Nuijasota (1924)

Nuijasota

1. Historiallinen tausta.

Kustaa Vaasalla oli kolme poikaa, Eerikki, Juhana ja Kaarlo, Vaasan kuoleman jälkeen peri Eerikki kruunun. Juhana sai Suomen herttuakunnakseen ja Kaarlosta tuli Södermalannin herttua. Nämä kaksi nuorempaa veljeä olivat molemmat mahtavia miehiä, jotka hallitsivat herttuakunnassaan kuin kuningas valtakunnassaan. — Mutta Kustaa Vaasan perintö oli kirottu perintö. Sielullista sairautta, synkkää epäluuloa, häikäilemätöntä taistelua vallasta, alituisia valtiollisia salajuonia, vankilakidutuksia ja salamurhia — siinä Kustaa Vaasan poikien elämän historia.

Erik XIV vainosi veljeänsä Juhanaa. Syytti häntä valtiokavalluksesta ja sai tuomituksi kuolemaan. Mutta Erikin sielunsairaus kehittyi viimein mielipuolisuudeksi, josta hän kuitenkin selvisi. Tätä sairautta käyttivät Juhanan ystävät, ylimykset, hyväkseen ja vapauttivat hänet vankeudesta. Juhana ja Kaarlo nostattivat kapinan Eerikkiä vastaan, syöksivät hänet valtaistuimelta 1568 ja heittivät hänet vankeuteen. 9 vuotta istui Eerik vankina, kunnes Juhana antoi valmistaa hänelle myrkkykeiton, joka päätti onnettoman kuninkaan elämän. Näin Juhana anasti Ruotsin kruunun.

Samalla kun näin sisäiset eripuraisuudet veljesten välillä raatelivat valtakuntaa, käytiin lakkaamatta sotia Tanskaa, Puolaa ja ennenkaikkea Venäjää vastaan. Nämä sodat kestivät yhtämittaa yli 20 vuotta ja kuluttivat loppuun valtakunnan varat ja voimat. Etupäässä taisteltiin Virossa, mutta oli myöskin Suomi alituisten hyökkäysten ja ryöstöjen alaisena.

Tämän sodan kestäessä tuli Suomen käskynhaltijaksi ja Ruotsin valtakunnan ylimmäksi sotapäälliköksi Klaus Eerikinpoika Fleming, suomalainen aatelismies. Hän saavutti Juhana-kuninkaan erikoisen suosion ja luottamuksen, joka suosio ja luottamus jatkui senkin perästä kun Juhana kesken sodan melskettä kuoli ja hänen poikansa Sigismund, joka oli perinyt kruunun, tuli myöskin Ruotsin kuninkaaksi. Sotainen urhoollisuus ja hovin suosio tekivät Klaus Flemingistä vähitellen Ruotsin valtakunnan mahtavimman miehen. Lukuunottamatta lukuisia muita virka-arvoja, oli hän valta-amiraali ja valtamarski, s.o. valtakunnan sotalaivaston ja sotajoukkojen ylipäällikkö. Hänen rinnalleen voitiin arvossa ja vallassa asettaa ainoastaan yksi mies, Kaarlo herttua, kuningas Sigismundon setä, joka, kunkinkaan ollessa Puolassa, valittiin Ruotsin valtionhoitajaksi.

Nämä kaksi miestä tulivatkin sitten toisilleen verivihollisiksi ja näyttelivät kumpikin osaltaan niin tärkeää osaa nuijasodan historiassa, samoinkuin koko Ruotsin valtakunnan historiassa.

Klaus Flemingistä tuli valkoinen kenraali — käyttääksemme nykyajan puhetapaa. Hän oli tinkimätön laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolustaja, kapinan kukistaja ja kapinallisten telottaja. Historia ei voi tässä suhteessa löytää hänestä pienintäkään virhettä. Usein hän tämän seikan esittikin puolustuksekseen kiistakirjoituksissaan Kaarlo-herttuan kanssa. Hän vetosi siihen, että hänen omatuntonsa on puhdas; että hän alati on ollut uskollinen alamaisvalalleen, lailliselle kuninkaalle ja asettunut kaikissa toimissaan valtakunnan edun määrääväksi. Samaa ei voida sanoa Kaarlo-herttuasta. Hän oli valtiollinen juonittelija. Hän kyllä selitti julkisesti, että hänelle olivat kuninkaan tahto ja valtakunnan etu kaiken yläpuolella, mutta todellisuudessa oli koko hänen toimintansa kuninkaan tarkoitusperien vastainen. Oli salaliitossa kapinallisten talonpoikien kanssa, vieläpä kapinan yllyttäjäkin, siis laillisuuden kannalta katsottuna valtiorikollinen. Tästäpä Klaus-herra Kaarloa syyttikin ja siitäpä viha näiden kahden valtaherran välillä niin katkeraksi äityi, että Kaarlo vielä Klaus Flemingin kuoleman jälkeen herjasi hänen ruumistaan, kiskoen raivoissaan kuollutta parrasta ja sanoen sitten, että jospa nyt eläisit, eipä kauan pääsi hartijoillasi pysyisi. Nämä seikat tulee muistaa, kun arvostelee kumpaakin miestä.

Ja kuitenkin — miten kummallinen onkaan historian tuomio. Kolme vuosisataa on tämän kapinan kukistajan muisto ollut kirottu. Kammoten ovat sukupolvet sukupolven perästä maininneet Klaus Flemingin nimeä, jotavastoin kapinallisen Kaarlo-herttuan nimeä ympäröi historian sädekehä ja Klaus Flemingin, eli paremmin sanoen Suomen aateliston telottamista kapinallisista talonpojista on tullut kansallisia vapaudensankareita!

Onpa sentähden mielenkiintoista tällä hetkellä, kun äskeisen paljoa valtavamman ja seurauksiltaan suuremman kapinan jäleltä ei vielä ole haudat ruohottuneet, tutustua tuohon yli kolme vuosisataa sitten tapahtuneeseen murhenäytelmään, tutkia sen syitä ja vaiheita.

— — — — —

Itsessään on selvää, ettei näissä historiallisissa vaiheissa Klaus Fleming ja hänen kannattajansa, Suomen aateli, edustanut kaikkea pahaa ja Kaarlo-herttua kannattajineen kaikkea oikeaa ja hyvää. Kumpaakin hallitsi ja kummankin toiminnan määräsivät historialliset seikat, jotka eivät olleet heidän persoonistaan riippuvaisia. — Itämeren-kysymys oli tullut Pohjois- ja Itä-Euroopan pulmakysymykseksi. Se sota, jonka tsaari Ivana Julma ja Erik XIV alkoi ja jota vaihtelevalla onnella käytiin koko Klaus Flemingin valtakauden ajan, tähtäsi tien avaamista slaavilaisille kansoille merenrannalle ja sen kautta muun Euroopan yhteyteen. Se oli yhä voimistuvan slaavilaisen vallan elinkysymys, sen taloudellisen elämän välttämätön ehto. Eikä Venäjä tästä pyrkimyksestä luopunut ennen kuin Pietari Suuri oli sen toteuttanut. Ruotsin diplomatia käsitti myös selvästi, että ken omisti Itämeren rannat, sillä oli käsissään Pohjois-Euroopan avaimet. Sillä oli taloudelliset edut ja suurvalta-asema. — Ruotsi oli liitossa Puolan kanssa — olipa Puolan valtaistuimella ruotsalainen prinssi, joka myös kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi — mutta se liitto oli keinotekoinen. Se oli syntynyt satunnaisen naimiskaupan kautta, eikä sillä ollut minkäänlaista taloudellista pohjaa. Päinvastoin olivat Puolan ja Ruotsin taloudelliset edut sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Puola oli yhtä luonnollinen Ruotsin vihollinen kuin Venäjäkin, sillä Puolalle oli Itämeri yhtä tärkeä elinkysymys kuin Venäjällekin. Näin ollen ei Ruotsin ja Puolan liitosta voinut, sukulaisuussuhteista huolimatta, pysyvää liittoa tulla, vaikka sillä oli kannattajana koko Suomen aatelisto ja huomattava osa Ruotsin aateleista. Taloudellisten ristiriitojen täytyi ennen pitkää johtaa yhteentörmäykseen.

Puola sai politiikalleen tukea roomalaiselta kirkolta, joka koetti palauttaa menetettyä valta-asemaansa pohjoismaissa. Mutta se oli heikko tuki. Sillä keskiajan feodaalinen kirkko itse taisteli kuolemankamppailua, eikä sitä kyennyt jesuiittojen neuvokkuus pelastamaan. Katolilaisuuden elpyminen Ruotsi-Suomessa Juhana III ja Sigismundon aikana, jota Klaus Fleming ja Suomen aatelit kannattivat, merkitsi puolalaista Itämeren-politiikkaa. Protestanttisuus, jonka ankarimpana edustajana esiintyi Kaarlo-herttua, oli Ruotsin valtatarkotusten symbooli. Tosin Suomi kuului Ruotsin valtakuntaan ja sen olisi tullut olla solidaarinen Ruotsin kanssa, mutta eihän Kaarlo-herttua ollut juridisesti muuta kuin kuninkaan käskynhaltija ja kuninkaan erikoinen suosio Klaus Flemingiin sekä se seikka, että hänen käskettävänään oli valtakunnan sotajoukko ja laivasto, teki hänestä tosiasiassa Suomen kruunaamattoman kuninkaan. Niin että hän voi hyvällä syyllä sanoa, ettei hän tottele muuta kuin jumalaa ja hänen kuninkaallista majesteettiaan.

Kun Puolan politiikka kohotti Suomen aateliston valtaa, teki sen riippumattomaksi Ruotsista, antoi sille täysin vapaat kädet laajentaa läänityksiään, riistää ja nylkeä mielensä mukaan alustalaisiaan, kohdella kansaa niinkuin todellista paariasluokkaa, ei ollutkaan ihme, että ne yksimielisesti olivat Sigismundon innokkaita kannattajia. Ruotsin valtapyyteille oli välttämätöntä tämän Puolan turvissa paisuneen aateliston kukistaminen, siksi Kaarlo-herttuasta tulikin kapinallisten Suomen talonpoikain ystävä.

Tällä historiallisella taustalla on meidän nuijasodan vaiheita tarkasteltava.

2. Rahvaan taloudellinen tila.

Niinkuin jo olemme maininneet, oli ennen nuijasotaa käyty pitkällisiä sotia Venäjän kanssa Itämerenmaiden valtaamiseksi, jotka olivat — lukuunottamatta lyhyitä välirauhoja — kestäneet miespolven ajan. Koko tämän ajan oli Suomi ollut yhtämittaisena seisovana sotaleirinä. Taistelurintama ulottui aina Käkisalmesta Riianlahteen. Rintama ei tietysti ollut yhtä kiinteä kuin nykyajan sodissa — sen ajan sodat kun olivat enemmän sissisotia — mutta sittenkin niin pitkän rintaman varustaminen vaati paljon sotaväkeä ja sotatarpeita. Sotaväki saatiin osaksi värväämällä, osaksi pakko-otoilla, osaksi ne olivat ammattipalkkasotureita vieraista maista. Niinpä Klaus Flemingin armeijassa taisteli, paitsi ruotsalaisia ja suomalaisia, myöskin saksalaisia, ranskalaisia ja skotlantilaisia palkkasotureita. Sotavoimat oli keskitetty Suomeen, josta niitä tarpeentullen lähetettiin eri rintamaosille. Sotaväen liikkuessa olivat talonpojat velvolliset antamaan hevosensa transporttiin. Mutta muutoinkin liikuskelivat aatelit, heidän palvelijansa, huovit ja knaapit sekä virkamiehet paljon, milloin sotilasasioilla, milloin virka-asioilla, milloin vierailuilla aatelislinnasta toiseen. Näihin kaikenkaltaisiin kyyteihin olivat talonpojat pakoitetut joko luovuttamaan hevosensa tai tekemään mies mukana kyytiä. Kun siihen aikaan oli maassa hevosia vielä sangen vähän, ja sodan kestäessä ne vähenivätkin vielä vuosi vuodelta, oli selvää, että talonpojat saivat yhtämittaa, varsinkin talviajat olla transporttia vetämässä ja kyydinteossa. Että talonpojan talous tästä suunnattomasti kärsi, on itsessään selvää.

