Vallankumouksen kehitys Espanjassa ja anarkosyndikalismia vastaan käytävän taistelun tehtävät (1933)

J. DORNE

Vallankumouksen kehitys Espanjassa ja anarko-syndikalismia vastaan käytävän taistelun tehtävät

1. ESPANJAN KOMMUNISTINEN PUOLUE JA TAISTELU TYÖVÄENLUOKAN ENEMMISTÖSTÄ

ESPANJAN vallankumouksen kehitys kahden kuluneen vuodan aikana on antanut maailmalle selvän esimerkin taistelevien työläis- ja talonpoikaisjoukkojen taistelulujuudesta ja sankaruudesta. Huhtik. 14 p:nä v. 1931 tapahtuneen itsevaltiuden kukistumisen johdosta aiheutuneen «keväisen riemun» kausi meni ohi hyvin nopeasti. Jo toukok. 10 p:nä v. 1931 (luostarien polttamiset) alkaa vallankumouksellinen joukkonousu.

Kahden kuluneen vuoden aikana Espanjan proletariaatti on vallannut erään ensimmäisistä paikoista maailmassa luokkataisteluissa porvaristoa vastaan. On vaikea löytää jotakin sellaista lakkoenergiaa, jollaisen espanjalaiset työläiset ovat kehittäneet. Lakkolaisten luku nousee miljooniin. Taloudelliset lakot ovat olleet hyvin läheisesti sidotut poliittisiin lakkoihin. Niin edelliset kuin jälkimmäisetkin ovat hyvin helposti johtaneet työläisten aseellisiin yhteentörmäyksiin poliisia vastaan ja useasti kasvaneet melkein kapinaksi. Riistetty talonpoikaisto on lähtenyt liikkeelle hitaammin kuin proletariaatti, mutta on se kuitenkin liikehtinyt perusteellisesti ja antanut useita esimerkkejä oikeasta tappelusta hallituksen aseellisia voimia vastaan. Porvarillisen tasavallan olemassaolon toisen vuoden päättyessä on agraarivallankumous saanut erikoisen laajuuden. Porvarillisen lehdistön tietojen mukaan lasketaan vuoden 1933 tammi- ja helmikuun aikana olleen 170 tilanherrojen maiden valtaustapausta.

«Tasavaltalais-sosialistista» kokoomushallitusta ei ole vaivannut mikään «hempeämielisyys» suhteessa taisteleviin joukkoihin. Se on julistanut aivan avoimesti ei kertaavansa «Kerenskin virheitä». Demagogisten «reformiensa» ohella se on laajasti kehittänyt sortopolitiikkaa. Porvarillisten demokraattien terrori Espanjassa ei suurestikaan eroa fasistiterrorista. Viimeiset paljastukset poliisivainoista Kasas-Vehas’in kylässä ovat tuoneet päivänvaloon kauhean kuvan. Kiinnisaadut työläiset tapettiin yksinkertaisesti paikanpäällä, asettamatta lainkaan kysymystä «syyllisyydestä». Näistä paljastuksista oli seurauksena, että hallituksen oli pakko panna vankilaan suojelusosaston päällikkö.

Demagogiasta ja terrorista huolimatta on vallankumouksellinen nousu kuitenkin kasvanut ja edelleenkin kasvaa. Tämä vallankumouksellisen nousun kasvu ei ole ollut kuitenkaan, luonnollisesti, tasaista. Siinä on ollut omalaatuisiaan jyrkästi tapahtuvan voimistumisen ja väliaikaisen heikentymisen kausia.

Trotskilaiset ja muut heidän kaltaisensa luopiot ovat käyttäneet hyväkseen vallankumouksellisen aallon väliaikaisen heikentymisen momentteja, vaakkuakseen «vallankumouksen häviöstä». Todellisuus on kuitenkin hyvin pian paljastanut nämä pahanilkiset häviöntoivojat. Jokaisen väliaikaisen suhteellisen «rauhallisuuden» jälkeen on seurannut uusi taistelun räjähdys. Ja seurauksena on, että kahden viimeisen, erittäin tapausrikkaan vuoden läpi kulkee punaisena lankana yksi perustosiasia: vastoin kaikkia hallituksen pyrkimyksiä työläisten ja riistettyjen talonpoikaisjoukkojen vallankumous Espanjassa ei ole päättynyt, vallankumouksellinen nousu edelleenkin kasvaa, kulkien mitä erilaisimpien muotojen kautta ja nojaten yhä päättävämmin suoranaiseen taisteluun vallasta.

Tähän Espanjan vallankumouksen tilaa luonnehtivaan myönteiseen perusseikkaan sitoutuu toinen yhtä perustava eikä missään tapauksessa vähempimerkityksellinen, mutta ikävä kyllä kielteinen tosiseikka. Vallankumouksellisen nousun myrskyisä kasvu Espanjassa on kulkenut ja pääasiassa vielä edelleenkin kulkee ilman välttämätöntä järjestäytyneisyyttä ja johtoa. Espanjan kommunistinen puolue, ainoa puolue, joka kykenee asettumaan vallankumouksen johtoon ja viemään sen voittoon, jää jälkeen joukkoliikkeen suunnattomasta kasvusta eikä voi antaa sille vielä järjestettyä muotoa ja johtaa sitä vastaavaan uomaan.

Espanjan kommunistinen puolue epäilemättä on saavuttanut työssään erittäin suuria ja huomattavia tuloksia. Kahden vuoden aikana on se muuttunut pienestä puolittain propagandajärjestöstä lujaksi, kaksikymmentuhantiseksi joukkopuolueeksi, jonka vaikutuksen alla on kaksi-kolmesataatuhatta ammatillisesti järjestynyttä työläistä. Espanjan kommunistinen puolue on johtanut monia työläisten ja talonpoikain taisteluja, joista muutamat, kuten esim. «verinen viikko» Sevillassa heinäk. 20–25 pnä v. 1931 säilyvät ainaisesti verrattoman sankaruuden ja taistelevien joukkojen johtamisen näytteinä. Tästä huolimatta kommunistisen puolueen mukana kulkee toistaiseksi kuitenkin vain työväenluokan vähemmistö. Luopioiden Adamen-Bullehosin-Trilin lahkolaisjohto saboteerasi Kominternin linjaa vastaan ja noudatti vallankumouksen kaikissa peruskysymyksissä omaa opportunistista linjaansa, joka ehkäisi joukkojen bolshevismin puolelle valtaamista. Espanjan kommunistinen puolue ja sen vaikutus kuitenkin kasvoi Adame-Bullehosin lahkolais-ryhmän vaikutuksesta huolimatta, sillä vallankumouksellisen nousun voima ja joukkojen alkuvoimainen pyrkimys Leninin lipun alle oli niin voimakas. Tämä puolueen ja sen vaikutuksen kasvu olisi voinut olla kymmenen kertaa suurempi, jos Kominternin linjaa olisi toteutettu oikein ja riittävällä energialla.

Oli miten tahansa, niin kuitenkin on epäilemätön tosiasia, että proletariaatin keskuudessa olevien porvariston agenttien (joihin sosialidemokratian rinnalla kuuluu Espanjassa myöskin anarko-syndikalismi) on onnistunut tähän saakka viedä mukaansa työväenluokan enemmistö. Sosialifasistit ja anarko-syndikalistit jonkinverran liioittelevat väitteessään, että heidän johtamissaan ammatillisissa järjestöissä — työtätekevien yleisessä liitossa ja kansallisessa työn Liitossa — on yli kaksimiljoonaa jäsentä. Eittämätöntä kuitenkin on, että molemmat järjestöt johtavat laajoja teollisuustyöläisten ja batrakkijoukkoja. Työtätekevien yleiseen liittoon kaiken todennäköisyyden mukaan kuuluu 700–750 tuhatta ja kansalliseen työn liittoon 500–600 tuh. jäsentä.

