Suurtuotannon kansallistaminen teorian ja käytännön valossa (1946)

ARMAS ÄIKIÄ:

Suurtuotannon kansallistaminen teorian ja käytännön valossa

Suurpääoman ja -tuotannon kansallistamisen tunnukset ja vaatimukset ovat tulleet päivän polttaviksi myöskin meillä Suomessa. Kaikkialla pohditaan kysymystä niin teoreettisena kuin käytännöllispoliittisenakin kysymyksenä, jonka suurimerkityksellisyys niin tämän päivän kuin tulevaisuudenkin kannalta katsoen ymmärretään sekä kansallistamista vaativien että sitä vastustavien piirien keskuudessa. Pitäen välttämättömänä kysymyksen periaatteellista selvittämistä julkaisemme lehdessämme kirjoitussarjan, jossa tullaan käsittelemään kysymystä marxilais-leniniläisten teoriain sekä niiden kansallistamistoimenpiteiden valossa, joita Neuvostoliiton ja muiden maiden esimerkit jo tänä päivänä tarjoavat.

I

Kansallistaminen ja sen edellytykset

Hitler-Saksan luhistuminen toisessa maailmansodassa merkitsi taloudellisessa mielessä Saksan monopolisoituneen suurpääoman johtaman saksalaisen imperialismin tappiota. Mutta saksalaisen imperialismin tappion lisäksi se merkitsi myöskin monopolisoituneen suurpääoman valta-aseman horjumista useimmissa Hitler-Saksan satelliitteina sotaakäyneissä maissa. Sellaiset maat kuin Jugoslavia, Tshekkoslovakia ja Puola näyttävät siirtyneen melko laajakantoiseen teollisuuden ja pankkien kansallistamisen politiikkaan. Unkarissa ja Romaniassa on havaittavissa merkittävien luottolaitosten kansallistamistoimenpiteitä. Myöskin sellainen suuri voittajavaltio kuin Englanti on ottanut melkoisia askeleita kansallistamispolitiikan suuntaan. Asia on tullut tavalla tai toisella päiväjärjestykseen kaikissa Euroopan maissa. Suomi on oikeastaan ainoa maa, jossa koko kysymys on toistaiseksi kuitattu »sosialisoimiskomitean» muodostamisella. Komitean tehtävänä on vain tutkia tätä kysymystä.

Kansallistaminen on taloustieteessä vakiintunut merkitsemään yksityisten kapitalistien tahi kapitalistiyhtymäin tuotantovälineiden ottamista kansakunnan haltuun erillisillä tuotantoaloilla. Tällöin kansakunnan haltuun ottamisella tarkoitetaan nimenomaan valtion haltuun ottamista, valtiollistamista. Sellainen toimenpide on mahdollista kapitalistisenkin järjestelmän puitteissa merkiten silloin valtiokapitalismia erotukseksi yksityiskapitalismista. Jos taas kansallistaminen tapahtuu sosialistisen valtion puitteissa, niin silloin se pakostakin muodostuu keinoksi tuotannon saattamiseksi sosialistisille perusteille. Monissa maissa, m.m. meillä Suomessa, rautatiet ovat valtion hallussa, muodostaen siten valtiokapitalistisia yrityksiä. Mutta Neuvostoliitossa, jossa koko valtio on sosialistinen, sen hallussa olevat rautatietkin ovat sosialistisia yrityksiä.

Kansallistaminen ei suinkaan ole mikään mielivaltainen toimenpide, joka voidaan suorittaa milloin tahansa. Sen edellytyksenä on pitkälle menevä kapitalistisen tuotannon keskitys. Marxin ja Engelsin talousteorian perusväittämä on, että kapitalismin kehitys johtaa yhteiskunnallisen tuotannon ja kapitalistisen omistuksen väliseen sovittamattomaan ristiriitaan. Kapitalismin vallitessa tuotantovälineet ovat muuttuneet pääomaksi, jota kapitalisti ei käytä järkiperäisesti yhteiskunnan tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sillä tavalla, että se turvaisi hänelle mahdollisimman suuren määrän työläisten luomasta lisäarvosta. Kapitalisti ei välitä yhteiskunnan eduista, vaan pyrkii riistämään mahdollisimman voimaperäisesti työläistensä työvoimaa. Selittäessään »Anti-Dühringissä» tämän kapitalistisen yhteiskunnan pääristiriidan kehitystä Engels sanoo jatkuvasti kehittyvien tuotantovoimien painostuksen pääomaominaisuutta vastaan olevan niin voimakasta, että se »panee kapitalistiluokan itsensäkin yhä enemmän ja enemmän, mikäli se pääomasuhteen sisällä yleensä on mahdollista, käsittelemään niitä yhteiskunnallisina tuotantovoimina». Engels viittaa osakeyhtiöihin, jotka ovat eräs muoto suurten tuotantovälinemäärien yhteiskunnallistuttamiseksi. Mutta tämäkään muoto ei lopulta riitä, vaan »kapitalistisen yhteiskunnan virallisen edustajan, valtion, täytyy lopulta ottaa haltuunsa tuotannon johto». Samalla Engels, tieteellisen sosialismin toinen suuri oppi-isä, aivankuin arvaten, että joku pikkuporvari saattaa myöhemmin käsittää kaiken yhteiskunnallistamisen ja kaiken valtiollistamisen sosialismiksi, tekee alaviitassa seuraavan merkittävän huomautuksen:

»Sanon täytyy. Sillä vain siinä tapauksessa, että tuotanto- ja liikennevälineet ovat todella kasvaneet yli niiden osakeyhtiöllisen hoitotavan, että siis valtiollistaminen on tullut taloudellisesti välttämättömäksi, vain siinä tapauksessa se merkitsee nykyisenkin valtion toimeenpanemana taloudellista edistysaskelta uuden esiasteen saavuttamista kaikkien tuotantovoimien ottamisessa itse yhteiskunnan haltuun. Mutta hiljakkoin, sen jälkeen kun Bismarck ryhtyi puuhaamaan valtiollistamista, on esiintynyt eräänlaista väärää sosialismia, siellä täällä jopa jonkunlaiseksi vapaaehtoiseksi lakeijanpalvelukseksi turmeltunutta, joka ilman muuta julistaa sosialistiseksi jokaisen valtiollistamisen, jopa bismarckilaisenkin. Tosiaan, jos tupakan valtiollistaminen olisi sosialistista, niin kuuluisivat Napoleon ja Metternich sosialismin perustajien joukkoon. Kun Belgian valtio aivan tavallisista poliittisista ja finanssisyistä rakennutti pääratansa itse, kun Bismarck ilman minkäänlaista taloudellista välttämättömyyttä valtiollisti Preussin pääradat pelkästään sen vuoksi, että paremmin voisi varustautua ja käyttää niitä sodan tullen, että saisi rautatieläisistä kasvatetuksi hallitukselle äänestyskarjaa, ja pääasiassa siksi, että saisi luoduksi itselleen parlamentin päätöksistä riippumattoman tulolähteen, niin ne eivät lainkaan olleet sosialistisia askeleita, eivät välittömästi eivätkä välillisesti, eivät tietoisesti eivätkä tiedottomasti. Muutoinhan olisivat sosialistisia laitoksia myös kuninkaallinen merikauppa, kuninkaallinen posliinimanufaktuuri, jopa komppanian räätälikin armeijassa, taikka jopa Fredrik Wilhelm III aikana 30-luvulla erään älyniekan aivan tosissaan esittämä — porttolain kansallistuttaminen.» — (Marx–Engels: »Valitut teokset», sivut 429–430.)