Sotaväki elätettiin siten, että niitä sijoitettiin talonpoikaistaloihin elätettäviksi. Talonpojat olivat velvolliset antamaan kortteerin, lämmön ja ruuan sotamiehille, n.s. linnaleiri. Mutta sotamiehet — varsinkin ratsumiehet — eivät tyytyneet tavalliseen talonhoitoon, vaan kiristivät mahdollisimman hyvät sapuskat, samalla kun kohtelivat raa’asti ja röyhkeästi elättäjiään. Tuo kasvatti alituista vihaa ja riitaa talonpoikain ja sotaväen välillä.

On vielä otettava huomioon, että talonpoikaisluokka oli siihen aikaa vielä harvalukuinen ja sangen köyhä, lukuunottamatta muutamia harvoja. Suomen senaikaista väkilukua ei tarkoin tunneta, mutta lasketaan se todennäköisesti olleen alle kolmesataatuhatta. Siis noin kymmenesosa nykyisestä väestöstä. Maanviljelys oli alkuperäisellä kannalla olevaa luonnontaloutta. Talonpojat ilmoittavat joskus hyvinä vuosina saavansa »jumalan armosta« enemmänkin kuin 3 tynnyriä tynnyrinkylvöstä. Mutta hyviä vuosia ei »jumalan armosta« ollut monta. Halla oli erämaissa melkein jokavuotinen vieras. Pettuleipä oli jokapäiväinen talonpojan pöydällä. Niin kehittymätön oli viljantuotanto, että suuresta osasta maata, kuten Keski-Suomesta ja suurelta osalta Pohjanmaalta, ei voitu saada ensinkään viljaveroa. Asunnot olivat ahtaita savupirttejä, lauta-»ikkunoilla«, vieläpä pappiloissakin. Lasi-ikkuna oli rikkauden ja mahtavuuden merkki.

Verot otettiin luonnontuotteissa. Pääasiallisimmat veroesineet olivat vilja, voi ja kalat (haukivero). Mutta otettiin muutakin tavaraa kaikellaista, mitä voi helposti kuljettaa, säilyttää ja jolla oli jotakin arvoa, kuten pellavaa, villoja, lihaa, nahkoja, turkiksia j.n.e. Talonpoikain maksukykyyn nähden olivat verot suhdattoman raskaat ja niiden raskautta lisäsi se seikka, että verot olivat kovin epätasaisesti jaetut, ja niiden kantamisessa harjotettiin julkeaa kiskomista ja petosta. Veronkantojärjestelmä oli, näet, sellainen, että ylemmällä veronkokoojalla aatelilla ja voudilla oli alempia veronkantajia, nimismiehiä, neljännesmiehiä j.n.e., jotka ottivat verot ja tilittivät ylemmälle esimiehelleen määrätyn summan määrätyltä alueelta, pidättäen itselleen ylijäämän palkkana. Verotulot kulkivat siis sangen monen virkamiehen käden kautta ennenkuin ne joutuivat valtakunnan varastoihin, ja jokainen otti siitä osansa, jokainen koetti parhaimpansa mukaan hyötyä. Tämä loi lahjomisjärjestelmän ja synnytti alituisia väärinkäytöksiä, joita hallitus ei voinut parhaalla tahdollaankaan estää. Oli kyllä Tukholmassa kuninkaallinen revisionikonttori, n.s. kamari, jonka tehtävänä oli veronkannon valvonta ja valtion varkaiden kurissapitäminen, mutta sillä ei ollut sanottavaa merkitystä, varsinkaan kaukaiseen Suomeen nähden. Ja Sigismundin hallitusaikana, jolloin Klaus Fleming hailitsi Suomessa tosiasiallisena kuninkaana, ei Tukholman hallituksella ollut maassamme mitään merkitystä. Kuria, jopa ankaraakin, varkaille annettiin, jos satuttiin ilmi saamaan. Niinpä v. 1556 tuomittiin kolme suomalaista voutia hirsipuuhun »Hänen kuninkaallisen majesteettinsa varkaina«. — Mutta kun koko virkakunta oli rosvoja, mitä se merkitsi — sijalle tuli samallaisia. Ja vaikka kuninkaat silloin tällöin ankarasti haukkuivatkin alaisiaan virkamiehiä, eivät ne itse sen parempia olleet. Muistettakoon vain, että enimmän ylistetty kuningas Kustaa Vaasa, talonpoikain ystävä, on kyllä tunnettu persoonallisesta ahneudestaan ja nylkemisestään. Talonpojan ympärillä oli virkamiehiä niinkuin joukko haaskalintuja, jotka ylemmästä alimpaan asti kirkuen riitelivät saaliista.

Mutta antakaamme talonpoikain itsensä kertoa. Lähetystö, johon kuului kolmattasataa talonpoikaa, jätti v. 1589 Juhana-kuninkaalle valituskirjelmän, josta isoin osa on säilynyt. Tässä kirjelmässä sanotaan m.m.:

»Kun vouti tai kirjottaja on ollut vuoden virassaan, niin sillä pitää oleman isoja kartanoita, varustushevosia, laivoja, kivirakennuksia kaupungeissa, hopeisia kannuja ja maljoja, ja huoneensa täynnä kudoksia, vaikka kruunun linnat ja kuninkaan kartanot ovat häviöllä. Heidän vaimonsa käyvät kalliissa pukimissa ja itsekin he repostelevat upeissa nahkaisissa vaatteissa, kun tahtovat talonpoikia pelottaa, ottaen heiltä turkikset kelihinnoilla, useinpa ilmankin; mutta koska tulevat kuninkaan eteen, silloin ovat viattomia, jos suinkin, paikatuita vaatteita yllänsä, ja hankitsevat noilla turkiksilla ystäviä, jotka heidän pahaa puoltansa pitävät. Kullakin voudilla ja kirjoittajalla on vielä viisi kuusi alakirjottajaa, jokaisella vaimo ja kartano. Näiden kartanoiden hyödyksi täytyy talonpojan käydä rakentamassa ja kyytiä kuljettamassa, kun he lähettävät kauppakalunsa kaupunkeihin 50 peninkulman matkaa tai enemmän ja takaisin tuovat suoloja ja muuta. Vieläkin kovemmaksi käy rahvaan tila, kun voutia niin usein muutetaan, että yksi on voutina vuoden, toinen puolen vuotta; ja tapahtuu siitä usein, että viisi kuusi vouti-kirjuria käy yhtaikaa kantamassa vanhoja rästejä, joita jo ennen neljästi viidesti on maksettu. Tällä tapaa muutamat kirjottajat, jotka jo viisi kuusi vuotta ovat olleet virastansa erotetut, kuleksivat talonpoikain tykönä asioitsevinansa, ryöstävät, kiskovat ja ajavat maamiehen hevosilla, hyödyttäen omaa talouttansa; mutta kruunun luvuntekokamarissa sanovat ei saaneensa mitään. Ja jos jollakulla sattuu olemaan rästinä tynnöri, he ottavat toisen kasvuksi. Muutamissa maakunnissa on semmoinen tapa ollut, että nimismiehen ja neljännysmiehen virat ostetaan voudeilta ja kirjottajilta, ja annetaan niistä härkiä ja hevosia, voitynnöreitä, sekä rukiita ja ohria 4 tai 5 leiviskällistä. Sitten nimismiehet, jotka ovat ostamalla virkansa saaneet, kantavat talonpojilta saatavansa millä mitalla ja painolla tahtovat, jottei kruunattu panni ja paino heille kelpaa.«

Siinä puhuu talonpojan kieli, tyyni asiallisuus ja hillitty hätä. Mutta sen takaa kultaa myös äärimmäinen katkeruus ja syvä halveksiminen sitä kaikenlaista virkamiesten rosvojoukkoa kohtaan, sukupolvien viha, joka odottaa aikaa puhjetakseen täyteen liekkiin. Miten tämä viha kasvaa ja kehittyy, minkälaisia ristiriitoja ja ryhmityksiä se luopi, siitä lähemmin seuraavassa.

3. Nuijasodan luokkaluonne.

Nuijasotaa on tavallisesti opittu pitämään kansannousuna, missä alamainen kansa, rahvas, nousee asekädessä taistelemaan aateleilta vastaan. Nuijakapinan nostattavana voimana pidetään suomalaisen talonpojan ikivanhaa vapaudentuntoa, joka Pohjanmaalla on enimmän kehittynyt, missä talonpoika ei ole ikinä orjana ollut. Niinpä pohjalaiset asuvatkin nuijasodan johtoon ja pohjalaisista talonpoikaispäälliköistä tulee kansallissankareita. Talonpoikaiskapina on yleisessä mielipiteessä saanut natsionalistisen merkityksen. Suomalainen rahvas taistelemassa muukalaista sortovaltaa vastaan. Rannikkoruotsalaiset suomalaisten pettäjinä, koska ne ovat vierasrotuisia, eikä niitä yhdistä kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunto. Vähän on kiinnitetty huomiota nuijakapinan luokkaluonteen selville saamiseksi, vaikka se tarjoaisi erinomaisen kiitollisen ja mielenkiintoisen tutkimusalan.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole esittää nuijasodan luokkaluonteen tieteellistä tutkimusta, mutta, että voitaisiin osapuidenkaan oikealla tavalla ymmärtää tämän kansanliikkeen ilmiöitä, on tärkeätä kiinnittää huomiota eräisiin näkökohtiin.

