nälkä.

“Tyhjällä vatsalla on helpompi kestää haavoittuminen vatsaan”, muistin minä koululääkärimme lauseen ja astuin kynnyksen yli. Nähtävästi kaikki tapahtui näiden tollojen mielestä odotuksen mukaan, sillä he eivät osoittaneet pienintäkään ihmettelyn merkkiä. Minä näin kaikki selvästi — ja minä voisin nytkin tarkoin kuvata kaikki yksityisseikat — miten he seisoivat, miten penkillä oli leipäpala, miten lumeen isketty vasen sompasauvani kaatui, millaiset puuleikkaukset oli ovessa.

Kaikki aistini olivat terästyneet ja kaiken tämän minä muistan, enkä unohda koko elämäni aikana.

Astuessani pirttiin katsahdin metsään, siellä ei näkynyt elonmerkkiäkään — astuin sisälle. Minut, joka vuorokauden olin viettänyt pakkasessa, ympäröi heti vahvasti lämmitetyn, tupakansavuisen huoneen uuvuttava lämpö. Sisällä oli neljä miestä. He järjestivät kiireisesti huonetta, kiväärit seisoivat nurkassa. Minun perässäni työntyi pihalta sisään molemmat tollot. Tästä huoneesta johti avonainen ovi toiseen, joka oli lankkuseinällä eroitettu. Kun astuin, hypähtivät nämä tollot ja tekivät kunniaa.

Silloin kysyin päällikön äänellä, rauhallisesti, äänekkäästi: “Ken täällä on päällikkö?”

Kysyttyäni syöksähti avonaisesta ovesta roteva jääkärin pukuun puettu mies, kunniamerkkeineen, suurine jännityksestä ja palveluksen halusta punoittavine siankinkkua muistuttavine katseineen ja ojentautui suoraksi edessäni.

Edessäni suorana seistessään hän alkoi raportteerata.

Nostin käteni lumikaavun alla olevan lakin lippaan, kuten raporttia vastaanotettaessa on tapana.

— Päällikkö olen minä, korpraali Kurki, toimitan minulle uskottua tehtävää — Karjalan vapauttamista ryssistä ja punikkirosvoista.

Mutta tässä hermoni pettivät. Lakin lippaan kohotettu käsi pusertui nyrkkiin viimeisten sanojen vaikutuksesta ja nyrkki alkoi laskeutua korpraalin naamalle, aikoen tehdä siitä lihaleivoksen.

Suurella tahdonponnistuksella sain ojennetuksi sormet suoriksi ja siirretyksi käteni hiukan taakse, ollen samalla tarkasti kuuntelevinani raporttia.

— Kaikkiaan on meitä neljätoista miestä ja vartioston päällikkönä on vänrikki Lassy.

Kuullessani tämän nimen vavahdin ja huomatessani ihmettelyn korpraalin silmäterissä siirsin käteni taaksepäin… ja, kaikesta päättäen paljastin kaavun alta osan lakistani, sen osan, jossa punoitti punainen tähtemme.

Minä huomasin sen hänen siihen saakka punoittavien kasvojensa äkkinäisestä kalpenemisesta ja siitä, että hän alkoi änkyttää, saattaen ihmetyksiinsä toiset kuulijat — heitä oli huoneessa kahdeksan, kaksi oli vielä tullut korpraalin perässä toisesta huoneesta — ja, vihdoin hänen suorasta kysymyksestään.

— Te, siis… olette punainen?

— Niin, olen punainen, tartuin hänen sanoihinsa ja päällikön äänellä, joka ei siedä mitään vastaväitteitä, jatkoin: ja määrään teidät heti antautumaan.

He seisoivat hölmistyneinä. Vasemmassa kädessäni jo vapisi granaatti, oikeassa nagaani.

— Tällä aikaa, kun olen keskustellut kanssanne, ovat toverini piirittäneet kylän eikä teistä yksikään pääse elävänä, jos tappeluun ryhdytte, antautukaa!

Tällöin Kurki samoinkuin minäkin, katsahdimme ikkunaan. Viidenkymmenen metrin päässä kulki osastoni ketjussa Leinon johtamana, läheten nopeasti kylää.

— Antautukaa!

Ei ehtinyt kukaan valkoisista vastaamaan, kun ovi lensi auki huovikkaan iskusta ja sisään syöksyi Leino.

Nähdessään valkoiset, hän granaattia heiluttaen karjahti:

— Kädet ylös!

