Dialektiikka (1959)

Mitä se on?

Tietynlainen herrasväki mainehikkaan Alkon mainehikasta pääjohtajaa myöten nyrpistää ylhäisesti nenäänsä kuullessaan puhuttavan marxilaisesta dialektiikasta.

Mistä ylhäisyyksien vastenmielisyys dialektiikkaa kohtaan johtuu? Mikä vika siinä on heidän horisontistaan katsellen? Tavallisten kansalaisten kuulee joskus valittavan vain sitä, että sana on vieraskielinen. Mutta ylhäisyyksillä on omat syynsä nenän nyrpistykseen ja ”älykkääseen” naljailuun. Sana dialektiikka sellaisenaan ei heitä hirvitä, sillä kuuluuhan se ns. sivistyssanoihin, joita saatetaan joskus käyttää paremmissakin herrasväissä. Heitä ei miellytä se merkitys, joka tuolla sanalla on marxilaisessa teoriassa. Marxilainen dialektiikka ärsyttää heitä siitä syystä, että se on oppia kehityksestä, myöskin yhteiskunnan kehityksestä, mikä tietynlaisille ylhäisyyksille on samaa kuin punainen vaate härälle.

Mutta miksi sitten käytämme vieraskielistä sanaa, miksemme suomenna dialektiikkaa yksinkertaisesti kehitysopiksi, koska sitä kuitenkin tarkoitamme? Siksi, että tämä sana on ”varattu”: kehitysoppi on jo kauan sitten vakiintunut kielessämme merkitsemään oppia vain kasvi- ja eläinmaailman kehityksestä, ns. polveutumisoppia. Marxilainen dialektiikka sitävastoin on oppia kaiken olevaisen, koko luonnon, ihmiskunnan aineellisen ja henkisen elämän kehityksestä. ”Dialektiikka on kehitysoppia sen täydellisimmässä, syvimmässä ja monipuolisimmassa muodossa” (Lenin).

Kun kielestämme ei löydy tarkkaa vastinetta dialektiikka-sanalle, on meidän käytettävä tätä sanaa. Niin tekevät muutkin kansat. Samasta syystä on alistuttava tässä yhteydessä käyttämään toistakin vieraskielistä sanaa. Se on metafysiikka, joka on kaikessa dialektiikan vastakohta. Kun materialistinen dialektiikka Engelsin sanojen mukaan vaatii ”luonnon ymmärtämistä sellaisena kuin se on, ilman minkäänlaisia vieraita lisäyksiä”, pyrkii metafysiikka näkemään asiat toisenlaisina kuin ne ovat, antamaan todellisuudesta mielivaltaisesti muunnetun kuvan, lisäämään siihen ajattelijan omasta viisaasta päästä sellaista mitä todellisuudessa ei ole, esimerkiksi yliluonnollisen liikkeellesysääjän ja rakennusmestarin, tai ottamaan siitä jotakin oleellista pois. Metafyysinen ajattelu loikkaa todellisuuden rajojen ulkopuolelle. Metafysiikka merkitseekin sanan mukaan ”fysiikan jälkeen”, ”fysiikan tuolla puolen”. Ne edellä kuulemamme viisaudet, että luonto ei ole muuta kuin aistimusta ja kokemusta, pelkkää ominaisuutta ja aineettomien ilmiöiden virtaa, että yhteiskuntaluokkia ei ole olemassakaan, että vallankumousten syitä on etsittävä riettaiden ihmisyksilöiden turmeltuneesta sielusta jne. ovat tyypillistä metafysiikkaa, koska ne pyrkivät kiskomaan meitä pois tästä matoisesta maailmasta ”fysiikan tuolle puolen”, maailmaan jota ei ole.

Metafysiikka tarkastelee ilmiöitä ikuisina ja muuttumattomina, alituisesti samaa kehää kiertävinä. Dialektinen matematiikka opettaa, että esineet ja ilmiöt voidaan ymmärtää ja selittää oikein vain sillä ehdolla, että ne nähdään syntyvinä, kehittyvinä ja katoavina.

Engels määrittelee dialektiikan tieteeksi kaikenlaisen liikunnan yleisistä laeista. Kun seuraavassa kosketellaan lähemmin eräitä näistä kehityksen ja liikunnan laeista, ei ole tarkoituskaan pyrkiä käsittelemään asiaa tyhjentävästi ja joka puolelta. Niihin viitataan vain sen verran kuin tietyt ”suomalaiset”, ts. Suomessa esiintyvät ja ”kommunismin tappamiseksi” tarkoitetut metafyysiset teoriat, uskonkappaleet ja elämänviisaudet aihetta antavat.

Huomautettakoon jo heti alkuun, että marxilainen dialektiikka ei pyri keksiskelemään, sanelemaan tai säätämään elämän lakeja. Dialektiikan lait eivät ole muuta kuin luonnon ja historian oman kehitysprosessin lakeja, ja dialektinen filosofia, kuten Engels selittää, ”on itse tämän prosessin pelkkää heijastelua ajattelevissa aivoissa”. Marxilainen ajattelu ei pyri ahtamaan kehityksen monitahoisuutta ennakolta valettuihin muotteihin, se vaatii elämän konkreettisten ilmausten ehtymättömän runsauden ja vivahdusrikkauden huomioon ottamista.

Kehityksen etenevä suunta

Maailmassa on kaikki liikkeessä, materian pienimmistä hiukkasista jättiläisplaneettoihin ja tähtijärjestelmiin asti. Jokainen atomi ja jokainen solu on täynnä alituista ”vilskettä”. Liikunnalla emme tarkoita vain kappaleiden siirtymistä paikasta toiseen, vaan yleensä kaikenlaista muutosta: aineenvaihduntaa, kemiallisia reaktioita, kasvun ja surkastumisen, uudistumisen ja taantumisen prosesseja jne. Oliot ja ilmiöt voidaan ymmärtää ja selittää oikein vain sillä ehdolla, että niitä tarkastellaan niiden synnyn, kehityksen ja häviämisen prosessissa.

