Tuure Lehén: Demokratia ja väkivalta (1951)

Demokratia ja väkivalta

T. Lehén

I. Väkivaltapoliitikot rauhan ja vapauden enkeleinä

Ajatustenlukijat

Oli kerran susi, joka söi lampaan suuhunsa, perustellen menettelyään sillä verukkeella, eitä lammas muka oli hautonut mielessään väkival­taa sutta itseään vastaan. Tämä farisealainen susi onkin sittemmin ol­lut kautta aikojen kaikkien väkivaltapoliitikkojen esikuvana. Siitä otti­vat vaarin mm. Hitler ia Göring, kun he poltattivat Berliinin valtiopäivätalon, syyttäen sitten kommu­nisteja konnantyöstään. Mutta Suo­men väkivaltapoliitikot eivät ole pal­joakaan jääneet jälkeen Hitleristä ja Göringistä mainitun suden valtioviisauden jäljittelemisessä. Tiet­tyähän on, että juuri ne suomalaiset piirit, joilla on eniten väkivallanteko­ja omallatunnollaan, ovat kaikkein kärkkäimpiä syyttelemään väkival­taisista aikeista kommunisteja.

Noihin todellisiin väkivaltapoliitikkoihin kuuluvat ennen kaikkea kokoomuspuolueen näkyvät ja näkymättömät napamiehet sekä tannerilaiset puoluepomot. He ovat otta­neet urakakseen kääntää Suomen kansan sellaiseen uskoon, että kom­munistithan ne tässä maassa ovat­kin varsinaisia väkivallantekijöitä ja hulinoitsijoita. Heidän kuvailun­sa mukaan me ”synkkäkatseiset vasemmistoveljet” olemme sellaisia hurjimuksia, jotka emme mitenkään malta odottaa, kunnes kuolemme luonnollisella kuolemalla. Ei, me tahdomme ehdottomasti saada mah­dollisimman pian väkivaltaisen lo­pun, tulla hirtetyiksi tai ammutuik­si, tahi ainakin pieksättää itsemme rammoiksi Fagerholmin, Simosen ja Gabrielssonin rakuunoilla.

Mutta noiden omasta mielestään kenties hyvinkin äveriäiden syyttä­jien asema on aikalailla nolo, sillä he eivät voi mainita ainoatakaan esimerkkiä suomalaisten kommunis­tien suorittamista väkivallantöistä. Heiltä jää sormi suuhun, kun heidän pitäisi vastata, ketä ja koska me olemme pamputtaneet, muiluttaneet tahi murhanneet. Ja kun tällaisia tosiasioita ei ole, ei heillä ole muu­ta neuvoa kuin ruveta psykologeiksi ja ajatuksenlukijoiksi. Mainitsemaa­ni sutta matkien hekin väittävät meillä olevan väkivaltaisia aikeita, sanovat meidän hautovan mielessämme hulinaa ja sekasortoa. Ja niinpä nämä verrattomat psykologit ja ajatuksenlukijat ovatkin keksi­neet juttunsa SKP:n ”barrikadilinjasta”, kommunistien ”kapinasuunnitelmista” jne jne. Ja nämä hei­dän oman mielikuvituksensa luo­mukset ovatkin ainoat ”todistukset” kommunistien väkivaltaisuu­desta.

Me katsomme käsiin

Me kommunistit olemme paljoa vaatimattomampia, mitä psykologei­na ja ajatuksenlukijoina esiintymi­seen tulee. Me katsomme itse ja ke­holtamme kaikkia muitakin kansa­laisia katsomaan politiikassa ihmis­ten käsiin, tuomitsemaan heitä hei­dän tekojensa perusteella. Eikä meillä ole tarvettakaan ruveta ar­vailemaan kokoomuksen herrojen ja tannerilaisten puoluepamppujen sa­laisia aivoituksia, vaan annamme mieluummin tosiasiain puhua omaa selvää kieltään.

Suomen kokoomuslaiset ja tannerilaiset väkivaltapoliitikot luulevat pelaavansa hyvinkin hienoa peliä, kun he aina vaalien edellä puhuvat kauniita sanoja rauhasta ja vapau­desta, ovat esiintyvinään väkivaltaa ja sekasortoa vastaan. Mutta hei­dän suuri onnettomuutensa on siinä, että he eivät voi puhuessaan piilot­taa minnekään likaisia kä­siään, eivät voi valehdella olemattomiksi veriruskeita syntejään Suomen kansan rauhaa ja vapautta vastaan. Sattuu näet aina käymään niin, eitä he unohtavat olevansa väkivallan vastustajia parahiksi juuri silloin, kun heillä olisi tilaisuus osoittaa se käytännössä.

Vuonna 1917

Jos suomettarelaisen, nykyisen kokoomuspuolueen herrat olisivat vuonna 1917 muistaneet olevansa väkivallan vastustajia, eivät he olisi ryhtyneet perustamaan tähän maa­han suojeluskuntia, he eivät olisi näiden antaneet panna toimeen Muolaan verilöylyä ja muita saman­laisia tihutöitä, jotka pakottamalla pakottivat työläiset ryhtymään itsepuolustustoimenpiteisiin, perusta­maan omia järjestökaartejaan. Tosiasiahan on, että Suomen Punainen Kaarti perustettiin vasta senjälkeen, kun ”porvariston verikaartit”, joiksi vanha Työmies-lehti suojeluskuntia nimitti, olivat jo pitkän aikaa rie­huneet.

Jos suomettarelaiset kokoomuksen herrat olisivat tuona aikana muista­neet olevansa väkivallan vastustajia, olisivat he kenties pidättyneet niistä juonitteluistaan, joiden tulok­sena oli Kerenskin husaareiden kutsuminen hajottamaan Suomen työläisenemmistöistä eduskuntaa, sen vuoksi, että se oli rohkeasti taistel­lut Suomen itsenäisyyden puolesta. Näiden samojen väkivaltapoliitikkojen toimesta sittemmin murhattu Irmari Rantamala (Maiju Lassila) kirjoitti tästä asiasta syyskuussa 1917:

”Niinkuin myrkyllinen toukka ovat ne… julkeilla vihjauksilla kut­suneet väliaikaisen hallituksen ka­sakka- ja kirgiisijoukkoinensa avuk­seen Suomen vapauden tuhoksi, kutsuneet ilkkuen, saastainen ilo po­vessa. On näet julkeaa ulkokultai­suutta kieltää sitä ilmeistä tosi­asiaa, että porvaristo, saadakseen sosialistisen eduskunnan hajoitetuksi, sen alkaman kansan vapautustyön lokaan poljetuksi, keinotteli oman maansa eduskuntaa väkival­lalla hajoittamaan vieraan maan vastavallankumoukselliset pistimet. Kun lisäksi tietää, että Venäjän tä­käläiset valistuneet sotaväenosastot päällikköinensä kieltäytyivät hirttä­misen uhallakin alentumasta siihen Suomen porvarien haluamaan rikok­seen, niin käsittää, minkä kaamean häpeän peittämänä Suomi, sen porvaristo, nyt seisoo Venäjän ja koko maailman edessä” (Totuuden nimessä, sivu 36).

Vuonna 1918

Ja jos nämä samat herrat olisivat sattuneet vuonna 1918 muistamaan olevansa väkivaltapolitiikan vastustajia, olisi heillä ollut oivallinen tilaisuus todistaa se käytännössä, sil­lä hehän edustivat silloin johtavaa hallituspuoluetta. Mikseivät he panneet rikkaa ristiin hillitäkseen johtamansa valkoisen terrorin rie­huntaa? Mikseivät he estäneet suojeluskuntiaan ja saksalaisia aseveljiään murhaamasta ainakin osaa niistä 20 000 suomalaisesta työläi­sestä ja torpparista, jotka tosiasias­sa lahdattiin kansalaissodan taiste­lujen jälkeen.

Ja niin edespäin

Mikseivät kokoomuslaiset isät vuosina 1929–30 yrittäneetkään es­tää omia lihallisia ja henkisiä poi­kiaan, silloisia ”nuoriaan”, iikollifasisteja, tekemästä hävitysretkiä työväenlehtien kirjapainoihin ja toimi­tuksiin, muiluttamasta ja murhaamasta poliittisia vastustajiaan? Miksi he päinvastoin silittivät poi­kiensa päitä, ylistäen heidän tihu­töitään ”kevätvirroiksi”? Ilmeisesti­kin siksi, että he eivät sattuneetkaan silloin muistamaan olevansa ”väki­vallan vastustajia”. Mutta kansa muistaa aina sen tosiasian, että fasistijärjestö IKL oli eräs kokoomuspuolueen haaraliikkeistä.

Miksi nämä niin sanotut ”väkivallan vastustajat” hallituksessa ol­lessaan teetättivät valtiollisella po­liisillaan sen kataluudessaan maail­manennätysmäisen murhasyytteen, jonka perusteella Toivo Antikainen, eräs Suomen kansan lahjakkaimmista ja sankarillisimmista pojista tahdottiin mestata, mutta tuomit­tiinkin sitten ”ainoastaan” elinkau­deksi kuritushuoneeseen — tapahtu­mattomasta rikoksesta? Sisäminis­terinä oli silloin kokoomuslainen Puhakka ja valtiollisen poliisin päällikkönä kokoomuksen nykyisiin napamiehiin kuuluva Esko Riekki.

