Filosofian historia ihmisyhteiskunnan historiallisen kehitysprosessin heijastajana (1946)

AKSELI MOD

Filosofian historia ihmisyhteiskunnan historiallisen kehitysprosessin heijastajana

I

Marxilaisen dialektisen materialismin mukaan inhimillistä ajattelua, t.s. yhteiskunnallista tietoisuutta, ei saa eikä voida eroittaa yhteiskunnallisesta olevaisuudesta, siis yhteiskunnan aineellisesta perustasta, sillä yhteiskunnallinen tietoisuus ei ole mitään muuta kuin yhteiskunnallisen olevaisuuden, aineellisuuden heijastin, kuvastin. Filosofia on osa ja hyvin tärkeä osa yhteiskunnallisesta tietoisuudesta. Sillä on oma kehityshistoriansa, joka on olennainen osa ihmiskunnan kulttuuri-historiasta. Filosofian historia, joka kokonaisuudessaan on tiede inhimillisen ajatuksen pitkäaikaisesta historiallisesta kehitysprosessista, kuvastaa inhimillisen ajatuksen kehitysasteita eri historiallisilla aikakausilla.

Engels luonnehti filosofiaa historiallisena tieteenä seuraavasti: »Kaikkien aikakausien teoreettinen ajattelu (niin myös meidän aikakautemme) on historiallinen tuote, joka eri aikakausina on saanut erilaisia muotoja sekä ollut eri aikoina myöskin sisällöltään hyvin erilainen. Tästä seuraa, että tiede ajattelusta, samoin kuin jokainen muukin tiede, on historiallinen tiede, tiede inhimillisen ajatuksen historiallisesta kehityksestä.»

Tältä samalta perustalta lähtee myös marxilainen dialektiikka, jonka mukaan mitään ilmiöitä ja tapahtumaa ei saa tarkastella irrallisena, satunnaisena ilmiönä, vaan jatkuvan kehitysprosessin alaisena. Jokainen ilmiö on kehitysprosessin tulos. Niin myös marxilainen dialektiikka ei ole minkään jättiläismäisen järjen satunnainen keksintö, vaikkakin Marxilla, Engelsillä, Leninillä ja Stalinilla sen luojina ja kehittäjinä on tavattoman suuri merkitys. Sen syntyminen ja kehittyminen ei olisi ollut mahdollinen ulkopuolella koko filosofisen ajattelun historiallisen kehityksen.

Koska siis filosofia on historiallinen tiede, niin ei riitä se, että luetaan ja tutkitaan vain jonkun määrätyn historiallisen ajankohdan filosofiaa, siis inhimillisen ajattelun jotakin määrättyä kehitysvaihetta (esim. nykyajan filosofiaa), vaan filosofiaa on luettava ja tutkittava historiallisena kehitysprosessina, jonka prosessin jokainen kehitysvaihe ikäänkuin nivelenä liittyy toinen toiseensa.

Miten on kehittynyt todella tieteellinen filosofian historia.

Jo ammoisina aikoina ovat ihmiskunnan suuret ajattelijat, tiedemiehet, filosofit tehneet yrityksiä luoda yhtenäinen, johdonmukainen filosofian historia. Ensimmäisen tällaisen yrityksen teki antiikkisen Kreikan kuuluisin filosofi ja oppinut Aristoteles. Marx nimitti Aristotelesta antiikkisen filosofian »Aleksanteri Suureksi». Tämä nimitys ei ole satunnainen kunnianosoitus, vaan sillä on syvällinen kulttuuri-historiallinen merkitys. Marx tarkoitti sillä sitä, että samoin kuin Aleksanteri Suuri yhdisti valtansa alle koko silloisen tunnetun maailman, samoin myös hänen aikalaisensa ja opettajansa Aristoteles yhdisti opeissaan kaiken siihen asti tunnetun ja kehitetyn inhimillisen tietoisuuden. Aristotelen aikana eli toinen sen ajan kuuluisa oppinut, idealistisen filosofian luoja Platon. Arvostellessaan Platonin idealistista filosofiaa, suoritti Aristoteles yhteenvedon kaikkien vanhan ajan tunnetuimpien filosofien opeista ja yleensä siihen astisesta filosofisen ajattelun kehittymisestä. Mutta tieteenä filosofian historia sen aikuisestakaan filosofiasta ei silloin vielä syntynyt. Aristoteles, joka horjui materialismin ja idealismin välillä, ei ollut tarpeeksi perusteellinen, eikä hänellä vielä sinä aikana ollut tieteellisiä edellytyksiäkään tieteellisesti perustellun filosofian historian luomiseen. Tämän jälkeen meni pitkä aika ennenkuin filosofinen ajattelu pääsi kehittymään edelleen.