Tehtäköönpä näihin välttämättömyyden pakosta likipitäisiin numeroihin minkälaisia korjauksia tahansa, on poliittinen perusjohtopäätös kuitenkin selvä. Espanjan kommunistisen puolueen täytyy jännittää kaikki voimansa likvidoidakseen jälellejääneisyytensä, saavuttaaksensa ratkaisevia tuloksia taistelussa työväenluokan ja riistetyn talonpoikaiston enemmistöä valtaamiseksi.

Sosialifasistit menevät porvarilliseen hallitukseen ja kannattavat sitä suoraan ja avoimesti. He jarruttavat kaikella tavoin vallankumouksellisen joukkotaistelun kehitystä. Ja jos joukkojen painostus yksityisissä tapauksissa pakoittaakin heidät asettumaan joidenkin lakkojen johtoon, niin tekevät he tämän vain neutralisoidakseen taitavalla manööverillä liikkeen voiman ja tehdäkseen siitä lopun. Ulkonaisesti anarko-syndikalistit asettuvat hallitusvastaiseen asenteeseen (erikoisesti niinsanotut «puhtaat» anarkistit). He johtavat monia joukkoliikkeitä, mutta vievät proletariaatin taisteluun aseettomana ja järjestymättömänä, tarkoituksettomasti kuluttaen sen voimia, väsyttäen ja kyllästyttäen sitä ja sitä varmemmin taaten porvaristolle voiton.

Sosialifasistien ja anarko-syndikalistien vaikutuksen säilyminen merkitsee kuollettavaa vaaraa Espanjan vallankumoukselle. Vallankumouksellisen joukkoliikkeen sankarillinen nousu ei voi johtaa proletariaattia ja riistettyä talonpoikaistoa voittoon, ellei tätä nousua tule johtamaan ja järjestämään Espanjan kommunistinen puolue.

Näinollen on Espanjan kommunistiselle puolueelle kaikkein aktuaalisimpana poliittisena kysymyksenä kysymys siitä, kuinka on taisteltava joukoista, kuinka taisteltava työväenluokan (ja riistetyn talonpoikaiston) enemmistöstä, ymmärtäen «enemmistön» luonnollisesti vallankumouksellisessa, leniniläisessä eikä parlamenttaarisessa mielessä. Sen lisäksi, että tämä kysymys on tärkeä, on se myöskin kiireellinen, kaksinkerroin kiireellinen. Jo kaksi vuotta on jatkunut sosisialifasismin ja anarkosyndikalismin pettämien ja vain vähemmistöltään kommunismin ohjaamain Espanjan työläisten ja riistettyjen talonpoikain vallankumouksellisen nousun kasvu.

Espanjan kommunistinen puolue ei saa aliarvioida papillis-monarkistisen taantumuksen voimistumista ja espanjalaisen fasismin näyttämölle ilmaantumista. Yhä suuremmassa määrin paljastuu joukoille huhtikuun tasavallan luonne. Joukot alkavat erota porvarillisista tasavaltalaisista, sosiali-fasisteista ja anarko-syndikalisteista. Toistaiseksi näistä uusia teitä etsivistä työläisistä tulee meidän luoksemme kuitenkin vain vähemmistö. Tällainen asiaintila saattaa muodostua edulliseksi fasistisille demagogeille ja pappis-monarkisteille, ellei kommunistinen puolue astu ratkaisevia askeleita (ja riittävän nopeasti) vetääkseen puolelleen työväenluokan ja riistetyn talonpoikaiston perusjoukkoja.

Tällä kertaa pysähdymme erikoisesti kysymykseen taistelusta anarko-syndikalismin vaikutuksen alaisina olevien joukkojen valtaamisesta. Tämä ei tietystikään merkitse, että taistelu sosialifasismia vastaan olisi vähemmän tärkeä, mutta anarko-syndikalismista tulee kuitenkin puhua erikseen sen vuoksi, että tämä kysymys on erikoisen vaikea ja muokkaamaton ja kommunistinen puolue on erikoisen huonosti onnistunut työssä anarko-syndikalististen järjestöjen keskuudessa. Tämän lisäksi tammikuun 8–9 p:n tapahtumat v. 1933, jotka muodostavat tärkeän merkkipaalun Espanjan vallankumouksen kehityksessä sitoutuvat mitä lähemmin anarkismin toimintaan, sen «vallankumouksen tekemisen» metoodeihin.

Anarkistisen «vallankumouksen tekemisen» paljastaminen jää edelleenkin tehtäväksi, jota Espanjan kompuolue ei ole täyttänyt.

2. V. 1933 TAMMIKUUN TAPAHTUMAT JA ANARKISTIEN OSUUS

Vallankumouksellisessa nousussa Espanjassa on tähän mennessä ollut useampia luokkataistelun erikoisen ja kärkevän kärjistymisen momentteja. Tällainen oli esimerkiksi v. 1932 tammi-helmikuun aikajakso. Talonpoikien yhteenotto santarmien kanssa Kastilblankossa ja työläisten rauhallisen mielenosoituksen ampuminen Arnedossa kuohutti koko maata. Tammi- ja helmikuun aikana Espanjassa vyöryneeseen poliittisten joukkolakkojen aaltoon osallistui noin 2½ milj. henkeä. Kataloniassa Lobregatin jokialueella, lakko muuttui kapinaksi. Pienessä Manresa-Figolsin piirissä ottivat anarkistien johtamat työläiset asiallisesti vallan omiin käsiinsä. Ja tämän esimerkin pohjalla paljastuikin havainnollisesti, mikä on anarkismin todellinen sisältö.

Ymmälle joutunut anarkistinen johto ei tiennyt mitä tehdä. Kasarmeihin sulkeutuneet santarmit jätettiin rauhaan siihen ajatukseen nojaten, että he tulevat kyllä «järkiinsä» ja «vakuuttautuvat kansan oikeudenmukaisuudesta». Julistettiin «valtioton kommunismi» (kommunismo libertario), mutta ei tehty mitään todellisen iskun antamiseksi porvarillis-tilanherraisen valtion elimille. Barcelonassa oleva anarkistien keskusjohto ei antanut kapinalle todellista apua ja ajallaan, joten kapina kukistettiin.

Tämä tapahtui tammik. 19–22 p:nä. Tammik. 25 p:nä alkoi kommunistien valmistama poliittinen yleislakko protestiksi hallituksen toimeenpanemia vainoja vastaan. Anarkistinen johto vastusti kaikella tavoin tätä lakkoa ja pyrki hajoittamaan sen, mennen niin pitkälle, että suoraan ilmoittivat poliisille, ettei heillä anarkisteilla ole mitään yhteistä kommunistien valmistaman lakon kanssa (San-Sebastian).

Näinollen tuli havainnollisesti osoitetuksi, että anarkistien «ultravallankumouksellisuus» on vain naamio objektiivisesti vastavallankumouksellisille teoille.