Tieteen todistus luonnossa alituisesti tapahtuvasta kehityksestä on siinä määrin ”lyönyt itsensä läpi”, että se on pakottanut yksinpä eräät kirkonmiehetkin ottamaan lusikan kauniiseen käteen ja ilmoittautumaan tieteen ”ystäviksi”. Kysymys ei tietenkään voi olla muusta kuin uudenlaisesta taktiikasta taistelussa tiedettä vastaan, sillä tieteen ja uskonnon välinen ristiriita on ehdoton ja sovittamaton, ja sellaisena pysyy. Mutta uuden pappistaktiikan edustajat juttelevat, että ”kehitysopillinen näkemys maailman synnystä ja Raamatun luomiskertomus soveltuvat erinomaisesti yhteen”. ”Todistukset”, joita he tämän ”erinomaisen yhteensoveltumisen” puolesta esittävät, ovat ymmärrettävästi varsin keinotekoisia eivätkä kestä arvostelua alkuunkaan. Kun ne nyt puhuvat niinpäin, että Luoja ei ”alussa” tosin vielä luonutkaan valmista ihmistä, Aatamia, vaan yhden ainoan alkusolun, elävän itiön, ilmoittavat he samalla tietävänsä, että sama Luoja kuitenkin tarkoitti ihmistä, ihminen oli hänellä jo silloin ”tähtäyspisteenä”. Kun nämä mainiot tieteen ystävät sitten vielä ”varmuuden välttämiseksi” kieltävät jyrkästi tieteen todistuksen, jonka mukaan elämä maapallolla ei ole voinut syntyä muusta kuin elottomasta epäorgaanisesta materiasta, on vanhan luomistarun uusi painos valmis. Siinä paljastuu kaiken muun ohella kirkonmiesten vahingonilo sen johdosta, että tiede ei ole vielä saanut selville elämän synnyn perimmäistä salaisuutta, nimittäin sitä, miten eloton epäorgaaninen materia on muuttunut elolliseksi, orgaaniseksi. Mystikot eivät iloitse tieteen saavutuksista, heidän riemunsa aiheena ovat hämärät sopukat, joihin tiedon valo ei ole vielä ehtinyt tunkeutua. Ja tieteen edistyessä on uuden luomistarunkin sepittäjien ennen pitkää annettava uusi näyte taktillisesta joustavuudestaan, peräännyttävä lähinnä seuraavaan hämärään sopukkaan ja sinne kaivauduttuaan jatkettava epätoivoista taisteluaan tiedettä vastaan jollakin kolmannella luomistarun muunnoksella.

Mutta luonnossa vallitseva kehitys, muutos ja uudistuminen ei ole suinkaan hallitsevien riistäjäluokkien suurin suru. Pelottavinta on, että yhteiskuntakin kehittyy, muuttuu ja uudistuu, mikä merkitsee, että vanha järjestelmä saa väistyä uuden tieltä. Siksi keskittyvätkin kapitalistiluokan ”aatteellisten” edustajain pääponnistukset kapitalistisen järjestelmän järkkymättömyyden, muuttumattomuuden ja ikuisuuden todisteluun. Tuollainen todistelu ei voi olla muuta kuin silkkaa metafysiikkaa, koska se on ristiriidassa ilmeisten tosiasiain kanssa. Tämän lajin mystikkojen autuus menee niin pitkälle, että he näkyvät olettavan Suomen pysyvän yksinään kapitalistisena maana senkin jälkeen, kun sosialismi on jo kaikkialla muualla voittanut. Saamme miltei joka päivä lukea tietynlaisista lehdistä seuraavan humoristisen lauseen:

”Kommunismi ei sovi suomalaiselle luonteelle.”

Jos sanottaisiin, ettei kommunismi sovi suomalaisen kapitalistin luonteelle, niin siinä olisi jotakin järkeä. Mutta väite, ettei se sovi suomalaiselle kansanluonteelle, on Suomen kansan panettelua. Mikä verraton näky: kommunismi kulkee voitosta voittoon ja osoittaa erinomaisesti soveltuvansa kaikenlaiselle kansanluonteelle niin idässä kuin lännessäkin, mutta tämä uljas suomalainen luonne seisoa jököttää nyt ja iankaikkisesti paikallaan kuin puujumala eikä muutu miksikään, vaikka sen voissa paistaisi! Tuollaisen irvikuvan Suomen kansasta voivat piirtää vain kansaa tuntemattomat ja sitä halveksivat, turmeltuneet herrasroikaleet, ”oman pesän likaajat”.

Varma luottamuksemme edistyksellisten voimien ja nimenomaan kommunismin voittoon kaikkialla maailmassa Suomea myöten ei ole toiveajattelua eikä se perustu vain niiden realiteettien tunnustamiseen, joita marraskuussa 1917 alkanut ja meidän päivinämme yhä jatkuva kommunismin maailmanhistoriallisten voittojen sarja merkitsee. Tämän vakaumuksemme juuret ovat paljoa syvemmällä, tieteellisessä sosialismissa. Tieteellinen sosialismi on jo monia vuosikymmeniä ennen Lokakuun sosialistista vallankumousta todistanut sosialismin voiton väistämättömyyden, historian kokemus vahvistaa tämän todistuksen oikeaksi.

”Kaikki virtaa”. Tätä vanhan ajan dialektikon kuuluisaa lausetta toistellaan usein täkäläisen taantumusleirinkin lehdistön palstoilla. Mutta tuossa leirissä ei jakseta sulattaa historian kumoamatonta todistusta, että kehityksen ”virta”, sen yleinen suunta, kulkee eteenpäin, niin monia mutkia kuin se edetessään saattaa tehdäkin ja niin paljon päinvastaiseen suuntaan käyviä sivuvirtauksia kuin se saattaa tiellään kohdatakin. Siellä uskotaan mieluummin sellaisiin teorioihin, joiden mukaan kaiken virtaaminen tapahtuu alati toistuvassa kehässä, suljetussa ympyrässä. Kehitys, niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin, on todellakin eräänlaista kiertokulkua. Mutta se ei kierrä suljettua ympyrää, vaan pikemminkin spiraalia, mikäli mittausopillista vertauskuvaa halutaan käyttää. Tällaista jo Hegelin käyttämää vertausta Lenin sanoo erittäin syvälliseksi ja oikeaksi, koska se ilmaisee hyvin havainnollisesti asian ytimen, kun puhe on kehityksen yleisestä suunnasta. Kehitys ”kiertää” alhaalta ylöspäin nousten alemmalta asteelta korkeammalle. Historia toistuu vain sikäli, että se tuo joka kierroksellaan jotakin uutta ja että sen yleinen kehityslinja kulkee alemmasta ylempään, yksinkertaisemmasta monimutkaisempaan ja täydellisempään.