Tästä Engelsin huomautuksesta näkyy, että tieteellisen sosialismin perustanlaskijain kanta sekä yhteiskunnallistamiseen että valtiollistamiseen (kansallistamiseen) oli varsin dialektinen. Jo kapitalistiset osakeyhtiötkin ovat eräs yhteiskunnallistamisen (sosialisoimisen) muoto, ja kapitalistisen valtion täytyy lopulta ottaa haltuunsa tuotannon johto. Mutta tämä tuotannon valtiollistaminen on edistyksellistä vain silloin, kun se on tullut taloudellisesti välttämättömäksi, kun valtion täytyy tehdä se tuotannon edistämiseksi. Muuten se ei kapitalistisen valtion toimeenpanemana merkitse edes edistysaskelta, puhumattakaan siitä, että se olisi sosialismia. Engelsillä on tässä ilmeisesti sama ajatus, jonka hän ja Marx olivat aikaisemmin esittäneet »Kommunistisessa manifestissa» selittäessään, että työväenluokan tehtävänä oli »nousu hallitsevaksi luokaksi, demokratian valloittaminen». Silloin valtiollistaminen saa toisen luonteen.

»Proletariaatti tulee käyttämään valtiollista valtaansa ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, s.o. hallitsevaksi luokaksi järjestyneen proletariaatin käsiin ja lisätäkseen mahdollisimman nopeasti tuotantovoimien määrää». (Marx–Engels: »Valitut teokset» 1 osa, sivu 93.)

Kansallistaminen ja sosialisointi

Historiallinen kehitys on tapahtunut Marxin ja Engelsin ennakkonäkemyksen mukaisesti. Ensinnäkin kapitalistisen yhteiskunnan sisällä tapahtuva yhteiskunnallistumisprosessi on jatkunut osakeyhtiöistä monopooliasemassa olevien trustien, syndikaattien, kartellien ja konsernien asteelle, ja melkein kaikissa sivistysmaissa on esitetty vaatimuksia näiden jättiläismäisten kapitalistiyhtymäin kansallistamisesta eli valtiollistamisesta, mikä ei kapitalistisen valtion puitteissa merkitsisi muuta kuin valtiokapitalismia. Toiseksi, kuudennella osalla maapalloa, Neuvostoliitossa, vallitsee nykyisin jo sosialistinen järjestelmä, jonka pystyttäminen tapahtui suurin piirtein siten kuin Marx ja Engels ennakoivat: proletaarinen valtio on lakkauttanut tuotannon jarruksi muuttuneen kapitalistisen tuotantovälineiden omistusmuodon ja keskittänyt kaikki tuotantovälineet valtion haltuun. Sosialistinen omistusmuoto on astunut kapitalistisen omistusmuodon tilalle ja avannut rajattomat näköalat yhteiskunnallisen tuotannon laajentamiselle. Tämä koko tuotannon sosialisoiminen (yhteiskunnallistaminen) on tapahtunut vallankumouksen jälkeen suoritettujen laajaperäisten kansallistamistoimenpiteiden kautta.

Tieteellinen sosialismi tunnustaa siis kansallistamis- eli valtiollistamistoimenpiteiden sosialistisen luonteen vain siinä tapauksessa, että niiden suorittajana ei ole tavallinen kapitalistinen valtio, vaan proletaarinen valtio.

Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että kommunistit vastustaisivat tuotannon valtiollistamista kapitalistisen valtion jokaisessa kehitysvaiheessa. Vaikka Lenin ei kannattanutkaan maaomaisuuden kansallistamista tsaarinaikaisessa poliisivaltiossa, niin hän kannatti sitä kyllä demokraattisessa valtiossa, ja vuonna 1917 hän jo kohta porvarillisen helmikuun vallankumouksen jälkeen esitti vaatimuksen ei ainoastaan maaomaisuuden, vaan myöskin pankkien ja syndikaattien kansallistamisesta, niiden ottamisesta demokraattisen valtion haltuun. Huhtikuussa vuonna 1917 kirjoittamassaan artikkelissa: »Proletariaatin tehtävistä tässä vallankumouksessa», joka julkaistiin »Pravdassa», Lenin esitti vaatimuksen maan kaikkien pankkien yhdistämisestä yhdeksi kansallispankiksi, ja toisessa artikkelissaan, joka julkaistiin syyskuussa erikoisena kirjasena, hän vaati pankkien ja syndikaattien kansallistamista. Lenin kirjoitti silloin:

»Sellaisia toimenpiteitä kuin maaomaisuuden, kaikkien pankkien ja kapitalistisyndikaattien kansallistaminen tai ainakin niiden saattaminen Työväen Edustajain Neuvostojen viipymättömän kontrollin alaisiksi j.m.s., jotka eivät ole lainkaan sosialismin ”pystyttämistä”, täytyy ehdottomasti vaatimalla vaatia ja mahdollisuuden mukaan toteuttaa vallankumouksellista tietä. Ilman sellaisia toimenpiteitä, jotka ovat vain askelia sosialismiin ja jotka ovat taloudellisesti täysin toteutettavissa, sodan iskemien haavojen parantaminen ja uhkaavan katastroofin ehkäiseminen on mahdotonta, ja vallankumouksellisen proletariaatin puolue ei koskaan kavahda kajoamista nimenomaan sodasta ansainneiden kapitalistien ja pankkiirien ennenkuulumattoman korkeisiin voittoihin.» (Lenin: »Proletariaatin tehtävät vallankumouksessamme»).

Kansallistaminen Venäjällä

Porvarillinen väliaikainen hallitus ei ryhtynyt toteuttamaan näitä Leninin ja muiden bolshevikkien vaatimia toimenpiteitä. Ne toteutettiin vasta saman vuoden marraskuussa tapahtuneen sosialistisen vallankumouksen jälkeen. Niinpä Venäjän neuvostotasavallan pankkien kansallistamisdekreetti julkaistiin joulukuun 14 päivänä vuonna 1917 ja teollisuuden tärkeimpien alojen kansallistamisdekreetti vasta vuoden 1918 kesäkuun 28 päivänä. Monissa muissa neuvostotasavalloissa samanlaiset kansallistamistoimenpiteet suoritettiin muutamia vuosia myöhemmin.

Sosialistisen valtion toteuttamina nämä kansallistoimenpiteet olivat tärkeinä vipusimina koko tuotannon yhteiskunnallistamiseksi, sen muuttamiseksi sosialistiseksi, sosialisoimiseksi. Kuten tunnettua, imperialistivaltojen interventioretket, joihin meidänkin maamme taantumusainekset osallistuivat mahdollisuuksiensa mukaan, viivästyttivät mainittujen kansallistamisdekreettien perusteella alkanutta kapitalistisen talouden sosialistiseksi muuttamisprosessia. Varsinaiset jälleenrakennustyöt pääsivät alkamaan vasta vuosina 1920–1921, jolloin interventioarmeijain päävoimat oli karkoitettu neuvostoalueilta. Sodan haavojen parantaminen jatkui muutaman vuoden ajan, joten vasta vuonna 1926 bolshevikkipuolue katsoi voivansa alottaa taistelun koko maan sosialistisen teollistamisen puolesta. Vuonna 1929 oli teollisuus jo kokonaisuudessaan sosialistisilla raiteilla. Ja lopuksi vuosina 1930–34 myöskin Neuvostoliiton valtava maatalous uudelleenjärjestäytyi sosialistisen tuotannon perustalle.

Stalinin perustuslaki, joka hyväksyttiin vuonna 1936, vahvistaa lailla tämän sosialistisen järjestelmän. Ja Neuvostoliiton kansojen voimakas taistelu Hitler-Saksan johtamia eurooppalaisia hyökkääjävaltioita vastaan todisti vakuuttavasti että sosialistinen talousjärjestelmä ei ole monopolisoituun kapitalismiin nojaavien imperialististen valtojen kukistettavissa. Ne kapitalistit, jotka lähtevät sotaan sosialistista järjestelmää vastaan, sortuvat sotaansa. Sosialistisen järjestelmän menestys niin sodan kuin rauhankin päivinä on taattu siksi, että se on kapitalismia kehittyneempi talousjärjestelmä.