Kaikki huoneessaolijat nostivat kätensä.

Samassa paukahti pihalla kumea revolverin laukaus.

— Pidätä heitä täällä, huusin Leinolle, syöksyin ulos ja käskin yhden tovereistani asettumaan ikkunan luo.

Kalle juoksi sisään auttamaan Leinoa aseiden riisumisessa. Taas pamahti muutama laukaus. Juoksennellen pitkin takapihoja ja ammuskellen pakeni upseeri.

Revolverilaukaukset olivat hänen ampumiansa. Kiväärinlaukaus pamahti naapuripirtissä. Tempasin kiväärini ja aloin tarkkana tähdätä upseeria.

Upseeri eteni, se oli epäilemättä Lassy.

Painoin liipasinta. Se ei taipunut. Laukausta ei kuulunut. Pakkasestako — muistui mieleeni se, mitä Rauhalahti kertoi sanitaarivaunussa. Painoin kovemmin. Potkaisu oli voimakas. Olen hyvä ampuja, mutta en osunut. Kirottu — uneton yö!

Aijoin ampua sydämen seutuville, mutta osuin nähtävästi vatsaan.

Upseeri suistui hankeen. Menin hänen luokseen. Ja kun sukseni jäivät portaitten luo, kuljin hitaasti, ammentaen huopasiini lunta.

Laukaukset eivät kylässä lakanneet, mutta harvenivat harvenemistaan.

Metsästä astuivat joukkueen etumaiset miehet. Perässäni tuli Leino. Upseeri koetti kohottautua kyynärpäilleen.

— Lassy! huudahdin minä, nyt jo melkein raivoissani. — Lassy, nyt me vihdoinkin voimme lopettaa väittelymme.

Hän oikein kohottautui yllätettynä ja minut nähtyään nosti mauserin.

— Jos en minä näe suurta Suomeani, niin et sinäkään, Matti, sen järvissä ui, — sanoi hän katkerasti ja verta suustaan sylkien karjasi äkkiä:

— Punaiselle koiralle, koiran kuolema! ja laukasi. Lassy oli oiva ampuja, mutta raivo ja haava herpaannuttivat hänen kätensä — kuula lävisti kaapuni päähineen.

— Et taaskaan osunut, Lassy, mutta minä osun…

Hän nosti uudelleen pistolin, melkein koskettaen turkkiani sen piipulla.

Kiväärini tukki putosi hänen päähänsä.

Mauserin laukausta ei seurannut.

Lassyn minä olin tuntenut lapsuudesta asti hän — oli merikapteenin poika.

Maailmansodan aikana hän oli, kuten monet muutkin porvarinulikat, mennyt Ruotsin kautta Saksaan oppimaan lahtaustaitoa.

Hän oli siellä käynyt sotakoulun, kuului samoinkuin monet muut, Mannerheimin toimeenpanemien joukkoteloitusten suorittajain, valkoisten kaartin järjestäjäin, tuhansien työläisten murhaajien joukkoon.

Me työläisarmeijan päälliköt, tulevan Suomen Punaisen armeijan komentajat, saamme kasvatuksemme täällä, kansainvälisellä sotakoulullamme, vihollisemme oppivat sotataitonsa Saksassa.

Ja niinpä Lassystä oli tullut valkoinen upseeri — kiireestä kantapäähän.

Ja nyt me puhuimme keskenämme kiväärin kieltä, sen voi todistaa reikä kaapuni päähineessä. Tarkastin Lassyn ruumiin, otin hänen paperinsa ja menin kylään takaisin.

Ja nyt vasta ymmärsin, kuinka äärettömästi olin väsynyt, niin että en voinut enää askeltakaan ottaa… en muista, miten olin pirttiin päässyt.

Joukkomme jo asettui levolle. Antikainen toimi, lähettäen tiedustelun eteenpäin.

Kaaduin lattialle kuin olkikupo, ehtimättä päästä edes lavitsalle. Saattoi tapahtua, että minut vedettiin toiseen paikkaan, että päällitseni käveltiin, sitä en tiedä enkä muista.

Nukuin täydellisesti ja raskaasti.

Sinä vuorokautena olimme hiihtäneet vain 50 kilometriä.