Yhteiskuntamuotojen kehityshistoria on juuri tällaista spiraalimaista kiertokulkua, alati toistuvaa uuden syntymistä yhä korkeammalla asteella. Kehitys alkukantaisesta sukuyhteisöstä kulkee orjanomistusjärjestelmään, mutta ei tästä enää takaisin alkukantaiseen sukuyhteisöön, vaan korkeammalle, feodaaliseen yhteiskuntaan, ja siitä edelleen kapitalismiin.

Odottamattoman yksinkertaista ja epäjohdonmukaista olisi edellä sanotun perusteella päätellä, että esim. fasismin tapaiset taantumusilmiöt olisivat tuollaista spiraalimaista kehitystä aiemmalta asteelta ylemmälle ja että siis fasistinen järjestelmä olisi jotakin korkeampaa kuin porvarillinen demokratia. Tässä on koko ajan ollut puhe nimenomaan kehityksen yleisestä suunnasta, eikä niistä poikkeamista, mutkista, taka-askelista ja perääntymisistä, jotka tietyissä kehitysvaiheissa ovat siellä täällä väistämättömiä, koska kehityksen tulos, sen piirtämä ”viiva”, muodostuu keskenään kamppailevien voimien, edistyksen ja taantumuksen voimien, elämän ja kuoleman voimien yhteentörmäyksissä. Emme väitä, että kaikki yhteiskunnalliset muutokset olisivat pelkkää edistystä ja ettei yhteiskunnassa, samoin kuin luonnossakin, tapahtuisi päinvastaisia muutoksia: rappeutumista, taantumista, kuolemaa, ”kehitystä alaspäin”. Päinvastoin, kapitalismi kokonaisuudessaan on jo aikoja sitten sivuuttanut sen pisteen, johon saakka se oli vielä kehittyvää ja edistyksellistä. Nyt se ”kehittyy” laskusuuntaan, se on muuttunut taantumukselliseksi voimaksi, ja juuri fasismin tapaiset kouristusilmiöt ovat varmimpia merkkejä tämän potilaan arveluttavasta tilasta, varmasti lähenevästä kuolemasta. Se kykenee siellä täällä pystyttämään fasistisen tai jonkin muun totaalisen järjestelmän, jopa tekemään varsin suurisuuntaisiakin rynnistyksiä viedäkseen historian kehitystä taaksepäin. Mutta tiedämme hyvin, kuinka nolosti nämä yritykset ovat päättyneet. Niin tulee epäilemättä käymään vastaisuudessakin. Fasismin menestykset ovat jääneet ja tulevat jäämään väliaikaisiksi, kun taas sosialismi kulkee vastustamattomasti voitosta voittoon. Miksi? Siksi, että kehityksen yleinen suunta on etenevää, sen virta kulkee eteenpäin, ja tie kapitalismista eteenpäin voi viedä vain sosialismiin, sillä kapitalismi luo edellytykset vain sosialismille eikä millekään muulle yhteiskuntamuodolle.

”Kieltämisen kieltäminen”

Edellä luonnehdittua yksinkertaisesta monitahoisempaan, epätäydellisestä täydellisempään, alemmasta korkeampaan etenevää ja kohoavaa kehityksen linjaa seuratessamme olemme tekemisissä ilmiön kanssa, jota filosofien kielellä Hegelin ajoista lähtien on sanottu ”kieltämiseksi” ja ”kieltämisen kieltämiseksi”. Marxilaisessakin kirjallisuudessa nimitetään etenevän kehityksen lakia ”kieltämisen kieltämisen laiksi”. Tämä sanonta ilmaisee voimakkaasti ja sattuvasti dialektisen kehityksen erään peruspiirteen eikä ole lainkaan niin vaikeatajuinen kuin miltä se oudokseltaan kuulostaa. ”Mutta mitä sitten on tuo hirveä kieltämisen kieltäminen, joka tekee herra Dühringin elämän niin katkeraksi ja joka hänen silmissään esittää samaa anteeksiantamattoman rikoksen osaa kuin kristinuskossa synti Pyhää Henkeä vastaan?” Näin kysyy Engels Anti-Dühringissään ja vastaa:

”Se on sangen yksinkertainen, kaikkialla ja päivittäin tapahtuva ilmiö, jonka jokainen lapsikin voi ymmärtää heti kun siitä heitetään pois salaperäinen rihkama, jolla vanha dialektinen filosofia sen verhosi. . . ” (s. 142).

Asian valaisemiseksi Engels käyttää monia esimerkkejä. Maahan pudonneesta ohranjyvästä kasvanut korsi merkitsee ohranjyvän ”kieltämistä”, koska jyvä sellaisenaan häviää. Mutta kun sama ohrankorsi kukkii, hedelmöityy ja tuottaa lopulta uusia ohranjyviä, joiden kypsyttyä korsi kuolee, tulee tämä nyt vuorostaan ”kielletyksi”. Kieltäminen on näin ollen muodostunut kaksinkertaiseksi, joten viimeinen kieltäminen on ”kieltämisen kieltämistä”. — Perhosen synty merkitsee munan ”kieltämistä”, mutta perhoset tulevat vuorostaan ”kielletyiksi” kuollessaan heti kun munasta syntynyt naarasperhonen on laskenut omat munansa. — Maanomistus on kaikilla kansoilla ollut alkujaan yhteisomistusta, mutta tietyllä kehitysasteella on tämä omistusmuoto tullut tuotannon kahleeksi, jolloin se on kumottu, mutta vielä korkeammalla kehitysasteella astuu jälleen väistämättömästi esiin vaatimus maan yhteisomistuksen voimaansaattamisesta. ”Mutta tämä vaatimus”, Engels jatkaa, ”ei merkitse vanhan, alkuperäisen yhteisomistuksen palauttamista sellaisenaan, vaan paljon korkeamman, kehittyneemmän yhteisomistusmuodon voimaansaattamista, muodon, joka ei suinkaan ole esteenä tuotannolle, vaan päinvastoin vapauttaa sen kahleistaan ja antaa sille mahdollisuuden käyttää täysin määrin hyväkseen uudenaikaisia kemiallisia löytöjä ja mekaanisia keksintöjä”. — Historiassa usein toistunut kukistajan kukistaminen ja sosialismin toteuttama pakkoluovuttajien pakkoluovuttaminen ovat ilmeistä ”kieltämisen kieltämistä”. Koko ihmiskunnan historia on pitkä sarja ”kieltämisiä” ja ”kieltämisen kieltämisiä”.