On merkille pantava, että nuijamiesten viha ensikädessä kohdistua alempaa virkamiehistöä, vouteja, kirjottajia, neljännysmiehiä, lainlukijoita ja — ennen kaikkea omia talonpoikaisnousukkaita, knaapeja vastaan; vaikka toiseltapuolen tiedetäänkin että näiden takana on aateli, ylimpänä Klaus Fleming, ja että noista syöpäläisistä ei päästä joutumatta taisteluun myös aatelisvaltaa vastaan. Talonpoikain valituksissa ei puhuta paljonkaan aateleista, vaan kaikkien valitusten kärki on kohdistettu ei-aateleita, tuota rahvasta lähellä olevaa nousukasluokkaa vastaan. Rikkaat talonpojat ovat yhtä vihatuita. Juhana-kuninkaalle jätetyssä valituksessa sanotaan:

”Köyhiä talonpoikia vastaan he kaikki ovat yksissä neuvoin, ja tähän liittoon tulee vielä rikkaita talonpoikia, jotka lahjomisista ovat apua nauttineet. Muutamat voutipalvelijat naivat äveriästen talonpoikain tyttäret ja vapauttavat appiukkonsa kyytimatkoista ja muista ulosteoista, josta sitä isompi kuorma lankee köyhän niskoille. Niinpä nyt Suomen virkamiehet kaikella tavoin rasittavat köyhää talonpoikaa ja hämmästyttävät häntä suurella komeudellaan kulkien toisinaan kartanojensa väliä viiden kuudenkymmenen miehen parvessa, jotta yksinkertaiset ihmiset pelkäävät heidän komeuttaan enemmän kuin itse kuningasta. ”Edelleen valitetaan mitenkä alempisäätyisten pojat rupeevat ratsumiehiksi saadakseen kantaa ”junkkarin” nimeä, vaikka eivät ”sotakäytöstä tiedä”. Niiltä pitää olla kymmenen palvelijaa, ”jotka kyydillä ratsastavat yhdestä nimismiestalosta toiseen ja linnaleiristä linnaleiriin juoden ja herkutellen. Siinä saavat sitten talonpoikain hevoset seisoa 5–6 päivää ja itse talonpojat nälkää nähdä sekä menettää aikaa kiireimmällään.” Talonpojat pyytävät, että ratsumiehiltä kiellettäisiin oikeus itse kantaa apuveroa luvaten itse toimittaa heille saatavansa, ”sillä kun ratsumiehet itse saavat käydä kantamassa saatavansa, niin vievät talonpojilta raavaat ja hevoset sekä hävittävät talonpojat tiloiltaan, joihin knaapit sitten panevat renkejään kylvämään ja isännöimään. Ja kun perintötalolliset liijasta rasituksesta häviävät, niin nimismiehet, neljännysmiehet, äveriäät talonpojat ja papit korjaavat talot allensa, mutta antavat kirjottajalle lahjoja, että hän kirjottaa nämä tilat autiotiloiksi; ja tällä tavalla on usealla 5–6 tilaa hallussaan, vaikka eivät maksa veroa muusta kuin yhdestä. Siitäpä he siis kaikki ovat yksimieliset, kun heillä kaikilla on köyhäin tiluksia hallussaan.” Kovin on varominen, ”ettei Suomi perinpohjin hävinne niin kuin Liivinmaa”.

Kuten tunnetaan kuului lääniaateleille myöskin tuomarin virka. Tämä jo sinänsä merkitsi sitä, ettei talonpojan parannut kääntyä oikeusistuimen puoleen oikeutta saadakseen. Mutta pahemmaksi kääntyi asia vielä senvuoksi, että aatelisherrat aniharvoin istuivat oikeutta. He kantoivat vain tuomarin tulot ja palkkasivat ylioppilaita ja pappeja ”lain lukijoiksi”. Edellä mainitussa valituksessa valitetaan myöskin tästä kelvottomasta lainkäytöstä. ”Kun herroille”, sanotaan, ”annetaan tuomarin saatavat läänitykseksi, niin panevat palkkatuomareita sijaansa ja talonpojat saavat maksaa kaksinkertaisen tuomariveron, ensin määrätyt saatavat viranomistajalle, sitten lahjuksia sijaiselle, joka tuomitsee sen mieliin, joka enemmän antaa”.

Edellä esitetty ei kaipaa selityksiä. Siinä esiintyvät ajan luokkavastakohdat sorretun luokan itsensä kuvaamina. Näkyy selvästi, että kysymys ei ole niin paljon lääniaateleista kuin kansan omasta keskuudesta kohonneista porvarillisista nousukkaista. Selvästi osoitetaan myöskin, että talonpojat ovat jakautuneet kahteen, toisilleen vihamieliseen leiriin. Toisellapuolen köyhät talonpojat, kapinalliset, toisella puolen laillisen yhteiskuntajärjestyksen puoltajat, rikkaat talonpojat, jotka ollen porvarien kanssa sukulaissuhteissa, lahjomisien y.m. kautta ovat saavuttaneet erikoisetuja ja yhdessä porvarien kanssa sortavat ja nylkevät köyhempiä.

Omituiselta tuntuu, että torppariväestö, aatelien alustalaiset, eivät huomattavasti esiinny näyttämöllä, vaikka ne käsittävät maanviljelysväestöstä huomattavan osan. Siihen lienee kaksikin syytä. Ne olivat pääasiassa ”rintaman takana”, Hämeessä ja niin kovan kurin alla, etteivät uskaltaneet päätänsä nostaa. On myöskin todisteita, etteivät ne oikeudellisessa suhteessa eikä muutenkaan joutuneet yhtä häikäilemättömän mielivallan ja väkivaltaisen riiston alaiseksi kuin itsenäiset, köyhät talonpojat. Aateliston oma etu pakoitti heitä jossakin määrin suojelemaan alustalaistaan. Oli parempi lehmä lypsää kuin tappaa. Aatelien alustalaisilta eivät pikkuvirkamiehet, nimismiehet, voudit ja ratsumiehet uskaltaneet laittomasti ryöstää hevosia ja raavaita, puhumattakaan maasta. Kun torpparit olivat myöskin aatelistilan ainoa työvoima, oli luonnollista, että kartanoherrat suojelivat heitä ylettömistä kyytirasituksista, vieläpä sotapalveluksestakin, voidakseen sitä enemmän käyttää työvoiman omaksi hyväkseen. On kyllä todisteita, että torppariväenkin keskuudessa tyytymättömyyttä, jopa kapinallisuuttakin oli olemassa. Kun nuijajoukko eteni Hämeeseen, liittyivät kartanojen alustalaiset innolla nuijamiesten riveihin ja Nokialla ei Klaus Fleming pitänyt ensinkään selkäpuoltaan turvattuna, sillä koko Hämeenmaa oli kuohumistilassa.

Pohjanmaa oli vapautettu linnaleiristä, koska Pohjanmaan talonpojat ammoisista ajoista olivat suojelleet maakuntansa rajoja venäläisten ja Vienankarjalaisten hyökkäyksiä ja ryöstöretkijä vastaan. Kun Klaus Fleming tahtoi velvoittaa pohjalaisetkin pitämään yllä linnaleiriä, oli tämä toimenpide laiton ja pohjalaiset pitivät sitkeästi kiinni oikeuksistaan. Sitäpaitsi Pohjanmaa maakuntana luettiin Länsi-Pohjaan s.o. Ruotsiin kuuluvaksi. Kun pohjalaiset matkustivat Hämeeseen sanoivat he menevänsä Suomeen. Siksi he eivät tahtoneetkaan tietää Klaus Fleminkin hallituksesta vaan katsoivat, että heidän velvollisuutensa oli totella ainoastaan Tukholman määräyksiä, koska kuuluivat ruotsalaiseen maakuntaan. Tätä käsitystä heissä Kaarloherttuakin piti yllä. Mutta Pohjanmaan tuomiokunta taas kuului Klaus Flemingille ja hän oli Pohjanmaan tuomari. Oikeuskäsitykset ja oikeussuhteet siis olivat sangen ristiriitaiset.

Pahin kaikista oli se, että Klaus Fleming pyrki nostattamaan pohjalaisten omasta keskuudesta aseellisen mahdin heidän hartijoilleen, loi pohjalaisten porvarien ja rikasten talonpoikain pojista oikein ”kansallisen” knaapijoukon. Tässä näkivät pohjalaiset suurimman vaaran. He oivalsivat, että täten pyritään istuttamaan pohjalaiseen maaperään oikein kotimainen ja pysyvä aatelisvallan itu. Niinpä olikin nuijasodan aikana oman maakunnan miehistä noussut sapelinkalistajasakki — knaappijoukko. Näitä kansa enimmän vihasi ja halveksi. Pilkkanimellä niitä kutsuttiin ”sontaryyttäreiksi”, ilmaisten siten, että ne äsken vielä olivat olleet lantakuskeina ja riisuneet hevosensa sontakärryjen edestä. Heitä katseltiin kuin suvustaan poikenneina ja maankavaltajina — olivat menneet sinne kansansortajien leiriin, eivätkä edes mitään sotamiehiä olleet. Ja kuten nousukkaat aina, näkyvät nämä ”sontaryyttärit” kyllä röyhkeydellään ja virkainnollaan osanneen hankkia itselleen vihollisia.

Jalkamiesten kanssa, jotka olivatkin otetut tilattomista ja köyhistä talonpojista, näyttävät talonpoikain suhteet olleen yleensä hyvät, yksinpä Pohjanmaallakin. — Valituskirjassa, joka on päivätty Mustasaarella huhtik. 6 p. 1590 sanotaan, että heillä on ollut joulusta saakka 650 jalkamiestä, yksi mies kolmen talonpojan elätettävänä, mutta nyt on ratsuväkeä lisäksi. Pyytävät päästä ratsuväestä vapaaksi, mutta lisätään: ”koska ei meidän sovi toivoakaan päästä vallan vapaaksi, niin on kuitenkin parempi tulla jalkamiesten kanssa toimeen, ne kun tyytyvät siihen köyhyyteen, jota me itse vaimoinemme lapsinemme nautimme.” Valittavat ratsuväen röyhkeyttä, joista ”muutamat jokapäivä hyökkäävät meidän päällemme lyöden ja piesten.” Vähän myöhemmin: ”Ei meillä ole kotirauhaakaan, vaan surkeasti meitä rääkätään sekä tiessä että tienhaarassa, jotta muutamat makaavat tapettuina, muutamat oman pöytänsä päässä niin lyötyinä, ettei heistä ikinä tule terveitä miehiä. Päälliseksi nämä ratsumiehet vaativat meiltä kaksinkertaisen määrän sekä hevoselle että miehelle, vaikka meillä on Teidän Kunink. Maj:tinne vapauskirja ratsumiesten linnaleiristä”.

Mutta eivätpä vain talonpojat valita ratsumiesten kelvottomuutta, muutamat aatelisherratkin todistavat samaa. Niinpä vanha sotasankari Henrik Klaunpoika Horn kuvaa:

”Enin osa suomalaisista ratsumiehistä ovat pelkkää roskaväkeä — — — — jotka ovat lipullisten alle tunkeutuneet ainoastaan senvuoksi, että tahtovat linnaleiristä rikastua, ja ovat nyt saaneet hopeaknappeja rintaansa, joilla ennen oli, luvalla sanoen, täinen tröijy”.

Näistä lyhyistä, sen ajan asiakirjoihin perustuvista kuvauksista käykin jo riittävän selväksi nuijasodan luokkaluonne. Aateliston ja porvarillisten nousukkaiden mielivalta, sotilasdiktatuuri, taloudellinen riisto ja henkinen sorto on jakanut kansan kahteen, toisilleen leppymättömästi vihamieliseen leiriin. Vastakkain seisovat köyhät ja rikkaat.

Kuitenkin nuijakapina, kuten aina suuret kansanliikkeet, tempasi joitakin sivistyneitäkin mukaansa, niinkuin tuonnempana saamme nähdä.

