Menestys panee pään pyörälle
Kollektiivitalousliikkeen kysymyksistä
Neuvostovallan menestyksistä kollektiivitalousliikkeen alalla puhuvat nykyään kaikki. vihollistenkin on pakko tunnustaa, että on saavutettu huomattavia menestyksiä. Ja nämä menestykset ovat todellakin suuret.
Tosiasia on, että kuluvan vuoden helmikuun 20 pnä oli jo kollektivisoitu 50 prosenttia Neuvostoliiton talonpoikaistalouksista. Se merkitsee, että vuoden 1930 helmikuun 20 päivään mennessä olemme ylittäneet viisivuotissuunnitelman enemmän kuin kaksinkertaisesti.
Tosiasia on, että kuluvan vuoden helmikuun 28 päivään mennessä ovat kollektiivitaloudet jo ehtineet kerätä siementä kevätkylvöihin yli 36 miljoonaa sentneriä, s.o. yli 90 prosenttia suunnitelmasta, s.o. noin 220 miljoonaa puutaa. Täytyy myöntää, että 220 miljoonan puudan siemenviljamäärän kerääminen yksistään kollektiivitalouksissa – viljanhankintasuunnitelman menestyksellisen täyttämisen jälkeen – on mitä valtavin saavutus.
Mitä tämä kaikki todistaa?
Sitä, että maaseudun perinpohjainen käänne sosialismiin voidaan jo katsoa taatuksi.
Ei tarvitse todistella, että tällä menestyksellä on mitä suurin merkitys maamme kohtaloille, koko työväenluokalle maamme johtavana voimana, viimein itse puolueelle. Puhumattakaan suoranaisista käytännöllisistä tuloksista, tällä menestyksellä on valtava merkitys itse puolueen sisäiselle elämälle, puolueemme kasvatukselle. Se tuo puolueeseemme reipasta mielialaa ja luottamusta omiin voimiin. Se aseistaa työväenluokan uskolla asiamme voittoon. Se tuo puolueellemme uusia miljoonareservejä.
Tästä johtuu puolueen tehtävä: varmistaa saavutetut menestykset ja käyttää niitä suunnitelmallisesti vastaisen etenemisen hyväksi.
Mutta menestyksillä on varjopuolensakin, varsinkin kun ne saavutetaan verrattain ”helpolla”, niin sanoaksemme ”odottamatta”. Sellaiset menestykset synnyttävät joskus omahyväisyyttä ja ylvästelyä: ”Me voimme kaiken!” ”Meille on kaikki helppoa!” Nämä menestykset juovuttavat useasti ihmisiä, niin että heidän päänsä alkaa mennä menestyksestä pyörälle, että menetetään määrän tunto, menetetään kyky käsittää todellisuutta, ilmaantuu pyrkimystä omien voimien yliarvioimiseen ja vastustajan voimien aliarvioimiseen, ilmaantuu seikkailunomaisia yrityksiä ratkaista ”käden käänteessä” kaikki sosialistisen rakennustyön kysymykset. Tällöin ei enää ole sijaa huolehtimiselle siitä, että varmistettaisiin saavutetut menestykset ja käytettäisiin niitä suunnitelmallisesti vastaisen etenemisen hyväksi. Miksi meidän täytyy varmistaa saavutetut menestykset, – mehän kykenemme muutenkin ”ykskaks” juoksemaan sosialismin täyteen voittoon asti: ”Me voimme kaiken!”, Meille on kaikki helppoa!”
Tästä johtuu puolueemme tehtävä: on käytävä päättävää taistelua näitä vaarallisia ja vahingollisia mielialoja vastaan ja karkoitettava ne puolueesta.
Ei voida sanoa, että nämä vaaralliset ja asiaa vahingoittavat mielialat olisivat levinneet kovin laajalle puolueemme riveihin. Mutta näitä mielialoja on kuitenkin puolueessamme eikä ole syytä väittää, että ne eivät tule voimistumaan. Ja jos nämä mielialat saavat meillä kansalaisoikeudet, niin ei ole epäilystäkään, etteikö kollektiivitalousliike huomattavasti heikkene ja tämän liikkeen horjuttamisen vaara voi käydä realiseksi.
Tästä johtuu sanomalehdistömme tehtävä: on paljastettava järjestelmällisesti näitä ja muita samantapaisia leniniläisvastaisia mielialoja.
Muutamia tosiasioita.