Nämä esimerkit viittaavat siihen, että dialektinen kieltäminen ei ole sitä että sanotaan vain ”ei”, väitetään, että ”ruusu ei ole ruusu” tai että tuhotaan kaikki se mikä on esiintynyt aikaisemmassa kehitysvaiheessa. Kysymys on aina vain sellaisesta kieltämisestä, joka vie kehitystä eteenpäin. Ohranjyvä ja perhosenmuna voidaan kieltää niinkin, että ne survotaan murskaksi, mutta sellainen ”kieltäminen” merkitsee myös kehityksen ketjun katkeamista siltä kohdalta. Dialektinen kieltäminen kohdistuu vain aikansa eläneeseen, vanhentuneeseen ja kehityksen kahleeksi muuttuneeseen olioiden ja ilmiöiden puoleen, mutta ei siihen mikä on tervettä, elinkelpoista ja kehityskykyistä. Dialektiseen kieltämiseen kuuluu kieltämisen rinnalla kaiken sen myönteisen säilyttäminen mikä aikaisemmissa kehitysvaiheissa on saavutettu ja mikä tekee mahdolliseksi kehityksen jatkuvuuden.

Mikään uusi ei synny tyhjästä, vaan aikaisemmin muodostuneista edellytyksistä. Ihmistä, ”luomakunnan herraa”, ei olisi ilman edellä käynyttä eläinkunnan kehitystä lukemattoman monessa vaiheessa, joista jokainen on merkinnyt edellisen vaiheen ”hylkäämistä” ja ”kieltämistä”. Uusi kulttuuri rakentuu vanhan pohjalle, mutta omaksuu sen kriitillisesti, ts. säilyttää siitä vain sen mikä on elinvoimaista ja kehittämisen arvoista. Marxilainen maailmankatsomus syntyy sitä edeltäneen filosofian kieltämisenä, mutta kieltäminen merkitsee vain virheelliseksi ja kestämättömäksi osoittautuneen hylkäämistä ja samalla kaiken sen omaksumista mikä on tuonut ihmiskuntaa lähemmäksi objektiivista totuutta. Marx ja Engels arvostelivat ankarasti Saksan klassillisen filosofian virheitä, mutta toisaalta myönsivät sen suuret ansiot inhimillisen ajattelun kehittämisessä, sanovatpa niinkin, että tieteellinen sosialismi olisi ollut mahdotonta ilman Kantia, Hegeliä ja Fichteä — jotka eivät olleet edes materialisteja, vaan idealisteja ja agnostikkoja. — Sosialismin voitto merkitsee kapitalismin kieltämistä, mutta sen edellytykset muodostuvat kapitalismin vallitessa.

Ajatus ”kieltämisen kieltämisestä” on joskus esitetty seuraavan kolmiasteinen kuvion muodossa: 1/teesi, 2/antiteesi ja 3/synteesi. Synteesi merkitsee tällaisessa ajatuskuviossa samaa kuin ”kieltämisen kieltäminen”, ts. sitä vaihetta, jolloin kehitys ”kiellettyään” lähtökohtansa, karistettuaan siitä pois kelvottomiksi osoittautuneet ainekset, hylkää vuorostaan uuden vaiheen ja ikäänkuin palaa alkuperäiseen lähtökohtaansa, mutta korkeammalla tasolla, uudistuneena ja rikastuneena, yhdistettyään itseensä aikaisempien vaiheiden myönteiset piirteet.

Elävässä todellisuudessa tapahtuva kehitys ei ole tietenkään ahdettavissa mainitunlaiseen kolminaisuuden kaavaan eli ”triadiin” ja sellainen pyrkimyskin on aikoinaan saanut oikeutetusti paljon pilkkaa osakseen. Mutta kaavan ja kaavamaisuuden hylkääminen ei valtuuta heittämään pellolle lasta pesuveden mukana, ts. torjumaan ”kieltämisen kieltämisen” tervettä, maailman todellisuutta vastaavaa ydinajatusta. Mainittuaan esimerkit ohranjyvästä ja perhosenmunasta Engels huomauttaa, että toisilla kasveilla ja eläimillä ei ”kieltämisen kieltämisen” prosessi pääty yhtä yksinkertaisesti, vaan että ne tuottavat siemeniä, munia ja poikasia useamman kerran kuin kuolevat. Mutta tärkeää ei olekaan kolmiasteinen kaava, vaan se, että ”kieltämisen kieltämistä” todella tapahtuu ja että se on Engelsin sanojen mukaan ”varsin yleinen ja juuri siksi erittäin laajalti vaikuttava ja tärkeä luonnon, historian ja ajattelun kehityksen laki, joka pitää paikkansa . . . eläin- ja kasvimaailmassa, geologiassa, matematiikassa, historiassa ja filosofiassa”.

Kun Eugen Dühring arvosteli marxilaisuutta ”kieltämisen kieltämisen” lain tunnustamisesta, vastasi Engels hänelle, että jos herra Dühring ei voi sietää tämän lain nimeä, niin etsiköön sille paremman nimen, ”mutta jos hän tahtoo karkottaa itse asian ajattelusta, niin olkoon ystävällinen ja karkottakoon sen ensin luonnosta ja historiasta”, missä se vaikuttaa kaikista vastaväitteistä huolimatta. Kolmiasteisella kaavallakin saattaa olla myönteistä merkitystä sikäli, että se selventää käsitteitä, helpottaa asian ytimen ymmärtämistä.