Entä tannerilaiset ja heidän marskinsa?

Ja mikä ihme ja kumma siinä on, että oikeistososialidemokraattiset puoluepomot, jotka nyt vaalien edel­lä osaavat niin söpöisesti visertää rauhasta ja vapaudesta, kunnostau­tuvatkin sodan ja väkivallan töissä aina, kun saavat siihen tilaisuuden.

Heidän marskinsa Väinö Tanner aloitti uransa sotarikollisena jo vuonna 1917. Senaattorina ollessaan hän ehdotti annettavaksi Suomen valtion varoista Venäjän väliaikai­sen hallituksen sotatarkoituksiin 350 miljoonaa Suomen kultamarkkaa (nykyisissä rahoissa lähes 100 mil­jardia) samaan aikaan kuin Venä­jän kansa kävi suurta taisteluaan tuota hallitusta vastaan, sodan lo­pettamiseksi. Tästä rikoksesta Suo­men työläiset vaativatkin Tannerin erottamista silloisesta sosialidemo­kraattisesta puolueesta. Ja vuoden 1918 keväästä alkaen on Tannerin ja hänen opetuslastensa politiikka ollut, eräitä alussa sattuneita ”väärinkäsityksiä” lukuunottamatta, mi­tä veljellisintä yhteistoimintaa ensin kenraali von der Goltzin ja sitten kotimaisten kokoomuslaisten ja muiden porvarillisten väkivaltapoliitikkojen kanssa. Varsinkin työväen ammatillisten järjestöjen väkivaltai­nen hajoittaminen ja mitä erilaisim­mat terroritoimenpiteet vasemmistotyöläisiä ja heidän järjestöjään vas­taan ovat olleet tannerilaisten vä­kivaltapoliitikkojen sydäntä lähellä. Ja olikin maailman luonnollisin asia, eitä juuri heille uskottiin en­tisten ansioittensa perusteella Arabian ja Kemin verilöylyjen järjes­täminen. Ja ”vapaudella” he tarkoittanevatkin tällä hetkellä lähin­nä vapautta saada heilua rankaise­matta sorkkarautoineen milloin min­kin työväenjärjestön toimiston kim­pussa.

Näitä esimerkkejä kokoomuslai­sesta ja tannerilaisesta ”rauhan ja vapauden rakkaudesta” voitaisiin jatkaa loppumattomiin. Mutta tällä­kin päästään jo siunattuun alkuun sen asian ymmärtämisessä, mistä Suomenmaan todelliset väkivaltapo­liitikot ovat löydettävissä.

Ei morsiamessa vika ollut…

Tästä selviää kaiken muun ohella sekin, miksi kaikki nuo herrat olivat heti ensimmäisen tilaisuuden tarjoutuessa valmiit syöksymään suin päin Saksan natsien, Berliinin valtiopäivätalon murhapolttajien ja johtavien sotarikollisten syliin. Veri veti. Että he saivat toisensa lopul­lisesti vasta kesällä 1941 eikä aikaisemmin, esim. jo talvisodan edellä, se ei suinkaan johtunut suomalaisen morsiamen kylmyydestä, vaan kansainvälisen tilanteen monimutkaisuudesta.

Miksi muistelemme menneitä?

Emme muistelisi menneitä, jos ko­koomuslaiset ja tannerilaiset väkivaltapoliitikot osoittaisivat edes pienimpiäkin katumuksen ja parannuksen merkkejä aikaisempien tekostensa jälkeen. Mutta sitä saamme nähtävästi odottaa tuomiopäivään asti. Tuosta leiristä näkyy päinvas­toin sekä hinkua että yritystä lakkautettujen fasististen väkivaltajär­jestöjen henkiinherättämiseen, uuteen väkivaltaiseen hyökkäykseen ei vain työväen elintasoa, vaan myöskin työväenjärjestöjen toimintavapautta vastaan. Ja var­sinkin ”kommunismin hävittämisessä viimeistä piirtoa myöten” löy­tävät kokoomuslaiset ja tannerilaiset väkivaltapoliitikot toisensa, ku­ten lapualaisvuosinakin.

Mutta koska emme pyri esiinty­mään ajatuksenlukijoina, vaan sa­nomme aina vain sen, minkä var­masti tiedämme, emme myöskään puhu kokoomuslais-tannerilaisesta ”barrikadilinjasta” emmekä sen tämänhetkisistä välittömistä kapinasuunnitelmista.

Jokainen ääni tannerilaisille on ääni sodan puolesta

Ehkäpä he eivät katso vielä tällä hetkellä aikansa tulleen oman ”suo­malaisen demokratiansa” toteuttamiseen. Mutta mitä kirkkaimmilla tosiasioilla on todistettavissa aina­kin se seikka, että he kulkevat tänä päivänä, kuten aina ennenkin, vie­rasmaalaisten väkivaltapoliitikkojen, imperialististen sotapukareitten asialla.

Aikojen muutoksesta johtuu, että he eivät voi nykyisin enää rakentaa luottamustaan Kerenskin husaareihin eikä von der Goltzin keisarillis-saksalaiseen rauhoitusretkikuntaan enempää kuin Hitleriinkään. Hei­dän on nyt pakko suunnata kaihoa­vat katseensa siintävien merten taakse, rakentaa uskonsa ja luotta­muksensa entistä ”länsimaisempiin” väkivallan voimiin, atomipommilla uhkaileviin uusiin Kerenskeihin, von der Goltzeihin ja Hitlereihin. Ja että nimenomaan Suomen oikeistososialidemokraattiset, tannerilaiset puo­luepomot ovat etukärjessä yrittämässä hinata Suomea amerikkalai­sen sotapolitiikan vanaveteen, sen on SKP:n pääsihteeri Ville Pessi vappupuheessaan mitä sitovimmin todistanut. Hän oli ehdottomasti oi­keassa varoittaessaan, että jokainen ääni, joka tulevissa eduskuntavaa­leissa annetaan Tannerille tai hänen hengenheimolaisilleen, on ääni so­dan puolesta, tahtoipa valitsija sitä tai ei.

Todelliset väkivaltapoliitikot

Emme suinkaan kadehdi näiden vieraaseen apuun autuaasti usko­vien väkivaltapoliitikkojen asemaa, siltä siinä joutuu väkisinkin nauret­tavaksi. Mainitsen vain yhden esi­merkin. Kun amerikkalainen se­naattori Vandenberg äskettäin kuo­li, saimme lukea maamme taantumusrintaman lehdistä, että siinä meni manan majoille ”suuri rauhan esitaistelija”, sillä hän oli ”lämpi­mästi kannattanut Atlantin sopi­musta ja amerikkalaisten sotavoimien lähettämistä Eurooppaan”. Tuo on aivan yhtä lystiä, jos joku väittäisi, että Adolf Hitler-vainaja oli niinikään suuri rauhan esitaistelija, koska hän kannatti lämpimästi fa­sististen akselivaltojen sopimusta ja saksalaisten joukkojen lähettämistä kaikkiin mahdollisiin vieraisiin maihin. Tahi jos jokin koiranleuka haluaisi julistaa ”suureksi rauhan esitaistelijaksi” sen sotaherran, joka tunnetussa päiväkäskyssään teki tiettäväksi, että tämä poika luo nyt mahtavan Suur-Suomen eikä pistä miekkaansa tuppeen ”ennenkuin vii­meinenkin Leninin soturi ja huli­gaani on karkoitettu Neuvosto-Kar­jalasta ja Inkerinmaalta”.

Yhteenvetona kaikesta edelläsanotusta voimme siis todeta, että Suo­menmaan todelliset väkivaltapoliitikot ovat löydettävissä kovaonnisten ”kommunismin hävittäjien” leiristä, ja ensi sijassa kokoomuksen napamiesten ja oikeistososialidemokraattisten pamppujen riveistä.

II. Kommunistien suhde väkivaltaan

Huomio tosiasioihin!

Vaikka alussa käytinkin vertausta sudesta ja lampaasta, en tahtonut sillä suinkaan sanoa, että me kommunistit olisimme niitä lampaita, jotka annamme taantumuksen suden noin vain lemmessä syödä itsemme suuhunsa. Ei, lampaan luonto on meistä kaukana, eikä meitä ainakaan purematta niellä. Emme pyri peittelemäänkään sitä tosiasiaa, että viime vuosikymmenien kuluessa ovat eri maiden kommunistit useinkin joutuneet taistelemaan ase kädessä. Mutta kaikenlaisessa aseellisessa taistelussa joudutaan tekemään väkivaltaa vastustajalle. On siis ollut tilanteita, jolloin me olemme hyväksyneet väkivallan, jopa siihen osallistuneetkin. Kysymys onkin aina vain näistä tilanteista, siitä, kenelle on tehty väkivaltaa, millaisen asian puolesta on taisteltu, kenen aloitteesta ja kenen syystä aseellinen taistelu kulloinkin on syttynyt. Näihin kysymyksiin voidaan saada luotettava vastaus ainoastaan tosiasioita tarkastelemalla. Ja tosiasiat kääntyvät tässäkin vastustajiamme ja syyttäjiämme itseään vastaan.