1. Kollektiivitalous-politiikkamme menestykset selittää muun muassa se, että tämä politiikka nojautuu kollektiivitalousliikkeen vapaaehtoisuuteen sekä olosuhteiden erilaisuuden huomioimiseen Neuvostoliiton eri seuduilla. Kollektiivitalouksia ei saa perustaa väkipakolla. Se olisi typerää ja taantumuksellista. Kollektiivitalousliikkeen täytyy nojautua talonpoikaiston perusjoukkojen aktiiviseen kannatukseen. Ei saa mekaanisesti siirtää kollektiivitaloudellisen rakennustyön malleja kehittyneistä seuduista kehittymättömiin. Se olisi typerää ja taantumuksellista. Sellainen ”politiikka” alentaisi yhdellä iskulla kollektivisoimisaatteen arvoa. Täytyy tarkoin ottaa huomioon olosuhteiden erilaisuus Neuvostoliiton eri alueilla kollektiivitaloudellisen rakennustyön vauhtia ja menetelmiä määriteltäessä.
Kollektivisoimisliikkeessä ovat meillä vilja-alueet edellä kaikista muista alueista. Miksi? Ensinnäkin siksi, että näillä alueilla on meillä suurin määrä jo varttuneita neuvostotiloja ja kollektiivitalouksia, joiden avulla talonpojilla on ollut mahdollisuus vakuuttautua uuden tekniikan voimasta ja merkityksestä, talouden uuden, kollektiivisen järjestämisen voimasta ja merkityksestä. Toiseksi siksi, että nämä alueet ovat jo käyneet kaksivuotisen koulun taistelussa kulakkeja vastaan viljanhankintakamppailujen aikana, mikä ei ole voinut olla helpottamatta kollektivisoimisliikettä. Ja lopuksi siksi, että viime vuosina on tehty hyvin voimaperäistä työtä parhaiden kaaderien lähettämiseksi näille alueille teollisuuskeskuksista.
Voidaanko sanoa, että nämä erikoisen suotuisat edellytykset ovat olemassa toisillakin alueilla, esimerkiksi kulutusvoittoisilla alueilla, sellaisilla kuin pohjoiset alueemme, tai vielä nytkin takapajuisten kansallisuuksien alueilla, kuten esimerkiksi Turkestanissa?
Ei, sitä ei voida sanoa.
On selvää, että Neuvostoliiton eri alueiden erilaisten olosuhteiden huomioimisen periaate rinnan vapaaehtoisuusperiaatteen kanssa on yksi tärkeimpiä edellytyksiä terveelle kollektivisoimisliikkeelle.
Mutta mitä tapahtuu meillä joskus käytännössä? Voidaanko sanoa, ettei vapaaehtoisuusperiaatetta ja paikallisten olosuhteiden huomioimisen periaatetta rikota eräillä alueilla? Ei, sitä ei ikävä kyllä voida sanoa. Tunnettua esimerkiksi on, että eräissä kulutusvoittoisen vyöhykkeen pohjoisissa piireissä, missä suotuisia edellytyksiä kollektiivitalouksien viipymättömälle perustamiselle on suhteellisesti vähemmän kuin vilja-alueilla, pyritään kollektiivitalouksien järjestämisen valmistelutyö usein korvaamaan kollektivisoimisliikkeen virkavaltaisella dekreeteillä määräilemisellä, paperipäätöslauselmilla kollektiivitalouksien kasvusta, kollektiivitalouksien perustamisella paperilla, vaikka niitä ei vielä ole todellisuudessa, mutta joiden ”olemassaolosta” on tehty pinkka kerskailevia päätöslauselmia. Tai katsokaamme joitakin Turkestanin piirejä, missä suotuisia edellytyksiä kollektiivitalouksien välittömälle perustamiselle on vieläkin vähemmän kuin kulutusvoittoisen vyöhykkeen pohjoisilla alueilla. Tunnettua on, että eräillä Turkestanin seuduilla on jo yritetty ”saavuttaa ja sivuuttaa” Neuvostoliiton edistyneimmät alueet uhkaamalla sotavoimalla, uhkaamalla peltojen kasteluveden ja teollisuustavaroiden eväämisellä niitä talonpoikia, jotka eivät vielä halua mennä kollektiivitalouksiin.
Mitä yhteistä voi olla tällä aliupseeri Prishibejevin* ”politiikalla” ja puolueen politiikalla, joka viimemainittu perustuu vapaaehtoisuuteen ja paikallisten erikoisuuksien huomioimiseen kollektiivitaloudellisessa rakennustyössä? Selvää on, että niillä ei ole eikä voi olla mitään yhteistä.
