Tuure Lehén
Yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat todistavat pätevyytensä, luotettavuutensa ja edistyksellisyytensä, jos ne heijastavat oikein yhteiskunnallista todellisuutta ja kestävät historian arvostelun. Voidaksemme perustellusti puhua Leninin aatteiden voittokulusta, on meidän vertailtava eräitä hänen aikoinaan esittämiään keskeisiä ajatuksia sen jälkeen tapahtuneen historiankehityksen tosiasialliseen kulkuun ja katsottava, missä määrin historian kokemus on ne vahvistanut.
Lenin pysyy yhteiskunnallisen toimintansa alusta kuolemaansa saakka Marxin ja Engelsin uskollisimpana ja johdonmukaisimpana oppilaana. Hänelle on varhaisesta nuoruudestaan saakka selvää, että Marxin ja Engelsin vallankumouksellinen luokkataisteluoppi, ja vain se, kelpaa työväenluokalle ja työtätekeville kansanjoukoille luotettavaksi toimintaohjeeksi Venäjällä, samoin kuin kaikissa muissakin maissa. Mutta marxilaisuus, kuten tieteellisen sosialismin perustajat usein tähdensivät, ei ole uskonkappale, kaikkia aikoja ja tilanteita varten valmiiksi sepitetty resepti, vaan elävä oppi luonnon ja yhteiskunnan koskaan taukoamattomasta, monitahoisesta ja runsassisältöisestä kehityksestä. Marxilaisuus velvoittaa kehittämään ennen kaikkea marxilaisuutta itseään, historian kehityksen mukanaan tuomia uusia tosiasioita ja erikoislaatuisia olosuhteita vastaavasti.
Lenin ei ole vain puolustanut ja puhdistanut Marxin ja Engelsin vallankumouksellista luokkataisteluoppia Bernsteinin, Kautskyn ja muiden ”sosialisteiksi”, jopa ”marxilaisiksikin” itseään nimittäneiden poroporvarien vääristelyiltä ja mataloittamisyrityksiltä. Hän on myöskin kehittänyt sitä eteenpäin kaikkiin suuntiin, kohottanut sen meidän vuosisatamme, imperialismin ja sosialistisen vallankumouksen vuosisadan, vaatimalla tasolle.
Palautan aluksi mieliin eräitä tosiasioita, jotka luonnehtivat Leninin aatteiden voittokulkua hänen kotimaassaan, Venäjällä.
Jo tieteellisen sosialismin perustajat Marx ja Engels viittasivat siihen mahdollisuuteen, että nimenomaan Venäjästä oli tuleva Euroopan vallankumouksellisen liikkeen etujoukko ja että edessä oleva Venäjän porvarillinen vallankumous, tsaarin itsevaltiuden kukistaminen, oli muodostuva lähtökohdaksi työväen sosialistisen vallankumouksen alkamiseen. Tämä nerokas aavistus kehittyi Leninillä varmaksi vakaumukseksi ja tieteelliseksi ennakkonäkemykseksi. Jo vuonna 1902 kirjoittamassaan teoksessa ”Mitä on tehtävä?”, joka laski bolshevikkipuolueen aatteellisen perustuksen, Lenin lausuu tsaarin itsevaltiuden kukistamisesta puhuessaan:
”Historia on asettanut nyt meille lähimmän tehtävän, joka on kaikkein vallankumouksellisin minkä tahansa muun maan proletariaatin kaikista lähimmistä tehtävistä. Tämän tehtävän toteuttaminen, ei ainoastaan eurooppalaisen, vaan myöskin . . . aasialaisen taantumuksen mahtavimman suojamuurin murskaaminen tekisi Venäjän proletariaatista kansainvälisen vallankumouksellisen proletariaatin etujoukon.”
Tiedämme, että historian kulku on vahvistanut Leninin nerokkaan ennakkonäkemyksen. Tosiasiat ovat kaikkien havaittavissa.