Marras-joulukuussa v. 1932 oli joukko suuria ja vakavia lakkoliikkeitä. Erikoinen merkitys niistä oli Asturian vuorityöläisten yleislakolla, johon osallistui noin 30 tuh. työläistä, yleislakolla Salamankessa, johon kaupungin ohella osallistui noin 200 kylää. Samaan aikaan alkoi voimakas rautatietyöläisten yleislakon valmistaminen. Tilanherrain maiden valtaukset maaseudulla tulivat yhä monilukuisemmiksi. V. 1933 joutuu Espanja uudelleen yhä suuremmassa määrin voimistuvan vallankumouksellisen nousun ilmapiiriin niin kaupungissa kuin maaseudullakin.

Tässä tilanteessa tapahtui tammikuun 8–9 p:n tapaukset Barcelonassa ja Madridissa.

Barcelonassa tammik. 8 p:nä joukko pommeilla ja revolvereillä aseistettuja miehiä hyökkäsi Sanct-Augustin kasarmia vastaan, haavoitti vartian ja ampui rakennusta. Samanaikaisesti oli aseellisia yhteenottoja eri osissa kaupunkia. Poliisi pidätti eri paikoissa joitakin autoja, joiden matkustajilla oli pommeja ja ampuma-aseita. Joissakin tapauksissa tekivät pidätetyt vastarintaa. «Oikeuden» palatsiin heitettiin pommi. Kaksi pommia pääpoliisihallintoon. Asemarakennusta ammuttiin. Joillakin kaduilla ammuttiin poliisia. Erikoisen voimakkaasti ammuttiin hotellipalvelijain ammattiliiton talon balkongilta. Poliisi piiritti tämän talon ja valtasi sen taistelun jälkeen.

Samanlaisia tapauksia oli tammik. 9 p:nä Madridissa. Täällä hyökättiin Maria Kristiinan, Montanjan ja Kuatro Ventos’in kasarmeja vastaan. Viimemainitun kasarmin luona sai ammunta erikoisen kiihkeän luonteen. Ammuttiin useampia satoja laukauksia. Sotilaat ja santarmit löivät hyökkäyksen takaisin.

Näiden aseellisten esiintymisten täydellinen järjettömyys on selvä ilman erikoista todistelua. Ne oli toimeenpantu ilman yhteyttä joukkoliikkeen kanssa, ilman joukkojen kannatusta. Ne oli suunnattu pääasiassa kasarmeja, sotilaita vastaan, ilman yritystä nostattaa sotilaita upseereitaan vastaan (vaikkapa vain osittainkin).

Tällaisilla esiintymisillä ei voi olla myönteistä vallankumouksellista merkitystä. Päinvastoin, niillä on objektiivisesti provokatoorinen luonne, ne työntävät kiilan sotilaiden ja vallankumouksen väliin ja auttavat hallitusta voimistamaan vainoja.

Tällainen provokatio oli Espanjan hallitukselle erikoisen edullinen rautatietyöläisten lakon uhatessa. Eikä ollut mikään sattuma, että ensimmäisinä monilukuisten vangittujen työläisten joukosta olivat ne, jotka esiintyivät lakon järjestäjinä. Toisaalta ei ollut sattuma myöskään se, että hallituksen lehdistö aloitti yhteiskunnallisen mielipiteen valmistamisen mahdolliseen esiintymiseen jo kaksi viikkoa ennen tapahtumia. «Paljastettiin» salainen pommitehdas. Laajasti puhuttiin tämän tehtaan «vahingollisesta toiminnasta», joka muka täytti koko maan pommeilla. Ja kaikesta jo ennakolta suoritettujen toimenpiteiden kulusta näkyy, että poliisi oli tavattoman hyvin tietoinen siitä, mitä ja missä tapahtuu.

On selvää ettei kysymys ole yksinkertaisesta, tavallisesta poliisiprovokatiosta. Tapausten laajuus oli niin suuri, ettei niitä voida selittää vain yksistään palkattujen agenttien työksi.

Aseellisten esiintymisten järjestäjänä Barcelonassa ja Madridissa oli IAF (Iberin anarkistien federatio). Helmik. 10 p:nä julkaistussa manifestissa itse IAF:n johto tämän avoimesti tunnusti. Näiden esiintymisien yhteydessä anarkistit pitivät silmällä omia näkökantojaan. He yrittivät «tehdä vallankumouksen». Liikkeiden luonne Katalonissa, Valenciassa ja Andalusiassa, jotka seurasivat tammik. 8–9 p:n tapahtumia ja joita myöskin johti IAF, ei jätä tässä suhteessa minkäänlaista epäilemisen sijaa.

Liikkeellä Leridassa on vielä jossain määrin tuntematon luonne. Samoin kuin Barcelonassakin, täällä pieni aseistettujen miesten joukko tappaa vartian ja työntyy kasarmiin. Laukausten vaihdon jälkeen hyökkääjät piiloutuvat. Ripoletin asuma-alueella (Katalonia) on kuva kuitenkin selvempi. Anarkistiset ainekset julistavat «valtiottoman kommunismin» ja kohottavat musta-punaisen lipun.

Valenciassa on kuva vieläkin selvempi. Täällä menevät liikkeeseen mukaan joukot. Alkaa yleislakko. Anarkistit julkaisevat manifestin, jossa julistavat sosialistisen vallankumouksen alkaneeksi. Pedralvan ja Bugaran kylissä julistetaan «valtioton kommunismi» ja tapahtuu yhteenottoja santarmeja vastaan. Liikettä esiintyy myöskin Andalusiassa. Ei kaukana Sevillasta, Rinkonadin kylässä, julistetaan samainen «valtioton kommunismi». Samanlaisia tapauksia muutamissa muissa paikoissa.

Tämä samanaikaisten liikkeiden ketju osoittaa, että lAF oli vakavasti yrittänyt «tehdä vallankumouksen» anarkistisesti. Kansallisen työn liiton «CNT» madridilainen äänenkannattaja julkaisi tammik. 10 p:nä julistuksen nimellä «Proletaarinen vallankumous».

Tässä julistuksessa sanotaan «Eteenpäin, työläiset, orjuuden aikakausi on päättynyt. Kaupunki ja maaseutu ovat lähteneet avoimeen taisteluun, yhteisen vapausaatteen yhdistäminä. Me tahdomme voittaa viholliset! Voiton hetki on lähellä!»

Tammikuun tapahtumilla on erikoinen merkitys sen vuoksi, että ne paljastavat käytännössä havainnollisesti anarkistien valheellisen vallankumouksellisuuden, osoittaen kuinka he «tekevät vallankumouksen».

Rinkonadissa julistettiin, että vallankumous on voittanut kaikkialla Espanjassa. Liikkeen johtajat joutuivat heti vastakkain kysymyksen kanssa, mitenkä suhtautua paikalliseen valtaan ja porvarillisiin aineksiin. Panna heidät vankilaan? Mutta siinä tapauksessa — jatkamme tapahtumapaikalla mukanaolleen kirjeenvaihtajan sanoilla —

”muuttuisi valtioton kommunismi valtiolliseksi kommunismiksi ja syntyisi vihattu proletariaatin diktatuuri. Mitä tehdä? Joku vihjasi: emmekö me puolusta vapaata kommunismia? Siis vapauttakaamme heidät. Ja yleisen riemun vallitessa heidät vapautettiin ja annettiin vapaasti mennä… ilmoittaakseen Sevillan poliisille tapahtuneesta”.