* [Aliupseeri Prishibejev – mielivaltaisen komentelijan, järjestyksen- ja siveellisyydenvalvojan tyyppi A. P. Tshehovin samannimisestä kertomuksesta. – Suom.]
Kuka tarvitsee näitä vääristelyjä, tätä kollektiivitalousliikkeen virkavaltaista dekreeteillä määräilemistä, näitä sopimattomia uhkailuja talonpoikia kohtaan? Ei kukaan muu kuin vihollisemme!
Mihin nämä vääristelyt voivat johtaa? Vihollistemme voimistumiseen ja kollektivisoimisaatteen arvon alentamiseen.
Eikö ole selvää, että näiden vääristelyjen tekijät, jotka luulevat olevansa ”vasemmistolaisia”, valavat itse asiassa vettä oikeisto-opportunismin myllyyn?
2. Puolueemme poliittisen strategian suurimpia ansioita on se, että se osaa kullakin hetkellä valita liikkeen perusrenkaan, johon tarttuen se sitten vetää koko ketjun yhteiseen yleiseen päämäärään saadakseen tehtävän ratkaistuksi. Voidaanko sanoa, että puolue on jo valinnut kollektivisoimisliikkeen perusrenkaan kollektiivitaloudellisen rakennustyön systeemissä? Voidaan ja täytyy sanoa.
Mikä on tämä perusrengas?
Ehkä osuuskunta yhteistä maanmuokkausta varten? Ei, se se ei ole. Osuuskunnat yhteistä maanmuokkausta varten, joissa tuotantovälineitä ei vielä ole yhteiskunnallistettu, ovat jo kollektiivitalousliikkeen sivuutettu aste.
Ehkä maatalouskommuuni? Ei, se ei ole kommuuni. Kommuunit ovat toistaiseksi vielä yksinäisiä ilmiöitä kollektiivitalousliikkeessä. Edellytykset eivät ole vielä kypsyneet maatalouskommuunille vallitsevana muotona, missä ei ainoastaan ole yhteiskunnallistettu koko tuotanto, vaan myöskin jakelu.
Kollektiivitalousliikkeen perusrengas, sen tällä hetkellä vallitseva muoto, johon nyt on tartuttava, on maatalousartteli.
Maatalousarttelissa on yhteiskunnallistettu perustuotantovälineet pääasiassa viljatalouden alalla: työ, maankäyttö, koneet ja muu kalusto, työkarja, talousrakennukset. Siinä ei yhteiskunnallistuteta: asuinrakennukseen liittyvää maapalstaa (pieniä kasvitarhoja, pieniä puutarhoja), asuinrakennuksia, määrättyä osaa maitokarjaa, pientä karjaa, siipikarjaa j.n.e. Artteli on kollektiivitalousliikkeen perusrengas sen vuoksi, että se on tarkoituksenmukaisin muoto viljakysymyksen ratkaisemiseksi. Mutta viljakysymys on perusrengas koko maatalouden systeemissä, sillä ilman sen ratkaisemista ei voida ratkaista kysymystä karjanhoidosta (suuresta eikä pienestä) eikä erikoisista hyötykasveista, joista saadaan tärkein raaka-aine teollisuudelle. Juuri siksi on maatalousartteli tällä hetkellä perusrengas kollektiivitalousliikkeen systeemissä.
Tämä on lähtökohtana kollektiivitalouksien ”Mallisäännöille”, joiden lopullinen teksti julkaistaan tänään*.
* [”Pravda”, maaliskuun 2 pnä 1930.]
Tämän pitää olla lähtökohtana myöskin puolue- ja neuvostotoimihenkilöillämme, joiden yhtenä velvollisuutena on tutkia perusteellisesti näitä sääntöjä ja toteuttaa ne kaikissa kohdissaan.
Tällainen on puolueen kanta tällä hetkellä.