Lokakuun vallankumous…

Aloitamme Lokakuun vallankumouksesta. Tiedämme, että Venäjän kommunistit, bolshevikit, esittivät johtavaa osaa maansa työläisten ja talonpoikien voitokkaassa aseellisessa kapinassa. Aseellinen kapina on väkivaltaista taistelua. Bolshevikkien johtamat Venäjän punakaartilaiset ja vallankumoukselliset sotaväenosastot tekivät kieltämättä jonkin verran väkivaltaa Venäjän mustasotnialaisille ja muille vastavallankumouksellisille asevoimille. Jaaha, sanoo tähän näin vaalien edellä ”rauhan ja vapauden” henkeä täynnänsä oleva kotimainen ”kommunismin hävittäjä” ja Uralin valloittaja. Selvä tapaus! Väkivaltapoliitikkoja! Ristiinnaulitse heidät!

Tämän ”väkivallan vastustajan” ei tarvitse välittää mitään siitä tosiasiasta, että Lokakuun vallankumous oli kapinaa monin kerroin suurempaa väkivaltaa, imperialistista kansojen teurastusta vastaan. Hän voi sivuuttaa tylsästi sen tosiasian, että koko Venäjän armeija oli kuohumistilassa, vaatien rauhaa, onnettoman sodan lopettamista. Hänen ei tarvitse pitää lukua siitä, eitä Lokakuun vallankumous perustui Venäjän kansan suuren enemmistön mahdollisimman selvästi ilmaistuun tahtoon, ja että kysymys oli koko kansan vihaaman ja sen keskuudessa kaiken luottonsa menettäneen hallituksen karistamisesta pois kansan harteilta.

Totuuden nimessä on sanottava, että Venäjän kommunistit eivät Lokakuun vallankumouksen edellä suinkaan toivoneet eivätkä tahtoneet väkivaltaa. Päinvastoin, Lenin puhuu useassa senaikaisessa kirjoituksessaan siitä mahdollisuudesta, että valta siirtyy Neuvostojen käsiin rauhallista tietä, kokonaan ilman verenvuodatusta. Nämä toiveet olivat täysin perusteltuja, sillä kansan valtavan enemmistön kannatus oli Neuvostojen puolella. Mutta siitä, että nämä toiveet eivät sellaisinaan toteutuneet, vaan että Venäjän työläisten ja talonpoikien piti siellä täältä tarttua lujin kourin mustasotnialaisten rauhanhäiritsijäin ja hulinoitsijain niskavilloihin, saavat nämä syyttää itse itseään, koska eivät halunneet alistua kansan tahtoon, vaan nostivat kätensä kansaa vastaan.

Neuvostokansojen ensimmäinen isänmaallinen sota…

Toinen esimerkki. Neuvostomaan kansojen ensimmäisessä isänmaallisessa sodassa vuosina 1918–1922 joutui moni meistä nykyisistä suomalaisistakin kommunisteista osallistumaan Neuvostomaan puolustukseen ulkomaalaisia interventiojoukkoja vastaan. Näitä lyötiin, ja sanoisinpa, että lyötiin reippaanlaisesti kaikilla ilmansuunnilla: idässä japanilaisia, etelässä englantilaisia ja ranskalaisia, lännessä saksalaisia ja puolalaisia, pohjoisessa jälleen engelsmanneja ja muita ”purkkimanneja”. Suomalainen kommunisti Toivo Antikainen on piirtänyt nimensä lähtemättömästi kansojen vapaustaistelun historiaan Kiimasjärven retkellään, joka teki lopun eräästä rajan takaa järjestetystä ”kansannoususta”. Ja eikö ranskalainen meriväen luutnantti André Marty, eräs Ranskan nykyisen kommunistisen puolueen johtajista, tehnyt ilmeistä vääryyttä ja väkivaltaa Odessaan lähetetyn ranskalaisen interventiolaivaston amiraaleille, johtaessaan tuon laivaston matruusien kapinaa sillä seurauksella, että sen oli nostettava ankkurit ja seilattava takaisin Ranskan rannoille?

Kyllä tuo kaikki oli väkivaltaa. Mutta mitähän muuta keinoa meidän kokoomuslaiset ja tannerilaiset rauhan ja vapauden ritarimme suosittelevat itsenäisyyttään ja olemassaoloaan arvossa pitäville kansoille tuollaisessa tilanteessa?

Jokaisen ihmisen, joka ei ole lopullisesti menettänyt häpyään, täytyy myöntää, eitä neuvostokansa ja sen puolustussotaa tukeneet muiden maiden kommunistit kävivät silloin oikeudenmukaista taistelua kutsumatta ja käskemättä saapuneita aseistettuja kuokkavieraita vastaan.

…ja Espanjan tasavallan puolustaminen — oikeudenmukaista sotaa

Kolmas esimerkki. Espanjan kommunistit esittivät ratkaisevaa osaa Madridin puolustuksessa syksyllä 1936 fasistikenraali Francon neljää rintamakolonnaa ja kaupungin sisällä ullakoilta ja kellareista ammuskelevaa kuuluisaa ”viidettä kolonnaa” vastaan. Kirjaimellisesti koko Espanjan kommunistisen puolueen keskuskomitea oli noina päivinä ja öinä Madridin edustalla puolustusta järjestämässä. Mutta olisi hauska tutustua siihen demokratian, rauhan ja vapauden ystäväksi itseään nimittävään herraan, rouvaan tai mamselliin, joka tämän tosiasian perusteella haluaisi syyttää Espanjan kommunisteja tahi heidän taisteluaan tukeneita muiden maiden kommunisteja väkivaltapolitiikasta. Kysymys oli, kuten tiedämme, Espanjan tasavallan — porvarillisen tasavallan — puolustamisesta Saksan, Italian ja Espanjan fasistien raakaa päällekarkausta vastaan.

Kukapa demokraatiksi itseään nimittävä henkilö voisi kieltää tämän kansalaissodan olleen oikeudenmukaista sotaa kaikkien niiden puolelta, jotka taistelivat Espanjan tasavallan kolmivärisen lipun alla?

Yksinpä Suomen Sosialidemokraattikin katsoo nyt välttämättömäksi tekeytyä Espanjan kansan silloisen vapaustaistelun ystäväksi. Koettaa se vielä kehaistakin, että tuossa taistelussa ”eivät olleet mukana vain kommunistit, vaan nimenomaan sosialidemokraatit ja lisäksi vapaamieliset porvarit, vieläpä periaatteellisia konservatiivejakin”. Se on totta, mutta mitä se todistaa? Ainoastaan sen, että kommunistit ovat tässäkin tapauksessa olleet mukana eturiveissä sellaisessa aseellisessa taistelussa, jonka jokainen kansan ystävä, jokainen vapauden kannattaja, jokainen vilpitön demokraatti, jokainen rehellinen ihminen hyväksyy. Mutta näinhän on asia ollut kaikissa niissä tapauksissa, jolloin me olemme hyväksyneet väkivallan, osallistuneet aseelliseen taisteluun. Espanjan tapaus ei ollut mikään poikkeus, se oli tyypillinen esimerkki siitä, millaisessa tapauksessa kommunistit voivat hyväksyä aseellisen taistelun. Eivät Lokakuun vallankumouksessakaan enempää kuin neuvostokansojen ensimmäisessä vapaussodassakaan olleet mukana vain kommunistit, vaan kaikki kansan vapauden ja maansa riippumattomuuden vilpittömät kannattajat. Emmehän me ole milloinkaan väittäneetkään, etteikö meidänkin maassamme olisi sosialidemokraattisen puolueen, maalaisliiton, jopa kenties kokoomuspuolueenkin jäsenten keskuudessa kuinka paljon tahansa rehellisiä ihmisiä, jotka suurten ratkaisujen hetkellä voivat todellakin löytää paikkansa vapautensa puolesta taistelevan kansan rintamassa.

Emmehän me ole milloinkaan pyrkineet julistamaan omaksi monopoliksemme, omaksi yksinoikeudeksemme taistelua työtätekevien kansanjoukkojen oikeuksien, demokratian, rauhan ja vapauden puolesta, maamme itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Päinvastoin, me toivotamme tätä samaa ”Herran lahjaa” kaikille sosialidemokraattiseen puolueeseen, maalaisliittoon ja mahdollisesti jopa kokoomuspuolueeseenkin lukeutuville vilpittömille kansan vapauden ystäville.

Ja jos sattuisi käymään niin, että Suomen kansan olisi pakko ase kädessä puolustaa vapauttaan, puolustaa demokratiaa fasistista päällekarkausta vastaan, toivotamme heille tässä taistelussa samanlaista reippautta ja samanlaista uskollisuutta, jota Espanjassa kommunistien rinnalla taistelleet sosialidemokraatit, anarkistit, vapaamieliset porvarit, vieläpä jotkut ”periaatteelliset konservatiivitkin” osoittivat.