4. Kapinallisten propaganda.

Niinkuin edellä jo on viitattu, ei rahvaan tyytymättömyys ollut tulos ainoastaan Klaus Flemingin ja hänen käskyläistensä huushollinpidosta, vaan oli sillä syvät juurensa olevissa oloissa jo menneiden sukupolvien ajoilta asti. Suomen rahvaan kunniaksi on mainittava, ettei se milloinkaan ole nöyränä alistunut sortajan ikeen alle. Jo paljon ennen nuijasotaa ilmeni viha ja uppiniskaisuus herroja vastaan. Ja mitä kauempana erämaissa, mitä harvaan asutuimmat seudut, sitä jäykempänä ja itsepintaisempana esiintyy vastustus. Niinpä Pohjanmaalla, Keski-Suomessa ja Savossa elääkin kapinahenki voimakkaimpana. — Keskisuomalaisista on säilynyt kansanruno, joka uhkuu reipasta taisteluhenkeä:

»Kivijärven kiltit miehet,
Vahvat Vastingin urohot
Nuijat nurkassa pitävät,
Sopessa sota-asehet,
Pimeässä pitkät varret,
Joilla huovia hosuvat,
’Ryyttäriä’ rytkyttävät.«

Ja seuraavat säkeet uhkuvat väkevää kostontunnetta ja luokkavihaa:

»Veri parskui paidan päälle,
Suolet sinkoili sisältä,
’Ryyttäreistä’ ryvetetyistä,
Huoveista hosutetuista.«

Näkyy, että tuolla korpien povissa eli voimakas taisteluhenki, joka ei laimennut senkään perästä, kun oli selkään saatu, vaan nostatti laulajia ylistämään kapinaurhojen tekoja.

Eipä ihme, jos Kustaa Vaasa sangen vähän luotti suomalaiseen rahvaaseen. Enemmän kuin neljäkymmentä vuotta ennen nuijasotaa v. 1556 hän kirjoittaa pojalleen Juhanalle, Suomen herttualle, käskien häntä kavahtamaan suomalaisia talonpoikia, joilla on röyhkeä ja kummallinen luonne. Hän muistuttaa, että hän matkustaessaan Pohjanmaan kautta herttuan kanssa oli Lohtajalla ollut helisemässä. Talonpojat olivat olleet juovuksissa ja huutaneet ja pauhanneet kuninkaasta välittämättä, ettei kellään muilla ollut sanansijaa. — Ehkäpä myöskin päästivät sanoja, jotka olivat kuninkaalle vähemmän mieleisiä. Joka tapauksessa näkyy kuninkaan kirjeestä päättäen pohjalainen sisu kuohuneen ja näyttäneen, että kyllä sitä tohditaan »pöyrälle hypätä«, vaikka kuninkaan nokan edessä. »Sen vuoksi on se mieleeni, rakas poikani«, sanoo kuningas, »ettet suinkaan ole niiden seurassa, vaan niitä kavahdat ja kartat niin paljon kuin ikinä voit.»

Pohjalaiset olivat jo ammoin tottuneet kuninkaissa käymään milloin milläkin asialla. Jo linnaleiristä vapautuminen oli pitkäaikaisten, sitkeiden ponnistusten tulos. Pentti Pouttu, kyröläinen kapinapäällikkö, sanoo kaksikymmentä vuotta taistelleensa linnaleiriä vastaan. Kun saatiin toimeen sellaisia, ajanoloihin katsoen jättiläislähetystöjä, joissa oli edustajia yli kaksisataa, edustaen puolta Suomenmaata, on itsessään selvää, ettei sellainen liike voinut syntyä ilman laajaa ja voimakasta agitatsionia. Toisenkin kerran siinä sai olla kapula saloja kiertämässä ja satoja miehiä liikkeessä, kun koko puuha oli mieskohtaisen agitatsionin varassa, vieläpä toiminta täytyi olla salaista. Lukemattomia salaisia kokouksia, älyä, rohkeutta ja uhrautuvaisuutta sellaiset puuhat ovat kysyneet.

Eivätkä näiden lähettien retket, jotka varsinkin nuijasodan edellisinä vuosina tulivat yhtämittaisiksi, rajoittuneet vain valituskirjelmien jättämiseen Kaarlo-herttualle, lähettiläät koettivat myöskin vaikuttaa valtiopäiviin ja suullisen agitatsionin kautta Ruotsin kansan yleiseen mielipiteeseen. Varsinkin kapinan edellisenä kesänä näkyy tämä agitatsioni saaneen kiihkeän luonteen. Ruotsalaiset aikakirjat kertovat, että nämä suomalaiset propagandistit alkoivat tulla Tukholman yleisölle ihan maanvaivaksi. Missä vain kaduilla, toreilla tai kujilla ihmisiä oli koolla, siellä suomalaiset olivat puhumassa, vaivojaan ja kurjuuttaan valittamassa. Uhkasivatpa — jos ei apua tule — kääntyä Venäjän puoleen ja ruveta Venäjän alamaisiksi, ennenkuin taipuvat Suitian-herran komentoon.

Selvää on myöskin, että näin laaja ja ihmeteltävän hyvin järjestetty propaganda, joka ulottui Savon sydänmailta valtaistuimen juurelle ja Ruotsin valtiopäiville asti. ei ollut mahdollinen oppinutta apua. Ja talonpoikain valituskirjelmät, jatka ovat sekä muodollisesti että asiallisesti hyvin kokoonpantuja ja osoittavat diplomaattista älyä, selvästi näyttävät, etteivät talonpojat sellaisia olisi kyenneet kokoon saamaan, vaikka ei niiden kirjoittajista olekaan varmaa tietoa. Eipä liene kapinapäälliköistä yksikään ollut kirjoitustaitoinen. Muutoin tiedetään, että Pohjanmaan kapinallisella rahvaalla oli useampiakin oppineita avustajia. Niistä keskeisin henkilö on Pietarsaaren nimismies Hannu Hannunpoika Fordell. Tämä mies oli rikasta tukholmalaista kauppiassukua, jonka esi-isä oli muuttanut Pietarsaareen. Suku oli lainannut rahoja hallitukselle ja kun sen ajan hallitukset olivat yhtä huonoja velan maksajia kuin juopot ylioppilaat, koetti hallitus hyväntekijäisillä suositella saamamiestään. Suku sai maita ja virkoja Etelä-Pohjanmaalla. Rikkautensa ja suosionsa kautta hallitukseen olivat Fordellit Pohjanmaan mahtavimpia miehiä. Sitäpaitsi melkein kaikki silloiset Pohjanmaan papit olivat naineet Fordellin tyttäriä, niin että tämä suku oli levittänyt juurensa sangen laajalle. Kun Klaus Fleming tuli Pohjanmaan tuomariksi ei kaksi sammakkoa mahtunut pappilan kaivoon. Näiden kahden mahtavan miehen edut joutuivat pian ristiriitaan. Niinpä tapaammekin Hannu Fordellin jo aikaisin talonpoikien asianajajana ja Fordellien vävymiehet, papit, avustajina. Kun Fordell myöhemmin joutui Klaus Flemingin vainoa pakoon Ruotsin puolelle, olikin hän sittemmin siellä nähtävästi vakituisena talonpoikain neuvonantajana ja asiamiehenä. Kerrotaanpa hänellä olleen kaikkien Pohjanmaan pitäjien sinetit hallussaan, jotka nähtävästi talonpoikain lähetit sinne veivät, että voitiin asiakirjat Ruotsissa valmistaa, koska kirjeitä oli vaarallinen mukana kuljettaa, toiminnan kun täytyi olla salaista.

Koko tuosta tavattomia ponnistuksia, sitkeyttä ja uhrauksia vaativasta valittelupuuhasta ei ollut talonpojille puulantin edestä hyötyä. Kaarlo-herttua kyllä antoi suojeluskirjoja, mutta niistä oli enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Marski ja hänen virkamiehensä eivät niistä välittäneet, päinvastoin joutuivat kuninkaissakävijät vainonalaiseksi. Talonpojat näiden suojeluskirjain merkityksen kyllä kokemuksesta tiesivätkin, mutta he ponnistelivat toivossa saada aseellista apua. Kaarlo kyllä valmistautui aseellisen taisteluun, mutta varustautuminen oli keskeneräinen ja Suomessa eivät tapahtumat odottaneet, sillä vallankumoustahan ei tehdä, se tulee. Lopuksi herttua avoimesti ilmoittikin, ettei hän talonpoikain asialle tiennyt mitään apua. Jos he tahtoivat puoliaan pitää, oli heidän omin käsin hankittava oikeutta.

Asia oli siis vihdoinkin selvä, että Ruotsista ei ollut apua toivominen; talonpojat tiesivät, että oli luotettava omiin nyrkkeihin.

Tasapuolisuuden vuoksi olkoon sanottu, että marskin vaatimus pohjalaisten osanotosta linnaleirin ylläpitämiseen on hyvin ymmärrettävä. Hän tuskin sotavoimien ylipäällikkönä olisi voinut toisin menetellä. Olihan luonnotonta, että suuri maakunta, joka ei ollut suinkaan köyhempi kuin muu Suomi, eikä niinkään paljon kärsinyt sodan vaurioista, oli kokonaan vapaa sotilasrasituksista, silloin kuin tämä rasitus raskaana painoi muuta Suomea. Yleisen edun kannalta ei marskin vaatimus ollut muuta kuin kohtuullinen. Sillä tulihan hänen valvoa, että sotilasrasitukset tasapuolisesti jakautuisivat eri maakuntien osalle. Tältä kannalta katsottuna oli pohjalaisten uppiniskainen vastustus sekä itsekäs että kohtuuton. Mutta pohjalaiset voivat vedota ja vetosivatkin siihen, että miksei vanhan tavan mukaan lasketa sotavoimia hajalle, kun kerran maassa on rauha; miksi tarpeettomasti pidetään maassa sotatilaa yllä. Tähän ei marski taas diplomaattisista syistä voinut taipua, koska hän oli vakuutettu siitä, että Kaarlo-herttua valmisteli Suomeen hyökkäystä.

Eikä marskia myöskään erikoisemmin voida syyttää siitä, että hän puolueellisesti menetteli pohjalaisten kanssa, varsinkin kun ottaa huomioon maakunnan yleisen mielialan. Milloin pohjalaiset rehellisellä mielellä kääntyivät marskin puoleen, kuunteli hän heidän valituksiaan ja antoi alaisilleen virkamiehille määräyksiä, että tuli tutkia väärinkäytöksiä eikä ottaa enempää kuin oli laillista. Mutta hän syytti — eikä suotta — pohjalaisia siitä, että ne pelasivat laitonta ja salaista peliä hänen selkänsä takana, olivat salaliitossa Kaarlo-herttuan kanssa, joka ei tavotellut muuta kuin kruunua omaan päähänsä ja antoivat sellaisten, hänen kunink. m:ttinsä vihollisten, valapattoisten ja kunniattomien konnien, kuin Hannu Fordellin, itseään pettää ja johtaa harhaan, vaikka hän oli Suomen laillinen käskynhaltija ja erikoisesti Pohjanmaan laamanni. Mikseivät siis pohjalaiset pysyneet laillisuuden rajoissa. Hän kyllä tahtoi noudattaa kohtuutta ja jakaa oikeutta niin kuin kuninkaan ja valtakunnan etu vaati.

5. Alkulevottomuuksia. Kapinasuunnitelmia.

Nuijakapinan edelläkäyvät ilmiöt hämmästyttävästi muistuttavat v. 1917 kesän ja syksyn tapahtumia. Kansa tulee levottomaksi, röyhkeäksi, puheet tulevat yhä uhkaavammaksi ja vihdoin suoritetaan yksityisiä terroristisia tekoja. Muuan Pietarsaaren talonpoika piti julkisesti puhetta, että voudit pitäisi tappaa ja kertoi, että oli se ennenkin osattu voudista henki ottaa. “Ennen,” sanoi hän, “maksettiin vasikannahka talolta voudin hengestä, mutta tästä voudista me tahdomme maksaa kokonaisen lehmän vuodan talolta.”