Voidaanko sanoa, että tätä puolueen kantaa toteutetaan ilman rikkomuksia ja vääristelyä? Ei, sitä ei ikävä kyllä voida sanoa. Tiedetään, että Neuvostoliiton monilla alueilla, joissa taistelu kollektiivitalouksien olemassaolosta ei ole vielä läheskään päättynyt, joissa artteleita ei ole vielä varmistettu, esiintyy yrityksiä hypätä arttelin puitteiden ulkopuolelle ja harpata suoraan maatalouskommuuniin. Artteleita ei vielä ole varmistettu, mutta ne ”yhteiskunnallistuttavat” jo asuinrakennuksia, pikkukarjaa, siipikarjaa, ja tämä ”yhteiskunnallistuttaminen” muuttuu byrokraattiseksi paperilla ja dekreeteillä määräilemiseksi, sillä vielä ei ole olemassa edellytyksiä, jotka tekisivät tällaisen yhteiskunnallistuttamisen välttämättömäksi. Saatetaan luulla, että viljakysymys on kollektiivitalouksissa jo ratkaistu, että se on jo sivuutettu aste, että perustehtävänä tällä hetkellä ei ole viljakysymyksen ratkaiseminen, vaan karjan- ja siipikarjanhoitokysymyksen ratkaiseminen. Herää kysymys, kenelle on hyötyä sellaisesta tomppelimaisesta ”työstä”, jossa kollektiivitalousliikkeen eri muodot lyödään samaan läjään? Kenelle on hyötyä tästä tyhmästä ja asiaa vahingoittavasta hätiköimisestä? Kun ärsytetään kollektiivitalonpoikaa asuinrakennusten, koko maitokarjan, koko pikkukarjan ja siipikarjan ”yhteiskunnallistuttamisella” silloin kun viljaprobleemia ei vielä ole ratkaistu, silloin kun kollektiivitalouksien arttelimuoto ei vielä ole varmistettu, – eikö ole selvää, että sellainen ”politiikka” voi olla mieluista ja edullista vain meidän vannoutuneille vihollisillemme? Muuan tällaisista virkaintoisista ”yhteiskunnallistuttajista” menee niinkin pitkälle, että antaa arttelille päiväkäskyn, jossa määrää ”kolmen päivän kuluessa luetteloimaan jokaisen talouden koko siipikarjan”, perustamaan erityisten luettelointi- ja silmälläpito-”päälliköiden” toimet, ”miehittämään arttelissa hallitsevat kukkulat”, ”komentamaan sosialistista taistelua lähtemättä pois taistelupaikalta” ja – selvä juttu – puristamaan koko arttelin nyrkkiinsä. Onko tuo kollektiivitalouden johtamispolitiikkaa vaiko sen hajoitamis– ja halventamispolitiikkaa? En edes puhukaan niistä luvalla sanoen ”vallankumouksellisista”, jotka aloittavat arttelin perustamistyön kirkonkellojen poistamisella. Kirkonkellojen poistaminen – se sekin ”vallankumouksellisuutta”!
Miten ovat keskuudessamme voineet saada alkunsa nuo tomppelimaiset edesottamukset ”yhteiskunnallistuttamisen” alalla, nuo naurettavat yritykset hypätä oman itsensä yli, yritykset, joiden tarkoituksena on kiertää luokat ja luokkataistelu ja joilla todellisuudessa valetaan vettä luokkavihollistemme myllyyn? Ne ovat voineet saada alkunsa vain niiden ”helppojen” ja ”odottamattomien” menestysten ilmapiirissä, joita olemme saavuttaneet kollektiivitaloudellisen rakennustyön rintamalla. Ne ovat voineet saada alkunsa vain sen vuoksi, että puolueen eräässä osassa vallitsevat tällaiset tomppelimaiset mielialat: ”Me voimme kaiken!” ”Meille on kaikki helppoa!” Ne ovat voineet saada alkunsa vain sen seikan tuloksena, että joidenkin toveriemme pää on alkanut mennä pyörälle menestyksistä, että he ovat hetkeksi menettäneet järjen selvyyden ja katseen selkeyden.
Työlinjamme oikaisemiseksi kollektiivitaloudellisen rakennustyön alalla on tehtävä loppu näistä mielialoista.
Tämä on nyt yksi puolueen päiväjärjestyksessä olevista tehtävistä.
Johtamistaito on vakava asia. Ei saa jäädä jälkeen liikkeestä, sillä jälkeen jääminen merkitsee joukoista irroittautumista. Mutta ei saa kiirehtiä edellekään, sillä edellekiirehtiminen merkitsee yhteyden menettämistä joukkoihin. Joka tahtoo johtaa liikettä ja säilyttää samalla yhteyden miljoonajoukkoihin, sen täytyy käydä taistelua kahdella rintamalla – sekä jälkeen jääviä että edelle kiirehtiviä vastaan.
Puolueemme on voimakas ja voittamaton siksi, että se johtaessaan liikettä osaa säilyttää ja lisätä yhteyksiään työläisten talonpoikien miljoonajoukkoihin.
”Pravda” N:o 60, maaliskuun 2 pnä 1930.
J. Stalin, Leninismin kysymyksiä
Toinen painos, 11. venäjänkielisen painoksen mukaan
Karjalais-Suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike
Petroskoi, 1946
Marxismi-Leninismi 