Minä nukuin. Mutta nukkua en saanut kuin kolme tuntia. Kello 12:lta oli lähdettävä Tsolkkaan. Kun minut herätettiin, niin näin: Heikkosen edessä seisoi muori, talon emäntä ja kyseli jotain epäröivästi Heikkoselta. Heikkonen katseli häneen sinisillä silmillään ja koetti lohdutella.

— Oletteko te siis punaisia? — kysyi muori kovalla äänellä, rohkaistuaan itsensä.

— No etkö nähnyt, mitä me lahtareille teimme?

— Katsohan, ystävä, upseerit kun puhuivat, ettei kolmensadan virstan matkalla ole ainoatakaan punaista. Eikä punainen lintukaan tänne lennä, saatikka sitten punaiset sotilaat. Senvuoksi minä epäilen…

— Älä sinä muori epäile, vaan katso punaisia tähtiämme.

Tämä todistus nähtävästi sai muorin uskomaan.

Hänen kurttuset, paistettua perunaa muistuttavat kasvonsa alkoivat säteillä, salaperäisyys, joka oli ollut hänen jokaisessa liikkeessään, katosi.

Hän meni oven luo ja alkoi etsiä jotain, sitten veti ovipielen vuorilaudan takaa esiin joitain papereita.

Pitäen käsissään paperipakkaa, hän alkoi niitä selailla ja löysi vihdoin hakemansa, jonka ojensi komentajalle.

Komentaja luki.

Se oli huolellisesti kokoontaitettu, kaikilla sineteillä ja itsensä armeijan ylipäällikön allekirjoituksella vahvistettu kunniakirja, jonka ensimäisen ratsuarmeijan esikunta oli antanut puna-armeijalaiselle, toveri Petroville.

— Noh, näen. tov. Budjonnyin antama kunniakirja.

Petrovin Jukka on minun poikani — alkoi muori mielenliikutuksen vallassa. — Nyt hän on metsässä tovereidensa kanssa lahtareita piilossa.

— Kutsupa pojat heti pois metsästä!

Muori alkoi kiirehtiä.

Näin, kuinka hän astui omatekoisille karjalaisille suksille ja alkoi hiihtää metsään (harvat naisurheilijamme Leningradissa niin hyvin hiihtävät kuin tämä muori). Kun joukkueemme oli valmis poistumaan kylästä, hiihti muorin johtamana metsästä ryhmä miehiä.

Nähtyään meidät, he pysähtyivät. Yksi tuli suoraan luoksemme. Se oli kookas, Bydjonnyin armeijassa ollut poika. Hänen kanssaan oli karannut metsään yhdeksän muuta miestä, välttääkseen lahtarien toimittamaa pakkomobilisointia. He olivat pyydystäneet pari lahtareille aijottua muonakuormaa ja elivät niissä olevilla ruokavaroilla. Ruokavarat olivat heiltä loppuneet, kun me ehdimme paikalle.

Petrov ei oikein uskonut äitiään, että punaiset olivat tulleet ja, välttääkseen toisten poikien joutumasta satimeen, tuli luoksemme yksin.

Hänen epäilyksensä haihtuivat pian, mutta hän oli ymmällä.

— Mutta miten te pojat olette tänne joutuneet?

— Jouduimmepa miten hyvänsä, joko itse tulemalla tai taivaasta tipahtamalla, mutta täällä me vaan olemme, — sanoi Heikkonen.

Vaiti ollut Antikainen nousi äkkiä ja sanoi:

— Määrään sinut, tov. Petrov, kylän komendantiksi. Jätän kaksitoista kivääriä osastollesi. Ja näistä yhdeksästä tuhannesta sotasaaliina saadusta patruunasta ottakaa itsellenne kahdeksan tuhatta. Lähetä kaksi poikaa saattamaan vankeja. Neuvostovallan nimessä käsken sinua noudattamaan sotakuria osastossasi ja lyömään säälimättä lahtareita.

Petrov, kuten monissa kommelluksissa ollut sotilas ainakin, seisoi kädet saumoilla, kuunnellen käskyjä. Ottaessaan käskyn vastaan hän vastasi:

— Palvelemme työtätekevää kansaa!

Ja mentyään portaille, hän kiskasi valkoisen lipun — pojat olivat jättäneet sen tappelun touhussa tekemättä — ja alkoi sillä viittoilla.

Sen nähtyään lähtivät miehet muorin johtamana metsän suojasta samaa latua, jonka minä olin aamun sarastaessa aukaissut, hiihtäessäni puolinukuksissa tähän kylään.