Marxilaisen maailmankatsomuksen omaksuneet ihmiset tietävät paremmin kuin kukaan muu, että elävä elämä ei kulje kaavojen mukaan. Dialektinen ajattelu vaatii kehityksen monitahoisuuden, sen koko syvyyden ja runsauden huomioon ottamista. Vain autuaasti tietämättömiä ihmisiä voidaan johtaa harhaan sellaisilla jutuilla, että Marx olisi muka johtanut kapitalistisen yhteiskunnan kukistumisen ajatuksen sellaisen pintapuolisen päättelyn perusteella, että koska kaikki aikaisemmatkin yhteiskuntamuodot ovat sortuneet ja kadonneet historian näyttämöltä, niin se on myöskin oleva kapitalismin kohtalo. Marxin vallankumoukselliset aatteet ovat syntyneet johtopäätöksinä mitä perusteellisimmasta ja tunnollisimmasta tieteellisestä tutkimuksesta, kuten jokainen ”Pääomaa” lukenut henkilö mainiosti tietää. Marxilaisuus ei ole dogmikokoelma, eikä voi olla puhettakaan siitä, että se pyrkisi korvaamaan ilmiöiden konkreettisen erikoisuuden tutkimiset joillakin yleisillä oppilauseilla. Päinvastoinhan asia on. Dialektinen materialismi keskittää huomiomme juuri siihen, mikä on uutta, syntyvää ja kehittyvää. Dialektisen metodin voima on siinä, että se velvoittamalla velvoittaa konkreettisuuteen ja monipuolisuuteen, kaavamaisen ajattelun hylkäämiseen, tieteelliseen ennakkoluulottomuuteen ja pelottomuuteen. Se antaa luotettavan avaimen ilmiöiden tutkimiseen, mutta ei pyri ennakoimaan tutkimuksen tuloksia.

Ensin tutkitaan, vasta sitten hutkitaan.

Kehityksen kaksi muotoa

Edellä on ollut puhe kehityksen suunnasta. Nyt tarkastelemme kehityksen muotoja. Marxilaisen teorian mukaan kehitys niin luonnossa kuin yhteiskuntaelämässäkin esiintyy kahdessa erilaisessa muodossa: evoluutiona (tasaisena, verkkaisena kehityksenä) ja revoluutiona (perinpohjaisena muutoksena, jyrkkänä käänteenä, purkautumisena, murroksena, kumouksena). Evoluutio on määrällisten muutosten vähitellen tapahtuvaa asteittaista lisääntymistä ja kasautumista, revoluutio sitävastoin on laadullinen muutos, ts. olion tai ilmiön perinpohjainen muuttuminen kokonaan toisenlaiseksi, sen siirtyminen olomuodosta toiseen.

Tällaisia laadullisia muutoksia ovat esimerkiksi veden muuttuminen höyryksi tai jääksi, elämän synty epäorgaanisesta materiasta, ihmisen synty tai kuolema, yhteiskunnallinen vallankumous jne. Evoluutio ja revoluutio eivät ole toisistaan irrallisia ja riippumattomia, vaan ovat päinvastoin kiinteästi sidotut toisiinsa, koska ovat saman yhtenäisen kehitystapahtuman eri muotoja, eri vaiheita, toistensa edellytyksiä. Jyrkkä, perinpohjainen, laadullinen muutos joka filosofien kielellä on ”määrän muuttumista laaduksi”, voi tapahtua vain sillä ehdolla, että vähitellen tapahtuvat määrälliset muutokset ovat riittävästi karttuneet ja valmistelleet maaperää jyrkälle laadulliselle muutokselle.

Jotkut samaistavat kehityksen pelkän evoluution kanssa, erityisesti yhteiskuntaelämästä puheen ollen. He myöntävät kehitykseksi vain kehitystapahtuman toisen puolen, tasaisen kasvun ja lisääntymisen. Yhteiskunnallisten voimien purkaukset ja historian käänteet, murroskaudet, eivät heidän väitteittensä mukaan ole kehitystä lainkaan, vaan jonkinlaista epänormaalia häiriötilaa, ”sekasortoa”. Tällaisia mielipiteitä esitetään omistavien luokkien taholta — paitsi silloin kun kysymyksessä ovat niiden omien etujen mukaiset vastavallankumoukselliset mullistukset. Samanlaisia käsityksiä yrittävät porvariston asiamiehet levittää työväestönkin keskuuteen. Viime vuosisadan lopulla kansainvälisessä työväenliikkeessä esiin astunut revisionismi uskotteli sosialismiin siirtymisen olevan mahdollista porvarillisen valtion puitteissa, ilman yhteiskunnallista vallankumousta ja sen edellyttämää vallanottoa työväenluokan käsiin. Revisionismi hyökkäili ankarasti marxilaista dialektiikkaa vastaan, joka tunnustaa objektiivisen kehityksen molemmat muodot, evoluution ja revoluution. Saksan sosialidemokraattisen puolueen Hannoverin puoluekokouksessa vuonna 1899 eräät revisionistien edustajat vaativat, että puolueessa oli kerta kaikkiaan lopetettava kaikki puhe dialektiikasta ja puhuttava ainoastaan ”kehityksestä”, jolla tarkoitettiin vain pelkkää hiljaista, tasaista kehitystä, evoluutiota.

Tuollainen vaatimus oli kohtuuton, jopa luonnotonkin, sillä siinä ei pyydetty mitään sen vähempää kuin todellisen kehityskulun tärkeän osan kieltämistä, luonnossa ja yhteiskunnassa vallitsevan objektiivisen kehityslain kieltämistä, siis mahdottomia.

Marxilaisuuden suhtautuminen kysymykseen kehityksen luonteesta kiinnostaa Isoa Tietosanakirjaakin. Mutta se tietää tämänkin asian päin männikköä, kuten seuraavasta otteesta näkyy:

”Totta onkin, että bolševismiin sisältyvät kaikki Marxin kumoukselliset aatteet äärimmäisyyteen asti kehitettyinä. Kumouksen (revoluution) ajatuksen tieltä on bolševismissa kokonaan saanut väistyä marxilaisuudessa syvemmällä piilevä kehityksen (evoluution) ajatus.”