Lenin sanoi, että muinainen Kreikka pystyi nostamaan suuria filosofeja ja oppineita, joiden kaltaisia mikään muu kansa ei ole kyennyt nostamaan keskuudestaan kahteen tuhanteen vuoteen. Tämä arvio on täysin yhtäpitävä filosofian historian kanssa. Aristoteleesta oli kulunut yli kaksi vuosituhatta, ennenkuin syntyi filosofian historia todellisena historiallisena tieteenä. Keski-aika ei pystynyt filosofian sen enempää kuin muidenkaan tieteiden aloilla, antamaan juuri mitään uutta. Keskiaikainen filosofia palveli etupäässä kirkkoa. Kirkko haki filosofiasta vain sille edulliset puolet, tuomiten kaiken vapaan ajattelun. Inhimillinen ajattelu oli kahlittu. Se ei kyennyt kehittymään eteenpäin.

Vasta uudella ajalla, jolloin kaikki tieteet pääsivät voimakkaaseen kehitysvauhtiin, tuli mahdollisuus filosofian historian luomiselle. Ennen Marxia ja Engelsiä jo monet filosofit tekivät arvokasta, valmistavaa työtä todella tieteellisen filosofian historian luomiseksi. XIX vuosisadan kuuluisa venäläinen filosofi ja vallankumouksellinen demokraatti Tsernyshevski, tutkiessaan filosofisen ajattelun kehittymistä, lähti aivan oikealta pohjalta selittäen, että filosofiset järjestelmät ja eri suunnat eivät ole olleet irrallisia ilmiöitä, vaan historiallisessa yhteydessä toistensa kanssa. Hän sanoi, että aikaisemmat filosofiset järjestelmät ja opit ovat olleet valmistavia, antaneet aineksia myöhemmille opeille. Vain näiden aikaisempien antaman ainehiston pohjalla on voinut kehittyä myöhempiä, täydellisempiä oppeja. Tämä oli yhtäpitävä sen arvion kanssa, minkä Engels hiukan myöhemmin antoi filosofisen ajattelun kehityksestä.

Porvarillisen vallankumouskauden filosofeista on filosofian historian tutkimisen ja luomisen alalla kieltämättä suurin ansio Hegelillä. Kirjoittamassaan laajassa kolmiosaisessa filosofian historiassa hän tarkastelee filosofian historiaa yhtenäisenä tietoisuuden kehitysprosessina. Luonnehtiessaan Hegelin järjestelmää, sanoo Engels: »Päätepisteeksi tälle uudemmalle saksalaiselle filosofialle muodostui Hegelin järjestelmä, jossa koko luonnon, historian ja hengen maailma ensi kerran — ja siinä juuri onkin sen suuri ansio, esitetään yhtenä tapahtumasarjana s.o. alituisesti liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä, ja yritetään osoittaa tämän liikunnan ja kehityksen sisäinen yhteys.» Kehittäessään dialektista tutkimusmetodia, joka oli Hegelin filosofian edistyksellinen piirre, hän joutui tutkimaan aikaisempia filosofisia järjestelmiä, yhtenäisenä kehitysprosessina.

Mutta Hegelillä oli omat suuret vajavaisuutensa. Hän ei kyennyt selittämään luonnon, yhteiskunnan ja ihmisajatuksen kehitysprosessia objektiivisesti, tieteellisesti. Hänen historiallinen ansionsa oli, kuten Engels sanoi, tämän tehtävän asettaminen, mutta itse tehtävä jäi häneltä ratkaisematta. Miksi? Hegel oli idealisti ja näin ollen, kuten yleensä idealisti, jo omissa tutkimuksissaankin läksi epätieteelliseltä pohjalta. Hän ei katsellut luonnon ja yhteiskunnan kehitysprosessia todellisena, vaan ideain (aatteiden) kehitysprosessina. Hän asetti kaiken perustaksi absoluuttisen idean ja hänen mukaansa tämän idean kehitystä kuvastaa luonnon ja yhteiskunnan kehitys. Näinollen hän sai luonnosta ja yhteiskunnasta nurinkurisen kuvan. Samanlainen suhde oli hänellä aikaisempiin filosofisiin järjestelmiin. Hän aivan oikein piti niitä välttämättöminä renkaina inhimillisen tietoisuuden kehitysprosessissa, mutta hänen mukaansa ne eivät kuvastaneet oman aikakautensa todellisuutta, luonnon ja yhteiskunnan kehitystasoa, vaan absoluuttisen idean eri kehitysasteita. Tutkiessaan filosofian historiaa yhteiskunnallisen tietoisuuden yhtenäisenä kehitysprosessina ei Hegel tutkinut sitä siltä kannalta, että tuo yhteiskunnallisen tietoisuuden kehitysprosessi eri kehitysasteillaan kuvastaa luonnon ja yhteiskunnallisen olevaisuuden kehitystasoa, vaan päinvastoin, absoluuttinen idea liikkuu aina eteenpäin, on jatkuvassa kehitysprosessissa ja luonnon sekä yhteiskunnan kehitys kuvastaa tätä henkistä kehitystä.