Jo kolme vuotta ennen nuijakapinaa tapahtui levottomuuksia Rautalammin pitäjässä, johon siihen aikaan kuului nykyinen Keski-Suomi. Helmikuussa 1593 hyökkäsivät talonpojat yöllä erään Hannu Niilonpojan päälle, tappoivat hänet ja hänen palvelijansa. Muut huovit, joita kiinni saatiin, tungettiin jään alle; ja kun tahtoivat ylös pyrkiä, tarttuen käsillään jäänsyrjään, mainitaan talonpoikain hakanneen heiltä kädet poikki ja iskeneen nuijalla päähän. Lähdetettiin tuhannen ratsumiestä ja lisäksi jalkaväkeä “kapinaa kukistamaan.” Mutta vain joku talonpoika saatiin kiinni, jotka mestattiin, toiset säilyttivät nahkansa pakenemalla Keski-Suomen synkkiin aarniometsiin. — Tällä kertaa levottomuudet loppuivat siihen, mutta ne luonnollisesti vain kypsyttivät maaperää suurempia tapauksia varten.

Marraskuun 25 p. 1596 syntyi Isonkyrön kirkolla tappelu talonpoikien ja sotamiesten välillä kirkonmenojen aikana. Rahvaan joukossa oli useita talonpoikain lähettejä, jotka äsken olivat palanneet Tukholmasta. Ainakin yksi läheteistä, Pentti Piri, harjoitti kiihotusta. Talonpojat haukkuivat ratsumiehiä konniksi, jotka heitä linnaleirillä rasittavat. Ja Pentti Piri arveli: “ei haittaisi, jos niiltä revittäisiin sisälmykset ulos.” Torasta syntyi käsirysy, missä talonpojat kopiloivat pahanpäiväiseksi sotamiehiä. Tappelun perästä menivät talonpoikain lähettiläät oluelle Yrjö Kontraan luo, josta tuli kapinapäällikkö ja jonka talo oli kirkon vieressä. Sillä aikaa kokosi sotaväki voimansa, piiritti talon ja vangitsi miehet aikomuksella kuljettaa heidät seuraavana päivänä Turkuun. Vangitut talonpojat vietiin Kyrön nimismiehen taloon ja vartiat istuivat oluen ääreen. Mutta yöllä vapauttivat talonpojat toverinsa, jossa kahakassa “annettiin muutamia kolahduksia ja yksi jalkamies heitti henkensä.”

Tästä tapahtumasta yltyi kiihotus, joka nopeasti levisi muihin pitäjiin. Pian ryhtyivät lapualaiset terroristisiin tekoihin. Ryöstivät ratsumiehen Kaarlo Paavalinpojan asunnon, samosivat Kyröön ja menettelivät samalla tavalla toisten varakasten talojen kanssa, jotka pitivät ratsuvarustusta. Kyrön nimismiehen Lassi Regorinpojan talo ryöstettiin putipuhtaaksi, useampien tuhansien taalarien arvo. Olisi koko talokin poltettu ellei olisi varottu muiden lähellä olevien talojen palavan. Erään Pietari Gumsen talossa, jota erikoisesti vihattiin, harjotettiin raakaa ilkivaltaa. Ikkunalasit, joita siihenaikaan ei löytynyt muiden kuin mahtavimpain porhojen taloissa, lyötiin säpäleiksi, katonkannattimet sahattiin kolmesta kohti poikki, jotta katto putoaisi kotiin tulijoiden niskaan; elukoilta leikattiin kaulat ja asetettiin päät joka ikkunaan irvelleen kummittelemaan. Kyröstä mentiin Mustasaaren puolelle, missä maakunnan tuomari, lainlukija Erkki Olavinpoika asusti. Tämän talo poltettiin poroksi ja saatiin saaliiksi kuusi leiviskää hopeaa, jotka lain lukijan vaimo oli kätkenyt muuriin. Vielä poltettiin erään Lassi Niilonpojan talo samalla tavalla. Olipa Lassi Niilonpojan vaimo pökertyneenä palaa mukana, mutta hänet toki mellastajat pelastivat. Tämä osoittaa, ettei tahdottu tarpeettomasti ihmishenkiä tuhota.

Kansa oli nyt lopullisesti astunut laittomuuden tielle. Se oli alkanut harjoittaa omankädenoikeutta. Välit herrojen ja heidän kannattajiensa kanssa oli auttamattomasti rikottu, sillat poltettu; perääntymisen tietä ei ollut, täytyi kulkea eteenpäin, ratkaisevia taisteluita kohti.

Kyllä Pohjamaan vouti Aapraham Melkiorinpoika hädissään koetti hyvillä lupauksilla hillitä kapinallisten raivoa. Hän lupasi “kuninkaan nimessä” vapauttaa talonpojat kaikesta linnaleiristä ja taata suojeluksen kaikkinaista väkivaltaa vastaan, mutta se oli myöhäistä. Mielet eivät enään olleet hätälupauksilla rauhotettavissa. Kapinalliset kylät ymmärtivät mikä arvo sellaisille hätälupauksille oli annettava. Olivathan he lupauksiin tottuneet. Olivathan he liiankin usein saaneet nähdä, ettei Klaus Flemingin, Kaarlo-herttuan, eipä edes kuninkaan lupaukset pitäneet paikkaansa. Mitä oli sitten luottamista jonkun voudin hätälupauksiin!

Kapinalliset käsittivät selvästi, että edessä oli kaksi ehtoa, joko alistua entistä suurempaan orjuuteen, kurjuuteen ja vainonalaisuuteen tai käydä kunnialliseen taisteluun. Niinpä he alkoivatkin sotatuumia hautoa.

Eihän niitä voiton edellytyksiä juuri ollut olemassa. Koko maa oli täynnä sekä kotimaista että ulkomaista sotaväkeä. Kolmen pitäjän, Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet olivat tarttuneet aseisiin. Puuttui aseita, puuttui päälliköitä, puuttui sotataitoa. Mutta milloinpa on kapina tai vallankumous syntynyt varmoilla voitonedellytyksillä. Kaikkina historian aikoina se on ollut viimeisen valtin pöytään lyömistä. Sillä jos kapinallisilla olisivat varmat voitonedellytykset, se merkitseisi sitä, ettei aseellista yhteentörmäystä syntyisikään, vallanpitäjät taipuisivat ennen kuin lähtisivät leikkiin, missä varma häviö todennäköisesti olisi odotettavissa. — Etelä-Pohjanmaan nuijamiesten kunniaksi on joka tapauksessa luettava ainakin se, että heiltä, vähäisestä joukostaan huolimatta, ei puuttunut päättäväisyyttä ja rohkeutta ratkaisevalla hetkellä.

Jäi vain ratkaistavaksi miten on meneteltävä. Onko asetuttava puolustusasemaan, odotettava Klaus Flemingin hyökkäystä ja käytävä ratkaiseva taistelu Pohjanmaan tasangoilla tai onko ryhdyttävä hyökkäämään etelään ja koetettava nostattaa muu Suomen rahvas aseisiin. Jälkimäinen suunnitelma oli houkuttelevampi ja se valittiinkin. — Ei oltu varmoja olivatko Perä-Pohjalaiset valmiit aseisiin tarttumaan, mutta se tiedettiin, että Keski- ja Itä-Suomi oli kypsä kapinalle ja että Hämeen rahvas odotti nuijamiesten tuloa. Niinpä tehtiinkin rohkea sotasuunnitelma. Kolmessa eri joukossa piti pohjan miesten purkautua eri maakuntiin, nostattaa aseisiin koko maan rahvas ja edetä Turkua kohti. Kaikki aateliston ja knaapien kartanot piti hävittää. Ainoastaan Hornien ja Tottien kartanot, jotka olivat osoittaneet suopeamielisyyttä talonpojille, tuli säästää sekä Liuksiala, missä asui onnettoman Erik XIV leski, kuuluisa Kaarina Maununtytär. Turun linna oli valloitettava ja sekä Klaus Flemingin että koko Suomen aateliston valta perinpohjin murskattava. Päävoimain tuli hyökätä Hämeenlinnaa kohti, toisen joukon tuli samota rannikkotietä Satakuntaan ja kolmannen, pienen propagandajoukon tuli lentävänä hiihtosakkina kiiruhtaa Lappajärven kautta Keski-Suomeen, nostattaa näiden seutujen rahvas ja samota sieltä Päijänteen rannikkoa eteläänpäin Jämsän ja Kuhmoisten kautta Sysmään sekä yhtyä Hämeessä Ilkan joukkoihin. Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan pitäjissä annettiin määräys, että jokaisesta talosta tuli miehen joko suosiolla tai pakolla lähteä matkaan. Ei saanut raajarikkokaan jäädä kotiin ellei saanut päälliköltä lupaa. Perä-Pohjolan väestölle kirjoittivat Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet kirjeen, jossa pyysivät heitä kapinaan yhtymään lisäten uhkaukset, että muutoin he tulevat sotaväen kanssa yhdessä ja tappavat kaikki liminkalaiset ja iiläiset.

Leikki oli kaukana, kapula kiersi, sotatorvi soi.

6. Hämeen ja Satakunnan retki.

Nuijasodan taisteluista ei ole paljon kertomista. Niiden tulokset yleisesti tunnetaan. Rahvaan taistelu oli jo ennakolta tuomittu epäonnistumaan. Feodaali-aateli, joka länsimaissa oli aikansa elänyt ja teki parhaillaan kuolemaa, oli Ruotsissa ja Suomessa nousemassa. Tämä aateli, jonka nousu alkoi Kustaa Vaasan hallitessa, saavutti loistokautensa kolmikymmenvuotisen sodan aikana ja päättyi Kaarlo XI:sta reduktioniin, eli Klaus Flemingin aikana elinvoimaista nuoruutensa aikaa. Kolmas sääty — porvaristo — oli Suomessa vasta syntymässä, kaupunki- ja teollisuustyöväestä ei vielä lähes kolmeensataan vuoteen voitu puhuakaan, luonnontaloudessa elävän, kirjoitus- ja melkeimpä lukutaidottoman talonpoikaisluokan yhteiskunnallisen vallan valloittaminen oli historiallinen mahdottomuus. — Tuskinpa nuijakapinaa voidaan perusolemukseltaan pitää juuri muuna kuin äärimmäisen hädän ja kurjuuden synnyttämänä nälkämellakkana. Tosin siinä räikeänä ilmenee ristiriita rikasten ja köyhien välillä, tosin se on köyhäin sota rikkaita vastaan, rahvaan sotaherroja vastaan, ja siinä, mutta vain siinä merkityksessä on sillä luokkaluonnetta. “Ei ole Jerusalemin hävityksen ajoista asti kansalla ollut sellaista hätää — jumala armahtakoon Suomen maata”, kirjoittaa eräs aikalainen. — Vielä vähemmän oli nuijakapina kansallissota ja sen johtajat kansallissankareita. Kolmensadan vuoden perästä voidaan v. 1917 Turun elintarvemellakkain toimeenpanijoita pitää yhtä suurina kansallissankareina ja yhtä hyvällä syyllä. Se vain on selvää, että nykyinen Suomi, joka parhaillaan varustautuu juhlimaan Ilkan muistomerkin paljastamista, juhlii vääriä miehiä — kapinallisia, jotka olivat yhtä katkeroita rikasten ja yläluokan verivihollisia kuin minkään aikakauden kapinalliset ovat olleet!