Kuka on kotonaan Koreassa, Vietnamissa ja Malajilla

Niin, Hitlerillekin tehtiin väkivaltaa viime maailmansodassa, sillä hänen sotalaumojaan lyötiin armotta, lyötiin kuten vierasta sikaa ainakin — Stalingradissa, Krimillä, Kaukasiassa, Ukrainassa, Moskovan ja Leningradin edustalla. Mutta ihme kyllä, tämän Saksan fasistisille rosvoarmeijoille tehdyn väkivallan ovat meidän kotimaiset ”väkivallan vastustajamme” antavinaan neuvostoarmeijalle anteeksi, vaikka se todellisuudessa kaiveleekin heitä kaikkein eniten — hyvin ymmärrettävistä syistä.

Mutta sitä kiukkuisemmin he ärhentelevät parhaillaan käynnissä olevalle Aasian kansojen itsenäisyystaistelulle, paljastaen siten myyneensä häpynsä ”viimeistä piirtoa myöten” kansojen vapauden ja riippumattomuuden imperialistisille vihollisille. Sillä kukapa ihminen, jolla on vielä hivenenkin verran omaatuntoa ja häpyä jäljellä, voisi kieltää sitä, että esim. suuren Kiinan kansan nyttemmin voitokkaaseen päätökseen saatettu itsenäisyystaistelu oli oikeutettua sotaa tuon kansan ja sen taistelua johtaneen kommunistisen puolueen puolelta? Kenellä on otsaa väittää, että Kiina kuuluu amerikkalaisille, eikä kiinalaisille?

Kysymme edelleen: kuka on kotonaan Koreassa, korealaiset vaiko kymmenien tuhansien kilometrien päästä saapuneet amerikkalaiset valloittajat? Kuka on kotonaan Vietnamissa, Vietnamin kansa vaiko ranskalaiset imperialistit? Kuka on kotonaan Malajilla, malajilaiset vaiko englantilaiset? Kiemurtelematon vastaus näihin kysymyksiin tuo mukanaan vastauksen siihenkin, kenen puolelta noissa maissa käydään tällä hetkellä oikeutettua sotaa.

Mutta meidän kokoomuslaiset ja tannerilaiset vapauden ritarimme ovat mahdollisimman räikeästi ilmaisseet kaiken myötätuntonsa olevan Korean, Vietnamin ja Malajin kansojen imperialististen sortajien puolella. Ja mahdotonta on odottaakaan muunlaista menettelyä miehiltä, joitte oman maan itsenäisyys ja riippumattomuus on aina ollut pelkkää kauppatavaraa, jota on myyty pilkkahintaan — milloin Kerenskin husaareista, milloin saksalaisesta prinssistä, milloin muutamasta Hitlerin divisioonasta. Turhaa olisi odottaa muunlaista menettelyä kamasaksa Tannerilta, joka esim. kesällä 1917 kieltäytyi luopumasta senaattorinpaikastaan oman sosialidemokraattisen puolueensa johdon vaatimuksesta, ja suostui eroamaan vasta sitten, kun oli saanut siihen määräyksen Venäjän hallitukselta, eli siis ”ryssiltä”, hänen omaa hienoa ulkoministerin kieltään käyttäen, — ja joka kirjassaan ”Kuinka se oikein tapahtui?” kehuu olevansa ”valmis myymään tavaraansa kaikille”.

Marx on sanonut, että kansa, joka sortaa toisia kansoja, ei voi itsekään olla vapaa. Aasian kansojen imperialististen sortajien suomalaiset ihailijat paljastavat juuri tällä ihailullaan olevansa Suomenkin kansan riippumattomuuden vihollisia, haluavansa edelleenkin ”myydä tavaraansa kaikille”. Amerikkalaisten maailmanvalloitushourailijain liehittelyssä ei ole muuta järkeä kuin näiden rohkaiseminen yrittämään onneaan Suomessakin.

Vihan lietsonnalla Neuvostoliittoa ja kansandemokratian maita vastaan ei voi olla muuta tarkoitusta kuin tien tasoittaminen uusille Hitlereille. Samalta tavallahan sitä tasoitettiin entisellekin. Suomen kansan etu ei vaadi kumpaakaan. Se vaatii ennen kaikkea ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa. Ja todellista isänmaallisuutta voi olla vain siellä, missä toimitaan oman maan ja kansan etua silmälläpitäen.

Kansan oikeudentunto

Edellä esittämistäni tosiasioista käynee selvääkin selvemmäksi, mikä on kommunistien todellinen suhde väkivaltaan, millaisen väkivallan me hyväksymme ja millaisen ehdottomasti hylkäämme. Historia todistaa, että me emme ole milloinkaan hyväksyneet muuta kuin sellaista aseellista taistelua, joka vastaa kansan oikeudentuntoa, kansan suuren enemmistön tahtoa. Me olemme kannattaneet kansanjoukkojen itsepuolustustaistelua pienen vähemmistön harjoittamaa raakaa väkivaltaa vastaan. Me olemme puolustaneet ja tulemme edelleen tarvittaessa puolustamaan demokratiaa, porvarillistakin demokratiaa, jopa porvarillisen demokratian rippeitäkin fasistisia päällekarkauksia vastaan. Olemme puolustaneet ja tulemme vastakin puolustamaan kansojen itsenäisyyden ja riippumattomuuden asiaa, ja siksi me hyväksymme imperialistien sortamien siirtomaakansojen vapaustaistelun sen kaikissa muodoissa.

Sodat voidaan poistaa maailmasta

Sotien ja kaikenlaisen väkivallan poistaminen maailmasta on eräs kommunismin suurista päämääristä.

Mutta väkivalta työtätekeviä kansanjoukkoja vastaan, siirtomaasodat ja muut imperialistiset rosvosodat kuuluvat erottamattomasti kapitalistisen järjestelmän olemukseen. Tämä on toisaalta tehnyt väistämättömiksi kansanjoukkojen itsepuolustustaistelun, sorrettujen kansojen vapaustaistelun, sodan imperialistista sotaa vastaan, siis erilaiset oikeudenmukaiset sodat. Vielä vuonna 1922 Lenin varoitti levittämästä kansojen keskuuteen sellaisia harhaluuloja, että uusi maailmansota voitaisiin estää. Hän kehoitti kommunisteja menemään mukaan mitä taantumuksellisimpaankin sotaan, taistellakseen sodan kestäessä sotaa vastaan. Ainoana tehokkaana taistelukeinona sotaa vastaan hän suositteli sotaan osallistuvien vallankumouksellisten illegaalisen järjestön perustamista.

Vasta meidän päivinämme voidaan perustellusti asettaa kysymys uusien sotien, ja ennen kaikkea uuden maailmansodan ehkäisemisestä. Miksi? Siksi, että maailmantilanne on muuttunut, voimasuhde kapitalismin ja sosialismin, sodan ja rauhan voimien välillä on aivan toinen kuin vuonna 1922. Siksi, että on toteutunut se Leninin ennustus, että toinen maailmansota tulee vapauttamaan useampia satoja miljoonia ihmisiä imperialistisesta maailmasta ja imperialistisesta sodasta, sen ensimmäisen sadan miljoonan lisäksi, jonka ensimmäisestä maailmansodasta syntynyt Lokakuun vallankumous oli imperialismin kahleista vapauttanut.

Lokakuun vallankumous, neuvostokansan voitokas isänmaallinen sota, useiden itä- ja keski-Euroopan maiden vapautuminen imperialismin käskyvallasta ja vihdoin suuren Kiinan kansan voitokas itsenäisyystaistelu ovat vieneet sellaiseen asiaintilaan, että koko vanhalla mantereella ei ole enää sitä voimaa, joka pystyisi omintakeisesti uuden maailmansodan aloittamaan. Ja kansallista vapauttaan urhoollisesti puolustavat Korean, Vietnamin ja Malajin kansat ottavat parastaikaa maailmanvalloitusluuloja pois valtamerten takaa tulleilta uusilta Hitlereiltä.

Se seikka, että amerikkalaiset imperialistit eivät kyenneet estämään Kiinan kansan voittoa, vaikka halua ja yritystä ei suinkaan puuttunut, että kansainvälisen imperialismin yhdistyneet voimat ovat jo paljastaneet täydellisen kykenemättömyytensä tukahduttamaan Korean, Vietnamin ja Malajin kansojen vapaustaistelua, on kaikkein vakuuttavin todistus siitä, että ajat ovat muuttuneet. Näissä oloissa ei puhe uuden maailmansodan ehkäisemisestä ole enää kansan pettämistä. Se on nyt realisten mahdollisuuksien rajoissa. Tämä mahdollisuus voidaan muuttaa todellisuudeksi, mutta ei istumalla kädet ristissä, vaan väsymättömällä työllä ja toiminnalla rauhan puolesta. Tätäkään toimintaa eivät kommunistit halua pitää yksinoikeutenaan, vaan kuten tiedämme, osallistuvat siihen kaikissa maissa rinnan mitä erilaisimpiin puolueisiin kuuluvien ja mitä erilaisimpia uskontoja tunnustavien vilpittömien rauhanystävien kanssa.