Ei ole totta, vaan hölynpölyä, että evoluution ajatus piilee marxilaisuudessa syvemmällä kuin revoluution ajatus. Yhtä totuudenvastainen ja mieletön on väite, että bolševismi hylkää evoluution ajatuksen.

Totta on se, että marxilaisuudessa, ja siis myöskin kommunismissa ”piilee” sekä evoluution että revoluution ajatus. Asettamalla kysymyksen joko evoluutiosta tahi revoluutiosta marxilaisuuden vastustajat paljastavat maailman todellisuudelle vieraan ”taivaallisen” metafysiikkansa. Dialektikko ei voi kieltää eikä hylätä kumpaakaan kehityksen muotoa, hän tunnustaa ehdottomasti ne molemmat, mutta näkee ne oikeassa luonnollisessa suhteessaan ja vuorovaikutuksessaan.

Yhteiskunnan kehitys ei ole suinkaan ollut pelkkää lammenlainetta eikä tasapaksua pötköä, vaan on kulkenut jyrkkien muutosten ja mullistusten kautta — veristen tai verettömien. Uuden yhteiskunnan idut, sen ainekset ovat vähitellen kasvaneet ja varttuneet vanhan yhteiskunnan keskuudessa, mutta siirtyminen uuteen yhteiskuntamuotoon on aina merkinnyt jyrkkää käännettä, vallankumousta. Vallankumous ei siis ole epänormaalia kehitystä. Vallankumouskaudet ovat vähintään yhtä normaalia kehityskautta kansojen historiassa kuin mitkä muut kaudet tahansa.

Että yhteiskunnallinen vallankumous ei ole samaa kuin väkivalta, se on jokaiselle marxilaiselle aakkostotuus, johon tässä yhteydessä ei ole syytä lähemmin puuttua.

Perinpohjaiset, laadulliset muutokset, joihin määrällisten muutosten asteittainen kasautuminen johtaa tietyissä solmukohdissa, tapahtuvat enemmän tai vähemmän selvästi havaittavina hyppäyksinä olomuodosta toiseen. Jotkut näistä hyppäyksistä (veden muuttuminen höyryksi tai elollisen olennon kuolema, kun ”mitta on täysi”, suuttumuksen purkaus ihmisen ”räjähtäessä”, taudin puhkeaminen, kemialliset reaktiot jne.) saattavat olla hyvinkin rajuja ja äkillisiä. Hyppäys ei dialektiikassa kuitenkaan tarkoita läheskään aina tuollaista silmänräpäyksellistä tapahtumaa. Se voi olla kokonainen murroskausikin, mutta kuitenkin suhteellisesti katsoen lyhyt aika, jonka kuluessa tapahtuu perinpohjainen, laadullinen muutos.

”Hyppäys” eläinkunnasta Ihmiseen näyttää tapahtuneen usean välivaiheen eli ”renkaan” kautta.

Engels mainitsee kemian sinä ”alana, jolla tämä Hegelin selvittämä luonnonlaki viettää suurimpia voittojaan”. Hän sanoo, että kemiaa voidaan nimittää tieteeksi kappaleiden kokoonpanon määrällisten muutosten aiheuttamista laadullisista muutoksista. Kun samoja alkuaineita yhdistetään erilaisissa määräsuhteissa, saadaan kokonainen sarja laadullisesti erilaisia aineita.

Kuvaavaa dialektisen luonnonkäsityksen elinvoimaisuudelle on, että meidän päivinämme alkavat marxilaisuudelle mahdollisimman vieraatkin luonnontieteilijät puhua laadullisten muutosten ”hyppäyksellisestä” luonteesta. Uskonnollismielinen ranskalainen biologi Lecomte du Noüy esittää Suomessakin julkaistussa teoksessaan ”Ihmisen tulevaisuus hänen menneisyytensä valossa” väittämän, jonka mukaan kasvi- ja eläinkunnassa ”uusi laji on syntynyt aina äkkiä, ikäänkuin hyppäyksenä vanhasta muodosta uuteen”.

Väite on oikea. Marxilaiset ovat arvostelleet Darwinia nimenomaan siitä, että tämä näki kasvi- ja eläinkunnan kehityksessä pelkkää evoluutiota, tasaista ja asteittaista kehitystä jättäen varjoon ne solmukohdat, joissa ”hyppäys uuteen lajiin” tapahtuu. Herra du Noüy on tässä kysymyksessä tullut täysin marxilaisille linjoille. Mutta hän ei viihdy kauan meidän seurassamme, vaan hyppää odottamatta miljoona vuotta eteenpäin selittäessään, että Jeesuskin oli ”hyppäys uuteen lajiin, eläen ehkä noin miljoona vuotta ennen aikaansa”. Tätä on mahdoton ymmärtää toisin kuin niin, että suunnilleen miljoonan vuoden kuluttua saattaa planeetallamme syntyä Jeesuksia joukkomitassa.

Uskomme mielellämme, että miljoonan vuoden kuluttua on ihminenkin päässyt huomattavasti korkeammalle kehitysasteelle kuin nyt, vaikka annammekin Uuden Testamentin Jeesuksen olla rauhassa tieteen piiriin kuuluvista asioista puheen ollen.

Kehityksen liikkeellepaneva voima

Edellä sanottu ei vielä riitä selvittämään kysymystä kehityksen lähteestä, sen liikkeellepanevasta voimasta.

Ja juuri tämä onkin dialektiikan keskeisin kysymys.

”Elämän kirjaa” selaillessamme joudumme alituisesti toteamaan, että kaikkialla missä on elämää ja kehitystä, on myös ristiriitoja, kamppailua eri suuntiin vaikuttavien voimien, uuden ja vanhan, syntyvän ja kuoleentuvan, edistyvän ja taantuvan välillä. Juuri tämä kaikkialla havaitsemamme vastakohtien taistelu onkin dialektisen materialismin mukaan kaiken kehityksen välttämätön edellytys, sen liikkeellepaneva voima.