Tämä oli yksi syy, miksi Hegel, vaikka hän olikin päätänsä pitempi muita aikakautensa porvarillisia filosofeja ja oppineita, ei kyennyt luomaan todella tieteellistä filosofian historiaa.

Toinen syy oli se, että idealistina Hegel oli materialismin leppymätön vihollinen ja sellaisena hän koetti karkoittaa materialismin pois filosofian historiasta, väheksyen sen merkitystä ja selittäen väärin eri materialistien oppeja. Lenin sanoo filosofisissa vihkoissaan, että Hegel koetti vääristellä muinaiskreikkalaisen materialistin Demokritoksen atomista materialismia selittäen, että atomi, jota Demokritos piti kaiken alkuna, oli hänellä vain kuvaannollinen, ei materiaalinen. Hegel koetti selittää idealismin kautta aikojen vallitsevaksi järjestelmäksi filosofiassa. Näin syntyi epätieteellinen ja epähistoriallinen kuva filosofisen ajattelun kehityksestä yleensä.

Hegelin jälkeen laski teoreettinen ajattelu Saksan samoinkuin muidenkin maiden porvariston keskuudessa. Tosin myöhemmälläkin kaudella on porvariston keskuudesta noussut lukematon määrä filosofeja, mutta mitään luovaa he eivät ole saaneet aikaan filosofian historian alalla. Kapitalismin ja sen mukana porvariston mädännäisyys imperialismin kaudella on lyönyt leimansa myöskin tunnustettuun porvarilliseen filosofiaan. Viimeaikainen porvarillinen filosofia on etsinyt ja kehitellyt Hegelin filosofian kaikista taantumuksellisimpia puolia, vaipuen yleensä ajatuksettomaan eklektismiin, kuten jo Engels aikoinaan arvioi. Sen päätehtäväksi on tullut taistelu marxilaista filosofiaa vastaan, joka on valloittanut johtavan paikan inhimillisen ajattelun ja yleensä filosofian historian kehittämisen alalla.

Näin ollen ei voi tulla muuhun kuin sellaiseen johtopäätökseen, että porvaristo ei vallankumouskaudellaankaan ja vielä vähemmin sen jälkeen pystynyt luomaan täysin tieteellistä filosofian historiaa. Se jäi työväenluokan tehtäväksi. Se on syntynyt ja kehittyy edelleen marxismi-leninismin kehittämänä, marxilaisen filosofian — dialektisen ja historiallisen materialismin perustalta nousevana.

Marxilainen filosofia pitää koko filosofian historiaa yhtenäisenä kehitysprosessina, jossa ei ole irrallisia, toisistaan eroitettuja oppeja ja järjestelmiä, vaan kaikki toistensa yhteydessä, tavalla taikka toisella vuorovaikutuksessa keskenään ja toistensa jatkona. Dialektinen ja historiallinen materialismi toteaa historiallisen tutkimuksen perusteella, että filosofisen ajattelun historiallinen kehitys ei ole itsenäinen prosessi, se ei ole eroitettavissa todellisesta luonnossa ja yhteiskunnassa tapahtuvasta aineellisesta kehityksestä, vaan on siitä johdannainen ja kuvastaa sitä (tarkemmin tai epätarkemmin) kunakin aikakautena.