Lurjusmainen kysymys

Meidän kotimaiset väkivaltapoliitikkomme, nuo kovaonniset ”kommunismin hävittäjät”, ovat aina vaalien edellä pitäneet ja tulevat kaikista kotkotuksistaan päätellen pitämään tältäkin kertaa — kuinkas muuten? — suurta ääntä siitä, että jotkut meistä suomalaisistakin kommunisteista ovat vuosikymmeniä sitten puhuneet ja kirjoittaneet aseellisesta vallankumouksesta. Mutta heidän raukkamaisuuttaan ja luihuuttaan kuvaa erinomaisesti se, että he kiertävät kuin kissa kuumaa puuroa kysymyksen siitä, millaisessa tilanteessa, millaisten ehtojen vallitessa kommunistit ovat hyväksyneet aseellisen taistelun. Ja he luulevat menettelevänsä hyvinkin valtioviisaasti, kun asettavat jonkun meikäläisen ”seinää vasten” muka ”suoralla” kysymyksellä: tuleeko sosialismi Suomessa toteutumaan rauhallista tietä vai onko ”aikomus” käyttää väkivaltaa? Kaikesta edellisanotusta selviää, että tuo niin sanottu ”suora” kysymys on osoitettu väärään paikkaan.

Miksi sitä meiltä kysytään? Kysykööt itseltään! Kysykööt Värtsilä- ja Kemiyhtiön konttorista! Me puolestamme tiedämme vain sen, että sosialismi tulee ehdottoman varmasti toteutumaan Suomessakin, ja nimenomaan tämän kansan valtavanenemmistön tahdosta.

III. Talvisotahengen pumppaajien kova kohtalo

Mitä he itkevät?

Joka kerta, kun kokoomuslaiset, tannerilaiset ja muut väkivalta- ja sotapoliitikot huomaavat joutuvansa puille paljaille yrittäessään leimata kommunisteja ja muita vasemmistoaineksia väkivalta- ja sotapolitiikan kannattajiksi, tulee heille kova kiire elvyttää talvisodan muistoja, taritsemaan kansalle vanhaa ylöslämmitettyä talvisotakeitostaan, hyräilemään, että: ”Mä vartiossa seison”. (”Kaarina”, ”Iso-Iita” ja ”Silmien välliin” kuulunevat vasta ns. jatkosodan muistoihin.)

Mutta talvisodan valttiässä, jonka vastapelurimme lyövät riemuiten pöytään, onkin heidän huomaamattaan mädännyt heidän omaan kouraansa. Pelurit eivät ole tulleet innoissaan huomanneeksi sitä yksinkertaista seikkaa, että nyt ei enää eletäkään vuodessa 1939. Sen jälkeen kulunut aika on opettanut Suomen kansalle paljon sellaista, mitä monetkaan eivät silloin tulleet ajatelleeksi, eivätkä voineet tietääkään, koska sitä ei annettu tietää.

Kansanjoukkojen ajatustavassa ja mielialoissa tapahtunutta jyrkkää muutosta kuvastavat vakuuttavimmin ne melankooliset valitusvirret, joita jos jonkinlaiset talvisota-jeremiaat nyt virittävät Suomen Jordanin, Vantaan partailla. He havaitsevat istuvansa särkyneen ruukun ääressä. Tämä särkynyt ruukku, jonka menetystä he itkevät, on talvisodan päivinä muka vallinnut Suomen kansan ihailtava yksimielisyys, sen muka silloin tajuama kohtalonyhteys, silloin muka ”vihdoinkin” saavutettu kansakunnan eheys. Ja huomatessaan, että kaikki tämä ihanuus on nyt poissa, yrittävät kenraalit ja everstit, talvisodan aikuiset ulkoministerit ja muut korkeat viskaalit epätoivon vimmalla herättää ylös kuolleista talvisodan muistoa, pumpata Suomen kansaan jälleen talvisotahenkeä. Talvisotakirjallisuus rehoittaa porvarillis-tannerilaisilla markkinoilla kukkeampana kuin koskaan ennen.

Mutta nuo tekohengitysmestarit tekevät aivan turhaa työtä. Suotta he haaskaavat kallista mustetta ja tahrivat puhdasta paperia. Sillä keneltäpä näkevältä ihmiseltä jäisi huomaamatta ensinnäkin se seikka, että näiden uusien jeremiaitten kyy­neleet eivät ole ihmisen kyyneleitä, vaan krokotiilin. Heidän itkunsa on itkua ainoastaan siitä, eitä Suomen kansa ei ole enää vietävissä neuvostovastaiseen sotaan. He valittavat unelmoimansa uuden ”jat­kosodan” eli revanshisodan näköalojen synkkyyttä.

Ja voimmepa todellakin vakuuttaa noille herroille, että neuvostovastai­sen sotapolitiikan pohjalla ei Suo­men kansan yksimielisyyttä koskaan luoda. Siihen laivaansa eivät kokoo­muslaiset ja tannerilaiset sotapuka­rit saa enää milloinkaan kansamme enemmistöä istumaan. Kansamme yksimielisyys, kansakuntamme eheys tulevat kerran varmasti toteutu­maan, mutta aivan toisella pohjalla kuin mitä tannerit ja muut jatkosotaprofeetat unelmoivat.

Neuvostoliitto ei tahtonut sotaa eikä valmistautunut siihen

Talvisotahengen pumppausyritykset tulevat epäonnistumaan senkin vuoksi, että kansanjoukot ovat oppineet näkemään itse talvisodankin tapahtumat todellisessa historialli­sessa valossaan, sen keinotekoisen propagandavalaistuksen asemesta, jossa niille syksyllä 1939 suvaittiin vallassaolijain taholta asioita esi­tellä. On saatu riittävästi kokemuk­sia ja on ollut miettimisaikaa sen seikan oivaltamiseen, että Neuvos­toliiton taholta ei silloin tosiaan­kaan ollut kysymys mistään valloitusaikeista, vaan ainoastaan täysin perustelluista, pieniä maakaistaleita koskevista ehdotuksista rajakysy­mysten järjestelyksi molemminpuo­listen myönnytysten pohjalla. On ollut aikaa sellaisenkin seikan miet­timiseen, miksei Neuvostoliiton puo­lelta ole koko sen olemassaolon ai­kana yritettykään järjestää ”heimo­sotia” Suomen alueelle, vaikka siel­läkin asuu suomensukuisia kansoja, joilla olisi aivan yhtä suuri moraali­nen oikeus ”heimosotiin” kuin rajantakaisillakin. Miksei Neuvostolii­tossa ole kukaan uhannutkaan piir­tää miekalla rajaa, sanokaamme, Pohjanlahdesta Halikkoon? Varmaa on, että jos Neuvosto-Karjalassa olisi jokin sotilashenkilö julistanut, että hän luo nyt mahtavan Suur-Karjalan eikä pistä miekkaansa tup­peen ennenkuin on karkoittanut vii­meisenkin marskin soturin Kanta-Suomesta ja Ahvenanmaalta, olisi tuollainen mies toimitettu kiireesti mielentilatutkimukseen.

Tosiasia on, että Karjalan kannak­sella ei talvisodan alkuun mennessä ollut minkäänlaista sodanvalmisteluihin, kaikkein vähimmin hyökkäyssodan valmisteluihin viittaavaa, kun taas Suomen armeijan joukkojen lii­kekannallepano ja joukkojen keski­tys rajaseudulle oli jo hyvän aikaa ollut täydessä käynnissä, minkä tu­hannet ja kymmenet tuhannet Suomen armeijan sotilaat voivat todis­taa. Tämä seikka osoittaa parhaiten, että sota tuli Neuvostoliitolle yllä­tyksenä. Mitenkään muuten ei voida selittää Punaisen armeijan ratkaise­vien iskujen viivästymistä, mikä sitten antoikin mm. Saksan fasisteille aihetta turhiin luuloihin ”savijaloilla seisovasta jättiläisestä”, luuloihin, jotka sittemmin on otettu perusteellisesti pois. On ymmärretty, että asia olikin niin, että Neuvostoliitto ei syystalvella 1939 pyrkinytkään so­taan, kaikkein vähiten Suomen val­loittamiseen. Tämä selvän ymmär­ryksen kynttilä nousi jo heti toisen maailmansodan jälkeen mm. norja­laiselle kansantaloustieteen profes­sorille Johan Vogtille, joka kirjas­saan ”Venäjä ja Pohjola” lausui:

”Keväällä 1940 Venäjä olisi voi­nut vallata koko Suomen. Mutta ve­näläisten suunnitelmaan sisältyi ainoastaan Leningradin luotettavan puolustuksen turvaaminen. Vihdoin kesällä 1944 Venäjä olisi voinut niellä koko Suomen ja liittää sen Neuvostoliittoon… Sensijaan Neu­vostoliitto suostuikin lempeään rau­haan. Sitä ei kiinnostanut Suomen valtaaminen, sitä kiinnosti vain yk­si ainoa seikka, nimittäin se, että Helsingissä olisi ystävällismielinen hallitus, joka ei antaisi käyttää it­seään uuteen hyökkäykseen Venä­jää vastaan”.