Kun porvarillinen lehdistö selittää tapahtumia tällätavoin, alleviivaa se vieläkin voimakkaammin anarkistisen toiminnan todellista ajatusta.

Ylempänä kuvatuista anarkistien esiintymisistä ovat tärkeimpiä kuitenkin heidän esiintymisensä Barcelonassa ja Madridissa. Anarkistit osoittivat havainnollisesti, mitenkä he katsovat välttämättömäksi antaa ratkaisevan iskun porvaristolle sen peruskeskuksissa. Manifestissaan helmik. 10 p:nä lAF avoimesti tunnustaa, ettei se pitänyt tarpeellisena kutsua joukkoja osallistumaan esiintymisiin. Anarkistit palvovat «rohkeiden» miesten odottamatta suorittaman iskun aatetta ihmeitätekevänä vallankumouksen reseptinä.

Todellisuudessa tämä «odottamaton isku» Madridissa ja Barcelonassa näytteli kuitenkin provokatoorista osaa. Se auttoi porvaristoa väliaikaisesti selviytymään rautatietyölaisten lakon vaaralta ja asetti työläisten järjestöt iskujen alaisiksi epäedullisissa ehdoissa. Vastoin tarkoituksiaan näyttelivät anarkistit hallituksen provokation auttajien osaa. Ja mitä rehellisempi subjektiivisesti on anarkistien into, sitä murhaavampi on heille historian tuomio.

Engels kirjoitti aikoinaan v. 1873 Espanjan vallankumouksen kokemuksista: «Sanalla sanoen, bakunistit antoivat Espanjassa meille verrattoman esimerkin siitä, mitenkä ei pidä vallankumousta tehdä». Nämä sanat voi täydellisesti toistaa myöskin tällä hetkellä, ottaen tämän ohella huomioon, että anarkistien rikos v. 1933 on monta kertaa raskaampi kuin kuusikymmentä vuotta sitten.

Puhuttaessa v. 1933 tammikuun tapahtumista ja niiden opetuksista ei luonnollisesti saa sekoittaa anarkistista aseellista esiintymistä hyvään joukkoliikkeeseen, joka kehittyi koko maassa. Suhteessa kasvavaan vallankumoukselliseen nousuun on anarkistinen aseellinen esiintyminen Barcelonassa ja Madridissa vieras ja vihamielinen ilmiö. Sielläkin, missä anarkististen lippujen alla esiintyi enemmän tai vähemmän suuria joukkoja, on ihailua ansaitseva joukkojen liike eroitettava anarkistisesta johdosta, joka tuomitsi sen häviöön. Leniniläisen lipun alla taisteleva proletariaatti tukee kaikkia vallankumouksellisia joukkoliikkeitä hallitsevia riistäjäluokkia vastaan, mutta paljastaa tämän joukkoliikkeen kaikenlaisen valhevallankumouksellisen johdon. Kommunistinen puolue puolustaa vainottuja anarkisteja hallitusta vastaan, mutta paljastaa anarkismin työväenluokan edessä.

3. KOMPUOLUE JA ANARKISMI TAMMIKUUN 8–9 pv. TAPAHTUMIEN JÄLKEEN

Espanjan kommunistisen puolueen täytyi auttaa proletariaattia ottamaan vastaavan opetuksen tammikuun 8–9 p:n tapahtumista. Tässä suhteessa se on tehnyt paljon. Puoluelehdistö alkoi paljastaa valmisteilla olevaa provokatiota jo ennen tammikuun 8 päivää, heti kun hallitus oli ilmoittanut «löydetystä» pommitehtaasta. Tämä on kompuolueen ansio. Epäilemättä sen ansioksi kuuluu myöskin se, että se tammikuun 8–9 p:n jälkeen otti linjan yhteisrintaman lujittamiseksi anarkististen työläisten kanssa ja heidän johtonsa paljastamiseksi.

Mutta tämän yleensä oikean linjan toteuttamisessa ei täydellisesti onnistuttu. Kommunistien kehittämässä kamppailussa ilmeni muutamia vakavia virheitä ja heikkouksia.

Tammik. 9 p:nä vahvistaa Mundo obrero, että muka «tärkeintä osuutta näiden provokatioiden järjestämisessä näyttelevät monarkistit hallituksen suhtautuessa suosiollisesti asiaan ja tuntiessa heidän kaikki edesottamisensa». Tämä on väärä kysymyksen asettelu. Luonnollisesti on pidettävä silmällä monarkistien ja oikeistotasavaltalaisten juonia, iskien joskus heihin hyvinkin voimakkaasti (niin lehdistössä kuin myöskin käytännössä). Tässä tapauksessa kuitenkin piti alleviivata, että provokation tärkeimpänä järjestäjänä ja siihen syyllisenä oli itse hallitus. Kaikkein eniten juuri hallitus oli kiinnostettu rautatietyöläisten liikkeen kukistamisesta. Hallituspiireistä lähtee myöskin juuri se selitys, että tammikuun 8–9 päivän liikettä rahastivat monarkistit. Hyvin todennäköistä on, että monarkistit olivat pienemmässä tai suuremmassa määrin sekaantuneet tähän asiaan. Täysin todistettuja tosiseikkoja ei kuitenkaan tässä suhteessa ole. Tämän vuoksi ei olisi pitänyt sallia hallituksen missään muodossa heikentää edesvastuutaan provokatiosta.

Siirrymme kuitenkin tärkeimpään kysymykseen — kysymykseen kom. puolueen suhteesta anarkisteihin. Tässä oli esitetty kaksi toisiinsa sitoutuvaa perustunnusta: «Työläisanarkistit, ajakaa pois johtajanne — pelkurit ja petturit!», «Vaatikaa KTL:n kongressin koollekutsumista johtajien tuomitsemiseksi!» Niin lyhyessä muodossaan kuin myöskin siinä laajemmassa muodossa, mikä niille annettiin kommenteeraavissa kirjoituksissa, ovat molemmat tunnukset vääriä.

Niissä oloissa, kun työmme kansallisessa työn liitossa, oli heikkoa, oli ulkoapäin annettu tunnus ylimääräisen kongressin koollekutsumisesta järjetön. Kun voimakasta kommunistista oppositiota ei ollut, olisi kansallisen työn liiton kongressi voinut johtaa vain vissiin yhden tai toisen anarko-syndikalistisen ryhmän vakaantumiseen ja lujittumiseen. Tämän tunnuksen virheellisyys tulee esiin erikoisen selvästi julistuksessa ammatillisesta yhtenäisyydestä, jossa anarkistisia ammattiliittoja kehoitetaan odottamaan yleistä kongressia, jotta tämän kautta päästäisiin kansallisen työn liiton kokonaisuudessaan (en bloque) yhtymiseen ammatilliseen yhtenäisyysliikkeeseen.

Tällaisella orientoitumisella asiallisesti jarrutetaan yksityisten anarkististen ammattiliittojen yhtymistä yhtenäisyysliikkeeseen jo tällä hetkellä ja lähimmässä tulevaisuudessa.

Tärkein virheellisyys on kuitenkin asettamuksessa «johtajien — pelkureiden ja petturien» poisajamisesta. Tässä todennäköisesti on hyvä tarkoitus vetää raja anarkististen työläisten ja heidän johtajiensa välille, liittyä edellisiin ja lyödä jälkimmäisiä. Tämä hyvä tarkoitus, jolla on perustana oikea orientoituminen yhteisrintamaan alhaaltapäin, saa kuitenkin sellaisia käytännöllisiä muotoja, jotka muuttavat sen vastakohdakseen.