Jos me kerran lähdemme siitä, että filosofia on historiallinen tiede, joka perustuu luonnon ja yhteiskunnan kehitykseen ja kuvastaa sitä, niin on luonnollista, että ennenkuin voi syntyä todella tieteellinen filosofian historia, täytyy ihmisten kyetä antamaan tieteellisesti pätevä selitys ei ainoastaan luonnon ilmiöistä, vaan myöskin ihmisyhteiskunnan historiallisesta kehitysprosessista. Toisin sanoen, piti syntyä todellinen tiede yhteiskunnasta. Tällainen pätevä yhteiskunnallinen tiede ilmaantui vasta materialistisen historiankäsityksen muodossa, jonka kehittivät Marx ja Engels. Materialistisen historiankäsityksen perusajatuksen perusteli Marx erittäin selvästi ensikerran esipuheessaan kirjaan »Poliittisen taloustieteen arvostelua». Tässä Marxin uudessa asettamuksessa oli perusajatuksena se, että yhteiskunnan realista perustaa, sen taloudellista järjestelmää, vastaavat määrätyt, taloudelliseen perustaan sopeutuvat yhteiskunnallisen tietoisuuden muodot ja että »ei ihmisten tietoisuus määrää heidän olevaisuuttaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olevaisuutensa määrää heidän tietoisuutensa.»

Tästä johtuu, että muutokset yhteiskunnan aineellisen elämän alalla aiheuttavat ennemmin tai myöhemmin muutoksia myöskin yhteiskunnallisen tietoisuuden aloilla.

Tämän saman ajatuksen esittää erittäin selvästi Stalin kirjasessaan »Dialektisesta ja historiallisesta materialismista» seuraavasti: »Yhteiskunnan henkisen elämän muodostumisen lähdettä, yhteiskunnallisten aatteiden, yhteiskuntateorioiden, poliittisten katsomusten ja poliittisten laitosten syntymisen lähdettä ei siis ole etsittävä itse aatteista, teorioista, katsomuksista ja poliittisista laitoksista, vaan yhteiskunnan aineellisen elämän ehdoista, yhteiskunnan olemisesta, jonka kuvastusta nämä aatteet, teoriat, katsomukset j.m.s. ovat».

Materialistinen historiankäsitys antaa mahdollisuuden oikein ymmärtää myös aikaisempien filosofisten teorioiden samoin kuin yhteiskunnallisen tietoisuuden muidenkin muotojen todelliset lähteet ja syyt. Ne kohoavat yhteiskunnan aineellisen elämän luomalta perustalta, mutta sen jälkeen kun ne ovat syntyneet, saaneet vissin muodon, vaikuttavat ne puolestaan aineellisen elämän kehitykseen joko edistävästi tai hidastuttavasti, riippuen siitä, ovatko nämä filosofiset katsomukset, teoriat ja yhteiskunnalliset aatteet edistyksellisiä vai taantumuksellisia. Edistykselliset aatteet ja teoriat syntyvät Engelsin sanojen mukaan aina silloin, kun yhteiskunnallinen kehitys on sellaisella asteella, että historia on asettanut yhteiskunnalle uusia tehtäviä, yhteiskunnassa on noussut uusia voimia, jotka lähtevät viemään yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin. Tällaisina aikoina on filosofisilla katsomuksilla, teorioilla ja aatteilla suuri organisoiva merkitys, mikäli ne vain oikein tulkitsevat yhteiskunnallisen kehityksen lainmukaisuutta.

II

Filosofian historiaa voidaan sanoa ihmisten maailmankatsomuksen historiaksi, sillä se osoittaa miten ihmiset eri historiallisilla aikakausilla ovat käsittäneet luonnon ja yhteiskunnan kehitysprosessin ja miten he ovat tulkinneet luonnon, yhteiskunnan ja ihmisajatuksen liikunnan lait. Filosofian historian tutkiminen antaa näin ollen käsityksen siitä, miten ihmisyhteiskunnan kehityksen yhteydessä on kehittynyt todella tieteellinen käsityskanta luonnosta ja ihmisyhteiskunnasta.

Filosofisten teorioiden ja katsomusten luokkaluonne.

Filosofian historia osoittaa, että kaikkina aikoina on esiintynyt monenlaisia filosofisia suuntia ja katsomuksia. Nämä eri katsomukset ja suunnat ovat olleet eri yhteiskuntakerrosten ja -luokkien elämäntehtävien ja pyrkimysten kuvastajana ja teoreettisena perusteluna. Materialistinen historiankäsitys, päinvastoin kuin idealistinen, osoittaa, että filosofian ja kaiken ideologian historiaa ei voida eroittaa yhteiskunnan muusta historiasta. Marx ja Engels osoittivat, että ihmiset jotka rakentavat yhteiskunnalliset suhteensa yhtäpitävästi materiaalisen tuotantonsa kanssa, muovaavat samalla myös aatteensa ja filosofiset käsityksensä, jotka ovat näiden yhteiskunnallisten suhteiden aatteellisia ilmauksia. On aivan ymmärrettävää, että nämä ihmisten aatteet, filosofiset katsantokannat ja suunnat, ovat aivan yhtä vähän pysyväisiä, ikuisia kuin nekin aineelliset suhteet, joiden johdosta ne ovat syntyneet ja joita ne kuvastavat.

