Yrjö Sirola: Mitä Lenin kysyi? (1932)

Mitä Lenin kysyi?

Hän osasi kysellä. Noin 30 vuotta sitten kerrotaan hänen, lakkojulistusta valmistaessaan, tiedustelleen asioita eräältä lakkolaiselta niin tehokkaasti, että tämä lopulta hikeä pyyhkien sanoi: ennen minä teen ylityötä kuin olen teidän kyseltävänänne. Samalla tavoin hikoilivat hänen edessään monet internationalistit, joille hän asetti kysymyksiä, mihin olisi pitänyt voida vastata — mutta ei voinut. Enimmäkseen kuitenkin toveri Lenin kyseli niin taitavasti, juttelun muodossa, että kyseltävä tuskin huomasikaan. Englantilainen noskelaisrouva, Mrs. Snowden, teki sentään sen havainnon, että interveivin jälkeen oli todettava, kuinka oikeastaan interveivattava olikin itse asiassa interveivannut. Ja samalla totesi tämä arvon rouva, että Leninin kuuluisa hymy ei aina (eikä kaikille) ollut pelkästään herttainen.

Mutta minunhan piti kertoa omia muistelmiani. Ensimäisen kerran kyseli hän minut tyhjäksi v. 1905, suurlakon lopettajaispäivänä Helsingissä. En ollut hänestä erikoisesti kuullut enkä merkitystään tiennyt, mutta mieleeni jäi se, että hänen kysymyksiinsä täytyi vastata juuri niin kuin asia oli. Ikävä kyllä, emme silloin osanneet ottaa kyllin vakavasti hänen meistä, Alanteen ja Hakkilan luona asuessaan, antamaa lausuntoa: ”Eivät ole tosi sosialidemokraatteja” (joka sana siihen aikaan hänen suussaan merkitsi samaa kuin nyt kommunisti).

Köpenhaminan kansainvälisen konferenssin aattona 1910 satuimme naapureiksi illallispöytään eräässä pienessä ulkoravintolassa, jossa, tanskalaiset tervehtivät jo saapuneita vieraitaan. Kun viinakarahvi kiertäessään tuli kohdallemme, kysyin Leniniltä: ”Otatteko ruokaryypyn?” ”Ei ole minun puolueeni kieltänyt,” kuului vastaus.

Se oli nolaus minulle. Hän näkyi tunteneen Suomen Sosialidemokraattipuolueen Oulun kokouksen toimihenkilölle lausuman vakavan velvoituksen olla ehdottomasti raittiita. Tämä pieni kohtaus on usein muistunut mieleeni. Ensin panin merkille vain sen seikan, että hän oli tuollaisenkin, sivumennen tehdyn päätöksen, pannut merkille. Vasta kommunistina selvisi pääasia: se merkitys minkä hän pani puolueelle ja sen päätöksille.

Yksityisjuttelussa saman kongressin sivuhuoneissa lausui Lenin monta sattuvaa arvostelua kokousasiain johdosta. Esim. osuustoimintakysymyksestä ehdotetussa päätöslauselmassa osotti hän ”sosiaalinen tuotanto” sanan epätarkkaa käyttämistä. Olisi myös halunnut keskustella, filosofiasta — oli juuri kirjoittanut kirjansa eräiden toverien idealistisia harhaotteita vastaan — mutta ikävä kyllä en voinut seurata häntä sille alalle. Samalla kertaa toimitteli hän meidän suomalaisten kanssa eräitä käytännöllisiä kuljetusasioita. Kävihän silloin yli Suomen yksi vallankumouksellisten etappiteistä.

Lokakuun vallankumouksen päivinä 1917 jouduin puolueen puolesta viemään onnitteluja toveri Leninille Smolnaan. Onnitteluja ei hän huolinut. ”Eihän Kerenski ole vielä voitettu”, sanoi hän. Mutta hän oli halukas keskustelemaan siitä, tulisiko Suomen sosialidemokratia mukaan yhteiskunnalliseen vallankumoukseen, ja millä muutoin voisimme vallankumouksellista Pietaria auttaa.