Johdettaessa kysymys IAF:n johtajain henkilökohtaisiin ominaisuuksiin (tässä on juuri eritoten heistä kysymys), asetutaan epäedulliseen asenteeseen suhteessa anarkistisiin työläisiin. Ei saa jättää huomioonottamatta, että henkilökohtaisesti omalla käytännöllisellä esiintymisellään IAF:n johtajat eroittautuvat sosialifasistien tai Pestanja-Peiro ryhmän johtajista. Itsepäiset lahkokuntalaiset, raivostuneet pikkuporvarit IAF:stä osallistuvat vallankumouksen nousun tilanteessa taisteluun henkilökohtaisesti, osoittaen riittävää henkilökohtaista miehuutta ja uskollisuutta periaatteilleen. On järjetöntä todistella anarkistiselle työläiselle, että Duratti, Askosa, Oliver jne. — olisivat pelkureita, sillä nämä miehet ovat riittävästi antaneet esimerkkejä henkilökohtaisesta miehuudestaan, ovat monta kertaa istuneet vankilassa ja olleet karkotettuina.

Asian ydin ei ole anarkististen johtajien riittämättömästä miehuudesta ja uskollisuudessa asialleen. Asian ydin on siinä, että itse anarkismin sisältö, sen ideologia ja taistelutaktiikka on sellainen, että se henkilökohtaisesta miehuudesta huolimatta objektiivisesti näyttelee vastavallankumouksellista osaa. Komm.puolueen tehtävä oli osoittaa anarkistisille työläisille, kuinka kaikkein rehellisimmät ja uskollisimmat heistä anarkismin vastavallankumouksellisen desorganisoivan luonteen vuoksi vahingoittavat vallankumousta, muuttuvat hallituksen provokation apureiksi. Komm.puolueen tehtävänä oli kutsua pois anarkismista kommunismiin, eikä ehdottaa anarkististen rivien puhdistamista pelkureista ja pettureista, s.o. asiallisesti vakaannuttaa anarkismia.

Esitetyn tunnuksen perusvirhettä erikoisesti alleviivaa se, että puoluelehdistö useammassa tapauksessa puhuu «muutamien» anarkististen johtajien pelkuruudesta ja petturuudesta. Näinollen pakostakin annetaan ymmärtää, että on hyviäkin anarkistisia johtajia, joihin todennäköisesti ei suunnata tuomiota ylimääräisessä kongressissa, ja voivat he edelleenkin johtaa työläisjoukkoja. Tällaisen kysymyksen asettelun virheellisyys on täysin selvä.

Kirjoitus «Ketä vastaan anarkistien johtajat taistelevat» («Mundo obrero» helmik. 17 p:nä 1933) johtaa virheen äärimmäiseen rajaansa. Kirjoittaja yrittää paljastaa komm.puolueen ehdottomasta yhteisrintamasta kieltäytyneen anarkistisen johdon. Mutta katsokaa, kuinka hän sen tekee. Ensiksi, kirjoittaja syyttää «anarkismin muutamia johtajia» «itsetiedottomuudesta ja lahkolaisuudesta», todennäköisesti käsittäen muiden anarkististen johtajien olevan näistä virheistä vapaita. Aivan selvästi näkyy, että kirjoittaja puhuu ei vain «petturuudesta», mutta myöskin «itsetiedottomuudesta» yhden tai toisen ihmisen henkilökohtaisena ominaisuutena eikä vissin yhteiskunnallisen ideologian objektiivisena erikoisuutena. Tämän vuoksi hän päättävästi hylkää anarkistien itsepuolustusväitteen: «Me emme voi kulkea yhdessä kommunistien kanssa, sillä vakavat periaatteelliset erimielisyydet eroittavat meidät». Anarkistit haluavat peittää karkulaisuutensa, sanoo kirjoittaja, «vedoten ideologisluonteisiin erimielisyyksiin; he tahtovat peittää petoksen vedoten periaatteisiin ja vaatimuksiin — perustelematon todiste».

Kysymys piti asettaa toisin. Piti osoittaa, että anarkistien petturuus onkin juuri siinä, että he puolustavat vääriä porvarillisia ja pikkuporvarillisia periaatteita, jotka vievät proletariaatin häviöön. Tässä onkin kysymys juuri «periaatteista ja vaatimuksista» (vaikka se kuulostaakin irooniselta). Mutta kirjoittaja johti kaiken johtajien törkeään henkilökohtaiseen karkuruuteen ja vielä kaikenlisäksi vain «muutamien» johtajien.

Periaatteellisten erimielisyyksien ei luonnollisesti pidä estää kommunistien yhteistä toimintaa anarkististen ja sosialististen työläisten kanssa. Mutta tässä jätetään ottamatta huomioon, että yhteisen toiminnan tehtävä onkin juuri, antamalla isku luokkaviholliselle, osoittaa havainnollisesti kommunististen periaatteiden paremmuus anarkistisiin ja sosialifasistisiin verraten ja antaa samalla isku anarkistisille ja sosialifasistisille periaatteille ja vapauttaa työläiset niiden vaikutuksen alaisuudesta. On luonnollista, ettei kuuman taistelun hetkellä pidä järjestää akateemisia väittelyjä abstraktisista «vaatimuksista». Mutta vakavasti, ja toverillisesti on aina vakuutettava anarkistisille ja sosialistisille työläiselle meidän olevan oikeassa, ja erikoisesti on näin tehtävä yhteisen toiminnan hetkellä.

Hyvin tärkeätä on se, että jotkut toverit karttavat anarkismin ja sosialifasismin periaatteellista kritiikkiä, peläten, ettei sillä suoriteta diferentioitumista johtajien ja joukkojen välillä. Tämä on suuri erehdys. Isku anarkismia vastaan määrättynä yhteiskunnallisena virtauksena yleensä ei merkitse iskua anarkistisia työläisiä vastaan, vaan, päinvastoin, antaa välttämättömän avun heille vapautuakseen porvariston vankeudesta. Kysymys täytyy osata asettaa juuri näin.

Anarkististen johtajien petturuus on paljastettava, mutta juuri periaatteellisella pohjalla, osoittaen että tämä petturuus johtuu itse anarkistisen ideologian ja politiikan luonteesta. Silloin myös poistuu epäilys siitä, tuleeko puhua vain muutamista vaiko kaikista johtajista.

Tammikuun 8–9 p:n tapahtumien komm.puolueen eteen asettama mitä suurimerkityksellisin tehtävä, anarkistisen «vallankumouksen tekemisen» metoodin päättävä ja periaatteellinen paljastaminen, on siis edelleenkin täyttämättä. Sen suorittamiseen on keskitettävä riittävästi huomiota ja voimia.

4. MUUTAMISTA ANARKISMIN KRITIIKIN KYSYMYKSISTÄ

Ennenkaikkea on välttämätöntä voittaa muutamat virheelliset asettamukset espanjalaisen anarkismin ja anarko-syndikalismin arviossa. On olemassa pyrkimys tehdä periaatteellinen ero Pestanja-Peiron ryhmän anarko-syndikalismin, anarko-reformismin, ja IAF:n «puhtaan anarkismin» välillä. Ja kun tämän tendenssin mukaan edellisiä kutsutaan vihollisiksi, niin suositellaan jälkimäisiä nimittämään «hairahtuneiksi ystäviksi».