Tämä Neuvostoliitossa tapahtunut historiallinen kehitys osoittaa Marxin ja Engelsin olleen kaukonäköisiä tiedemiehiä, kun he viime vuosisadan puolivälissä osoittivat kehityksen kulkevan vääjäämättömästi sosialismia kohden ja vieläpä määrittelivät melko täsmällisesti valtionkin osuuden tämän kehityksen jouduttajana. Neuvostovaltion kansallistamistoimenpiteet on suoritettu nimenomaan niitä periaatteita noudattaen, joiden yleiset piirteet hahmoittelivat jo Marx ja Engels. Neuvostoliiton sosialistisen järjestelmän olemassaolo, sen valtavat voitot todistavat, että kansallistamispolitiikka, jota proletaarinen valtio on harjoittanut, on ollut realipolitiikkaa, ja johtanut nopeasti maan koko kapitalistisen tuotannon sosialisoimiseen, sosialistisen järjestelmän voittoon.

II

”Sosialisointi”, — Kautskyn, Hilferdingin ja Bauerin ”tie sosialismiin”

Mutta Marxin ja Leninin tie ei ole ainoa, jota kansoille on suositeltu ja edelleenkin suositellaan niiden historiallisella matkalla sosialismiin. Samaan aikaan, kun Lenin harjoitti Venäjällä kansallistamispolitiikkaa vuosina 1917–20, monien muiden maiden työväenliikkeessä enemmistöasemaan päässyt sosialidemokratia suositteli kansanjoukoille tuotannon »sosialisoimista», jota sen keksijät mainostivat ainoana varmana tienä kapitalismista sosialismiin siirryttäessä. Saksalaisen sosialidemokratian teoreetikot Kautsky ja Hilferding sekä itävaltalainen »austromarxisti» Otto Bauer torjuivat jyrkästi Leninin harjoittaman kansallistamispolitiikan ja esittivät sen asemesta tuotannon »sosialisoimista» (Sozialisierung). Tämän sosialisoimisen käsitteen täydelliseksi havainnollistamiseksi on välttämätöntä luoda lyhyt katsaus siihen taisteluun, jota tämän sanan merkeissä käytiin vuoden 1918–1920 Saksassa.

Sana Sozialisierung ilmestyi sosialipoliittiseen kirjallisuuteen viime vuosisadan lopulla. Se tavataan jo Bebelin kirjassa »Nainen ja sosialismi» (1879) sekä Bernsteinin kirjassa »Sosialismin edellytykset» (1896). Kautsky käytti vielä 1902, jolloin hän koetti yleensä pitää kiinni Marxin käsityksistä, »Sozialisierung»-sanan asemesta sanaa »Vergesellschaftung» (yhteiskunnallistaminen), mutta myöhemmin hän käytti »Sozialisierung»-sanaa suurin piirtein samassa merkityksessä kun sitä käyttivät muutkin marxilaisuuden revisionistit (»tarkistajat»). August Müller, saksalainen sosiaalipolitiikko, joka julkaisi vuonna 1919 teoksen »Sozialisierung oder Sozialismus», viittaa monien muiden saksalaisten taloustieteilijäin tavoin tämän sanan ranskalaiseen alkuperään ja antaa sille kaksi merkitystä. Sen mukaan »sosialisoiminen» voidaan johtaa ranskalaisesta laatusanasta social (yhteiskunnallinen), ja silloin se merkitsee taloustieteessä sitä kapitalistisen tuotannon yhteiskunnallistumista, joka tapahtuu yhä suurempien työläisjoukkojen keskittyessä saman kapitalistin tuotantolaitoksiin. Mutta sosialisoiminen voidaan johtaa myöskin sanasta sosialismi, ja silloin se merkitsee Müllerin mukaan minkä tahansa valtion tietoista puuttumista tuotannon kulkuun tarkoituksella muuttaa se sosialistisille perusteille. Tämän toisen vaihtoehdon mukaan Müller väittää, että »sosialisointi suhtautuu sosialismiin samoin kuin keino, tie päämäärään».

Se sosialidemokratia, joka muotoutui ensimmäisen maailmansodan aikana ja joka niin silloin kuin myöhemminkin on kieltäytynyt tunnustamasta marxilaisuuden perusväittämiä oikeiksi, on tarkoittanut sosialisoimisella nimenomaan porvarillisen valtion puuttumista tuotannon kulkuun »tarkoituksella muuttaa se sosialistisille perusteille». Siinä merkityksessä sitä käyttivät jo Englannin »fabianilaiset» viime vuosisadan lopulla. Esimerkiksi Bernhard Shaw käytti jo v. 1889 »Fabian»-seuran ensimmäisistä kokemuksista kirjoittaessaan sanontaa »tulevaisuuden sosialisoitu tila». Venäjällä tämä sana oli teoreettisen kiistan kohteen tämän vuosisadan alkupuolella sosialivallankumouksellisten esittäessä siellä ohjelmallisen vaatimuksen maaomaisuuden »sosialisoimisesta». Lenin torjui tämän teoreettisesti perustelemattoman vaatimuksen osoittaen useissa yhteyksissä, että se oli sopimaton sosialistisen puolueen ohjelmaan. Niinpä kirjoituksessaan »Vallankumouksellista seikkailupolitiikkaa», joka julkaistiin ensi kerran »Iskrassa» vuoden 1902 syyskuussa, Lenin todisteli, mistä syystä maaomaisuuden »sosialisoiminen» oli sopimaton ohjelmavaatimus silloisella Venäjällä. Hän kirjoitti:

»Häviöön saatetun talonpoikaiston miljoonat ja kymmenet miljoonat eivät enää pysty harjoittamaan maataloutta, vaikkapa heillä olisikin maata. Mutta näiden häviöön saatettujen miljoonien varustaminen työvälineillä, karjalla y.m., olisi jo kaikkien tuotannonvälineiden sosialisoimista ja vaatisi proletariaatin sosialistista vallankumousta eikä talonpoikaisliikettä maaorjuuden jätteitä vastaan. Sosialivallankumoukselliset sekoittavat maaomaisuuden sosialisoinnin sen porvarilliseen kansallistamiseen. Tämä viimemainittu on abstraktisesti puhuen ajateltavissa kapitalisminkin pohjalla, ilman palkkatyön hävittämistä.»

Myöhemmin, Venäjän talonpoikaiston tsarisminvastaisen taistelun laajetessa kävi selville, että talonpoikaiston enemmistö ei kannattanut sosialivallankumouksellisten ohjelmaa maaomaisuuden »sosialisoimisesta», vaan vaati maan kansallistamista, jota Lenin piti oikeana tunnuksena demokraattisessa vallankumouksessa. Sosialivallankumouksellisten »sosialisoimis»-puheet hukkuivat kehittyvän kansanliikkeen konkreettisten ja ajankohtaisten vaatimusten keskellä.

Saksan sosialidemokratia toi tämän sanan jälleen sanomalehtien etusivuille sen jälkeen, kun Venäjällä oli siirrytty laajojen eri aloille ulottuvien kansallistamistoimenpiteiden avulla käytännölliseen tuotannon sosialisoimiseen. »Vorwärts» julkaisi Saksan porvarillisen vallankumouksen jälkeen vuoden 1918 marraskuussa professori Wilbrandtin laatiman sosialisoimislakiluonnoksen, josta sitten syntyi jonkun aikaa jatkunut ja suurta kansainvälistäkin huomiota saavuttanut saksalainen kiistakysymys. Taantumusporvaristo, joka vain pakotuksesta oli luopunut Wilhelmin keisarivallasta, heittäytyi kiireesti »demokratian» kannattajaksi ja kävi suurpääoman johtamana rajua taistelua kaikkia »sosialisoimis»-yrityksiä vastaan. Virallisessa sosialidemokratiassa oli kaksi suuntaa: oikeistolainen, joka halusi lykätä sosialisoimiskysymykset kaukaiseen tulevaisuuteen, ja keskustalainen, joka oli sitä mieltä, että oli ryhdyttävä heti sosialisoimaan eräitä tuotannonaloja. Spartacus-liiton johtamat kansanjoukot vaativat nopeita toimenpiteitä vallankumouksen kehittämiseksi sosialistiseen suuntaan samoissa merkeissä kuin Venäjällä.