Leninin aatteiden kauaskantoisuus, hänen teoreettisen ennakkonäkemyksensä voima ilmenee erittäin selvänä Venäjän vallankumouksen luonnetta ja sen kuluessa noudatettavaa taistelutapaa koskevassa kysymyksessä, jota Lenin käsittelee m.m. vuonna 1905 ilmestyneessä teoksessaan ”’Sosialidemokratian kaksi taktiikkaa”. Se tosiasia, että vallankumouksen välittömänä tehtävänä oli tsaarin itsevaltiuden kukistaminen ja että kysymyksessä oli siis lähinnä porvarillis-demokraattinen vallankumous, antoi oikeistososialidemokraattisille menshevikeille aihetta sellaiseen ”teoriaan”, että tuossa vallankumouksessa ei työläisillä ollutkaan mitään tekemistä, heidän oli jäätävä sivustakatselijoiksi ja luovutettava vallankumouksen johto kokonaan porvaristolle. Lenin osoitti päinvastoin, että porvaristo on epäluotettava demokratian kannattaja. Sen johdolla ei voida viedä loppuun saakka edes porvarillis-demokraattisenkaan vallankumouksen tehtäviä, sillä porvaristo pelkää vallankumousta, se pelkää demokratian laajenemista niiden ahtaiden puitteiden yli, jotka soveltuvat sen omiin tarkoituksiin. Vain proletariaatti, palkkatyöläisten luokka, voi olla loppuun saakka johdonmukainen taistelija kansanvaltaisuuden puolesta. Porvarillis-demokraattinenkin vallankumous voidaan viedä täydelliseen voittoon vain proletariaatin johdolla ja vain sillä ehdolla, että talonpoikaiston laajat joukot vedetään mukaan vallankumoukselliseen taisteluun. Mutta työväenluokka ei voi tyytyä eikä se tule tyytymään porvarillis-demokraattisen vallankumouksen loppuunviemiseen, se tulee yhdessä työtätekevän talonpoikaiston kanssa jatkamaan taistelua sosialistisen vallankumouksen puolesta, ei joskus kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan välittömästi porvarillisen vallankumouksen voiton jälkeen. Porvarillinen vallankumous muuttuu kasvaessaan sosialistiseksi vallankumoukseksi.
Erittäin kuvaavaa Suomen porvarillisten ”asiantuntijain” takapajuisuudelle ja autuaalle tietämättömyydelle — tahi farisealaiselle tietämättömäksi tekeytymiselle — on, että he vielä nytkin, sen jälkeen kun Venäjän vallankumouksen tosiasiallinen kulku on täydellisesti vahvistanut Leninin ennakkonäkemyksen, selittävät vuoden 1917 maaliskuussa alkaneen Venäjän vallankumouksen muuttumisen sosialistiseksi vallankumoukseksi pelkäksi sattumaksi, joka muka johtui vain siitä, että Lenin oli ”todellisuustajuinen kansanjoukkojen vaistojen ja viettymystyn tuntija”. Lokakuun vallankumouksen 30-vuotispäivänä komeili Uuden Suomen palstoilla kirjoitus, jossa sanotun lehden bolshevisminvastaisen taistelun ekspertiksi usein mainostettu toimittaja lausuu seuraavan viisauden:
”Kehityskulku maaliskuun sotilaskapinasta lokakuun sosialistiseen vallankumoukseen oli nopea eikä ensinkään vastannut sosialististen teoreetikkojen ennakkokaavailuja.”
Emme tiedä, kenet Uusi Suomi suvaitsee tunnustaa noiksi ”sosialistisiksi teoreetikoiksi”, joiden ”ennakkokaavailuja” Lokakuun sosialistinen vallankumous ei muka vastannut. Mutta koko maailma tuntee erään todellisen sosialistisen teoreetikon, Vladimir Iljitsh Leninin, joka kesällä v. 1905 kirjoitti m.m. näin:
”Demokraattisesta vallankumouksesta me alamme heti siirtyä . . . sosialistiseen vallankumoukseen. Me olemme keskeytymättömän vallankumouksen kannalla. Me emme pysähdy puolitiehen.”