Tämä on virheellistä rajoittamista. Työläisanarkistit luonnollisesti ovat meidän hairahtuneita ystäviämme, virheeseen joutuneita luokkaveljiämme. Mutta tämä koskee myöskin niitä työläisiä, jotka seuraavat Pestanja-Peiroa, kuin myöskin sosialistisia työläisiä. Anarkismi taas, kaikkein «puhtainkin», «vasemmistolaisin», on meille vihamielinen virtaus, samoin kuin anarko-reformismi ja sosialifasismi.

IAF samoin kuin Pestanjakin esittää samalla tavoin tunnuksen valtiottomasta kommunismista yleiseksi lääkkeeksi yhteiskunnallisia puutteita vastaan.

«Valtiottoman kommunismin» tunnuksen arvostelemiseksi ja sen todellisen olemuksen paljastamiseksi on tähän saakka tehty hyvin vähän. Tämä on anteeksiantamaton laiminlyönti. Muutamilla kommunisteilla on vielä sellainen käsitys, että anarko-syndikalistien «valtioton kommunismi» onkin juuri se kommunismin korkein aste, johon me pyrimme. Anarkisteilla on siis sama aate kuin meilläkin ja he eroavat meistä vain tien valinnassa sinne. He, muka, riittämättömän reaalisina ovat kärsimättömiä ja haluavat saavuttaa tulevan luokattoman yhteiskunnan heti, «lentokoneella lentäen», ymmärtämättä välttämättömyyttä kulkea proletariaatin diktatuurin asteen kautta.

Tämä on hyvin vaarallista, epäbolshevistista kysymykseen suhtautumista. Tämä on hyvin suuri myönnytys anarkismille ja sen tunnustamista, että anarkismilla olisi muka jonkinkaanlainen terve käsitys tulevasta yhteiskunnasta. Asiallisesti anarkistinen «aate» on hyvin kaukana bolshevistisesta kommunismia koskevasta katsantokannasta. Me käsitämme kommunismin korkeimman asteen sellaiseksi, jolloin ei ole luokkia eikä valtiota, mutta kokonaan toisin kuin, anarkistit. Me näemme tulevaisuudessa korkeimmalle tekniikalle ja yhtenäiseen taloussuunnitelmaan perustuvan järjestetyn vapaiden työntekijäin järjestelmän. Anarkisteille taas kangastelee pikkuporvarillisten yhteisöjen federatio, missä säilyy pientuotanto ja vaihto pientuottajien kesken. Tunnustetun anarkistisen «teoreetikon» Isac Puenten ei kauvan sitten julkaisemassa kirjasessa kuvaillaan tätä pikkuporvarillista järjestelmää, jossa «jokainen asumuskeskus tulee tarjoamaan tuotteittensa ylijäämän vaihdettavaksi siihen mitä sillä ei ole riittävästi». Tämä on hyvin kaukana kommunistisesta tunnuksesta: «Jokaiselta kykyjensä mukaan ja jokaiselle tarpeidensa mukaan». Isac Puenten «aate» säilyttää vaihdon ja asiallisesti luokat tai ainakin luokkaeroavaisuutta synnyttävän perustan.

Yleensä anarkisteilla ei ole mitään selvää aatetta tulevaan yhteiskuntaan nähden. He eivät pääse hämärien pikkuporvarillisten kuvitelmien rajoja pitemmälle. Edellämainittu teoreetikko tekee m.m. seuraavanlaisen väitteen: ihmiset «alkavat päätöksestä toimia, toimien oppivat. Lääkäri alkaa parantaa hallitsematta lääkitsemisen taitoa; monta kertaa epäonnistuttuaan ja erehdyttyään hän tämän taidon omaksuu. Ilman edelläkäypää kotitalouden tutkimusta nainen ruokkii perheensä, manööveeraten riittämättömällä palkalla.»

Anarkistisille työläisille tulee selvittää pikkuporvarillisen haaveilun koko vahingollisuus, yritykset tehdä proletariaatista «taitoa vailla olevien lääkäreiden» kokeilujen uhri. Vallankumous vaatii luokkataistelun lakien tuntemusta ja selvää perspektiiviä. Täytyy osoittaa anarkistisille työläisille, että Marx’in ja Leninin suorittama luokkataistelun «aikaisempi tutkiminen» on aivan välttämätön proletariaatin porvaristoa vastaan käymän taistelun oikein järjestämiseksi.

Mitä syvemmälle mennään anarkistien «teoreettisiin» mietelmiin, sitä selvemmin paljastuu niiden opportunistinen, pikkuporvarillinen, proudhonistinen sisältö.

Anarkismin konservatiivinen olemus ilmenee ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä. Tämä täytyy erikoisella selvyydellä osoittaa anarkistisille työläisille. Mitä opettaa «valtiottoman kommunismin» julistaminen aikaisemmin esittämissämme tapauksissa? Missään ei tehty pienintäkään askelta tilanherrojen ja porvariston poliittisesti luokkana likvidoimiseksi. Vaikka anarkistiset komiteat olivatkin tosiasiallisesti vallassa, eivät ne käyttäneet tätä valtaa vaikkapa antaakseen asetuksen maiden luovuttamisesta talonpoikaistolle, omistuksen poistamiseksi tuotantovälineihin jne. Asiallisesti ei tehty yhtään mitään lukuunottamatta «valtiottoman kommunismin» fraasin julistamista.

Tämä ei ole mikään sattuma. Ei voi sivuuttaa sitä, että anarkistinen lehdistö painostaa osuuskunnallisten leipomojen muodostamista Barcelonaan ja antaa seuraavan tunnuksen: «Näytämme porvaristolle, että me osaamme tuottaa ja jakaa».

Mitä yhteistä on tällä «hyvien porvareiden» edessä imartelulla proletaarisen, vallankumouksellisen politiikan kanssa? Jokainen päivä vahvistaa oikeaksi tov. Stalinin lausunnon, että anarkismi ja anarko-syndikalismi on «olemukseltaan eräs sosialidemokratian ilmenemismuoto».

Erittäin tärkeänä puutteena anarkismin kritiikissä Espanjan komm. puolueen taholta on se, että tämä kritiikki liian usein kulkee ikäänkuin oikealta ja joskus joutuu meikein «realistien» asenteeseen. Tällainen tilanne on erikoisen edullinen anarkistisille demagogeille, jotka levittävät valheellista juttua sosialifasismin ja bolshevismin yhtenäisyydestä. Tämän valhetulvan vastapainoksi täytyy paljastaa asiaintilan todellinen luonne. Täytyy osoittaa, että anarkismi ja sosialifasismi ovat pikkuporvarillisen ja porvarillisen opportunismin proletariaattiin vaikuttamisen kaksi ilmenemismuotoa, kaksi porvariston metoodia proletariaatin vangitsemiseksi.