Tässä tilanteessa monet porvarillisetkin taloustieteilijät osoittautuivat huomattavasti radikaalisemmiksi kuin oikeistososialidemokraatit. Sellainen oli esimerkiksi professori Bücher, joka selitti kannattavansa sosialisoimista sellaisena kuin sitä ehdottivat »sosialismin parhaimmat edustajat». Muutaman kuukauden kuluessa syntyi valtava kirjallisuus, jossa harkittiin sosialisoimistoimenpiteitä puolelta ja toiselta. Joulukuussa vuonna 1918 pidettiin »Uuden isänmaanliiton» konferenssi, jossa vaadittiin eräiden tuotantoalojen sosialisointia.

Porvarillinen ja sosialidemokraattinen kokoomushallitus, joka tahtoi saavuttaa kansanjoukkojen kannatuksen harjoittamalla edes demagogiaa, kun se ei kyennyt tarjoamaan mitään parempaakaan, oli jo marraskuun lopulla nimittänyt sosialisoimiskomission, jonka puheenjohtajana oli Karl Kautsky ja jäseninä m.m. sellaiset sosialidemokratian teoreetikot kuin Hilferding ja Kunow. Tämä komissio julkaisi työsuunnitelmansa joulukuun 11 päivänä ja ehdotti, että »ne tuotantoalat, joissa vallitsivat kapitalistis-monopooliset suhteet, sosialisoitaisiin». Sellaisina aloina komissio mainitsi erikoisesti hiili- ja rautateollisuuden alat. Työläisten ja sotilaiden edustajain neuvostojen kongressi, jossa sosialidemokraateilla oli enemmistö, hyväksyi joulukuun 16–20 päivinä komission työsuunnitelman. Hilferdingin ehdotuksesta kongressi kehoitti hallitusta »sosialisoimaan viipymättä ne alat, joihin on edellytyksiä, erikoisesti vuoriteollisuuden».

Kautsky ja Bauer Leninin ja Engelsin sosialisoimisteoriaa ”kumoamassa”

Työväenjoukot vaativat asian kiirehtimistä. Tammikuun alussa Essenin vuorityöläiset järjestivät suuria mielenosoituksia, joissa vaativat nopeita toimenpiteitä suurpääoman vallan murtamiseksi. Ja tammikuun 11 päivänä v. 1919 Työväen ja sotilaiden edustajain neuvostojen kongressi päätti kaikkien työväenpuolueiden kannattamana ryhtyä »hiiliteollisuuden sosialisointiin». Se nimitti kontrollikomitean, jonka tehtävänä oli valvoa hiilisyndikaatin toimintaa. Työläiset olivat sillä välin torikokoustensa päätöksellä aikoneet miehittää syndikaatin toimitalon, mutta hallitus esti sen sotavoimin ja taloon sijoitettiin äsken valittu kontrollikomitea. Työläisiä rauhoitettiin suurilla lupauksilla samaan aikaan, kun porvarillis-sosialidemokraattinen hallitus riiteli siitä, ketä vastaan oli ryhdyttävä ratkaisevaan taisteluun, hiilikeisareita vai työläisjoukkoja vastaan. Kaiken tämän ilveilyn taustalla suurpääoman mahtimiehet ja Noske punoivat salaliittoa kansalaissodan järjestämisestä demokratian kukistamiseksi ja tasavallan vanhojen keisarillisten taantumusvoimien auttamiseksi tasavallan johtoon. »Sosialisoiminen» oli muuttumassa sosialisteja vastaan järjestettäväksi verilöylyksi. Mutta sosialisoimiskomissio istui ja harkitsi. Väittelyä syntyi etupäässä siitä, millä tavalla sosialisoiminen olisi toimitettava. Kautskyn, Hilferdingin ja itävaltalaisen Otto Bauerin sepittämien teoriain mukaan sosialisoimisen piti erota Leninin harjoittamasta kansallistamis- eli valtiollistamispolitiikasta nimenomaan siinä, että sen on tapahduttava asteettain, vähitellen ja oltava kapitalistisessakin valtiossa toteutettuna luonteeltaan sosialistista. Käsittäen Leninin pyrkivän muuttamaan kaikki tuotantoalat sosialistisiksi yhdellä iskulla (mikä tietenkin oli väärä käsitys), Kautsky selitti viisaana:

»On mahdotonta ajatella, että sosialistinen tuotanto voitaisiin rakentaa tasaisesti kaikille kansantalouden aloille nyt heti. On mahdollista edetä vain askel askeleelta ja sosialisoida vain ne alat, jotka ovat jo kypsyneet sitä varten valmistaen samanaikaisesti pohjaa muiden alojen sosialisoimiseksi käyttämällä hyväksi sitä kokemusta, jota kasaantuu sosialisoiduilla aloilla.»

Tällaisilla leikkijutuilla Kautsky kuvitteli kumonneensa kommunistien väitteet siitä, että sosialisoimiskomission suunnitelmat kulkivat yleensä liian suppealla pohjalla. Eihän kysymys ollut lainkaan siitä, onko talous muutettava sosialistiseksi yhdellä iskulla (mikä tietenkin on mahdottomuus) vai vähitellen, suunnitelman mukaisesti. Kommunistien pääväite oli se, että Saksan kapitalistinen valtio ei voi muuttaa yhtä tuotantoalaa sosialistiseksi, säilyttämällä useimmat tuotantoalat kapitalistisina. Lisäksi kommunistit väittivät, että taloutta ei voida muuttaa sosialistiseksi enempää yhdellä iskulla kuin vähitellenkään suloisessa sovussa suurkapitalistien kanssa. Myöhempi kehitys osoitti kommunistien olleen täysin oikeassa.

Sosialisoimiskomissio käsitteli myöskin sitä, millainen valtion osuuden tulisi olla »sosialisoidussa tuotannossa». Niin Saksassa kuin Itävallassakin virallisen sosialidemokratian käsitykseksi tuli se, jonka Otto Bauer on määritellyt täsmällisimmin »Tie sosialismiin»-teoksessaan. Hän sanoo, ettei tuotannon johtoa saa jättää hallitusvallan tehtäväksi, koska se vaarantaisi demokratiaa, ja jatkaa:

»Siksi me, sosialidemokraatit, emme koskaan ole vaatineet teollisuuden valtiollistamista; vaan aina vain sen yhteiskunnallistamista.» (Otto Bauer: »Tie sosialismiin», esipuhe.)

Tämän mukaan siis, päinvastoin kuin Engelsillä, tuotannon yhteiskunnallistuminen ei johda valtiollistamiseen, vaan yhteiskunnallistaminen (sosialisoiminen) esitetään jonkinlaisena valtiollistamisen vastakohtana, ainoana oikeana sosialismiin johtavana tienä. Saatuamme nyt selville, mitä saksalais-itävaltalainen sosialidemokratia tarkoitti sosialisoinnilla, seuratkaamme Saksan silloisen hallituksen sosialisoimiskomission puuhia nähdäksemme, kuka oli oikeassa, Engels vai Bauer.

Suuren riidan jälleen tuo Kautskyn johtama komissio ajatteli ilmeisestikin, että laiha sovinto on parempi kuin lihava riita ja päätti suositella hallitukselle »hiiliteollisuuden sosialisoimista». Se tehtiin tavalla, joka alusta alkaen täytti kyllä sekä nuo Kautskyn että Bauerin määritelmissä olevat vaatimukset, mutta merkitsi juuri sen tähden varmaa epäonnistumista. Hiilikaivokset ehdotettiin luovutettaviksi sitä varten muodostettavan Kohlengesellschaft-nimisen yhtymän omaisuudeksi. Yhtymän 100-henkinen johto piti valittaman »demokraattisesti» siten, että hiiliyhtiöiden hallinnot nimittäisivät siihen 25, valtio 25, alan työläiset valitsisivat 25 ja kuluttajat 25 jäsentä. Tämän satahenkisen neuvoston piti sitten valita toimeenpaneva johtoelin, »valtakunnan hiilijohto». Valtion osuus yhtymän johtoon oli siten supistettu mitättömiin ja suurpääomalle taattu tilaisuus erilaisten vehkeilyjen avulla valituttaa yhtymän johtoon omat miehensä.