Huomautettakoon, ettei tässä eikä muissa esittämissäni Leninin lausunnoissa ole kysymys mistään innostuksen puuskassa sanotuista ”lausahduksista”, vaan maailmantilanteen ja Venäjän vallankumouksellisten voimatekijäin oikeaan tieteelliseen arviointiin perustuvista johtopäätöksistä, tieteellisestä ennakkonäkemyksestä. Mutta tämäpä juuri onkin mitä katkerin kalkki leninismin vastustajain nieltäväksi. Heidän on äärettömän vaikea sulattaa sitä tosiasiaa, että ensi kertaa maailmanhistoriassa on syntynyt todellinen yhteiskuntatiede, joka pystyy selvästi näkemään ja varmasti viitoittamaan historian tapahtumain kulun vuosikymmeniksi ja vuosisadoiksi eteenpäin.
Vallankumouksen johtajilta vaaditaan tietenkin, kaiken muun ohella, myöskin kansanjoukkojen mielialojen, kenties vaistojenkin tuntemusta. Mutta millään vaistojen tuntemuksella ei selitetä sitä tosiasiaa, että Lokakuun sosialistisen vallankumouksen voitto jäi pysyväksi ja peruuttamattomaksi, että maailmankapitalismi ei ole pystynyt nujertamaan ensimmäistä sosialistista valtiota, vaikka halu on ollut kiihkeä eikä yrityksistä ole ollut puutetta. Arvostelunkestävän, tieteellisesti perustellun selityksen tähänkin ”ihmeeseen” saamme Leninin teoksista, esim. hänen kirjastaan ”Imperialismi kapitalismin korkeimpana asteena”, jossa hän antaa kokonaiskuvan maailmantalouden kehityksestä XX vuosisadan alkuun mennessä.
Jo Marx oli aikanaan todistanut, että kapitalismin kehitys johtaa luonnonlain välttämättömyydellä kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän tuhoon ja luo edellytykset sosialismin voitolle. Lenin toteaa, että kapitalismin kukistamisen edellytykset olivat jo kypsyneet maailmanmitassa. Kapitalismi oli jo sivuuttanut kukoistusvaiheensa, lähtenyt kehittymään laskusuuntaan, muuttunut loismaiseksi, mätäneväksi, raihnaantuvaksi ja kuolevaksi kapitalismiksi, imperialismiksi. Oli tultu sosialistisen vallankumouksen kynnykselle. Vallankumouksellisen purkauksen ainekset karttuvat kaikissa maissa, mutta voiton edellytykset eri maissa ovat erilaiset, sillä kapitalistisen riistojärjestelmän luonteesta johtuu, että kapitalismi on toisissa maissa voimakas, toisissa heikko. Imperialismi ei ryöstä ainoastaan siirtomaakansoja, se kynii myöskin heikompia kapitalistisia maita. Kapitalismin epätasaisen kehityksen ja sen aiheuttamien ristiriitojen tuloksena muodostuu imperialismin maailmanrintamaan heikkoja kohtia, ja tämä tekee mahdolliseksi tuon rintaman murtamisen näissä heikoissa kohdissa, sosialistisen vallankumouksen läpimurron. Sosialismin voitto on aluksi mahdollinen vain muutamassa tahi yhdessä erillisessä maassa, mutta sillä on täysi mahdollisuus puolustaa menestyksellisesti saavutuksiaan raihnaista, rikkinäistä, ristiriitojen raatelemaa imperialistista maailmaa vastaan.
Marraskuun 7 pnä 1917 varhain aamulla alkoi tämä Leninin ennustama sosialistisen vallankumouksen ratkaiseva läpimurto hänen välittömällä johdollaan,. Risteilijä ”Auroralta” Pietarin Talvipalatsiin ammutut tykinlaukaukset ilmoittivat uuden aikakauden, sosialismin aikakauden alkamisesta ihmiskunnan historiassa.
