Neuvostokirjallisuuden taistelutehtävä (1946)

Neuvostokirjallisuuden taistelutehtävä

Neuvostoliitossa on saavutettu kaikilla aloilla huomattavia tuloksia. Mutta siellä ei suinkaan tyydytä jo saavutettuihin vaan pyritään aina vain nopeammin eteenpäin, pyritään syrjäyttämään kaikki se, mikä estää kehitystä ja jarruttaa sitä. Siinä mielessä neuvostokirjailijatkin ovat arvostelleet työtään ja meidänkin lehtiemme palstoilla on siitä arvostelusta näkynyt tietoja, joskaan ei aina oikeassa valossa. Huolimatta siitä, että on jo kulunut jonkun aikaa siitä kun tuo arvostelu aloitettiin, tuntuu asiasta edelleenkin olevan virheellisiä käsityksiä. Siksi julkaisemme Neuvostoliiton kompuolueen KK:n pääsihteerin, kenraalieversti A. A. Zhdanovin puheesta muutamia kohtia, joissa hän arvostelee erikoisesti »Zvezda» ja »Leningrad»-nimisten aikakauslehtien rappeutumista ja osoittaa neuvostokirjailijoiden velvollisuudet yhteiskunnan rakennustyössä.

Puheensa alussa Zhdanov suuntaa kritiikkinsä tulen kirjailija Zoshenkoa vastaan. Hän osoittaa, miten Zoshenko vakituisesti puuhailee elämässä ilmenevien pienten ja alhaisten piirteiden parissa. Hän muistuttaa siitä, miten Gorki jo neuvostokirjailijoiden kokouksessa v. 1934 tuomitsi »kirjailijat», jotka eivät näe keittiötä ja kylpyhuonetta pitemmälle. Zoshenkon tuotteista on arvostelun yhteydessä mainittu erikoisesti »Apinain seikkailuja» niminen »tuote». Zhdanov kuitenkin osoittaa, että se ei ole mitenkään eroava Zoshenkon muusta tuotannosta, mutta se on selvin ilmaus siitä kielteisestä, mitä Zoshenkon tuotannossa on. Siinä Zoshenko pilkkaa neuvostoihmisiä, heidän moraaliaan, kuvaa neuvostoihmisten elämän aivan vääristellen. Zhdanov toteaa, että Zoshenko on koko kirjallisen toimintansa ajan saarnannut kyynillisen avomielisesti alhaista ihanteettomuutta, pysynyt parantumattomana periaatteettomana ja tunnottomana kirjallisuuden huligaanina. »Hänen kirjallinen tuotantonsa osoittaa, ettei neuvostojärjestelmä ole häntä koskaan miellyttänyt. Nytkin, samoin kuin 25 vuotta takaperin, hän on vieras ja vihamielinen neuvostokirjallisuudelle».

Toinen kirjailija, jota vastaan Zhdanov ja neuvostokirjailijat ovat arvostelunsa tulen voimakkaimmin suunnanneet on Anna Ahmatova. Hänestä sanoo Zhdanov: »Anna Ahmatova on ajatusköyhän ja taantumuksellisen kirjallisen alamaailman edustaja. Hän on eräs tyhjänpäiväisen ja ihanteettoman salonkirunouden lipunkantajia, jotka ovat ehdottomasti vieraita neuvostokirjallisuudelle. Hän kuuluu akmeisteihin, jotka aikanaan erosivat symbolisteista ja edustivat taiteen individuaalista makusuuntaa. He saarnasivat teorioita: ’taidetta taiteen vuoksi’, ’kauneutta kauneuden tähden’ tahtomatta tietää mitään kansasta, sen puutteista ja pyrkimyksestä, yhteiskunnallisesta elämästä».

»Ahmatovan aihepiiri on kauttaaltaan individualismin läpitunkema. Hänen perusajatuksensa ovat — eroottisen rakkauden motiiveja, ikävän, kaihon, kuoleman, mystiikan ja raskasmielisyyden märehtimistä. Raskasmielisyyden tunne — tunne, joka on ymmärrettävä ilmiö kuolevan yhteiskuntaryhmän piirissä — kuolemaa ounailevan toivottomuuden synkät vivahdukset, erotiikkaan puoleksi sekoittuneet mystilliset elämykset — sellainen on Ahmatovan henkinen maailma. Hän on muuan niistä »vanhojen hyvien jekateriniläisaikojen» rippeistä, jotka ovat auttamattomasti häipyneet vanhan aateliston kulttuurin mukana ikuisuuteen».

— — —

»Ahmatovan runous on varsin kaukana kansasta. Se on kymmentuhantisen, vanhalle aateliselle Venäjälle uskollisen ryhmän runoutta, ihmisten, joilla ei ole muuta tekemistä kuin huokailla ja muistella ”menneitä hyviä aikoja”…»

Niin Zoshenkon kuin Ahmatovankin kirjallisesta tuotannosta Zhdanov sanoo:

»Mitä yhteistä on moisella kirjallisella tuotannolla meidän kansamme ja valtiomme etujen kanssa? Ei kerrassaan mitään, se on täysin vierasta nykyiselle neuvostolaiselle todellisuudelle eikä sitä voida kärsiä aikakauslehtiemme palstoilla. Meidän kirjallisuutemme ei ole yksityinen liikeyritys, jonka olisi tyydytettävä erilaisia makusuuntia kirjallisilla markkinoilla. Me emme ole suinkaan velvollisia sallimaan kirjallisuudessamme sellaisia virtauksia ja makusuuntia, joilla ei ole mitään yhteistä neuvostoihmisten moraalin ja ominaisuuksien kanssa».