”Sosialisoiminen” ja Saksan kansanjoukkojen tyytymättömyys

Työväestö vaati toista. Sille oli luvattu »sosialisoinnin» nimellä sosialismia, ja oli luonnollista, että se ei tyytynyt ilveilyyn. Berliinissä alkoi maaliskuun 3 päivänä 1919 yleislakko sosialisoimisen puolesta. Hallitus julisti kaupungin piiritystilaan. Noske ja hänen hyvin aseistetut junkkerilaumansa marssitettiin takapihoilta kaduille järjestämään kansalaissotaa. Samaan aikaan, kun »Deutsche Allgemeine Zeitung» julkaisi hallituksen päiväkäskyn piiritystilasta, se julkaisi myöskin hallituksen lakiehdotuksen »sosialisoimisesta». Weimarin kansalliskokous, jossa sosialidemokraateilla oli enemmistö, oli iloinen vähästäkin ja hyväksyi »sosialisoimislain» Nosken antaessa määräyksiä kaupungin kaduilla riehuville murhakolonnille sosialistien teloittamisesta. Uusi »sosialisoimislaki» poikkesi huomattavasti komission ehdotuksesta pitäen ennen kaikkea huolta hiiliteollisuudenharjoittajain omistajaoikeuksista ja jättäen uuden yhtymän tosiasiallisesti entisten omistajain haltuun. Weimarin kansalliskokous hyväksyi tämän lain ja Noske saapui kesken istunnon kokoussaliin ilmoittaen, että viikon kestäneet katutaistelut olivat päättyneet. Kansanjoukot oli kukistettu. Saksan uusi tasavalta voi lähteä huolettomasti toteuttamaan »sosialisointia». Maan suurimmat sosialistit, Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg oli murhattu.

Samaan tapaan olivat menneet myttyyn Saksissa ja Bayerissa tapahtuneet sosialisointikokeilut. Bayerin vallankumoushallitus, joka yritti asiaa todenteolla, kukistui verisissä taisteluissa, ja Saksin sosialidemokraatit kieltäytyivät loukkaamasta suurkapitalistien etuja luvaten toteuttaa sosialisoinnin verettömästi. Muiden osavaltioiden työläiset eivät kuitenkaan antaneet valtakunnan hallitukselle rauhaa, vaan vaativat yhä uudelleen annettujen sosialisoimislupausten täyttämistä. Se julkaisi huhtikuussa 1919 »lain kalituotannon järjestelystä», joka muistutti siinä suhteessa hiilituotannon »sosialisointia», että se ei tyydyttänyt ketään. Huhtikuun alussa sosialisoimiskomissio ilmoitti lopettavansa työnsä kansantalousministeriön jarrutuksen tähden.

Menestyksensä rohkaisema vanha keisarillinen taantumus yritti jo tällöin pystyttää fasistista järjestelmää. Tapahtui Kappin vallankaappausyritys, jonka epäonnistuminen sai työläiset jälleen vaatimaan tarmokkaita toimenpiteitä demokratian laajentamiseksi taloudelliselle alalle. Hallitus oli pakotettu tekemään jotakin kansanjoukkojen tyytymättömyyden tukahduttamiseksi. Se nimitti toukokuun 15 päivänä v. 1920 uuden sosialisoimiskomission, jossa sosialidemokraatteja edustivat monet komission entiset jäsenet ja suurkapitalisteja m.m. Siemens ja Rathenau. Tämä komissio tutki jälleen hiiliteollisuuden tilaa ja totesi, että aikaisemmin hyväksytty »sosialisoimislaki» oli johtanut vain siihen, että 30 syndikaatin pitkäaikaiset yritykset yhtyä olivat johtaneet tulokseen. Yksityinen monopolikapitalismi oli tullut täydellisesti alan herraksi.

Taisteluhaaste Venäjän bolsheviikkipuolueen kansallistuttamispolitiikalle

Vastaisiin suunnitelmiin nähden komissio hajaantui kahteen mielipideleiriin. Sosialidemokraatit vaativat »viipymätöntä ja täyttä sosialisointia», mutta komissioon kuuluvat pääoman edustajat pitivät kysymystä epäajankohtaisena, koska maalla ei sen käsitysten mukaan ollut varaa »kieltäytyä teollisuuden pääliikehermon, yksityisyritteliäisyyden, hyväksikäytöstä». Komission mietintöön liittyi sen sosialidemokraattisten jäsenten laatima taisteluhaaste sille kansallistuttamispolitiikalle, jota Venäjän bolshevikkipuolue noudatti samaan aikaan proletaarisen valtion puitteissa. Nämä suurkapitalisti Rathenaun kanssa sosialisoituneet herrat puhuivat laajalti »pakkotaloudesta», jollaiseen Saksan sosialidemokraatit eivät voi mennä. Tämän mietinnön yhteydessä Saksan sosialidemokratia kävi laajaa propagandakamppailua Venäjää vastaan todistellen, että »Leninin politiikka johtaa kapitalismin elpymiseen Venäjällä», kun sitä vastoin Saksan sosialidemokratian harjoittama »sosialisointi» johtaa vähitellen rauhallista tietä sosialismiin.

Tämä komission mietintö julkaistiin heinäkuun 31 päivänä 1920. Sen perusteella Saksan korkein talousneuvosto nimitti 7-henkisen komission, jonka piti tehdä kysymyksestä käytännölliset johtopäätökset. Tämä komissio kokoontui pian Essenissä saksalaisen suurkapitalisti Stinnesin luona ja tuli neuvottelun jälkeen siihen tulokseen, että sosialisoimiskysymys ei ollut ajankohtainen. Koko asia haudattiin suloisessa sovussa. Kautskyn, Hilferdingin ja suurkapitalisti Rathenaun yritys rakentaa sosialismin viisaammin kuin Lenin oli päättynyt monopolistisen suurpääoman taloudellisen yksinvallan pystyttämiseen. Myöhemmin sitä seurasi sen poliittinenkin yksinvalta hitleriläisen »sosialisoinnin» muodossa.

Historia kiistakysymyksen ratkaisijana

Muissa kapitalistisissa maissa ensimmäisen maailmansodan jälkeen tehdyt tuotannon sosialisoimispuuhat, joita kaikkialla johtivat sosialidemokraattiset puolueet, menivät myttyyn samalla tavoin. Sosialisoiminen säilyi kuitenkin niissä kaikissa eräänlaisena sosialidemokraattisena iskusanana, jolla politiikassaan vararikon tehneet kautskylaiset ja hilferdingiläiset politikoitsijat aina silloin tällöin tyynnyttelivät työväenjoukkoja. Mutta Hitlerin valtaantulo teki lopun siitäkin leikistä. Weimarin tasavalta, jossa Kautsky oli selittänyt sosialismin aamuruskon jo nousseen, sulautui hirvittäväksi mopopolikapitalismin maailmanvalloituskonserniksi, jonka puristuksesta Eurooppa pääsi vasta sitten, kun sosialismin maan voitokkaat armeijat olivat maailmanvalloittajia takaa-ajaessaan saapuneet rikoksen pääkallopaikalle, Berliiniin. Jos Kautsky ei olisi ehtinyt kuolla maanpaossa, niin mitähän olisi mahtanutkaan ajatella näkyä katsellessaan? Olisiko hän oppipoikansa Schumacherin tavoin selittänyt, että koko hänen sosialisoimispolitiikkansa oli sittenkin oikeaa politiikkaa, ja aloittanut koko ilveilyn alusta?

Miten lieneekään, historia oli joka tapauksessa antanut vastauksen ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen kiistakysymykseen, kuka oli oikeassa, Lenin vai Kautsky. Historia on todistanut, että samaan aikaan, kun Leninin kansallistamispolitiikka proletaarisen valtiovallan puitteissa johti sosialismiin, Kautskyn, Hilferdingin ja Otto Bauerin sosialisoimispolitiikka kapitalistisen valtion puitteissa johti monopolisen kapitalismin, saksalaisen imperialismin voittoon. Eikä tuon monopolikapitalismin voitto olisi ollut suinkaan tilapäinen, jos sen kukistaminen olisi ollut vain Kautskyn ja kumppanien varassa. Hitleriläinen imperialismi, joka syntyi sosialidemokratian luhistuneitten teoriarakennelmien raunioille, kukistui vasta sosialismin maan, Neuvostoliiton, armeijan rynnistykseen, ja se jätti kansainväliselle työväenliikkeelle järkyttävän varoituksen:

— Ei koskaan enää sille tielle, jonka näyttivät aikoinaan Kautsky, Hilferding ja Rathenau, ja jota nyt näyttää heitäkin kyvyttömämpi »sosialisoinnin» rajasuutari Schumacher.