Voitto aseellisessa kapinassa ja sitä seuranneessa ensimmäisessä Isänmaallisessa sodassa imperialistisia interventioarmeijoita ja niihin liittyneitä valkokaartilaisjoukkoja vastaan merkitsi vasta tien raivausta sosialistiselle rakennustyölle. Lenin oli jo ennen vallankumousta kehittänyt teoriansa sosialismin voitosta yhdessä maassa ja todistanut, että Venäjän työväenluokka pystyy, maan kapitalistisen kehityksen takapajuisuudesta huolimatta, luomaan sosialistisen suurteollisuuden, sosialismin välttämättömän perustan, ja pystyy myöskin tämän suurteollisuuden pohjalla järjestämään maatalouden sosialistisille raiteille.
Tiedämme, että tämä valtava, suuria ponnistuksia vaativa historiallinen tehtävä on täydellisesti toteutettu Leninin työn nerokkaan jatkajan Stalinin johdolla. Leninin teoria sosialistisen järjestelmän voitosta on Neuvostoliitossa jo kauan sitten tullut todellisuudeksi.
Aivan oikeutetusti kysytään, onko tulos sosialistisen järjestelmän voitosta ollut sen vaatimien suurten uhrausten arvoinen. Mitä se on todellisuudessa antanut Neuvostoliiton kansoille?
Ensinnäkin on tullut käytännössä todistetuksi se, että ihmisyhteiskunta voi meidän päivinämme erinomaisesti tulla toimeen ilman kapitalisteja ja kapitalistista riistoa. Mutta tämä on vasta niin sanoaksemme kysymyksen moraalinen puoli. Se on hyvin tärkeä asia, mutta se on liian vähän. Sosialismia ja kommunismia ei rakenneta pelkän moraalisen tyydytyksen varaan, vaan aineelliselle pohjalle. Todistaakseen elinvoimaisuutensa ja paremmuutensa kapitalismiin verraten, täytyy sosialismin pystyä nimenomaan taloudellisella alalla sellaiseen, mihin kapitalismi ei ole konsanaan pystynyt. Sen täytyy käytännössä osoittaa pystyvänsä poistamaan, paitsi sortoa ja riistoa, myöskin työttömyys ja kurjuus, toimeentulon epävarmuus, turvaamaan hyvinvoinnin kaikille. Sen täytyy pystyä turvaamaan sellainen tuotantovoimien kasvu, sellainen tuotteiden runsaus, joka kapitalismin vallitessa ei ole mahdollinen.
Ja juuri tämä tuotantovoimien ennenkuulumattoman nopea kasvu, tuotteiden runsauden herkeämätön lisääntyminen, kansanjoukkojen elintason jatkuva nousu onkin ilmeinen, kaikille tunnettu tosiasia. Tämä tosiasia heijastuu muun muassa niissä hyvin tuntuvissa joukkokulutustarvikkeiden hintojen alennuksissa, joita tiedämme Neuvostoliitossa tämän tästä saatettavan voimaan, samaan aikaan kuin kehitys kapitalistisissa maissa kulkee päinvastaiseen suuntaan. Se heijastuu tavallaan myöskin imperialististen suurvaltojen kylmässä sodassa ja aseidenkalistelussa, niiden pelossa antautua siihen kahden järjestelmän yhteistyöhön, sosialistisen ja kapitalistisen järjestelmän rauhalliseen kilpailuun, jota Neuvostoliitto aseidenkalistelun asemesta niille ehdottaa.
Nämäkin tosiasiat vastaavat täydellisesti suuren Leninin tieteellistä ennakkonäkemystä. Vuonna 1919 kirjoittamassaan, suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan ”Suuri aloite” Lenin sanoo:
”Proletariaatin diktatuuri . . . ei ole ainoastaan väkivaltaa riistäjiä kohtaan eikä edes pääasiassa väkivaltaa. Tämän vallankumouksellisen väkivallan taloudellisena perustana, sen elinvoimaisuuden ja menestyksen takeena on se, että proletariaatti edustaa ja toteuttaa kapitalismiin verraten korkeampaa työn yhteiskunnallisen organisation tyyppiä. Siinä on asian ydin. Siinä on kommunismiin voiman lähde ja sen kiertämättömän, täydellisen voiton tae” (Suuri aloite, suom. s. 12).