Zhdanov kysyy: »Mitä opittavaa Ahmatovan tuotteet voivat antaa nuorisollemme? Ne eivät voi aiheuttaa mitään muuta kuin vahinkoa. Nämä tuotteet voivat ainoastaan kylvää alakuloisuutta, masentaa henkisesti, synnyttää pessimismiä, halua karttaa yhteiskunnallisen elämän jokapäiväisiä kysymyksiä, poiketa yhteiskunnallisen elämän ja todellisuuden leveältä tieltä henkilökohtaisten elämysten ahtaaseen maailmaan. Kuinka saatamme uskoa nuorisomme kasvatuksen hänelle ja hänen kaltaisilleen?»

Zhdanov osoittaa, että Leningradilaisiin aikakauslehtiin on alkanut ilmestyä muidenkin kirjailijoiden tuotantoa (esim. Sadofjevan, Komissaarovan ja Harzinin), joka on alkanut luisua ihanteettomuuden ja matalatasoisuuden poluille. Zhdanov kysyy, eikö esim. »Leningrad»-lehdellä olisi ollut mahdollisuuksia täyttää sivujaan muullakin aineistolla kuin matalatasoisilla vitseillä ja henkisesti köyhillä tuotteilla. Zhdanov osoittaa, miten kaupungissa on käynnissä suurenmoinen työ, kaupunki parantaa haavoja, jotka saarto aiheutti, leningradilaiset ovat täynnä innostusta rakentaessaan kaupunkiaan uudelleen. Mutta siitä he eivät ole löytäneet kuvauksia »Leningrad»-lehden palstoilla. Zhdanov muistuttaa myöskin siitä, miten väärin esim. Ahmatova on kuvannut neuvostonaista. Hän ei ole antanut oikeata kuvaa neuvostonaisesta yleensä, eikä leningradilaisista tytöistä ja naissankareista erikoisesti, jotka hartioillaan kantoivat sotavuosien valtavat vaikeudet ja nyt itseuhrautuvaisesti työskentelevät jälleenrakennustyön vaikeiden tehtävien ratkaisemiseksi.

Zhdanov muistelee mennyttä sotaa ja lausuu: »Mikä olisi ollut seurauksena, jos olisimme kasvattaneet nuorisoamme alakuloisuuden hengessä ja opettaneet suhtautumaan epäuskoisesti asiamme voittoon? Seurauksena olisi ollut se, että olisimme hävinneet suuren isänmaallisen sodan. Juuri sen vuoksi, että neuvostohallitus ja puolueemme ovat neuvostokirjallisuuden avulla kasvattaneet nuorisomme rohkeuden ja itseluottamuksen hengessä, juuri sen vuoksi olemme voittaneet suurimmatkin vaikeudet sosialismin rakennustyössä ja kukistaneet saksalaiset ja japanilaiset».

Zhdanov osoittaa tehtyjen virheiden ja puutteellisuuksien ytimen olevan siinä, että »mainittujen lehtien toimittajat ja kirjallisen rintamamme ideologinen johto ovat unohtaneet muutamia leninismin peruskäsitteitä kirjallisuudesta. Useat päätoimittajina ja kirjailijaliittonsa vastuunalaisissa tehtävissä olleet kirjailijat luulevat politiikan kuuluvan yksinomaan valtiolle ja kommunistisen puolueen keskuskomitealle. Heidän mielestään kirjailijoiden ei tarvitse politikoida. Jos osaa kirjoittaa sujuvasti ja taiteellisesti kauniisti, on työ julkaistava välittämättä vähääkään siitä, että siinä saattaa olla runsaasti mädännäisyyttä, mikä on omiaan johtamaan harhaan ja henkisesti myrkyttämään nuorisoamme. Me vaadimme tovereiltamme, neuvostokirjallisuuden johdolta ja kaikilta kirjailijoilta, että heidän on pidettävä toimintaohjeenaan sitä, mitä ilman neuvostojärjestelmä ei voi tulla toimeen — politiikkaa, jottemme kasvattaisi nuorisoamme ihanteettoman välinpitämättömyyden, vaan rohkean vallankumouksellisen innoituksen hengessä.»