Epäilemättä on lyötävä anarkismin «vasemmisto» liikkeitä. Täytyy paljastaa sen provokatoorinen «putsismi» jne. Mutta se täytyy tehdä niin, että näytettäisiin, kuinka nämä «vasemmisto»-liikkeet peittävät oikeistosisällön, ja kaikella voimalla lyöden tätä oikeistosisältöä on tuotava esiin bolshevismin — proletariaatin ainoan oikean vallankumouksellisen puolueen — todellinen luonne. Täytyy osoittaa, ettei anarkismin päärikoksena ole vallankumouksellinen kärsimättömyys, vaan sen suorittama proletariaatin poliittisen taistelun sabotashi ja vallankumouksen järjestämisen särkeminen. Missä on anarkistien työväenluokan poliittiseen puolueeseen ja proletariaatin diktatuuriin kohdistuvan vihan objektiivinen merkitys? Porvarillisen politiikan kannattamisessa ja proletariaatin aseistariisumisessa, sillä se, joka tahtoo ottaa proletariaatilta puolueen ja valtiovallan, asiallisesti tahtoo jättää sen aseettomaksi. Proletariaatin aseistariisuminen — siinä anarkismin päärikos, sen jokapäiväisen toiminnan perussisältö. Yhdet tai toiset «vallankumoukselliset» esiintymiset (tammikuun 8–9 p:n kaltaiset) ovat yksityisiä hurjistuneen pikkuporvariston liikkeitä.

Ne, jotka eroittavat IAF:n jollakin tavoin periaatteellisesti erilaisena «anarko-reformismista» (ja sosialifasismita), vetoavat tavallisesti siihen, että IAF «taistelee» hallitusta vastaan, että tämä taisteluasenne lähentää IAF:ta komm. puolueeseen. Tämä on kuitenkin naivia ja ylimalkaista todistelua. Liian vähän on vain todeta «taistelun» tosiasia. Täytyy eritellä, miten tätä taistelua käydään, millaisiin tuloksiin se johtaa. Samoin täytyy eritellä, millaiselta aatteelliselta pohjalta taistelu lähtee ja minkä puolesta taistellaan.

Ei ole vaikeata varmistautua siitä, että IAF:n viimeaikoina kehittämä «taistelu» on hyvin kaukana johdonmukaisesti periaatteellisesta taistelusta porvarillis-tilanherraista järjestelmää vastaan. Anarkistinen lehdistö jatkuvasti terästää iskujaan sosialisteja vastaan ja vain heitä vastaan. «Niin kauan kun sosialistinen diktatuuri jatkuu, provosoiden rauhattomuuksia, joissa vuotaa kansan veri, ei Espanjassa tule rauhaa» — sanoo heidän äänenkannattajansa.

Eittämätöntä on, että porvarilliseen hallitukseen menevää sosialifasismia vastaan suunnattu isku on aivan välttämätön. Mutta siinä asettamuksessa, jonka anarkistit antavat, selvästi näkyy osoitus, että he ovat valmiit hyväksymään toisen porvarillisen hallituksen, ilman sosialisteja.

Tällaista «taistelua» porvariston kokoomushallitusta vastaan ei voida nimittää vallankumoukselliseksi. Täytyy muistaa, että parhaillaan kehittyy Lerusomin johtama oikeistoporvarillisen blokin voimakas parlamenttihyökkäys Asanjaa ja sosialisteja vastaan. Anarkistit liittyvät asiallisesti Lerusomiin.

Komm.puolueen ansio on, että se osoittaa anarkistien blokin Lerusom’in kanssa. Mutta on välttämätöntä tehdä kaikki yhteenvedot ja kytkeä se anarkismin kaikkein syvällisempien periaatteellisten perusteiden kritiikkiin. On välttämätöntä osoittaa, että anarkistit muuttuvat provokation apureiksi ja yhden tai toisen porvariston ryhmittymän liittolaisiksi ei sattumalta eikä johtajien henkilökohtaisen epärehellisyyden vuoksi, vaan itse anarkistisen maailmankatsomuksen sisällön vaikutuksesta.

Samoin on välttämätöntä käsitellä vielä eräs seikka, jolla on erikoisen tärkeä merkitys: s.o. — anarko-syndikalismin yhteys fasismiin, omalaatuisensa iberiilaisen fasismin ilmaantuminen välittömässä naapuruudessa anarkismin kanssa, osaltaan sen omassa keskuudessa ja jokatapauksessa samalla aatteellisella pohjalla sen kanssa. Portugaliassa on kehittynyt fasistinen «kansallis-syndikalistinen» liike, jonka ajatus ja merkitys käy selville jo itse nimestä. Myöskin Espanjassa on muodostunut «kansallis-syndikalistinen» ryhmä. Sillä ei ole vielä paljon minkäänlaista poliittista voimaa, mutta on sillä merkityksensä tunnusmerkkinä ja alkuna.

Huomattavampia ovat ei enää minään symptoomina, vaan realisena poliittisena voimana esiintyvät «La tjerran» ryhmä ja Iberin sosialivallankumouksellinen puolue (kuten on alettu nimittää «sosiali-vallankumouksellisen» puolueen vähemmistöä enemmistön siirryttyä kommunistien leiriin). Nämä molemmat ryhmät ovat hyvin lähellä anarkisteja. Iberin sosialivallankumouksellinen puolue perusteli kieltäytymistään seurata enemmistöä juuri sillä, ettei se halunnut katkaista välejään anarkismin kanssa. Erittäin luonteenomaista on, että vaikka «La tjerra» useasti haukkuukin fasismia, edustaa se kuitenkin, asiallisesti yhtä fasismin kehitystietä Espanjassa.

Tämä ryhmä julistaa myötätuntoaan anarkismia kohtaan sillä perusteella, että «syndikalismi on puhtaasti espanjalainen ilmiö. Siinä on sympaattista se, ettei se alistu minkäänlaisen ulkolaisen opinkappaleen alaiseksi. Se ei ole marxilaisuutta.

Anarkistit esiintyvät avoimesti sodanlietsojina Neuvostoliittoa vastaan. Sen lisäksi taistelevat he väsymättömästi Espanjan kommunistista puoluetta vastaan ja harjoittavat terroria kommunistiaktivisteja vastaan, sanoen, että «bolshevismi on heille fasismia pahempi». Tämän jälkeen ei jää mitään epäilystä siitä, että täydellä oikeudella voidaan puhua anarko-fasismin ainesten kasvusta Espanjassa.

Asiallisesti tässä ei ole mitään ihmeellistä. Raivostunut pikkuporvaristo siirtyy hyvin helposti taistelusta porvaristoa vastaan taisteluun proletariaattia vastaan. Anarkistinen työläinen täytyy vapauttaa pikkuporvareiden ideologisesta vankeudesta. Mutta tämän suorittamiseksi tulee kehittää vakavaa, syvällistä ja periaatteellista anarkismin kritiikkiä, bolshevistisesti osoittaen anarkismin opportunistinen, petoksellinen, desorganisoiva ja provokatoorinen sisältö.

5. YHTENÄINEN TAISTELURINTAMA ANARKISTISTEN JA SOSIALISTISTEN TYÖLÄISTEN KANSSA

Tarvitsee ottaa vain yksi askel eteenpäin eittämättömästä totuudesta, «ja totuus muuttuu virheeksi» — sanoo Lenin. Tämän vuoksi on meidän varottava aikaisemmin alleviivaamamme anarkismin laajan periaatteellisen arvostelun välttämättömyyden väärin tulkitsemista.

Tämä välttämätön kritiikki ei saa olla akateemista, välttämätöntä poliittista sisältöä vailla olevaa kritiikkiä. Hetkeksikään ei saa unohtaa perustehtävää, joka on joukkojen vetäminen meidän puolellemme, yhteisrintama anarkististen työläisten kanssa.