Ja edelleen:
”Työn tuottavuus, se on loppujen lopuksi kaikkein tärkein seikka, pääasia uuden yhteiskuntajärjestelmän voitolle. Kapitalismi on luonut sellaisen työn tuottavuuden, jota ei oltu nähty maaorjuuden vallitessa. Kapitalismi voidaan voittaa ja se tulee lopullisesti voitetuksi sillä, että sosialismi luo uuden, paljoa korkeamman työn tuottavuuden” (Sama teos, s. 19).
Mikä antoi Leninille ehdottoman varmuuden työn tuottavuuden ennenkuulumattomasta kohoamisesta työväenvallan aikana? Se, että työtätekevien laajat joukot, vapauduttuaan riiston ikeestä ja saatuaan tilaisuuden tehdä työtä omaksi hyväkseen, pystyvät luomaan keskuudessaan aivan uudenlaisen työkurin ja työinnostuksen. Lenin osoittaa, että yhteiskunnallisen työn maaorjuudellinen organisatio pysyi pystyssä keppikurin avulla, kapitalistinen organisatio nälkäkurin avulla, kun taas
”yhteiskunnallisen työn kommunistinen organisatio, johon ensimmäisenä askeleena on sosialismi, pysyy pystyssä, ja mitä pitemmälle mennään, sitä paremmin se tulee pysymään pystyssä itse työtätekevien vapaan ja tietoisen kurin avulla” (Sama teos, s. 12).
Neuvostoliiton vastustajat ovat usein lausuneet julki ihmettelynsä sen ennenkuulumattoman yksimielisyyden johdosta, jota neuvostokansa, monenkirjavasta kansallisesta kokoonpanostaan huolimatta, on osoittanut raskaimpienkin koettelemustensa hetkinä. Mutta Leninin aatteiden, Leninin ja Stalinin kansallisuuspolitiikan valossa asiaa tarkastellen ei siinä ole mitään odottamatonta eikä hämmästyttävää, se on aivan luonnollinen ja lainmukainen historiallinen ilmiö. Lenin ja Stalin ovat teoksissaan vakuuttavasti osoittaneet, että sosialismi ja vasta se, pystyy luomaan todellisen ja kestävän kansakunnan eheyden, sen kaikkien kansalaisten yhteisen ”isänmaan” ja ”kohtalonyhteyden”, josta kaikkialla paljon puhutaan, mutta joka ei ole toteutettavissa niin kauan kuin yhteiskunta on jakaantunut toisilleen vastakkaisiin luokkiin, riistäjiin ja riistettyihin. Kansallisuusvihan lietsontaan ja muuhun samantapaiseen ala-arvoiseen demagogiaan perustuva kansakunnan ”eheys” ja ”kohtalonyhteys” on parhaimmassakin tapauksessa vain väliaikaista, nopeasti ohikiitävää. Ottaessaan tuotantovälineet yhteiskunnan haltuun, tehdessään kaikista kansalaisista tasa-arvoisia sosialismin rakentajia, sosialismi ottaa pois kaiken pohjan luokkataistelulta. Riitaa ei synny, kun ei ole kenen kanssa riitelisi.
Sosialismin vallitessa putoaa todellisuuspohja pois myöskin eri kansallisuuksien välisiltä ristiriidoilta, sillä se, kuten jo Kommunistisessa Manifestissa on selvästi osoitettu, juontaa alkunsa samasta lähteestä kuin luokkataistelukin, nimittäin kapitalistisesta tuotanto- ja omistustavasta. Leninin luonnehtima imperialismin loismaisuus ilmeneekin erikoisen räikeänä juuri siinä, että se ei voi elää eikä hengittää ilman heikompien kansakuntien riistoa ja sortoa, ilman kansakuntien yllyttämistä toisiaan vastaan, ilman kansallisuusvihan lietsontaa ja sotia. Ne kuuluvat sen elinehtoihin.