Juuri tähän perustuen Engels kirjoitti, että filosofia, kuten kaikki tieteet, on historiallinen tiede, tiede inhimillisen ajatuksen historiallisesta kehityksestä.

Filosofian historian tutkiminen historiallisen materialismin näkökannalta antaa mahdollisuuden havaita minkälaista osaa, edistyksellistä vaiko taantumuksellista, kukin filosofinen järjestelmä on eri aikakausina näytellyt yhteiskunnan kehityksessä. Sama filosofian historia myöskin osoittaa, että eri filosofisten systeemien taantumuksellisuus tai edistyksellisyys on aina riippunut siitä, minkä luokan maailmankatsomuksena ne ovat syntyneet, mikä luokka kullakin filosofisella opilla on perustellut yhteiskunnallista tehtäväänsä, samoin kuin siitäkin minkälaisessa asemassa tämä luokka on ollut yhteiskunnassa ja minkälaisella kehitysasteella se kulloinkin on ollut. Toiset filosofiset järjestelmät palvelevat yhteiskunnan kehitystä jarruttavien taantumuksellisten luokkien pyrkimyksiä t.s. ilmaisevat näiden taantumuksellisten ainesten käsityksen luonnon ja yhteiskunnan kehityksestä, kun taas toiset palvelevat yhteiskunnan etumaisten, edistyksellisten luokkien ja kerrosten etuja, edistävät yhteiskunnan kehitystä ja ovat niin ollen edistyksellisiä.

Jokaisen filosofisen suunnan ja opin puolueellisuus ja luokkaluonne tulee näkyvän monella eri tavalla. Jo antiikkisen Kreikan filosofiassa tuli selvästi näkyviin sen aikaisten eri luokkien ja kerrosten väliset ristiriitaisuudet. Demokritoksen kehittämän materialismin ja Platonin idealismin välinen taistelu antiikkisessa filosofiassa kuvasti antiikkisen orjanomistajademokratian ja sukuyhteiskunnasta kehittyneen rikkaan orjanomistajaylimystön kannattaman harvainvallan — aristokratian — välistä taistelua.

Filosofian puolueellisuus ja luokkaluonne huomataan vielä paljon selvemmin filosofian historian myöhemmillä kausilla. XVII ja XVIII vuosisadan englantilainen ja ranskalainen materialismi oli vallankumouksellisen, valtaanpyrkivän porvariston filosofia, jonka avulla se nosti voimakkaan taistelun keskiaikaista taantumusta ja kirkon pimitystä vastaan ja valmisti tietä porvarillisille vallankumouksille. Saksalainen klassillinen filosofia kuvasi XVIII vuosisadan lopussa ja XIX vuosisadan alussa vallinneita saksalaisen yhteiskunnan ristiriitaisia oloja. Kantin ja Hegelin kehittämät idealistiset filosofiset opit, joissa kummassakin oli eräitä edistyksellisiä piirteitä, samoin kuin Feuerbachin materialismi, jossa oli mystillisiä idealistisia piirteitä, kuvasivat selvästi Saksan porvariston silloista luokka-asemaa, sen puolinaisuutta, arkuutta ja horjuvaisuutta taistelussa feodalismia vastaan. Se, että Kantin filosofia pyrki kompromissiin idealismin ja materialismin välillä, ja että Hegelin edistyksellinen dialektinen metodi yhdistyi hänen taantumukselliseen idealistiseen filosofiseen järjestelmäänsä, kuvasti Saksan porvariston pyrkimystä päästä kompromissin feodalismin kanssa, kuvasti sitä, että porvaristo yleensä kansan pelosta alkoi kääntyä taantumuksen puolelle.