Siinä on sanottu asiat niinkuin ne ovat. Oli siis tapahtunut aivan päin­vastoin kuin mitä kansalle oli usko­teltu: Suomi miehitetään, kapitalis­tit, suurtalolliset ja suojeluskunta­laiset ammutaan, papit hirtetään, kaikki muu kansa viedään Siperiaan pakkotyöhön ja Suomi asutetaan kirgiiseillä ja bashkiireilla. Inhimil­lisen moraalin mukaan luulisi noi­den silloisten kauhuprofeettojen ole­van ensimmäisinä iloitsemassa Neu­vostoliiton odottamattomasta jalo­mielisyydestä, koska ainoakaan hei­dän synkistä ennustuksistaan ei to­teutunut. Mutta eipäs! Me ovatkin ensimmäisinä pumppaamassa Suo­men kansaan uutta talvisota- ja jatkosotahenkeä, paljastaen siten olevansa paatuneita valehtelijoita.

Sota on politiikan jatkoa

Voi olla, että satumme vielä nyt­kin kohtaamaan ihmisiä, joille ky­symys talvisodasta ei ole vieläkään täysin selvinnyt. Marxilainen teoria, Leninin oppi oikeudenmukaisista ja epäoikeudenmukaisista sodista tar­joaa käytettäväksemme varman me­netelmän näiden ihmisten paranta­miseksi, mikäli kysymyksessä ei sa­tu olemaan semmoinen kyttyräsel­kä, jonka hauta yksin voi suoristaa. Marxilaisuus antaa varman avaimen kaikenlaisien sotien todellisen luon­teen ymmärtämiseen. Nerokas opet­tajamme Lenin yhtyy siihen kaik­kien maiden sotilaiden pyhän raa­matun, ”Sodasta”-nimisen kirjan te­kijän Clausewitzin syvälliseen lau­suntoon, että sota on politii­kan jatkoa. Tämä merkitsee, että jos haluat ymmärtää jonkin hallituksen käymän sodan luonnet­ta, ei sinun ole jäätävä tuijottamaan vain tuon sodan aikaisiin tapahtu­miin, vaan on vaivauduttava tutkimaan, millaista tämän hallituksen politiikka on ollut ennen sotaa. Jos siis haluat päästä selvyyteen sii­tä, millaista sotaa Suomen vallassaolijain käymä talvisota oli, on si­nun palautettava mieleesi, millaista oli Suomen vallassaolijain politiikka Neuvostoliittoon nähden sotaa edel­täneenä aikana. Silloin muistat jo vuonna 1918 alkaneet ja yhä uu­delleen toistetut uhkaukset Leninin sotureiden kartoittamisesta Neuvos­to-Karjalasta ja Inkerinmaalta, ra­jan piirtämisestä miekalla milloin Vienanlahdesta Laatokkaan, milloin Uralille. Etkä voi olla palauttamatta mieleesi sitä, että nuo uhkaukset ei­vät jääneet pelkiksi uhkauksiksi, vaan pullistuivat tavan takaa tois­tuneiksi ”heimosodiksi” naapurimaan alueelle. Asioihin syventyessäsi et voi olla myöntämättä oikeaksi O. W. Kuusisen seuraavaa toteamusta:

”Ei ole toista maata, joka olisi neljännesvuosisadan ajan harjoitta­nut neuvostovastaista politiikkaa niin johdonmukaisesti ja itsepintai­sesti kuin Suomi. Suomen yleisessä ulkopoliittisessa orientoinnissa on tapahtunut verrattain paljon muu­toksia, mutta niinkuin kompassin viisari pyrkii pohjoiseen, niin on Suomen hallitseva kopla kaikissa noissa muutoksissa pyrkinyt niiden valtioiden ja hallitusten helmaan, jotka kussakin valheessa ovat olleet Neuvostoliittoon nähden vihamieli­sellä kannalla” (”Suomi ilman naa­miota”, sivu 5).

Ja kun kaiken lisäksi muistat sen, että mistään Suomeen kohdistuvasta valloituspolitiikasta tahi Suomelle vihamielisestä propagandasta ei Neuvostoliiton puolelta ole koko tuolta ajalta merkkiäkään löydettä­vissä, niin rupeat väkisinkin ym­märtämään Suomen vallassaolijain tahdosta syntyneen talvisodan to­dellista luonnetta — siinäkin ta­pauksessa, että vielä ottaisit täydes­tä ne uskottelut, joiden mukaan tal­visodan ensimmäiset laukaukset, ns. ”Mainilan laukaukset”, ammut­tiin idästä päin.

Älä siis tuijota yksinomaan talvi­sodan tapahtumiin, vaan ajattele talvisotaa yhteydessä siihen, mitä tapahtui talvisodan edellä ja sen jälkeen, muistaen aina, että ”sota on politiikan jatkoa”. Silloin käsität, että niin talvisota kuin ns. jatkoso­takin olivat Suomen taantumuksel­listen piirien vuosikymmeniä itse­pintaisesti harjoittaman neuvosto­vastaisen sotaseikkailupolitiikan he­delmiä. Silloin alat vähitellen ym­märtää myöskin sen, miksi me suo­malaiset kommunistit, niin täällä kuin tuollakin puolen rajaa, emme voineet hyväksyä moista politiikkaa emmekä moista sotaa, vaan esiinnyimme niitä vastaan, koettaen kukin omalla tavallamme edistää sellaisen hallituksen valtaantuloa Suomessa, jolla olisi ollut halua tehdä kerta kaikkiaan loppu kansallemme turmiollisesta seikkailupolitiikasta kaikenlaisine heimo-, talvi- ja jatkosotineen.

Isänmaallisuuden mittapuu

Ne piirit, jotka ovat aina pitäneet ja näkyvät edelleenkin pitävän suomalaisen isänmaallisuuden mittapuuna kansallisvihan lietsontaa ja ennen kaikkea sotaista ”isien hen­keä”, miekankalistelua ja nyrkinpuintia sosialismin maita kohden, leimaavat tietenkin meidän heimo­sotiin, talvisotaan ja ns. jatkosotaan ottamamme kielteisen asenteen ”isänmaattomuudeksi”. Olla hyvä ja leimata. Mutta mehän ymmärrämmekin isänmaallisuudella aivan toista kuin he. Me pidämme isän­maallisuuden mittapuuna ennakko­luulotonta, johdonmukaista, pelo­tonta toimintaa oman maan ja kan­san hyväksi, sen tulevaisuuden puo­lesta. Ja tätä mittapuuta käyttäen kestää kommunistien talvisodan aikainenkin toiminta historian arvostelun — vaikkapa tässä toiminnas­sa olisikin sattunut joitakin ”kau­neusvirheitä”.

Että me kansamme tulevaisuutta ajatellen pidämme ensiarvoisen tär­keänä ystävällisten suhteiden vaalimista ja lujittamisia nimenomaan Neuvostoliittoon ja muihin sosialis­min maihin ja varoitamme kanssaihmisiämme uuden talvisodan- ja jatkosotahengen lietsojien likaisesta ja vaarallisesta pelistä, sen hyväk­syy asiaa ajateltuaan jokainen vil­pitön isänmaanystävä, jolle Suomen kansan tulevaisuus on kallis. Mah­taakohan Suomesta löytyä enää montakaan sellaista pölkkypäätä, joka ei älyä sitä, että tulevaisuus kuuluu sosialismille koko maapallol­la, Suomi siihen luettuna.

Olen joutunut monta kertaa te­kemään sen havainnon, että talviso­dan muistoilla ratsastelevien sotakiihoittajien ratsastus päättyy ly­hyeen kuin kanan lento, kun asia selitetään oikealla tavalla, marxilai­sen teorian ja tosiasiain valossa. Tulevissa vaaleissa on heiltä otettava lopullisesti pois ne turhat luulot, että heidän onnistuu pumpata tämän kansan sieluun uutta talvisota- ja jatkosotahenkeä.

IV. Demokratiasta ja ”parlamentin hävittämisestä”

Ketkä ovat tehneet väkivaltaa Suomen eduskunnalle?

Alkeellisimpiin säädyllisen käyt­täytymisen sääntöihin kuuluu se vanha neuvo, että hirtetyn kodissa ei pitäisi puhua mitään nuorasta. Ja varsinkin hirttäjän olisi ehdottomasti viisainta pitää sellaisessa tapauksessa suunsa kiinni. Mutta tällaista tahdikkuutta saamme turhaan odottaa kotimaisilta demokratian hirttäjiltä. Kohtalon iva tah­too, että nuhteettomimpina demo­kratian ritareina esiintyvät täällä juuri ne piirit, joilla on omallatun­nollaan eniten rikoksia demokratiaa vastaan. Tällä kertaa he suvaitse­vat esiintyä erikoisesti kansan­eduskunnan ystävinä, leimaten kommunistit eduskunnan viholli­siksi, ”parlamentin hävittäjiksi”.