Leninin ja Stalinin sosialistinen kansallisuuspolitiikka sitävastoin rakentaa kaiken luottamuksensa vapaiden kansojen vapaaseen liittoon, suurten ja pienten kansojen tasa-arvoisuuteen, kansakuntien ehdottoman itsemääräämisoikeuden ja demokratian pohjalla tapahtuvaan vapaaehtoiseen yhteenliittymiseen ja veljelliseen yhteistyöhön. Se näkee kansojen veljeyden perusedellytyksen ja sen liikkeellepanevan, johtavan voiman eri kansallisuuksien työläisten yhteenliittymisessä, proletaarisessa internationalismissa.
Tämä luottamus on osoittautunut täysin oikeaksi, Leninin ja Stalinin kansallisuuspolitiikka on Neuvostoliitossa toteutunut, ja siinä piilee Neuvostoliiton kansojen horjumattoman yksimielisyyden ”salaisuus”.
Mutta Leninin aatteiden voittokulku ei rajoitu vain Neuvostoliiton puitteisiin. Että sosialistisen vallankumouksen voitto Venäjällä oli ehdoton ja peruuttamaton, se oli Leninille täysin selvää maailmantilanteen arvioinnin perusteella. Mutta yhtä selvästi hän näki sen, että Venäjän sosialistinen vallankumous ei jää yksin, vaan että Venäjällä aloitettu imperialismin rintaman murto tulee laajenemaan, ja sitä nopeammin ja varmemmin, mitä jyrkempiin toimenpiteisiin imperialistit tulevat ryhtymään sitä estääkseen. Mikäli he yrittävät ryhtyä sotaseikkailujen tielle sosialismia kukistaakseen, he tekevät sen omiksi kaulavilloikseen, jouduttavat omaa häviötään. Puhuessaan Lokakuun vallankumouksen 4-vuotispäivänä Lenin lausui:
”Ensimmäinen bolshevikkivallankumous tempasi irti imperialistisesta sodasta ja imperialistisesta maailmasta ensimmäiset sata miljoonaa ihmistä maapallolla. Seuraavat irrottavat sellaisista sodista ja sellaisesta maailmasta koko ihmiskunnan.”
Nämä Leninin profeetalliset sanat ovat meidän päivinämme toteutumassa valtavaa vauhtia. Niiden sadan miljoonan lisäksi, joista Lenin puhui vuonna 1921, on tullut seitsemän sataa miljoonaa lisää, kaksi sataa miljoonaa Euroopasta ja viisi sataa miljoonaa Aasiasta. Se merkitsee, että enemmän kuin, kolmannes koko maapallon asukkaista on jo tähän mennessä peruuttamattomasti vapautunut imperialismin ikeestä. Ja että tämä kehitys tulee jatkumaan koko ihmiskunnan lopulliseen vapauttamiseen saakka, siitä eivät näy enää olevan epätietoisia edes imperialistisen Amerikan korkeimmat vallanpitäjätkään, heidän monista viimeaikaisista hysteerisistä tempauksistaan päätellen. Raihnaantuva imperialismi pystyy vielä kuolinkouristuksissaan kynimään osaa maailman kansoista, mutta se ei pysty estämään imperialisminvastaisen rintaman vastustamatonta laajenemista. Halu on kiihkeä, mutta kyky puuttuu. Halu ja kyky, kuten tunnettua, ovat kaksi eri asiaa.
Imperialismi ei kyennyt estämään kansandemokratian voittoa useissa Euroopan maissa toisen maailmansodan jälkeen. Se ei ole kyennyt estämään viisisatamiljoonaisen Kiinan kansan voittoa, sen lopullista ja peruuttamatonta poislohkeamista imperialismin järjestelmästä.