Tammikuun alussa 1918 oli hän Tukholman pormestarille Lindhagenille sanonut, että Suomen sosialidemokratian johto on pettänyt vallankumouksen. Tuota asiaahan koetimme sitten punasen Suomen aikana korjata, sillä kertaa onnistumatta.

Joku kerta tavattiin punasen Suomen aikana sekä kesällä v. 1918. Mielenkiinnolla seurasi toveri Lenin kehitystämme kommunisteiksi. Monta hyvää ohjausta saimme häneltä silloin. Talvella 1919 tavattiin Kominternin perustajaisissa. Asuin eräässä Kremlin sivurakennuksessa joidenkin länsimaisten puolueiden edustajain kanssa. Eräänä iltana pistäytyi luoksemme Lenin. Joimme teetä tarinoiden. Pian iski hän pääasiaan:

”Entä talonpojat?”

Ja nyt oltiin lujilla. Hän kysyi, miten on maakysymyksen laita. Paljonko maatyöväkeä ja missä asemassa? Miten pien- ja keskitalonpoikain laita? Ja hän pyysi kunkin maan edustajia lyhyesti panemaan paperille, mitä tiesivät tästä asiasta omasta maastaan.

Huhtikuun 23 päivä, 1920, täytti Lenin 50 vuotta. Vähää ennen sitä oli bolshevikkien puoluekonferenssi ja sen lopettajaisissa aiottiin häntä juhlia. Ennen viimeisen istunnon loppua sai puheenvuoron muistaakseni toveri Preobrashenski. Esitti asian. Ja sitten alkoi puhua Kamenev. Mutta Lenin kokosi paperinsa ja lähti ulos — sattuikin juuri joku kanslisti hakemaan. Kokouksesta huudettiin: ”pyydämme”, joka tarkoitti samaa kuin ”jääkää”. Mutta hän viittasi papereihin käsissään ja sanoi: ”dela”, s.o. asiat vaativat. Ja kun asiat vaativat, silloin ei mikään sivuseikka voinut Leniniä pidättää. Toveri Kamenev sanoikin: ”Antakaa hänen mennä, on helpompi hänestä puhua”. Leniniä oli aivan mahdoton juhlia.

Vallankumouksen raskaimpina päivinä oli hän paras rohkaisija, tarmon terästäjä. Satuin kerran hänen luokseen kylmänä talvipäivänä. Puhelin soi, kuten se tavallisesti soi lakkaamatta; soitto oli sitten myöhemmin muutettu lamppusignaaliksi. Joku kyseli nähtävästi halkoasioita. Leninin kasvot saavat ankaran ilmeen. Hän sanelee puhelimeen kuin dekreettiä: Määrä on täytettävä, ehdottomasti! Ei makseta mitään korvausta, ei voida! — Nuo muutamat lauseet terästivät taas jonkun horjuvan komisarin sisua. Hän jaksoi jälleen vaatia yli-inhimillisiä ponnistuksia. Ja niillä pelastui vallankumous, pelastui Venäjä ja säilyi maailman vallankumouksen tukikohta. Onko ihme, että ihaillaan sitä sisua, joka ei pettänyt.

Osuin olemaan toveri Leninin kabinetissa silloin, kun juuri oli katkennut Denikinin hyökkäyksen kärki. Puhuessaan telefoonissa sieppasi hän kartan ja seurasi siitä tarkoin. Osoitti sitten minulle, millä kohdin rintama eteni. — Silloin — tai joskus sittemmin — tiedusteli hän, mitä kirjoja on ulkomailla ilmestynyt Suomen luokkasodasta. Oli kuullut, että joku ruotsalainen upseeri … Eversti Hjalmarsson on julaissut kirjan, sanoin, ja on muitakin. Hän tahtoi tietää, onko niitä tai muita kirjoja saksaksi. Mainitsin Goltzin. Hän halusi saada sen. Niin tarkoin seurasi hän kansalaissotien yksityiskohtia. Siten kokosi kokemuksensa. Käsittämätöntä on vain, mistä hän kaikkeen tuohon ajan otti.