Sanoessaan, että kehitys on vastakohtien taistelua Lenin panee sanan ”taistelua” lainausmerkkeihin, mikä tahtoo sanoa, että sitä ei ole aina käsitettävä kirjaimellisesti. Taistelu ei merkitse aina murskattuja kalloja ja verisiä vaatteita. Matematiikassa ”taistelee” plus miinuksen kanssa toisella tavalla kuin sotajoukot tappotantereella, ja negatiivisen sähkön ”taistelu” positiivista sähköä vastaan on oleellisesti toisenlaista kuin luokkataistelu. Mutta sisäinen ristiriita, myönteisten ja kielteisten puolten välinen kamppailu on sittenkin havaittavissa kaikessa, atomista ihmisyhteiskuntaan saakka ja juuri siinä piilee kehityksen ”salaisuus”.

Erittäin valaisevaa on, että riistäjäluokat, joiden luokkaetu vaatii kehityksen pidättämistä, käyttävät kaikki keinonsa sotkeakseen ja hämätäkseen kysymyksen kapitalistisen yhteiskunnan ristiriidoista. Ne panevat liikkeelle kokonaisen armeijan mitä erilaisimpia asiamiehiään, filosofian professoreista tannereihin saakka, manaamaan nuo ristiriidat olemattomiksi. ”Henkitieteiden” professorit, kuten olemme nähneet, julistavat sosialistisen vallankumouksen järjenvastaiseksi, työväen ja kapitalistien välisen luokkavastakohdan ennakkoluuloksi ja totuudenvastaiseksi propagandaksi. Ja tannerit ovat löytäneet olemassaololleen tarkoituksen kieltämällä työläisiltä luokkatietoisuuden ja saarnaamalla sen tilalle ”yleiskansallista” ja ”valtakunnallista” ajattelua, ts. alistumista taantumusporvareiden talutusnuoraan. Tuollainen propaganda ei tietenkään poista kapitalistisen yhteiskunnan ristiriitoja, ja se onkin pantu palvelemaan kapitalistien luokkataistelua työläisiä vastaan.

Työväenluokalle ei luokkavastakohtien kieltämisestä ja hämäämisestä ole hyötyä, vaan pelkkää vahinkoa. Miksei tunnustettaisi vastakohtia, koska ne kerran ovat olemassa? Rehellisyys maan perii. Oikeassa oli Suomen vanha sosialidemokraattinen puolue, joka ohjelmallisissa asiakirjoissaan varoitti himmentämästä luokkavastakohtia leimaten sellaisen menettelyn työläisten eksyttämiseksi.

Marxilaisessa kirjallisuudessa sanotaan nyt koskettelemaamme dialektisen kehityksen lakia ”vastakohtien ykseyden ja taistelun laiksi”. Että vastakohdat ”riitelevät” keskenään, se on varsinkin jokaiselle luokkayhteiskunnassa elävälle ihmiselle hyvin ymmärrettävä asia. Oudommalta sitävastoin tuntuu puhe ”vastakohtien ykseydestä”. Eikö se ole tarpeettoman ”syvämielistä” viisastelua?

Hegelin filosofiasta periytyneellä sanonnalla ”vastakohtien ykseys” ei dialektinen materialismi tarkoita mitään sen salatumpaa kuin että vastakohdat edellyttävät, vaativat ja ”kaipaavat” toisiaan ja voivat tiettyjen edellytysten vallitessa muuttua toisikseen. Ja tällaisia ilmiöitähän ympärillämme oleva maailma on täynnä. Elämä on kuoleman täydellinen vastakohta, mutta ilman elämää ei ole kuolemaa, eikä elämää ilman kuolemaa. Siellä, missä ei ole kapitalistiluokan ja työväenluokan välistä vastakohtaa, ei ole kapitalistista järjestelmääkään. Meillä ei ole käsitystä kauniista, viisaasta tai lihavasta, ellemme tunne rumaa, tyhmää ja laihaa. Ajattelukin on vastakohdissa liikkumista, jonkinlaista ”väittelyä”, ts. dialektiikkaa sanan alkuperäisessä merkityksessä.

Ei myöskään esimerkkejä vastakohtien muuttumisesta toisikseen tarvitse kaukaa hakea. Tapauksia joissa vihollinen muuttuu ystäväksi, Saulus Paulukseksi, rauha sodaksi, tietämättömyys tietoisuudeksi jne. voi jokainen luetella loputtomiin. Työväenluokka on kapitalistisessa yhteiskunnassa sorrettu luokka, mutta sosialistisessa vallankumouksessa se muuttuu vastakohdakseen, hallitsevaksi luokaksi.

”Vastakohtien ykseys” ilmenee myös siinä, että niillä täytyy jyrkän laadullisen erilaisuutensa ja toistensa poissulkemisen ohella olla jotakin yhteistä, yhteismitallista, jota ilman ne eivät voi muuttua toisikseen. Sota ja rauha, viha ja rakkaus, rehellisyys ja epärehellisyys ovat vastakohtia, jotka voivat tiettyjen ehtojen vallitessa muuttua toisikseen. Ne kuuluvat niin sanoaksemme ”samaan oopperaan”. Elävä ihminen voi muuttua vainajaksi, mutta ihminen ei muutu suolapatsaaksi muualla kuin mielikuvituksessa.

Ristiriitoja on monenlaisia: sisäisiä ja ulkoisia, sovittamattomia ja vähemmän jyrkkiä, ratkaisevia ja toisarvoisia. Eron tekeminen näiden ristiriitojen välillä on konkreettista tilannetta arvioitaessa hyvinkin tärkeää. Mutta kun on selvitettävä yleinen, teoreettinen kysymys siitä, mikä on kehityksen liikkeellepaneva voima, sen alkulähde, kiintyy huomio sisäiseen ristiriitaan, ”ilmiöiden omassa olemuksessa” olevaan ristiriitaan, samassa kappaleessa tai ilmiössä esiintyvien vastakkaisten voimien väliseen kamppailuun. Se tekee ainehiukkaset ”levottomiksi”, liikkuviksi, panee ne elämään, aiheuttaen materian itseliikunnan. Se johtaa luonnossa määrällisiin muutoksiin, jotka tietyssä vaiheessa aiheuttavat vanhan väistymisen uuden tieltä. Yhteiskuntakehityksen tärkein tekijä kussakin kapitalistisessa maassa on luokkataistelu työläisten ja kapitalistien välillä. ”Ei siis ole hämättävä kysymystä kapitalistisen järjestelmän ristiriidoista, vaan paljastettava ne ja tuotava ne julki, ei tukahdutettava luokkataistelua, vaan käytävä sitä loppuun asti” (Stalin).