Keitä olivat kapinapäälliköt, Ilkka ja muut? Samallaisia kuin 1918 “punikki”-päälliköt, toverien keskuudestaan valitsemia luottamusmiehiä, vailla sivistystä, omaamatta minkäänlaista sotilaskasvatusta. Eikä heitä aikalaisensa suuresti kunnioittanut. Ilkasta antaa kansanruno seuraavan, vähemmän mairittelevan arvostelun:

“Ilkka ilkeä isäntä,
Pää kero, sininen lakki.
Ei konna tapella tainnut,
Eikä sammakko sotia,
Että joi joka talossa,
Joka knaapin kartanossa”.

Tämä ei suinkaan tarvitse merkitä Ilkan muiston häväisemistä; ketäpä hävinnyttä sotapäällikköä on oma aikansa kiittänyt.

Ilkasta tiedetään muutoin sangen vähän. Hän sukeltautuu esille vasta kapinan puhjettua, tulee ylipäälliköksi, jotavastoin esim. vanhat talonpoikain johtajat Pentti Pouttu ja Yrjö Kontsas joutuvat toisarvoiseen asemaan. Tiedetään vain, että Ilkka oli köyhä talonpoika Ilmajoelta, pienen hallaisen maatilan omistaja; että hänen naapurinaan eli samanniminen rikas Ilkka, suuren maatilan omistaja, joka oli ruvennut knaapiksi. Tiedetään, että naapurien välit olivat kireät ja ehkäpä juuri rikkaan Ilkan ansiosta köyhä Ilkka vangittiin ja kuljetettiin Turkuun, “valtiolle vaarallisena.” Ilkan kuitenkin onnistui päästä karkuun Turun linnasta ja eleli sitten henkipattona pakolaisena, kunnes kapina puhkesi. Vaitelias ja kerskumatoin näyttää mies olleen, jotavastoin esim. Pouttu ja Kontsas näkyvät osanneen soittaa suutaan ja vetää ansionsa esille. Ehkäpä juuri nämä seikat olivatkin omiansa kohottamaan Ilkan arvoa, tekivät hänestä jonkullaisen marttyyrin kapinallisten silmissä, joka oli ikään kuin itse oikeutettu ottamaan johdon käsiinsä. Jokatapauksessa oli tämä ylipäällikkö vain vertainen vertaistensa joukossa, eikä näytä joukkojen yläpuolelle pyrkineen kohoamaankaan.

Ilkan alapäällikkönä tapaamme kyröläisen talonpojan Yrjö Kontsaan, johon jo ennen olemme tutustuneet, sekä Martti Tommolan ja Pentti Poutun, jotka olivat Satakuntaan hyökkäävän joukon päälliköitä. Kolme viimeksi mainittua olivat vanhoja kapinallisten luottamusmiehiä ja Ruotsin kävijöitä. Poutun tiedetään olleen katkeroitunut siitä, ettei hänelle uskottu huomattavampaa johtoasemaa, vaikka hän oli 20 vuotta taistellut linnaleiriä vastaan. — Keski-Suomeen ja Savoon kapinaliekkiä levittämään lähteneen pikkujoukon päällikkönä oli lapualainen Martti Vilpunpoika, joka manttaalitutkimuksesta päätellen näyttää olleen tilaton. — Miten paljon tilatonta väestöä yleensä kapinallisten joukossa oli, on vaikea sanoa. Että niitä oli, jopa päälliköinäkin, se tiedetään. Kapinallisten valituksista käy selville, että paljon talonpoikia oli nuijasodan edellisinä vuosina joutunut tilattomiksi, entisten lisäksi. Sillä voudit, nimismiehet, knaapit ja rikkaat talonpojat — kuten edellä olemme nähneet — olivat paljon anastaneet haltuunsa köyhempien talonpoikain tiloja. On itsessään selvää, että nämä, joilta tilat oli ryöstetty, olivat kaikkein tyytymättömimpiä ja innokkaimmin ottivat kapinaan osaa.

Pentti Vilpunpojan joukko näkyy suorittaneen erinomaisen reippaasti tehtävänsä. Vajaassa kahdessa viikossa oli se hiihtänyt kierroksen, joka suorimpiakin teitä tekee yli 500 kilometriä; nostattanut Keski-Suomen miehet aseisiin, levittänyt kapinaliekin Savoon ja nostattanut tullessaan vielä ruoveteläiset. Jouluk. 22 p. ovat Vilpunpojan joukot jo Kangasalla. — Tuo todistaa, että maaperä oli kaikkialla kapinalle kypsää, että Keski-Suomalaiset olivat todellakin “nuijat nurkassa pitäneet.” Ja 2–3 viikon perästä, kapinasta tiedon saatuaan, marssivat jo Savonmiehet asestettuina Savonlinnaa kohti, kuten tuonnempana saamme nähdä. Ajan oloihin, liikeneuvoihin ja liikeyhteyteen katsoen tapahtuu “mobilisatsioni” ja “liikekannalle asettaminen” hämmästyttävän nopeasti.

Miten suuri Ilkan joukko oli ei ole tietoa. Kapinalliset itse ilmoittavat kirjeessä, joka on säilynyt, että heitä on Keijärvellä 5,000, Närpiössä 18,000 ja Kangasalla Vääksyn kartanossa 12,000 miestä. Se on epäilemättä rohkaisemis- ja mielten nostattamistarkoituksessa suuresti liijoteltu. Mutta kun tiedetään, että Etelä- Pohjanmaalta oli jokainen kynnelle kykenevä mies lähtenyt liikkeelle, lukuunottamatta rannikkoruotsalaisia, jotka kyllä soittivat suuta, mutta ratkaisevalla hetkellä pettivät, lisäksi Keski-Suomen, Pohjois-Hämeen ja Pohjois-Satakunnan miehet olivat liittyneet mukaan sikäli kuin nuijamiehet etenivät, ei joukko suinkaan vähäinen ollut.

Entä asestus? — Nimitys “nuijasota” ja “nuijamiehet” viittaisi siihen, että ampuma-aseita ei ollut. Tämä nimitys on kuitenkin vihollisten antama haukkumanimi, joten sen perusteella ei voida mitään päättää. Varmasti ainakin pohjalaiset olivat ampuma-aseilla varustettuja. Heillä oli jo Juhanna-kuninkaan aikana jaettu ruunun puolesta ampuma-aseita rajan suojelemista ja Vienan retkeä varten. Oli myöskin pyssyseppiä, jotka valmistivat aseita. Pohjalainen oli tuttu ruudin ja tuliluikun kanssa — oli käyttänyt sitä ennenkin ja menestyksellä sekä vienalaista että venäläistä vastaan. Mutta kun oli kysymyksessä kokonainen kansan nousu, oli selvää, ettei ampuma-aseita läheskään kaikille riittänyt, joten aseistus ylipäätään täytyi olla kehno.

Niiden hämärien tietojen mukaan, joita on olemassa, löi Axel Kurki joukkoinensa Satakuntaan samoavan Tommolan ja Poutun joukot Ulvilassa, missä ratkaiseva taistelu oteltiin. Ilkan päävoimat etenivät voitokkaasti Nokialle asti, hävittäen tieltään kaikki aateliskartanot ja lyöden hät’hätää kokoon haalitut huovit, jotka yrittivät epätoivoista vastarintaa. Nokialla kohdattiin Klaus Flemingin päävoimat, ainakin 3,000 jalka- ja ratsumiestä sekä tykistö. Joulukuun 30 p. 1596 taisteltiin ratkaiseva taistelu. Klaus Flemingin joukot hyökkäsivät, taisteltiin kokonainen päivä, jossa kapinalliset sankarillisesti pitivät puoliaan. Taistelu jäi ratkaisematta. Kerrotaan Klaus Flemingin olleen epätoivoisen, sillä hänen selkäpuolellaan alkoi myös kapinaliekki levitä. Tällöin hän turvautui viekkauteen. Kutsui kapinalliset yöllä neuvotteluun, lupasi heille yhdeksän hyvää, kahdeksan kaunista, amnestian, vapautuksen linnaleiristä y.m., jos tekevät rauhan ja luovuttavat päällikkönsä hänelle. Niin kuin usein ennen ja jälkeen, ottivat kapinalliset hyväuskoisuudessaan marskin lupaukset täydestä todesta. Menivät viritettyyn ansaan. Ilkka, saatuaan tietää, että omat miehet hierovat kauppaa hänen nahastaan, pakeni yöllä ratsun selässä, heittäen moisen joukon oman onnensa nojaan. Seuraavana päivänä oli kapinallisten joukossa täydellinen hajaannus. Ja valkoinen kenraali osoitti lupaustensa arvon, panemalla toimeen säälimättömän verilöylyn kapinallisten keskuudessa, jotka sekasorron vallassa pakenivat pohjoiseen. — Pakoa ehkäisi vielä suuresti “sotasaalis”, jota kapinalliset olivat anastaneet aateliskartanoista ja ratsutiloilta. Oli kuormastossa rojua, metalliastioita, vaatetavaraa y.m., josta eivät kapinalliset vielä pakomatkallakaan hevin tahtoneet luopua, mutta lopulta oli tavarat kuitenkin jätettävä, sillä huovit ajoivat takaa kuuden penikulman matkan. Ne, jotka eivät kaatuneet, pelastuivat pakenemalla metsiin, minne ratsuväki ei voinut seurata. Pohjanmaalla saatiin Ilkka ja useita muita päälliköitä kiinni. Ilkka ja viisi hänen toveriaan: Pentti Piri, Yrjö Kontsas, eräs Abraham Pernalasta, Maunu Vinikka (Vitikka?) Kokkolasta ja Olavi Olavinpoika Lohtajalta telotettiin Ilmajoella. Telotus tapahtui ajan tavan mukaan mestaamalla. Sääret ja käsivarret muserrettiin, pää lyötiin irti ja “raajat pantiin virpihin”. Pentti Pouttu, talonpoikain vanha luottamusmies vietiin vankina Turun linnaan, missä kuoli vankilakurjuuteen. — Näin oli päättynyt nuijasodan ensimäinen vaihe, mutta kapina ei tähän loppunut, vaan levisi yhä laajemmille aloille. — Siitä seuraavassa.

7. Savolaisten ja peräpohjalaisten kapinapuuhat.

Niinkuin ennen olemme maininneet, oli lapualaisen 50-miehisen joukon tehtävänä paitsi Keski-Suomen rahvaan nostaminen myöskin kapinan levittäminen Savoon. Keski-Suomesta lähetettiinkin nelimiehinen lähetystö kehottamaan savolaisia aseisiin tarttumaan. Maaperä oli Savossakin kapinalle kypsä. Savon rahvas, jonka viha oman maakuntansa talonpoikaisia nousukkaita, knaapeja kohtaan, oli yhtä leppymätön kuin Etelä-Pohjanmaallakin, näkyy vain odottaneen sovittua merkkiä. 2–3 viikon sisällä on koko maakunta tarttunut aseisiin, pääjoukon marssiessa tammik. 11 p. Joroisista Rantasalmea kohti. Savonmiehet tekivät selvää jälkeä. Kaikki knaapien kartanot ja ratsutilat poltettiin poroksi ja kruununmiehet, keitä kiinni saatiin, surmattiin armotta. Päivää myöhemmin saapui kaksi kapinallisten lähettiä Savonlinnaan linnan päällikön Götrik Fincken luo, tuoden hänelle kapinallisten kirjeen, joka oli kirjoitettu ruotsiksi ja kuului seuraavasti:

“Terveyttä Jumalan kanssa nyt ja aina. Hurskas Götrik Fincke! Annamme Teidän hurskaudellenne tiedoksi, että meitä on lähettänyt hänen armonsa, Kunink. Maj:tti, etsimään linnanleirin väkeä, ratsumiehiä ja muita, jotka ovat olleet sen hyvän herran Klaus Flemingin kanssa yksissä neuvoin ja ynseästi käyttäneet rahvasta kohtaan, ryöstäen, raastaen ja väkisen vieen, mitä ovat käsiinsä saaneet. Toiseksi tahdomme Teidän h:deltanne vastausta, tahdotteko olla saman herran alla, kuin mekin, uskoinenne väkinenne, vai ette; teidän h:tenne antakoon kirjallisen vastauksen, kuinka teidän h:tenne mieli on.” — Sitten vaaditaan ratsuväkeä ja jalkamiehiä antautumaan, jotka ovat linnaan paenneet. Linnaväelle luvataan armo, joka osoittaa, että viha Savossa samoinkuin Pohjanmaallakin ei kohdistunut köyhiin jalkamiehiin, jotka oli otettu köyhistä talonpojista ja tilattomista. Savolaiset lupaavat sopia jalkamiesten kanssa — “elleivät olleet viime kesänä Turussa Klaus-herran neuvoissa.