Kysymme vaatimattomasti: mitä olivat ne suomalaiset piirit, jotka syyskesällä 1917 hajoittivat Suo­men laillisen eduskunnan Kerenskin husaareilla? Kuka järjesti vuonna 1918 kansanedustajienkin keskuudessa niin perusteellisen apuharvennuksen, että kansalais­sodan jälkeiseen tynkäparlamenttiin kuului 92 työläisten valitse­masta edustajasta yksi ainoa? Ke­nen toimesta vangittiin kokonai­nen työväen eduskuntaryhmä vuon­na 1923, ja sitten jälleen vuonna 1930? Kommunistitko järjestivät kansanedustajien Eino Pekkalan ia Jalmari Rötkön muilutuksen edus­kunnan perustuslakivaliokunnan istunnosta? Väinö Tanner vaiko kommunistit toimittivat linnaan kuutoset? Kommunistitko olivat vallassa silloin, kun Suomi syöstiin Hitlerin sotaan eduskunnan tietämättä ja sen mieltä kuulematta?

Kun Hitler ja Göring poltattivat Berliinin valtiopäivätalon, olivat he kyllin äveriäitä syyttääkseen tästä konnantyöstään nimeltään mainittuja kommunisteja, Dimitrovia ja muita, vaikkakin huonolla menestyksellä, kuten tiedetään. Mutta Berliinin valtiopäivätalon murhapolttajien suomalaiset hengenheimolaiset ovat vieläkin no­lommassa asemassa, sillä he eivät pääse alkuunkaan syyttämään kommunisteja omista terroriteois­taan Suomen eduskuntaa ja kan­sanedustajia kohtaan. Ja se heidän nykyinen suuri vaalivalttinsa, että kommunistit muka pyrkivät ”parla­mentin hävittämiseen”, roikkuu täydellisesti ilmassa, sillä todis­tukset loistavat poissaolollaan. Niitä ei löydy historiasta eikä mar­xilaisesta teoriasta, vaikka sitä ah­kerasti yritetään.

Marxilainen teoria ja parlamentarismi

Tosiasioiden ja marxilaisen teo­rian perusteella voitaisiin kommu­nisteja syyttää päinvastoin siitä, että he pyrkivät muuttamaan par­lamentin puhumalaitoksesta todelliseksi kansanedus­tuslaitokseksi, lisäämään mo­nin verroin sen merkitystä ja val­taa tekemällä sen vastuunalaiseksi myöskin lakien täytäntöönpanosta eikä vain niiden laatimisesta, siitä, että he pyrkivät lähentämään par­lamenttia kansaan tekemällä kansanedustajat jatkuvasti tilivelvolli­siksi valitsijoilleen ja koska tahan­sa erotettaviksi tehtävistään, jos heidän toimintansa ei vastaa valit­sijain tahtoa. Kirjassaan ”Valtio ja vallankumous” Lenin puhuu Pa­riisin Kommuunin kokemusten va­lossa parlamentarismin hävittämisestä, mutta ei suinkaan parlamentin hävittämisestä. Hän sanoo:

”Porvarillisen yhteiskunnan kauttaaltaan mädän ja lahjotta­vissa olevan parlamentarismin tilalle Kommuuni asettaa laitok­set, joissa lausunto- ja käsittelyvapaus ei rappeudu pettämiseksi, sillä parlamenttimiesten on itse tehtävä työtä, itse pantava la­kinsa täytäntöön, itse tarkistetta­va, miten asiat sujuvat käytän­nössä, itse välittömästi vastatta­va valitsijainsa edessä. Edus­tuslaitokset pysyvät, mutta par­lamentarismia erikoisena järjes­telmänä, lainsäädäntö- ja täytäntöönpanotyön jakona, edus­tajien etuoikeutettuna asemana ei ole. Demokratiaa, proletaaris­takaan demokratiaa emme voi ajatella ilman edustuslaitoksia, mutta ilman parlamentarismia voimme ja meidän tuleekin se ajatella” (Valtio ja vallankumous, sivu 44).

Ja vielä:

”Ulospääsy parlamentarismis­ta ei tietenkään ole edustuslai­tosten ja valintaperiaatteen hävittämisessä, vaan edustuslaitos­ten muuttamisessa juttutuvista työskenteleviksi laitoksiksi” (Sa­ma teos, sivu 42).

Tannerilaiset sitaatinväärentäjät

Näemme, että marxilaisuus ym­märtää ”parlamentarismin hävittä­misellä” parlamentin kansanval­taista uudistamista, parlamentaris­min mätäpaiseiden poistamista, mutta ei missään tapauksessa kansanedustuslaitoksen hävittämistä. Ne nykyisin maakunnissa kiertä­vät niin sanotut ”sitaattikokoelmat”, joilla oikeistososialidemo­kratian johtajat pyrkivät osoitta­maan, että kommunistit ovat ”par­lamentin hävittämisen” kannalla, ovatkin vain heidän arvolleen so­pivaa väärennystä. Tyhmempi ei näet huomaa, kun sana ”parlamentarismi” lyhennetään ”parlamen­tiksi”. Mutta tarkoitus on saavu­tettu: ajatus muutetaan päinvas­taiseksi kuin se on alkujaan ollut.

Ihailkoot tannerilaiset sitaatinväärentäjät omaa kätevyyttään! He pystyvät väärentämään sitaatteja, mutta eivät pysty muut­tamaan toiseksi sitä tosiasiaa, että parlamenttia ei ole hävitetty mis­sään siellä, missä kommunistit ovat tulleet valtaan. Lokakuun val­lankumouksen jälkeen tapahtunut Venäjän Perustavan kokouksen ha­joitus, josta Kautsky aikoinaan yritti tehdä suuren numeron, ei suinkaan merkinnyt ”parlamentin hävittämistä”, koska kumoamattomat tosiasiat osoittivat, että jo en­nen vallankumousta valitun Perus­tavan kokouksen kokoonpano ei enää vastannut valitsijain tahtoa, ja koska kansa oli luonut monin verroin kansanvaltaisemman edus­tuslaitoksensa, uudentyyppi­sen parlamentin, Työväen ja talonpoikien edustajien Neuvostot.

Turhaan yrittäisivät vastusta­jamme mainita ainoatakaan esi­merkkiä parlamentin hävittämises­tä missään kansandemokratian maassa. Mutta eihän heille totuu­desta olekaan muuta kuin pelkkää riesaa.

Porvarillisen demokratian surkeus

Kaikista niistä raskaista rikoksista huolimatta, joita suomalaiset ”kommunismin hävittäjät” ovat tehneet demokratiaa, Suomen kan­saneduskuntaa ja suomalaisia kan­sanedustajia vastaan, sanomme me, että täällä on sittenkin vallin­nut eräänlainen demokratia, nimit­täin porvarillinen demo­kratia. Sanoopa O. W. Kuusi­nen teoksessaan ”Suomen työväen­liikkeen opetuksia”, että neljännes­vuosisataa 1919–1944 ”voisi taval­laan nimittää porvarillisen demo­kratian rehottamisen kaudeksi”.

Kuten näkyy, me kommunistit emme siis ota lainkaan vaaria pik­kumaisista vastustajistamme, jotka väittävät, että sosialismin maissa ei muka ole ensinkään demokratiaa, on vain pelkkää diktatuuria. Me olemme ritarillisia. Myönnämme kapitalistisessakin yhteiskunnassa olevan jonkinlaista, vaikku tosin viheliäisiä demokratiaa, eikä vain pelkkää porvariston diktatuuria. Mutta sanottava on, että eivät kaikki kannattajamme näy hyväk­syvän tätä meidän ritarillisuuttam­me. Kuopiosta on saapunut eräältä työläistoverilta kiukkuisenpuoleinen kirje, jossa arvostellaan ankarin sanoin ei vain Lehéniä, vaan Leniniäkin moisesta ritarillisuudesta. Siinä sanotaan, että ”Lehén sotkee käsitteet sekaisin”, kun hän puhuu porvarillisesta demokratiasta, sillä ”kapitalismissa ei ole hituistakaan demokratiaa”, on vain porvariston diktatuuria. Ei ole kahdenlaista de­mokratiaa, porvarillista ja prole­taarista, on vain yhtä lajia demo­kratiaa, joka toteutuu puhtaana kommunistisessa yhteiskunnassa.

Niin suuresti kuin nämä kuopio­laisen vastaväittäjäni teoriat eroa­vatkin meidän marxilaisesta käsityksestämme, luulen ymmärtäväni häntä täydellisesti. Eikä ole vaikea ymmärtääkään suomalaista työmiestä, joka on joutunut kokemaan nahoissaan valkoisen vallan vankileirihelvetit, työmaaterrorin ja työväenjärjestöjen vainot, ehkäpä vielä kaiken kukkuraksi saanut sival­luksen Fagerholmin hallituksen ratsupoliisin pampustakin, ja joka kaikkien näiden kokemustensa jäl­keen kysyy: helvetinkö demo­kratiaa tämä on?