Ulkopuoliset, kansainväliset tekijät saattavat vaikuttaa suuresti, joskus ratkaisevastikin luokkataistelun kulkuun, mutta niiden vaikutus toteutuu sisäisten ristiriitojen kautta. Keväällä 1917 Venäjällä puhjennut vallankumous esitti huomattavaa osaa Suomen vallankumoustapahtumien kehityksessä, mutta näiden tapahtumien varsinaisena liikkeellepanevana voimana olivat kuitenkin suomalaisen yhteiskunnan sisäiset ristiriidat. Niin suotuisaksi kuin kansainvälinen tilanne saattaa jonkin maan työväenluokan voitolle muodostuakin, on sosialistisen vallankumouksen suorittaminen sittenkin jokaisen maan työtätekevän kansan oma asia.

Sisäisten ja ulkoisten ristiriitojen välinen ero on käytännössä tietenkin hyvin suhteellinen riippuen siitä tasosta, jolla liikutaan. Suurvaltojenkin väliset ristiriidat voidaan käsittää ”sisäisiksi” — maailmanmitassa asioita tarkastellen, ja niiden merkitys maailmanhistorian tekijöinä on selvästi nähtävissä.

Erittäin tärkeä teorian ja käytännön kysymys on, miten ristiriidat ovat voitettavissa. On ristiriitoja, jotka ovat sovitettavissa, toisia, joiden sovittaminen on mahdotonta. Tämä ero pätee varsin selvästi yhteiskuntaluokkien välisiin ristiriitoihin nähden. Turha olisi kiistää työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaiston välillä tietyissä asioissa vallitsevaa eturistiriitaa. Mutta historian kokemus osoittaa hyvin vakuuttavasti, että tämän ristiriidan ei tarvitse johtaa avoimeen selkkaukseen, se voidaan voittaa yhteisymmärryksen hengessä, se ei ole esteenä näiden kansankerrosten liittoutumiselle yhteistä vihollista, suurpääomaa vastaan. Sitävastoin ei mikään todista oikeaksi sitä porvariston asiamiesten väitettä, että työväenluokan ja kapitalistiluokan edut ovat yhteensovitettavissa. Ne ovat avoimia, antagonistisia ristiriitoja, jotka voidaan ratkaista ja poistaa päiväjärjestyksestä vain työväenluokan voittoon johtavalla taistelulla.

Mitä dialektiikka ei ole

Lopuksi huomautettakoon, että edellä selostetuissa dialektiikan laeissa ei ole kysymys ”opinkappaleista”, kaikkein vähiten ”uskonkappaleista”. Dogmaattisuus, kaavaoppisuus, on dialektiselle materialismille täysin vieras. ”Ei voi olla dogmaattisuutta siellä missä opin ainoaksi ja ylimmäksi kriteerioksi asetetaan se, vastaako se yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen todellista olemusta” (Lenin). Jos joidenkin marxilaisuuden nimissä esiintyvien henkilöiden edesottamuksissa voidaan osoittaa ilmenevän kaavamaisuutta, niin vika ei ole marxilaisuudessa, vaan esiintyjässä. Konkreettisen tilanteen konkreettinen erittely on dialektisen tutkimusmenetelmän ehdoton vaatimus. Dialektiikka ei siedä skolastisia saivarteluja, se ei käske hakemaan olioista ja ilmiöistä sellaista mitä niissä ei ole. Mitä virkaa olisi ”dialektikolla”, joka kuluttaisi aikaansa tutkimalla esimerkiksi paistinpannun dialektisia piirteitä, hakemalla siitä ”kieltämisen kieltämistä”, ”määrän muuttumista laaduksi”, ”vastakohtien ykseyttä ja taistelua” jne? Rikkiviisas leikittely haetuilla käsitteiden vastakohdilla tai ulkoa päähän päntätyillä ”viisailla” lauseilla ei ole dialektiikkaa, vaan sofistiikkaa.

Marx ja Engels tähdensivät usein, että heidän oppinsa ei ole uskonkappale, vaan toimintaohje. Ja juuri tässä suhteessa on tämä oppi todistanut pätevyytensä ja voimansa. Mao Tse-tung sanoo, että sata vuotta kestänyt Kiinan kansallinen vapaustaistelu saatettiin viedä voittoon vasta sen jälkeen, kun Kiinan kansa oli löytänyt marxismin-leninismin, ”korkeimman totuuden, josta on tullut kansamme vapautuksen luotettavin ase”.

Kaikki myöntävät marxilaisuuden tehokkuuden käytännöllisenä toimintaohjeena, mutta jotkut kysyvät: onko marxilaisuus filosofiaa? Tähän kysymykseen on vastattava: on ja ei ole. Se on filosofiaa, koska se käsittelee samoja maailmankatsomuksellisia peruskysymyksiä, joita filosofia on aina käsitellyt. Mutta se ei ole filosofiaa, jos filosofialla tarkoitetaan — kuten aikaisemmin tehtiin — kaiken inhimillisen tiedon piirin itseensä sulkevaa yhtenäistä oppijärjestelmää, erikoista ”viisaustiedettä” ja ”tieteiden tiedettä”, joka katsoi erityistieteet omiksi ”haaroikseen”. Dialektinen materialismi tutkii vain kehityksen yleisiä lainmukaisuuksia, sitä mikä kaikkien tieteiden kohteissa on yhteistä. Se ei pyri ratkaise-maan erityistieteiden tehtäviä, mutta antaa luotettavan metodin, ts. menetelmän ja avaimen oikeiden ratkaisujen löytämiseksi kaikilla aloilla. Auttaessaan ymmärtämään todellisuudessa vallitsevia kehityksen lakeja dialektinen metodi auttaa myös niitä hallitsemaan, vaikuttamaan määrätietoisesti ja tehokkaasti maailman menoon, palvelemaan ihmiskuntaa. Tämä dialektisen materialismin keskeisin ajatus on ytimekkäästi ilmaistu Marxin kuuluisassa lauseessa:

”Filosofit ovat eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta kysymyksen tulee olla sen muuttamisesta.”