Annettu Joroisissa Tammikuun 11 p. 1597.

Se on yhteisen kansan tahto.”

Tähän perin kohteliaaseen kirjeeseen — joka itseasiassa sisälsi antautumisvaatimuksen — vastasi “hurskas Götrik” hakkauttamalla kädet poikki kirjeen tuojilta. Vaikka eipä Savonlinnan herralla valoisat päivät olleet. Kapinasta uhkasi koitua todella vakava vaara. Sotaväkeä oli vähän, se kun oli sijoitettu pääasiassa Viipuriin ja rajalle. Kiireiseen varustautumiseen kyllä ryhdyttiin. Apuvoimia pyydettiin Viipurista samalla kuin yritettiin kerätä talonpoikia linnan suojaksi. Mutta talonpoikain mobilisointi ei menestynyt. Parista lähimmästä pitäjästä Säämingistä ja Haapalan “neljänneskunnista”. Apuväen tulo Viipurista taas saattoi viipyä. Kapinallisilla oli ylivoima, mutta asestus oli kovin kehno. Ampuma-aseita ei ollut muuta kuin jouset ja omatekoisia nuijia. Oli itsestään selvää, että haarniskoitua, musketeilla jopa lopuksi tykistölläkin varustettua harjaantunutta sotaväkeä vastaan täytyi rahvaan miesten hyökkäyksen murtua, varsinkin kun Viipurista ennätti apujoukot saapua oli monissa taisteluissa säännöllisen sotaväen mieslukukin kapinallisten mieslukua suurempi.

Monessa tuimassa ottelussa Savon nuijamiehet pelkäämättä iskivät yhteen sotaväen kanssa. Niinpä taisteltiin yöllä tammik. 14:sta päivää vastaan Putkilahdella, missä 45 nuijamiestä kaatui, seuraavana päivänä Härkölässä Juan pitäjässä, missä nuijamiehet menettivät 67 miestä, Koikkalassa erään Matti Leskisen talossa 60 miehinen nuijajoukko piti urhoollisesti puoliaan puolta suurempaa sotaväen ylivoimaa vastaan pakottaen lopulta sotaväen perääntymään Jualle. Visulahdella oli niinikään 60-miehinen nuijajoukko varustautunut voudin taloon, jonka sotaväki sytytti palamaan tuhoten koko joukon. Mikkelin pappilassa taisteltiin lopputaistelu. Nuijamiesten luku oli paljoa pienempi kuin sotaväen, mutta ne tekivät sankarillista vastarintaa. Kun sotaväki uhkasi sytyttää pappilan palamaan, suostuivat kapinalliset kunnialliseen sovintoon. Heidän tuli antautua vangiksi mutta saivat pitää henkensä. Se oli kuitenkin inhottava kavaluus, kuten päälliköt Klaus Flemingille jälkeenpäin ilmoittivat ei heillä ollut aikomustaan pitää lupaustaan. Kaikki muut teloitettiin paitsi joukkueen päällikkö, Tapani Hänninen, joka säästettiin tutkittavaksi. Tähän päättyi Etelä-Savon kapina. Mutta Pohjois-Savo vielä kuohui ja savon synkissä metsissä piileskelivät vielä kauan asestetut sissijoukot. Jos Klaus Fleming uskoi, että maakunta oli rauhoitettu, niin hän suuresti erehtyi. Raskaita uhreja oli Savon köyhälistöltä vaadittu. Noin 500 miestä olivat kapinalliset menettäneet, ei niin paljon avoimissa taisteluissa kuin herkkäuskoisina luottaen kavalan vihollisen lupauksiin ja joutuen lahdattavaksi. Koko Suur-Savo oli melkein tyyten hävitetty kolmen viikon kuluessa, mutta vielä kokoontui sotapäälliköiden Martti Klaunpojan ja Amprusi Heikinpojan kirjeen mukaan Pieksämäen pappilaan 900 kapinallista. “Koko Pieksämäen pitäjä,” sanotaan kirjeessä, “on ruvennut heidän puolelleen ja tahtoo heidän kanssaan elää ja kuolla; ja niin arvelevat, että jos me emme täältä lähde hajalle, eivät hekään hajota leiriänsä, vaikkei heillä olisi varoissa muuta kuin ainoa kana.”

Yhteenottoa ei kuitenkaan enää syntynyt. Götrik Fincke näki piisaammaksi ryhtyä sovitteluihin ennenkuin maakunta tuli perinpohjin tuhotuksi, verot jäivät saamatta ja koska hän uskoi, että itse perkele oli saanut talonpojat riivatuksi, muuta syytä ei hän kapinan puhkeamiseen löytänyt, vaikka Savon lahtaajat, hänen omat päällikkönsä, Götrikin kielloista huolimatta, menettelivät perkelettä pahemmin.

Vielä kohosi kolmaskin kapinapilvi. — Perä-Pohjalaiset, noin kuukautta myöhemmin Ilkan kapinan alkamisesta tarttuivat aseisiin. Limingan ja Iin miesten johtajana oli liminkalainen talonpoika Hannu Krankka, Vienan kävijä ja muuan ruotsalainen porvari Israel Laurinpoika. Tämä joukko näyttää olleen parhaiden varustettu. M.m. he ottivat Oulun linnasta tykistönkin mukaansa. Helmikuun alussa he saapuivat Keskipohjanmaalle ja tuhosivat pohjanmaan voudin, Abraham Melkorinpojan johtaman huovien lauman perinpohjin Kokkolassa. Sieltä he samosivat etelää kohti ja puhdistivat koko Etelä-Pohjanmaan Klaus Flemingin väestä.

Eteläpohjalaisten, Hämeen ja Satakunnan retkellä äsken kärsimät tappionhaavat vuosivat vielä verta. Vielä olivat Jaakko Ilkan ja hänen mukanansa mestattujen toisten päällikköjen ruumiit kansan kauhuna teilauslavoilla. Ne nyt toverinsa ensi työkseen kunnialla hautasivat. Uusi koston ja voitonpäivä näytti nyt kangastavan Etelä-Pohjanmaan kovia kokeneelle rahvaalle. Kapinaliekki leimahti jälleen masentuneissa mielissä, innostus tempasi mukaan. Taas kiiri sotasanoma halki tasankojen Ja kapinallisten joukot arvellaan pian karttuneen neljään tuhanteen.

Kapinallisten pääleiri oli Kyrössä. Mutta nyt, kuten ennenkin, puuttui kapinallisten keskuudessa tarpeellista päällikköauktoriteettia ja joukkokuria. Syntyi riitaa taistelusuunnitelmasta. Perä-Pohjalaiset tahtoivat odottaa Klaus Flemingiä Etelä-Pohjanmaan tasangoilla, jonka tiedettiin olevan tulossa Tampereelta suuren sotavoiman kanssa. Etelä-Pohjalaiset taas olisivat tahtoneet malttamattomassa innossaan heti rynnättäväksi Klaus Flemingin joukkoja vastaan Hämeeseen. Oli kolmaskin ryhmä, Etelä-Pohjanmaan rannikkoruotsalaiset, jotka hautoivat omia tuumiaan — nahkansa säilyttämistä ja petosta. Riidellessä kului aika, kunnes Flemingin joukot ennättivät Ilmajoelle. Tänne nyt kapinalliset kiiruhtivat juoksumarssissa, tykistö mukanaan levähtämättä noin 60 kilometriä. Santavuoren tienoilla kohtasivat joukot toisensa helmik. 24 p. 1597. Fleming tarjosi tavallisuuden mukaan sovintoa. Mutta kapinalliset näkyvät jo saaneen näistä “sovinnoista” tarpeensa. He vastasivat avaamalla tykkitulen, joka tuotti tuhoa Flemingin joukoille. Viisi ratsumiestä kaatui, niiden mukana eräs aatelismies, päällikkö Mikko Korpelainen. (Kansantarina tietää myös erään puolalaisen kenraalin kaatuneen). Heti taistelun alussa mainitaan ruotsalaisen kapinajoukon karanneen Flemingin puolelle. Tämä taistelu, joka tunnetaan Santavuoren tappelun nimellä oli nuijasodan viimeinen sekä samalla suurin ja verisin taistelu. Se, kuten tiedetään, päättyi kapinamiesten häviöllä. Paitsi kaatuneita joutui noin 500 kapinallista Flemingin vangiksi, niiden mukana m.m. Hannu Krankka, joka vietiin vangittuna Turun linnaan, mistä hän sittemmin, Kaarlo herttuan valloitettua Turun linnan, pääsi vapauteen. — Näin oli tuo kolme kuukautta laajalla alalla liikkunut verinen kapinaliike tullut veriin tukahdutetuksi. Mutta sitä seurasi jälkinäytös, joka on kohtalokas voittajille. Siihen on vielä lyhyt silmäys luotava.

8. Loppuhuomautuksia.

Nuijasota päättyi häviöllä. Kapinallisilla oli kaikkialla vastassaan sotaväen ylivoima, parempi asestus ja sotataito, kuten olemme nähneet. Se oli kuitenkin poljetun rahvaan mahtava voimannäytös, jolla on pysyvä sija historiassa.

Nuijasodassa arvellaan saaneen surmansa noin 3,000 kapinallista. Kun ottaa huomioon, että silloinen Suomen väkiluku oli tuskin ⅒ osa nykyisestä, saamme päättää, että nuijamiehet menettivät ihmisuhreissa suhteellisesti yhtäpaljon kuin v. 1918 kapinalliset kaatuneina, ammutuiksi tulleissa vangeissa ja vankileirikurjuuteen kuolleissa. Mutta taloudelliset vauriot olivat suhteellisesti suuremmat. Koko maa oli joutunut sanomattomaan kurjuuteen. Kokonaisia maakuntia, esim. Suur-Savo ja Etelä-Pohjanmaa, oli tullut melkein tyyten hävitetyksi. — Jonkunlaisen käsityksen hävityksestä voimme saada, kun mainitsemme, että melkein koko Suur-Savo oli tullut kykenemättömäksi veroja maksamaan. Kyrössä, Vöyrillä, Lapualla ja Ilmajoella oli yhteensä 353 koko veronmaata, joista saatiin vain osa veroa, sen lisäksi 100 koko veronmaata, jotka olivat kokonaan autioina. Kun otetaan huomioon, että edellämainittujen pitäjien — jotka käsittävät melkein koko nykyisen Etelä-Pohjanmaan — yhteinen koko veroluku oli siihen aikaan ainoastaan 800, saamme käsityksen, että Vaasanläänin silloinen maanviljelys oli melkein tyyten tuhottu. Sitäpaitsi Etelä-Pohjanmaan syrjäiset uutisviljelysseudut: Lappajärvi, johon kuului nykyiset Lappajärven, Kortesjärven, Vimpelin, Alajärven, Soinin ja Lehtimäen pitäjät sekä Jalasjärvi ja Jurva, jotka käsittivät loput Etelä- ja Suurpohjan pitäjät Kyrönselkään asti, eivät voineet mitään veroa maksaa, heillä kun oli kalavero ja sotaväki oli hävittänyt heiltä pyydykset ja veneet.