Tulee ottaa huomioon kuitenkin vielä eräs tärkeä seikka. Anarkistisia työläisiä ei saada vakuutetuksi eikä anarkistista johtoa paljastetuksi yleensä vain kirjallisella polemiikalla, paremmallakaan. Tähän tarvitaan ennenkaikkea taistelun käytäntö, havainnollisesti osoittaen, että komm.puolue kykenee johtamaan joukkoja luokkataistelussa ja järjestämään vallankumouksen voimat, kun sitävastoin anarkistit desorganisoivat ja heikentävät niitä. Minkäänlainen yhteisrintaman julistaminen tai sen loogillisesti perusteleminen ei voi auttaa vallankumouksen kehitystä, ellei tämä julistus ole yhdistetty komm. puolueen aloitteellisuuteen osittaisten taloudellisten ja poliittisten taistelujen kehittämisessä ja johtamisessa luokkarintaman ratkaisevilla osilla.

Tämän vuoksi on komm. puolueen riittämätön aktiivisuus rautatietyöläisten lakossa katsottava vieläkin suuremmaksi virheeksi, kuin anarkistisen «vallankumouksen tekemisen» problemin «joidenkin johtajien petturuudeksi ja pelkuruudeksi» johtaminen.

Rautatietyöläisten liike oli tärkein ja huomattavin (lukuunottamatta agraariliikettä) liike vallankumouksen edelleenkehittymisessä vuoden 1932 lopussa ja 1933 alussa. Joulukuussa lakon valmistamisen alote ja johto oli epäilemättä anarkisteilla. Joulukuun lopussa alkoivat anarkistit perääntyä, hallituksen painostuksesta. Muodostui tilanne, jossa alote olisi voinut siirtyä kommunistiselle puolueelle, mutta puolue ei käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen.

Se oli suuri laiminlyönti, jota ei voi korvata millään yleisillä agitatiosaavutuksilla. Jos komm. puolue olisi valmistanut ja läpivienyt rautatieläisten lakon, olisi se siten antanut suunnattoman iskun niin anarko-syndikalistisille kuin myöskin sosialifasistisille johtajille.

Samanlaista heikkoutta osoitti komm.puolue Asturian vuorityöläisten lakossa. Vuorityöläisten punainen ammattiliitto jätti alotteen sosialistien käsiin selittäen tätä sillä, että sosialistit pettävät lakon ja näin itse paljastavat itsensä. Sosialistit pettivät — se on totta. Mutta niiden paljastuminen ei tapahtunut riittävän täydellisesti sen vuoksi, ettei kommunistit osoittaneet välttämätöntä aktiivisuutta.

On tärkeätä organisatoorisesti lujittaa vallankumouksen rintamaa, muodostaen sellaisia työläisten ja talonpoikain järjestöjä, jotka voisivat olla tukikohtina hyökkäyksessä porvaristoa ja tilanherroja vastaan. Kominternin TPK:n XII täysistunto suositteli tällaisiksi «tukikohdiksi» tehdas- ja talonpoikaiskomiteoita. Puolue ei kuitenkaan ikävä kyllä tehnyt läheskään kaikkea tällaisten komiteoiden muodostamiseksi ja niiden auktoriteetin kohottamiseksi. Tehdaskomiteat ovat Espanjassa uusi, vallankumouksen tulessa muodostunut järjestömuoto. Porvariston agentit yrittävät väärentää tätä järjestöä, poistaa siltä vallankumouksellisen sisällön ja muuttaa sen luokkasovittelun järjestöksi. Sosialifasistit ja trotskilaiset selittävät tehdaskomiteat «hallinnollis-taloudellisiksi» elimiksi. Anarko-syndikalistit sallivat tehdaskomiteat vain ammattiliittojärjestöinä, alistaen ne kokonaan jälkimmäisten alaisiksi. Vastapainoksi molemmille, asiallisesti yhteensattuville, selityksille esitti komm.puolue tehdaskomiteat ei vain taloudellisiksi, vaan myöskin poliittisiksi järjestöiksi, jotka valmistavat maaperää neuvostojen muodostamiselle (Espanjan nykyisessä konkreettisessa tilanteessa).

Puolue ei kuitenkaan riittävän sitkeästi työskennellyt tämän tunnuksen käytännössä toteuttamiseksi. Tässä täytyy saada aikaan täydellinen käänne. Antamalla tehdaskomiteoille avoimen poliittisen luonteen ja takaamalla niille vallankumouksellisen linjan voi se jouduttaa suunnattomasti proletariaatin enemmistön valtaamista bolshevismin puolelle. Tehdaskomiteoiden kautta komm. puolue voi lujittua suurimmissa tehtaissa ja löytää oikeita keinoja sosialifasistien ja anarko-syndikalistien johtamien ammattiliittojen valtaamiseen.

Asiallisesti tehdaskomiteat ja talonpoikaiskomiteat ovat tehtäviensä mukaan «yhteisrintaman komiteoita» ja «taistelukomiteoita», sillä ne tiivistävät työläisten ja talonpoikain yhteisrintamaa luokkataistelussa porvaristoa ja tilanherroja vastaan. Abstraktiset «yhteisrintamakomiteat» ilman tuotannollista perustaa tehdaskomiteoiden ja talonpoikaiskomiteoiden ohella ovat tarpeettomia ja vahingollisia, sillä ne voivat vain vahingoittaa puolueen perustunnuksia. «Taistelukomiteoiden» muodostaminen visseissä tapauksissa on mahdollista. Jos on kysymyksessä kärkevä luokkaselkkaus, joka on saanut jo joukot liikkeelle, ja vaaditaan nopeata järjestäytymistä, niin tällaisessa konkreettisessa tapauksessa voivat «taistelukomiteat» osoittautua hyödyllisiksi. Jokaisessa tällaisessa tapauksessa täytyy pyrkiä siihen, että komiteat juurtuisivat lujasti tuotantolaitokseen ja muuttuisivat bolshevistisiksi tehdaskomiteoiksi, so. mahtaviksi ja voimakkaiksi taloudellisen ja poliittisen taistelun elimiksi, jotka valmistavat neuvostojen muodostamista.

Työväenluokan (ja riistetyn talonpoikaisten) enemmistön valtaamiseksi ja porvariston agenttien vahingollisen vaikutuksen hävittämiseksi on mobilisoitava kaikki voimat ja Espanjan komm.puolueen kaikki huomio seuraavaan:

1) Komm.puolueen päättävä aloitteellisuus kaikissa maassa kehittyvissä taloudellisissa ja poliittisissa luokkataisteluissa, erikoisesti suurimmissa taisteluissa kaikkein ratkaisevimmilla osilla.

2) Muodostettavaan vallankumouksellisen yhteisrintaman organisatorinen lujittaminen, vallankumouksen järjestöllisten tukikohtien muodostaminen: liikkeen tällä asteella ovat sellaisia tehdas- ja työpaikka- ja talonpoikaiskomiteat.

3) Vakavan ja poliittisesti aktuaalisen polemiikin väsymätön käynti anarko-syndikalismia ja sosialifasismia vastaan, sitkeästi ja kärsivällisesti selvittäen anarkistisille ja sosialistisille työläisille anarko-syndikalismin ja sosialifasismin periaatteellisten ja taktillisten asenteiden virheellisyyttä ja objektiivista vastavallankumouksellisuutta.

On voimistettava työtä kansallisessa työn liitossa kuin myöskin työläisten yleisessä liitossa. On voimistettava ammattiliittojen yhtenäisyysliikettä.

Espanjan proletariaatilla on terve vallankumouksellinen vaisto. Komm. puolueen täytyy vapauttaa se porvariston vankeudesta.