Kuinka valtavaa naulaa imperialismin ruumisarkkuun Kiinan kansan historiallinen voitto merkitsee, on helposti ymmärrettävissä. Että tämä voitto ja sen valtava merkitys vastaavat Leninin ennakkonäkemystä, sen valaisemiseksi esitän pari hänen lausuntoaan Idän kansojen vapaustaistelusta:
”Niin heikkoja kuin, nämä kansat lienevätkin, niin voittamattomalta kuin kaikki tekniikan ja sotataidon ihmeitä taistelussaan käyttävien eurooppalaisten sortajien mahti näyttäneekin, niin sittenkin sorrettujen kansojen käymässä vallankumouksellisessa sodassa piilee sellaisia mahdollisuuksia, että Idän kansojen vapautuminen on nyt täysin toteutettavissa” (Teokset, XXIV osa, s. 544).
Ja vähää ennen kuolemaansa, viimeisessä kirjoituksessaan ”Parempi vähemmän, mutta paremmin” Lenin lausuu:
”Taistelun tulos riippuu loppujen lopuksi siitä, että Venäjä, Intia, Kiina jne. muodostavat väestön valtavan enemmistön. Ja juuri tämä väestön enemmistö on viime vuosien kuluessa noussut tavattoman nopeassa tahdissa taisteluun vapautensa puolesta, joten tässä mielessä ei voi olla epäilyksen varjoakaan sen suhteen, millainen yleismaailmallisen taistelun loppuratkaisu tulee olemaan. Tässä mielessä on sosialismin lopullinen voitto täydellisesti ja ehdottomasti turvattu”.
Sama ehdoton varmuus Kiinan kansan ja muiden Idän kansojen voitosta, sama selvä näkemys niiden vapaustaistelun suuresta maailmanhistoriallisesta merkityksestä on Stalinilla. Hän lausui v. 1925, että
”vallankumouksellisen liikkeen voimat Kiinassa ovat uskomattoman suuret. Ne eivät ole vielä kunnolla päässeet vaikuttamaan. Ne pääsevät vaikuttamaan tulevaisuudessa. Idän ja lännen vallanpitäjät, jotka eivät näe näitä voimia eivätkä ota niitä riittävässä määrässä huomioon, tulevat siitä kärsimään . . . Ken ei ota huomioon tätä voimaa, hän joutuu varmasti häviölle”.
Kiinan kansa puolestaan ymmärtää Leninin aatteiden valtavan merkityksen suurelle voitolleen. Pitkällisen ja monivaiheisen vapaustaistelunsa kestäessä se oli omien kokemustensa perusteella päässyt varmuuteen siitä, että voitto oli saavutettavissa ainoastaan marxismin-leninismin viitoittamaa tietä kulkien. Kiinan kansan johtaja Mao Tse-tung lausuikin eräässä viime vuonna pitämässään puheessa:
”Me olemme kiitollisia Marxille, Engelsille, Leninille ja Stalinille, jotka ovat antaneet meille aseen. Tämä ase ei ole konekiväärit, vaan marxismi-leninismi . . . Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue on meidän paras opettajamme.”
Nämä Mao Tse-tungin sanat sisältävät suuren historiallisen totuuden. Leninin aatteiden voima ja voittamattomuus on siinä, että ne vastaavat historian todellista kehityskulkua, valottavat ihmiskunnan tietä eteenpäin ja siten muodostuvat mitä terävimmäksi aseeksi sen taistelussa onnellisemman tulevaisuuden puolesta. Jos haluamme lukea oikein nykyajan historiaa, on sitä luettava Leninin aatteiden valossa, sillä meidän vuosisatamme historia on Leninin aatteiden voittokulun historiaa.
SKP taistelujen tiellä — Vuosikirja VI, 1950
Julkaisija ja kustantaja: Puoluetoimikunnan valistusjaosto
Marxismi-Leninismi 