On oikeus asettaa kyseenalaiseksi Kaarlo Herttuan menettely. Hänen, jos kenen, täytyi olla tietoinen siitä, että Suomen rahvaan nouseminen silloisia Suomessa olevia Klaus Flemingin sotavoimia vastaan, jotka voitokkaasti olivat taistelleet koko Venäjän mahtia vastaan, oli epätoivonyritys. Ja kuitenkin hän yllytti heitä kapinaan antamatta minkäänlaista aineellista tai sotilaat lista apua, lukuunottamatta eräitä kiihottajia. Että pohjalaiset, jotka aina olivat olleet Kaarlo-herttuan uskollisimpia kannattajia, olivat katkeroituneita, sen sai herttua jälkeenpäin havaita. Sillä kun hän seuraavana vuonna teki ensimäisen retkensä Suomeen, suhtautuivat pohjalaiset sangen kylmäkiskoisesti herttuan puuhiin. Että kapinalliset tunsivat pettyneensä Kaarlon suhteen, on hyvin ymmärrettävää.

Ei ole vielä tähän päivään asti ollut yhtään rahvaan kapinan kukistajaa, jota ei historia olisi tuominnut, huolimatta siitä, miten heitä lie oma aikansa ylistänyt ja seppelöinyt. Mutta tuskinpa ketään historian on historian tuomio ankarammin kohdannut kuin nuijakapinan kukistajaa Klaus Fleminkiä. Että hän on tuomion ansainnut, sitä ei käy kiistäminen. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että jos Klaus Flemingin menettelyä verrataan maailmansodan jälkeisten kapinain kukistajain menettelyyn, niin hän monessa suhteessa kohoaa meidän aikamme yläpuolelle. Ei ole esim. todistettu, että hänen käskystään olisi yhtään kapinavankia teloitettu. M.m. Jaakko Ilkka teloitettiin marskin nimenomaista kieltoa. Toinen kapinapäällikkö, Hannu Krankka, joka suoranaisesti joutui marskin vangiksi, vietiin Turun linnaan ja pelastui. Vain yksi kapinapäälliköistä, Pentti Pouttu, tiedetään kuolleen vankilakurjuuteen. — Tosin sotajuonien ja petoksen kautta, kuten Savossa, tai kun sotaväki ajoi pakenevia takaa, kuten Nokian taistelun jälkeen, tuhoutui paljonkin kapinallisia, mutta se täytyy laskea avoimen taistelun tiliin. Että Klaus Fleming olisi tahtonut sokeasti tuhota elävää työvoimaa, veronmaksajia, sitä tehdäkseen hänessä oli tarpeeksi paljon todellista hallitsijaviisautta, vaikka Kaarlo-herttua pilkkasikin hänen sivistymättömyyttään ja että hän “kämmenselällä pyyhki nokkaansa”.

Tosin kansan kauhun ja vihan synnyttämä mielikuvitus keräsi marskin pään päälle tulisia hiiliä. Niinpä kertoo kansantarina, että marski olisi teloittanut kaikki Santavuoren tappelusta saamansa 500 vankia, mutta yöllä oli taivas auennut ja tuosta oli marski niin säikähtänyt, että seuraavana päivänä vapautuivat kaikki vangit. Tämä parhaiden puhuu hänen puolestaan. Se todistaa, että kansa piti marskin menettelyä ihan odottamattomana, lempeänä taivaan aikaansaamana ihmeenä.

Niinpä marski kirjoittikin pohjanmaan kapinallisille m.m.:

“Teiltä ei ole tietämätöintä kuinka petollisesti ja sopimattomasti olette teitänne käyttäneet, niin kuin valapattoiset, uskottomat, Jumalan ja kaiken kunnian hyljänneet konnat ja petturit, tehden kapinaa ja vastarintaa teidän oikeaa kuningasta ja herraanne vastaan — — olette lakinne pitäneet keihäissä, jousissa, nuolissa, ja pyssyissä; silläpä minunkin on täytynyt Kunink. M:tin puolesta käyttää samaa lakia ja oikeutta teitä vastaan takaisin, enkä kuitenkaan ole tahtonut niin julmasti teitä vastaan menetellä, kuin te teitte, vaikka kyllä hyvä syy olisi ollut ja te sen ansainneet olisitte”. Mutta toiselta puolen sanoo hän tietävänsä, että he aina ovat olleet uskollisimpia alamaisia, siksipä onkin Kaarlo-herttua kaiken pahan matkaan saattanut; hän se on pohjolan rahvasta taluttanut kuin teuraslampaita perikatoon. Niinpä hän ei muuta vaadikaan kuin, että maksavat laillisen veronsa, laittavat tykit takaisin Oulunlinnaan ja maksavat selvällä rahalla kruudin, minkä ovat kuluttaneet.

Ei siis tämän Suomen valtionhoitajan kirjelmissä, eikä menettelyssä voitettuja kohtaan, puhu mikään verinen diktaattori, vaan todellinen aatelismies, joka kohoaa kaiken poroporvarillisuuden yläpuolelle ja joka terävällä hallitsijasilmällä näkee, että lyötyjä haavoja ei voida parantaa jatkuvilla kostotoimenpiteillä vaan — kuten hän sanoo — antamalla armon käydä oikeuden sijasta.

Kun lisäksi vielä ottaa huomioon ajan raakuuden, lait ja tavat, kohoaa Klaus Fleming sekä ihmisenä että hallitusmiehenä paljon yläpuolelle meidän “sivistyneen” aikamme kapinankukistajia ja “vapaussankareita.”

Mutta nuijakapinan lyömät haavat olivat liian syvät, että ne olisivat olleet hetkessä parannettavissa. Kun ulkoa tuleva vihollinen — Kaarle-herttua — seuraavana syksynä hyökkäsi maahan osottautui, että Klaus Flemingin väkivaltapolitiikka oli kypsyttänyt hedelmänsä. Suomen armeija oli auttamattomasti rappeutunut, sotilaat karkasivat yksitellen ja joukottain vihollisen puolelle. Kaikkialla esiintyi hajaannus, epävarmuus ja sekasorto. Vain talven tulo esti herttuaa saattamasta alettua voittoa loppuun. Seuraavana kesänä hän teki toisen retken ja valloitti ilman sanottavaa vastarintaa Suomen. Ja huomattavimmat Suomen aatelit, nuijakapinan kukistajat, saivat silloin kallistaa päänsä mestauskirveen alle. Klaus Fleming ei ollut näitä päiviä näkemässä. Jo puolitoista kuukautta Santavuoren tappelun jälkeen hän kuoli matkalla Pohjanpitäjässä. Tietysti autuaallisen kuoleman niinkuin kaikki suuret miehet. Pappia ei tosin ollut, mutta hän pyysi “parranajajaa” Mestari Markusta lukemaan hartauskirjaa ja “jätti sielunsa Jumalan kaikkivaltiaan haltuun”.

— — —

Oliko nuijamiesten veri kokonaan hukkaan vuotanut —? Näennäisesti oli tappio kyllä musertava, mutta siitä oli kuitenkin välilliset seuraukset, jotka koituivat rahvaan hyödyksi. Kapina pakoitti vallanpitäjät vihdoinkin tositeolla tutkimaan niitä syitä, jotka olivat saaneet rahvaan aseisiin tarttumaan. Arvid Stålarm, jonka Sikismund määräsi Suomen käskynhaltijaksi Klaus Flemingin jälkeen, sai jo toisellaiset hallitusohjeet. Herätettiin kysymys linnaleirin kokonaan poistamisesta, sotaväen ylläpitämisestä valtion varoilla ja jos valtion varat eivät siihen kokonaan riittäisi, talonpojilta olisi kannettava vähäinen apuvero; oikeastaan sama järjestelmä, jota Pohjanmaan talonpojat jo olivat ehdottaneet ennen kapinaa. Alettiin myös toimeenpanemaan maakuntakäräjiä, joissa tutkittiin aatelien ja talonpoikain keskinäisiä suhteita. Sanalla sanoen: nuijamiesten aseellinen esiintyminen oli saanut vallanpitäjät ajattelemaan — uudet tuulet Suomessa jo puhalsivat ennen Kaarlo-herttuan maahan hyökkäystä. Oli tullut pakko jotakin tehdä.

Tosin rahvas oli käynyt vaiteliaaksi, mutta vallanpitäjät tiesivät, että tämä vaiteliaisuus ei merkitse rauhaa. “Heillä on myrkky mielessä, vaikka vähän puhuvat”; sanottiin.

Olemme edellä nähneet, että nuijasota hämmästyttävästi, jopa useassa suhteessa aivan kirjaimellisesti, muistuttaa 1918 vuoden punakapinaa. Samanlainen proletaarinen kansanliike. Samallaiset päälliköt, yhtä kauan kestävät taistelut ja samanlaiset lopputulokset. Sillä mitäpä on Jaakko Ilkan historia muuta kuin teloitetun punapäällikön historia! Hän on vertainen vertaistensa keskellä, oppimatoin työmies, proletaari, sotataitoon tottumatoin. Mutta hän on vallankumousmies, ei häntä aja eteenpäin kunnianhimo, ei päällikön titteli, mutta kun toverit hänet valitsevat, ottaa hän päällikkyyden vastaan. Taistellaan — hävitään, pako, vankeus, teloitus, toverit hautaavat hänen ruumiinsa kunnialla, mutta Santavuoren tappelun perästä hänen hautansa häväistään, Klaus Flemingin käskystä hänen ja toveriensa ruumiit kaivetaan haudasta ja asetetaan teilauslavalle, kapinallisten häväisemiseksi, muille varoitukseksi — eikö kuva ole täydellinen? eikö se ole liiankin tuttu?

Sanotaan, että historia ei toistu, mutta Ilkan historia on toistunut liiankin kouraan tuntuvasti. — Yli kolmevuosisataa takaperin kävi Jaakko Ilkka sen tien jota 1918 kulkivat tuhannet, tarkasti seuraten hänen askeleitansa. Ken tämän kykenee näkemään, hän paljastakoon päänsä, kun historian henget kulkevat ohitse!

— — —

Jonkun viikon perästä paljastetaan Etelä-Pohjanmaalla Suomen suurimman proletaarin ja kapinapäällikön Jaakko Ilkan monumentti. Sitä ei ole pystyttänyt proletaariset kädet, vaan herrain, sotilasmahdin ja rikkaiden talonpoikain, siis se mahti, se yhteiskuntaluokka, jota vastaan taistellessaan Ilkka vuodatti verensä. — Siinäkään ei tapahdu mitään uutta, siinäkin toistuu vain historia, ja jonka iva on monta kertaa niin murhaavan katkeraa.

J. V. S.