III

Nykyinen kansallistamispolitiikka Tshekkoslovakiassa

Se kansallistamispolitiikka, jota harjoitetaan nykyisin eräissä edistyksellisen demokratian maissa, ennen kaikkea Tshekkoslovakiassa, Jugoslaviassa ja Puolassa, eroaa suuresti Venäjällä sosialistisen vallankumouksen jälkeen harjoitetusta kansallistamispolitiikasta, mutta vieläkin enemmän se eroaa saksalais-itävaltalaisesta »sosialisoimisesta». Venäläisestä kansallistamis-politiikasta se eroaa sikäli, että kansallistamisen suorittajana ei ole sosialistinen, vaan porvarillinen valtio, jossa nopeasti edistyvä demokratia on taannut kansanjoukoille pitkälle taloudelliseen elämään ulottuvan kontrollimahdollisuuden. Saksalais-itävaltalaisesta »sosialisoimisesta» se taas eroaa siinä suhteessa, että kysymyksessä ei ole sosialismiin siirtymisen varjolla suurkapitalistien kanssa harjoitettu komissioyhteistyö, vaan kansanjoukkojen aktiivisuuteen nojaava taloudellisen elämän demokraattinen uudistuspolitiikka, fasismin taloudellisten mahtiasemien murskaaminen ja kansandemokratian taloudellisen pohjan lujittaminen.

Kaikki nämä maat olivat jo ennen toista maailmansotaa saksalaisen pääoman välittömässä vaikutuspiirissä. Sodan aikana ne olivat Hitlerin armeijain miehittämiä ja niiden talouselämä alistettiin kokonaan saksalaisen monopolikapitalismin palvelukseen. Suuri osa tuotantolaitoksista siirtyi kokonaan saksalaiseen omistukseen, ja nekin tuotantolaitokset, jotka jäivät kotimaisten kapitalistien haltuun, olivat tosiasiallisesti hallitsevassa asemassa olleen saksalaisen pääoman määräysvallassa. Useimmat jugoslavialaiset, tshekkiläiset, slovakialaiset ja puolalaiset suurkapitalistit kavalsivat maansa edut ja ryhtyivät saksalaisten armeijain maahantulon jälkeen perustamaan kukistuneen kotimaisen järjestelmän tilalle Hitlerin »uutta järjestystä». Käyden yhdessä saksalaisten kanssa sotaa omaa kansaansa vastaan nämä kapitalistipiirit johtivat maansa talouselämän kaaokseen ja kukistuivat yhdessä Hitlerin kanssa. Saksalaisvallan kukistuttua näiden maiden kansat ryhtyivät ankariin rankaisutoimenpiteisiin maankavaltajakapitalisteja vastaan pakkoluovuttaen näiden samoinkuin saksalaistenkin kapitalistien hallussa olleen omaisuuden valtiolle. Tämä kansallistaminen koskee kaikissa näissä maissa sekä suurteollisuutta että suurpankkeja merkiten siten suurta demokraattista mullistusta näiden maiden tähänastisessa taloudessa.

Saadaksemme seikkaperäisen kuvan siitä, mitä näissä maissa suoritettu kansallistamispolitiikka merkitsee käytännössä luomme lyhyen silmäyksen Tshekkoslovakiaan. Se auttaa meitä ymmärtämään, mitä ihmeitä kansanjoukkojen aktiivisuus ja yhteistahto voi saada aikaan kehittyvässä demokraattisessa valtiossa.

Kansallistamisen välttämättömyys

Tshekkoslovakian ensimmäinen kansallinen vapautuminen tapahtui vuonna 1918, jolloin perustettiin Tshekkoslovakian tasavalta. Mutta silloin tasavallan asiain järjestäminen tapahtui porvariston ja sitä kannattavan sosialidemokratian johdolla, mikä merkitsi sitä, että demokratiaa ei ulotettu lainkaan taloudelliselle alalle. Talouselämä jäi kokonaan kapitalistisen yksityisomistuksen raiteille, joskin poliittisessa elämässä tapahtunut vallankumous huomattavasti vahvisti tshekkiläisten kapitalistien asemaa saksalaisten kustannuksella. Pian kuitenkin saksalaisen monopolikapitalismin edustajat valtasivat asemansa takaisin ja alkoivat alistaa tshekkiläistä pääomaa määräysvaltaansa. Toisen maailmansodan loppuvalmistelujen kaudella Saksan armeija miehitti Tshekkoslovakian, ja saksalainen monopolipääoma sai vallatuksi Tshekkoslovakian koko talouselämän. Joulukuussa vuonna 1941 julkaistujen tietojen mukaan Böhmin ja Mährin alueella oli silloin 227 konsernia, joiden hallussa oli 86 % näiden alueiden teollisuuspääomasta. Näistä konserneista tosin vain 21 oli täydellisesti saksalaisten hallussa, mutta nämä saksalaistetut konsernit olivat maan suurimpia, sillä niiden hallussa oli 80 % kaikkien konsernien pääomasta. Slovakiassa oli jo vuonna 1939 solmittu silloin vallassaolleen nukkehallituksen ja saksalaisten kesken sopimus, jonka mukaan Slovakian teollisuus ja luonnonrikkaudet luovutettiin kokonaisuudessaan saksalaisten käyttöön. Tshekkiläisille ja slovakialaisille kapitalisteille jäi vain pieni osa maan teollisuuspääomasta. Sitäpaitsi kotimainen teollisuus työskenteli saksalaisten työvoimapäälliköiden valvonnan alaisena.

Saksalaisen »uuden järjestyksen» kukistuessa täytyi kukistua sen taloudellisen perustankin. Tshekkoslovakian kansallisen rintaman hallitus joutui olemassaolonsa ensimmäisestä päivästä asti (huhtikuun 5:stä vuonna 1945) harkitsemaan kysymystä, miten maan tuotantoelämä saataisiin jälleen jaloilleen. Oli välttämätöntä saattaa kaaokseen joutunut talouselämä jälleen käyntiin. Ensialuksi presidentti Benešin dekreetillä perustettiin »kansallinen hallinto», jonka tehtäväksi annettiin pitää väliaikaisesti huolta suurimmista konserneista, joita oli 24.

Ne tshekkiläiset kapitalistit, jotka eivät olleet joutuneet rangaistaviksi maanpetoksen tähden, harjoittivat alusta alkaen sabotaashia »kansallisen hallinnon» alaisissa teollisuuslaitoksissa koettaen siten »todistaa», että maan talouselämää ei voida elvyttää kansallistamispolitiikalla. Työväenpuolueet, erikoisesti Kommunistinen Puolue, esittivät silloin vaatimuksen suurten pankkien ja teollisuusalojen kansallistamisesta ja tämän kansallistamisen mahdollisimman nopeasta toimeenpanosta kansanjoukkojen aktiivisella myötävaikutuksella niin päättävästi, että taantumus ei pysty sitä ehkäisemään. Kommunistit vaativat taantumuksen taloudellista aseistariisumista, fasismin taloudellisten juurien hävittämistä ja tuotantoelämän kohottamista kansallistetun teollisuuden pohjalla. Laajat kansanjoukot kannattivat valtavin joukkokokouksin ja mielenosoituksin tätä kommunistien vaatimusta. Samanaikaisesti työläiset osoittivat kannattavansa kansallistamispolitiikkaa järjestämällä joukkoliikkeen tuotannon kohottamiseksi.