Keväällä 1920 kävimme Tukholmasta juuri saapuneen toveri Gyllingin kanssa juttelemassa Karjalan asiasta. Ukko tiedusteli tarkkaan, mitä Karjalasta tiesimme ja mikä oli puolueemme kanta asiassa. — Uskoimmeko mieskohtaisesti autonoomisen Karjalan menestyvän? — Tunnustin, että minua hieman epäillytti: vähän kansaa, teollisuustyöväkeä tuskin ollenkaan, toimivoimia vähän jne. Mutta toveri Gylling uskoi. Ja oli valmis yrittämään. Hän luotti Karjalan talonpoikiin. Ne kyllä innostuvat asiaansa. Lenin kyseli ja kuunteli harrastuksella. Hän näki miehen, joka uskoi ja uskalsi. Sellaisten pitää saada yrittää.

Viimeksi tapasin tov. Leninin syksyllä 1921. Hän tahtoi tietää, tunsinko amerikalaisia Kuzbasin asiassa toimivia suomalaisia ja heidän suosittajiaan. Tehtyään kysymyksensä sulki tov. Lenin toisen silmänsä ja toinen katsoi läpitseni. Oli paras puhua juuri niin kuin ajatteli. Tunsi, että jos ei puhunut, niin sai hän kumminkin tietää mitä halusi. Hän huomautti, että juttu on tärkeä. Siihen on uhrattu varoja ja merkitsee tuon alueen tuotannon kohottaminen paljon. On koetettava saada luotettavaa sakkia.

Sitten puhelimme Marxin ja Engelsin lausunnoista proletariaatin diktatuurista ja vallankumouksesta. On joitakin, joita hän ei ole ottanut ”Valtioon”. Kyselin hänen käsitystään niistä. Hän luetteli itse monta lisälausuntoa joita pitäisi vielä selostaa. Tuli siinä puheeksi myös Engelsin kirje Bebelille 1880-luvulla, se, jonka Saksan sosialidemokratian johto oli salannut, ja jossa vallankumouksen pääkysymysten aavistus on ehkä kirkkaimmillaan.

”Niin, kyllä näkyy Engels ymmärtäneen vallankumouksen vaikeudet,” sanoo Lenin ja hänen uurteiset kasvonsa saavat syvän, selittämättömän vakavan ilmeen.

— Hän on elänyt ne vaikeudet.

”Hän on elänyt ne vaikeudet”.

”Mutta kuitenkin,” sanoin, ”oli Engels valmis ne kestämään, silläkin uhalla, että siitä tulisi 1793”. (Ranskan suuren vallankumouksen huippu ja jakobiinien kukistumisvuosi)

”Niin 1793,” sanoi Lenin ja hänen kasvonilmeensä kertoi yhdellä vilauksella kaikki ne hetket ja ajankohdat, jolloin Venäjän vallankumousta oli uhannut ”1793”. Monasti oli Lenin neuvosto- ja puoluekokouksissa sanonut: ”… jollemme tuota ja tuota pysty tekemään, emme läpäse.”

Mutta läpästiin, hänen johdollaan. Ja siinä yli-inhimillisessä työssä kuluivat hänen hermonsa. Vastavallankumouksellisen ”sosialistin” luodit rasittivat myös. Lääkärit kertovat, että ruumiinavaus osotti tov. Leninin aivojen olleen miltei loppuun kuluneet. Mutta hän ennätti niillä tehdä harvinaisen päivätyön, ennen kuin meni levolle.

— Yrjö Sirola.