Zhdanov viittaa Venäjän kulttuurin ja kirjallisuuden rikkaisiin perinteisiin osoittaen, miten leninismi on yhdistänyt itseensä XIX-vuosisadan vallankumouksellisten demokraattien parhaat perinteet ja että neuvostokulttuuri on syntynyt, kehittynyt ja saavuttanut kukoistuksensa muokkaamalla kriitillisesti menneisyyden kulttuurin perinnön. »Kirjallisuuden alalla on puolueemme Leninin ja Stalinin kautta hyvin usein tunnustanut suurten venäläisten kirjailijoiden ja arvostelijoiden, Belinskin, Dobrolbujovin, Tsernyshevskin, Saltykov-Shedrinin ja Plehanovin, suuren merkityksen. Alkaen Belinskistä, ovat venäläisen vallankumouksellis-demokraattisen sivistyneistön parhaat edustajat aina osoittaneet, että ei ole olemassa mitään nk. ’puhdasta taidetta’, ’taidetta taiteen vuoksi’ ja ovat aina kannattaneet taidetta kansaa varten, taiteen korkeata aatteellisuutta ja yhteiskunnallista merkitystä. Taidetta ei voida eroittaa kansan kohtalosta».

V. 1905 Lenin kirjoitti, että kirjallisuus ei voi olla puolueetonta, että sen täytyy alla tärkeänä osana proletariaatin yleisestä asiasta.

Hauskalla tavalla Zhdanov osoittaa, miten oudolta ihmisistä tuntuu se, että kirjallisuuteen nyt suhtaudutaan ankaran arvostelevasti. Hän osoittaa, että jos tehdään sekundatavaraa tuotannossa tai ei täytetä tuotantosuunnitelmaa tehtaassa tai metsätöissä, niin pidetään luonnollisena, että siitä muistutetaan, mutta jos tehdään huonolaatuista työtä ihmissielujen kasvatuksessa, jos sallitaan sekundatuotantoa nuorison kasvatuksessa niin se voidaan kyllä kärsiä. Ja hän kysyy, eikö se kuitenkin ole suurempi virhe kuin esim. tuotantosuunnitelman täyttämättä jättäminen.

Puheensa lopussa kenraalieversti Zhdanov kääntyy keskuskomitean nimessä kuulijoittensa puoleen. »Toverit, mitä keskuskomitea vaatii ja tahtoo kirjailijoiltamme? Se tahtoo, että Leningradin puolueorganisation ja kirjailijoiden on ymmärrettävä, että nyt on koittanut aika, jolloin aatteellinen työmme on välttämättä kohotettava korkealle tasolle. Nuoren neuvostosukupolven tehtävänä on vahvistaa ja lujittaa sosialistisen neuvostojärjestelmän mahtavuutta, sen on käytettävä tässä työssä hyväkseen kaikkia neuvostoyhteisön liikkuvia voimia kohottaakseen maamme ennennäkemättömän hyvinvoinnin ja kulttuurin kukoistustilaan. Nuori sukupolvi on kasvatettava näitä suuria tehtäviä varten lujaksi, reippaaksi ja pelottomaksi. Se ei saa pelätä minkäänlaisia esteitä, vaan sen on kohdattava ne rohkein mielin ja osattava selviytyä niistä voittajana. Neuvostoihmisten on oltava valistuneita, korkeaihanteisia ihmisiä, joilla on korkealle tasolle kehittynyt maku ja korkeat kultturelliset ja moraaliset vaatimukset. Tämän saavuttamiseksi on tarpeellista, että kirjallisuutemme ja aikakauslehtemme eivät pysyttele syrjästäkatsojina, vaan auttavat puoluetta ja kansaa kasvattamaan nuorisoa ehdottomassa uskollisuudessa neuvostojärjestelmälle, kansan etuja uskollisesti palvelevassa hengessä.

Neuvostokirjailijat ja kaikki aatteellisen työn tekijät ovat tällä hetkellä etummaisella tulilinjalla, sillä ideologisen rintaman, varsinkin sen kärkijoukon — kirjailijoiden — tehtävät vain kasvavat rauhanomaisissa olosuhteissa. Kansa, puolue ja valtio eivät halua, että kirjallisuus vieraantuisi nykyajasta, vaan että se aktiivisesti tunkeutuisi neuvostoelämän kaikille aloille. Bolshevikit antavat suuren arvon kirjallisuudelle, näkevät selvästi ja tajuavat oikein sen historiallisen tehtävän ja osan kansan poliittisen ja moraalisen yhtenäisyyden lujittamisessa, sen kunnon eheyttämisessä ja kehittämisessä. Puolueemme keskuskomitea tahtoo, että meillä olisi runsaasti henkistä kulttuuria sillä se näkee tuossa henkisen kulttuurin runsaudessa erään sosialismin päätehtävistä.

Keskuskomitea on vakuutettu siitä, että kirjailijaliiton Leningradin osasto on moraalisesti ja poliittisesti terve, että se korjaa nopeasti tekemänsä virheet ja valtaa itselleen sille kuuluvan paikan neuvostokirjallisuuden riveissä.

Keskuskomitea on vakuutettu siitä, että leningradilaisten kirjailijoiden laiminlyönnit ja puutteellisuudet voitetaan, ja että Leningradin puolueorganisation aatteellinen työ kohotetaan lyhyessä ajassa sille korkealle tasolle, mikä on tällä hetkellä tarpeellista puolueen, kansan ja valtion etujen nimessä».