Kansanjoukkojen innostus kansallistamisohjelman johdosta oli niin suuri, että ainoakaan kansallisen rintaman puolueista ei uskaltanut asettua avoimesti sitä vastustamaan. Kommunistinen Puolue, Sosialinen Puolue (sosialidemokraatit) ja Benešin Kansallis-sosialistinen puolue laativat yhdessä ammattiliittojen johdon kanssa kansallistamissuunnitelman, jonka sittemmin hyväksyivät myöskin porvarillinen kansanpuolue (katolilaiset) ja Slovakian porvarillis-demokraattinen puolue. Tosin näiden puolueiden riveissä oli taantumuksellisia aineksia, jotka vastustivat kansallistamista epäsuorasti ja vaativat mahdollisimman »varovaista» politiikkaa tässä suhteessa. Kun sellaisia kansallistamispolitiikan »kannattajia» on meillä Suomessa erikoisen runsaasti, niin lainattakoon tässä eräänlaisena henkisen sukulaisuuden näytteenä tshekkiläistä lausuntoa, joka »kannattaa» kansallistamispolitlikkaa melkein täkäläisten taantumuslehtien esittämillä perusteluilla. Tshekkiläisen Kansanpuolueen jäsen tohtori Bobek kirjoitti syyskuun 26 päivänä vuonna 1945 puolueensa äänenkannattajassa:

»Tärkein, mitä hallitus tarvitsee, on levollisuus ja aika. On täysin samantekevää, julkaistaanko kansallistamisdekreetti hieman ennemmin vai myöhemmin, mutta ei ole lainkaan samantekevää, jos sen hätiköivä toimeenpaneminen johtaa virheisiin ja harhaotteisiin, joita ei voida korjata.»

Kysymys ei tietenkään ollut hätiköimisestä, sillä kansallistamissuunnitelmaa tehdessä oli käytetty maan etevimpien talousmiesten apua eikä kukaan vaatinut hätiköimistä. Mutta samoin kuin Suomen taantumukselliset selittelevät julkeasti, että kansanjoukkojen vaatimukset kansallistamisesta ovat harkitsemattomia ja ennenaikaisia, samoin tshekkiläiset yksityisen suurpääoman asianajajat koettivat selittää kaikki käytännölliset toimenpiteet hätiköimiseksi. Heidän tarkoituksenaan oli viivyttää asiaa komissioissa, niinkuin oli tapahtunut vuonna 1918, voidakseen sitten myöhemmin tilanteen muututtua selittää koko kansallistamispolitiikan tarpeettomaksi. Kommunistisen Puolueen tarmokas toiminta kansallistamispolitiikan puolesta ehkäisi tämän taantumuksellisten salakavalan suunnitelman toteutumisen.

Kansallistetut tuotantoalat

Sen jälkeen, kun kansallisen rintaman puolueet olivat antaneet kannatuksensa laaditulle suunnitelmalle, tasavallan presidentti Beneš allekirjoitti lokakuun 24. päivänä vuonna 1945 dekreetin teollisuuden perusalojen, pankkien ja vakuutusyhtiöiden kansallistamisesta. Jokaista teollisuusalaa varten muodostettiin erikoinen keskushallinto, joita on kaikkiaan 11. Kansallistaminen käsitti joko kokonaisuudessaan tai osittain hiilikaivokset, voimalaitokset, metallurgiset tehtaat, konerakennus- ja metallinjalostustehtaat, kemialliset tehtaat, saviteollisuuden tuotantolaitokset, lasitehtaat, paperi- ja selluloosatehtaat, puunjalostustehtaat, kutoma-, nahka-ja kumitehtaat.

Kaikkiaan kansallistettiin yli 10.000 yritystä, joissa työskentelee noin 60 % maan kolmesta miljoonasta työläisestä. Maan kaikki pankit yhdistettiin Kansallispankiksi.

Tämä kansallistaminen ei koske pieniä ja keskikokoisia yrityksiä, joiden palveluksessa olevien työläisten lukumäärä ei ylitä eri teollisuusaloilla määrättyä ylirajaa. Nämä ylirajat vaihtelevat viidestä sadasta sataan viiteenkymmeneen. Esimerkiksi kutomatehtaat, jalkine- ja nahkatehtaat, joissa ei ole enempää kuin 500 työläistä, jäävät yksityisille yrittäjille. Paperi- ja puunjalostustehtailla ylirajana on 300 työläistä, saviteollisuudessa 150 työläistä jne. Noin 40 % maan työläisistä työskentelee näissä pienissä ja keskisuurissa tuotantolaitoksissa.

Joukkojen osanotto kansallistamiseen

Kansallistamisen edistyksellisyys porvarillisessa valtiossa on suoranaisessa suhteessa siihen, miten tämä kansallistaminen toimitetaan. Kansallistamisen voi suorittaa erillisillä aloilla ja määrätyissä rajoissa mikä tahansa kapitalistinen valtio, mutta jos tämä valtio ei ole ainoastaan kapitalistinen, vaan vieläpä imperialistinen suurvalta, niin se voi suorittaa kansallistamisen byrokraattista tietä niinkuin Saksa, ja Amerikan Yhdysvallat suorittivat eräillä sotateollisuuden aloilla jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Sellainen kansallistaminen voi olla suorastaan taantumuksellinen toimenpide, joka on välttämätön imperialistisen valtion sodankäynnille. Kokonaan toisen merkityksen saa kansallistaminen kehittyvässä demokraattisessa valtiossa silloin, kun se tapahtuu kansanjoukkojen aktiivisen kontrollin alaisena. Silloin kansallistaminen, etenkin kun se tapahtuu sellaisessa keskisuuressa valtiossa kuin Tshekkoslovakiassa, joka käy taistelua vapautuakseen ulkolaisen imperialismin holhouksesta, on edistyksellinen toimenpide. Se on sitä edistyksellisempi, mitä aktiivisemmin kansanjoukot pitävät kiinni oikeudestaan demokratian kehittämiseen.

Tshekkoslovakiassa kansallistaminen tapahtuu nimenomaan kansanjoukkojen demokraattisen kontrollin alaisena. Kansanjoukot osallistuivat valtavine mielenosoituksineen ja tuotannonkohottamisponsineen jo suunnitelman laatimiseen, eikä klassillisesta demokratiastaan kuuluisan tshekkiläisen porvariston keskuudesta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut nousta vastustamaan kansanjoukkojen oikeutta ilmaista mielipidettään mielenosoitusten ja joukkokokousten muodossa, sillä kansallistaminen on alusta alkaen tapahtunut kansanjoukkojen aktiivisella osanotolla.

Kansallistetun laitoksen hallinto

Sen mukaisesti kansallistettujen tuotantolaitosten sisäinen järjestyskin perustuu laajaan kansanvaltaan. Tuotantolaitoksen johdossa on hallinto ja johtaja, jotka ovat sekä demokraattisen valtion että tuotantolaitoksen työntekijäin kontrollin alaisina. Hallintoon kuuluu pienimmissä kansallistetuissa tuotantolaitoksissa 3 ja suurimmissa 9 vakinaista jäsentä ja saman verran varajäseniä. Kaksi kolmannesta hallinnon jäsenistä määrää hallitus ja kansallistetun tuotantoalan keskushallinto asianomaisten ammattiliittojen ja paikallisten itsehallintoelimien (kansalliskomiteain) sekä muiden demokraattisten järjestöjen (talonpoikaisjärjestöjen ja osuuskuntien) suosituksesta. Yksi kolmannes hallinnon jäsenistä valitaan salaisella äänestyksellä tuotantolaitoksen työläisten ja toimitsijain keskuudesta.

Tämän lisäksi kansallistettujen tuotantolaitosten demokraattista kontrollia vahvistavat tehdaskomiteat, jotka muitten tehtäviensä ohella valvovat myöskin tuotantolaitoksen tuotannollista toimintaa. Hallinto on velvollinen ottamaan huomioon tehdaskomiteain ehdotukset kaikissa niissä asioissa, jotka koskevat kysymyksessäolevan tuotantolaitoksen toimintaa. Tehdaskomitean edustajat saavat valvoa tuotantolaitoksen kirjanpitoa ja seurata sen tuotantosuunnitelmien täyttämistä, tehdä parannusehdotuksia. Jos hallinnon ja tehdaskomitean välillä syntyy erimielisyyksiä, niin tehdaskomitea voi vedota ylempiin elimiin saadakseen kantansa huomioonotetuksi. Nämä tehdaskomiteat valitaan salaisella äänestyksellä ammatillisten järjestöjen esittämiltä listoilta vuodeksi kerrallaan.