Me, jotka esiinnymme aina kiih­kottomasti ja asiallisesti, vastaam­me tähänkin kysymykseen kärsiväl­lisesti selittäen: ei, hyvä toveri, ei helvetin demokratiaa, vaan porvarillista demokratiaa. Eihän se seikka, että työläisille mätkitään luokkatuomioita, että työväen järjestöjä vainotaan, että Värtsilä- ja Kehiyhtiön herrat pieksättävät ja ammuttavat Simosillaan, Gabrielssoneillaan, Lampe­loillaan ja Huhtaloillaan työmie­hiä ja työläisnaisia, ole millään muotoa ristiriidassa porvarillisen demokratian kans­sa. Emmehän me ole koskaan väit­täneetkään, että porvarillinen de­mokratia olisi demokratiaa työläi­sille. Porvarillinen demokratia merkitsee sitä, että se on demokratiaa porvaristolle. Eivätkö Värtsilä- ja Kemiyhtiön omistajat ja muut suurkapitalistit ole nauttineet ja nauti edelleenkin täysiä demokraattisia vapauksia? Heidän ei ole tarvin­nut eikä tarvitse nytkään pelätä poliisien pamppuja eikä konepis­tooleita, heitä ei ole syytetty eikä tuomittu kapinasta.

Porvarillisen demokratian valli­tessa voidaan sallia laajojakin va­pauksia esim. kapitalistien asioilla kulkeville työläisten pieksijöille ja sorkkarautaurhoille. Voidaanpa myöntää erinäisiä demokraattisia oikeuksia, esim. äänioikeus, laajem­millekin kansalaispiireille, mutta aina vain niissä puitteissa ja niillä ehdoilla, jotka hallitseva porvaris­to katsoo kullakin hetkellä itselleen edullisiksi. Suurkapitalistit mää­räävät loppukädessä niiden kan­sanjoukoille mahdollisesti myön­nettävien demokraattisten oikeuk­sien ja vapauksien äärimmäisrajan, jonka tuolla puolen pamput alkavat vinkua ja konepistoolit rä­tistä.

Emme siis pääse mihinkään sii­tä totuudesta, että porvaristonkin luokkavalta on demokratiaa eräil­le, nimittäin kapitalistisille riistä­jille ja heidän kannattajilleen, siis kansan pienelle vähemmistölle. Mutta työläisiä ja kansan enemmistöä vas­taan se on diktatuuria, siis vähemmistödiktatuuria.

Tie sosialismiin kulkee demokratian laajentamisen kautta

Sameassa vedessä kalastelevien vastustajiemme epärehellisyyttä ku­vaa erinomaisen hyvin se, että he siteeraavat hyvin hanakasti sellai­sia kohtia marxilaisten teoksista, joissa puhutaan proletariaatin diktatuurisia, mutta eivät siteeraakaan sitä, kun me väitämme ja todistam­me, että jokainen valtio on diktatuuria, koska jokainen valtio käyttää jonkinlaisia pakkotoimen­piteitä, kun me väitämme ja todistamme, eitä porvarillinen valtio on demokratiaa ainoastaan porvaris­tolle, kansan pienelle vähemmis­tölle, mutta diktatuuria kansan enemmistöä vastaan, vähemmistödiktatuuria, ja että sosialistinen valtio on diktatuuria ainoastaan mitättömän pientä vähemmistöä, kansan vihollisia vastaan, mutta demokratiaa kansan valtavalle enemmistölle.

Jokaisen sosialismin tielle lähte­neen valtion syntyhistoria todistaa, että tie porvarillisesta demokra­tiasta sosialistiseen demokratiaan, neuvostodemokratiaan ja kansan­demokratiaan on kulkenut demokratian laajentumisen, syvällisen demokratisoitumisprosessin kautta. Tässä demokratisoi­tumisprosessissa ovat tulleet mur­retuiksi ne viheliäiset, ahtaat puit­teet, joissa porvaristo omaa luok­kaetuaan silmälläpitäen on halunnut demokratian säilyttää. Demo­kratian puitteet avartuvat, ja tar­peeksi laajennuttuaan demokratia muuttuu todelliseksi kansanvallak­si, joka tekee työtätekevästä kan­sasta maansa isännän. Tämä onkin jo toisenlaista demokratiaa, sosialistisia, proletaarista demokra­tiaa, demokratiaa kansan enemmis­tölle. Tämän uuden demokratian oleellisin piirre, kuten Neuvostolii­ton ja kansandemokratian maiden esimerkistä näemme, on mahdolli­simman laajojen kansanjoukkojen osallistuminen maansa taloudellisen, poliittinen ja sivistyselämän johtoon.

Onko demokratia yksi?

Mutta niin monin verroin laajempaa ja todellisempaa kuin tämä demokratia onkin porvarilliseen demokratiaan verraten, ei sekään ole vielä ns. ”puhdasta” demokratiaa, koska siinäkin vielä tarvitaan jonkinlaisia pakkotoimenpiteitä, mikä­li kansan vapauden viholliset eivät halua vapaaehtoisesti alistua kansan enemmistön tahtoon. Mutta kaikenlaiset valtion pakkotoimen­piteet ovat diktatuuria. Ja jos mainitsemani kuopiolainen työläistoveri tietäisi, kuinka haljuun seuraan hän joutuu puolustelussaan ”yhden” ja ”puhtaan” demokratian teoriaa, rupeaisi hän varmasti tar­kistamaan kantaansa. ”Puhtaan demokratian” teorian isä on mar­xilaisuuden luopio Kautsky. Hänen jälkiään seurasi Oskari Tokoi, jo­ka vieraili täällä Suomen Huollon kustannuksella Amerikoista saakka julistamassa evankeliumia: ”demo­kratia on yksi”. Kun Oskarilta ky­syttiin, millaista tämä ”yksi” de­mokratia on, hän selitti, että se on juuri sellaista, mikä Amerikan Yh­dysvalloissa nykyään vallitsee. ”Yk­si demokratia” on siis sitä, että jo­kainen neekeri voidaan teloittaa valkoisen naisen raiskaamisesta — ei sen vuoksi, että hän olisi rais­kannut valkoista naista, vaan sen vuoksi, että hän on neekeri. ”Yksi demokratia” on sitä, että jokaisen virkamiehen täytyy valallaan van­noa, että hän ei ole koskaan tuntenut minkäänlaista myötätuntoa kommunismia kohtaan, ja ellei hän tällaiseen ihmisarvoa ja omantun­non vapautta loukkaavaan rituaaliin suostu, hänet pannaan lin­naan ”kongressin halveksimisesta”.

Mutta myönnämme taaskin ritarillisesti, että amerikkalainenkin demokratia on demokratiaa eräille — nimittäin dollariruhtinaille, so­danlietsojille ja yleensä kaikenlai­sille gangstereille. Se demokratia, jota me haluamme, on aivan toisenlaista demokratiaa, to­dellista kansanvaltaa.

N.s. ”pakkodemokratia”

Vaikka sanommekin, että demo­kratiaa voi meidän päivinämme ol­la vain kahdenlaista, joko porvaril­lista tahi sosialistista, emme ole tässäkään asiassa kaavamaisia, vaan olemme valmiit keskustele­maan eräästä ”kolmannestakin” demokratian lajista, niin sanotusta ”pakkodemokratiasta” so. sellai­sesta asiaintilasta, jolloin porva­riston on pakko vastoin omaa tahtoaan sietää hallitsemassaan maassa kansalla olevan enemmän demokraattisia oikeuksia kuin sen omasta mielestä olisi suotavaa. Tällaisessa asemassa on Suomen porvaristo tällä hetkellä, ja siksi se ruikuttaa ”pakkodemokratiasta”. Se on selvästi ilmaissut, mm. Fager­holminsa suulla, haluavansa pala­ta tästä kirotusta ”pakkodemokratiasta” entiseen ns. ”suomalaiseen demokratiaansa”, jolla ei tarkoiteta mitään muuta kuin vasemmistolai­sen työväenliikkeen toimintavapauden täydellistä tukahduttamista, ja ensi vuorossa SKP:n julistamista lain ulkopuolelle. Tämä ei tieten­kään estä porvariston propagandaviranomaisia tekemästä itseään naurettaviksi, kun he koettavat happamin ilmein tehdä itselleen hä­dästä hyveen uhoilemalla, kuinka demokraattinen maa tämä Suomi on, kun yksinpä kommunisteillakin on jonkinlaisia legaalisia toiminta­mahdollisuuksia, vaikka koko maa­ilma tietää, että Suomen kansan nykyiset, entistä paljon laajemmat demokraattiset vapaudet ovat yk­sinomaan Neuvostoliiton kanssa tehdyn rauhansopimuksen ja demokraattisista oikeuksistaan sit­keästi kiinnipitävien suomalaisten kansanjoukkojen ansiota.

Historia todistaa, että me kom­munistit olemme aina puolustaneet demokratiaa, porvarillistakin demokratiaa, jopa porvarillisen demo­kratian rippeitäkin kaikenlaista taantumusta vastaan. Ja koska nykyinen ”pakkodemokratia” on kiel­tämättä demokraattisempaa kuin Suomessa takavuosina vallinnut ja maamme taantumuspiirien, suurka­pitalistien ja heidän tannereittensa ja fagerholmiensa jälleen havittelema ”suomalainen demokratia” olemme valmiit puolustamaan hen­keen ja vereen asti tätä ”pakkodemokratiaa”, mutta taistelemaan myöskin sen laajentamisen puoles­ta aina siihen saakka, kunnes to­teutuu Suomen työläisten ja torp­parien vanha tunnus:

”Kansan työ, kansan valta.”

Helsinki 1951 — Kansankulttuuri — Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön Kirjapaino