Täten siis tehtaiden ja muiden tuotantolaitosten työläiset ja toimitsijat pääsevät valvomaan kansallistettujen yritysten toimintaa kahta eri tietä: ensiksi, valitsemalla keskuudestaan tuotantolaitoksen hallintoon yhden kolmanneksen sen jäsenistä, ja toiseksi kaikilla tuotantolaitoksilla toimivien tehdaskomiteoiden kautta. Tämä kansallistettujen tuotantolaitosten sisäisen järjestyksen demokraattinen luonne takaa sen, että tuotantotoimintaa ei johdeta byrokraattisesti rajoitetun virkamieskastin etujen mukaisesti, vaan koko kansan etujen vaatimalla tavalla.

Kansallistettujen tuotantolaitosten toiminta perustuu kannattavaisuuteen. Mutta kannattavaisuuteen perustuva tuotantotoiminta vaatii keskitettyä johtoa, joka on vastuussa siitä, että sen haltuun uskottu kansallistettu tuotantolaitos ei tuota tappiota. Tässä kysymyksessä vallitsi aluksi kaksi mielipidettä. Toiset vaativat tuotantotoiminnan kollektiivista johtamista, toiset tahtoivat antaa johtajalle niin laajat valtuudet, että hän olisi voinut olla välittämättä kollektiivin tahdosta. Loppujen lopuksi hyväksyttiin oikeastaan kolmas johtoperiaate: kansallistetun tuotantolaitoksen toiminnasta, sen kannattavaisuudesta niinkuin muistakin seikoista, vastaavat ensi kädessä johtaja, mutta hänen kanssaan myöskin koko hallinto, joiden on sen lisäksi otettava vakavasti huomioon kollektiivin mielipide, jota edustavat tehdaskomiteat. Täten keskitetyn johdon periaate on saatettu sopusointuun laajan kansanvaltaisuuden kanssa. Tuotantolaitoksen johdolle on taattu tilaisuus johtaa tuotantotoimintaa kannattavaisuusperiaatteen mukaan, ja kollektiiville, työläisille ja toimitsijoille on taattu tilaisuus valvoa, että tuotantolaitoksen johto ei väärinkäytä asemaansa. Demokraattinen valtio johtaa siten kansallistettujen tuotantolaitosten toimintaa nojaten kansanjoukkojen mahdollisimman aktiiviseen apuun.

Myöskin entisiä omistajia huolestuttava korvauskysymys on Tshekkoslovakiassa järjestetty mahdollisimman kivuttomasti. Saksalaisten, unkarilaisten ja kotimaisten maankavaltajakapitalistien omaisuudesta ei tietenkään anneta mitään korvausta, mutta ne kotimaiset kapitalistit, jotka eivät antautuneet saksalaisten miehittäjäin kätyreiksi, saavat omaisuudestaan korvauksen osittain valtion obligatioina tai muina arvoina ja osittain käteisrahana.

Kansallistamisen merkitys ja tulokset

Suurten luottolaitosten ja yleensä suurtuotannon kansallistaminen on lisännyt huomattavasti Tshekkoslovakian mahdollisuuksia jälleenpalauttaa mahdollisimman nopeasti tuotannon entinen taso. Useimmat teollisuusalat olivat täydellisessä sekasorrossa ylösnousseen tasavallan alkaessa rakentaa uutta teollisuutta. Saksalaiset olivat pitäneet kunnossa vain sotateollisuuden, ja sekin kärsi suuria vaurioita sodan loppuvaiheessa. Laajaperäinen kansallistaminen tekee mahdolliseksi melko pitkälle menevän suunnitelmallisuuden noudattamisen jälleenrakennustyössä. Mutta on selvää, että täydellinen jälleenrakentaminen tulee vaatimaan kansallistamispolitiikan luomissa suotuisissakin olosuhteissa aikaa. Tähän mennessä on kysymyksessä ollut vain kaikkien sodassa säilyneiden tuotantolaitosten käyntiinsaattaminen tavoittelematta lainkaan niiden täyttä tuotantotehoa. Eräillä aloilla on jo kuitenkin saavutettu huomattavia tuloksia. Niinpä maan suurimmat valssirautatehtaat »Karlova huti» tuottavat nykyisin 109 % sodanedellisestä tuotannostaan ja tyydyttävät yksinään suurimman osan valssiraudan kotimaisesta kysynnästä. »Kraluv Dvurin» sementtitehtaat, jotka ovat Euroopan suurimmat, ovat niinikään saavuttaneet sodanedellisen tuotantotason. Mutta nämä ovat vain yksityisiä esimerkkejä, jotka viittaavat kansallistetun teollisuuden tuleviin mahdollisuuksiin. Kokonaisuudessaan jälleenrakennustyö on vasta alulla.

Kommunisti Gottwaldin johtama hallitus on hyväksynyt jälleenrakennussuunnitelman, josta näkyy, miten tshekkoslovakialaiset itse arvioivat kansallistamispolitiikkansa lähimmät mahdollisuudet maan talouselämän kunnostamisessa. Sen mukaan vuoden 1948 loppuun mennessä saavutetaan sodanedellinen taso kivihiilen tuotannossa (16.700 tuhatta tonnia), teräksen tuotannossa (2.200 tuhatta tonnia) ja raakaraudan tuotannossa (1.400 tuhatta tonnia). Sähköenergian tuotanto tulee ylittämään sodanedellisen tuotantotason 75 prosentilla. Maatalouskoneiden tuotanto lisääntyy 73 prosentilla nykyiseen tasoon verraten. Maatalous saavuttaa kokonaisuudessaan tason, joka sillä oli ennen sotaa. Kaksivuotissuunnitelman mukaan Tshekkoslovakian teollisuuden yleinen tuottavaisuus ylittää vuoden 1948 lopulla sodan edellisen tason 10 prosentilla.

Näin nopea jälleenrakentaminen ei olisi mahdollista ilman sitä suurteollisuuden ja luottolaitosten kansallistamista, mikä Tshekkoslovakiassa on suoritettu. Sellaisissa saksalaismiehityksestä kärsineissä maissa kuin Ranska, Belgia ja Hollanti, joissa monopolistinen suurkapitalismi on pystynyt säilyttämään asemansa toistaiseksi melkein koskemattomina, ei voida ajatellakaan niin nopeata tuotannon nousua kuin Tshekkoslovakiassa. Vain sellaiset toisen maailmansodan raunioista edistyksellisen demokratian maina ylösnousseet maat kuin Jugoslavia ja Puola, jotka ovat suorittaneet pitkälle menevän suurteollisuuden ja luottolaitosten kansallistamisen, pystyvät kilpailemaan jälleenrakennustyössä Tshekkoslovakian kanssa.

—

Kansanvallan ulottaminen taloudelliselle alalle on parhain keino sodan taloudellisten haavojen parantamiseksi. Edistyksellisen demokratian tulevaisuuden mahdollisuudet ovat yhteydessä talouselämään. Se kansa, joka pystyy murtamaan monopolistisen kapitalismin taloudellisen diktatuurin, pystyy myöskin kohottamaan taloutensa nopeasti ja saattamaan sen palvelemaan koko kansan etuja. Taloudellisten avainasemien säilyttäminen yksityisten suurkapitalistien hallussa rajoittaa demokratiaa ja antaa fasistista sortojärjestelmää ihanteenaan pitäville kapitalistipiireille uhkaavia yllätysmahdollisuuksia koko demokratian kukistamiseen, mutta taloudellisten avainasemien ottaminen kansan hallintaan taittaa fasististen juonittelijain taloudelliset niskavoimat, turvaa demokratian ja johtaa kansan hyvinvointiin.