Porvariston filosofisen ajattelun kehitys, porvarillinen filosofia, antaa täysin pätevän todistuksen siitä, kuinka filosofian takaa on löydettävissä luokka ja sen pyrkimykset ja kuinka filosofia kuvastaa luokan asemaa yhteiskunnassa ja luokan kehitysprosessia. Ottakaamme Englannin, Hollannin ja Ranskan porvarillisten vallankumousten ajat. Silloin oli porvaristo edistyksellinen, vallankumouksellinen luokka. Porvarillinen yhteiskunta oli vasta kehittymässä. Yhteiskunnan kehityksen lait eivät olleet vielä joutuneet ristiriitaan uuden porvarillisen järjestelmän kanssa. Porvaristo oli silloin vielä rohkea. Se ei pelännyt kehitystä, vaan omaksui materialistisen maailmankatsomuksen, kehitti materialistisen filosofian, jonka avulla se teoreettisella rintamalla kävi taistelua uuden yhteiskunnan puolesta, kumoten ja murskaten vanhat idealistiset, mystilliset filosofiset teoriat, joiden avulla taantumukselliset luokat olivat ehkäisseet yhteiskunnallista kehitystä.

Historiallinen kehitys meni eteenpäin. Porvaristo saavutti taloudellisen mahdin, sai toisissa maissa kokonaan ja toisissa osittain käsiinsä myös poliittisen vallan. Silloin sen asema yhteiskunnassa muuttui. Se ei ollut enää uuden yhteiskunnan puolesta taistelija. Jo viime vuosisadan puolivälissä se kauhukseen huomasi, että yhteiskunnassa on kasvanut uusi luokka, joka oli ottanut sen paikan mikä porvaristolla oli alkuaikoinaan. Porvariston luoma järjestelmä joutui ristiriitaan yhteiskunnan kehityslakien kanssa.

Kaikki nämä seikat, uudet suhteet, alkoivat kuvastua porvarillisessa filosofiassa. Materialismilla ja ateismilla, jotka kuvasivat porvariston ideologiaa aikaisemmilla ajoilla, ei voinut ajaa taantumuksen asiaa. Sen sijaan, että porvaristo Englannissa, Hollannissa ja Ranskassa valtaannousunsa aikoina kehitti materialistisen filosofian ja kirkon vastaisen ateismin Baconin, Spinozan, Diderotin, Holbachin ynnä muiden oppien muodossa, niin vajaa vuosisata myöhemmin se Saksassa kehitti idealistisen filosofian Kantin ja Hegelin taantumuksellisten järjestelmien muodossa. Tämä oli johdannainen ja täysin luonnollinen seuraus porvariston luokka-aseman muuttumisesta.

Porvarillisen filosofian kehitysprosessi kuvastaa siis sitä, kuinka porvaristo kehittyy edistyksellisestä luokasta taantumukselliseksi. Myöhemmällä, imperialismin kaudella tämä porvariston taantumuksellisuus on tullut yhä selvemmin näkyviin. Samoin kuin porvaristo ei enää kykene viemään yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin aineellisen elämän aloilla, ei se voi sitä viedä eteenpäin myöskään henkisellä, ennen kaikkea filosofian alalla. Tämä selittää sen, että uutta Hegeliä ei ole porvariston keskuudesta noussut, että Hegeliin päättyi porvarillisen filosofian kehitys.

On itsestään selvää, miksi nykyaikaisen edistyksellisen luokan — proletariaatin — filosofiana on dialektinen ja historiallinen materialismi. Työväenluokka, pyrkiessään valtaan, pyrkiessään viemään yhteiskunnallista kehitystä eteenpäin, ei voi nojata joihinkin ihmisjärjen luomiin mystillisiin ideateorioihin, vaan sen täytyy lähteä aineellisen elämän konkreettisista ehdoista. Se ei voi pitää ohjeenaan satunnaisia vaikutteita, vaan todellisia yhteiskunnan kehityslakeja. Vain dialektinen ja historiallinen materialismi auttaa meitä saamaan todellisen kuvan luonnon ja yhteiskunnan kehityksestä.

Kun me siis tutkimme filosofian historiaa historiallisen materialismin näkökannalta niin me huomaamme, että erilaiset suunnat ja opit kuvastavat eri aikakausilla käytyä yhteiskuntaluokkien välistä taistelua. Kirjassaan »Materialismi ja empiriokritisismi» kirjoitti Lenin, että toisistaan eroavissa filosofissa suunnissa täytyy huomata eri puolueiden välinen taistelu ideologisella rintamalla ja että nämä eri suunnat ilmaisevat erilaisten yhteiskuntaluokkien ideologiaa.

Marxilaisen katsantokannan mukaan täytyy filosofian historiaa tutkia ennen kaikkea filosofian kahden pääsuunnan — materialismin ja idealismin välisenä taisteluna. Filosofian historia osoittaa täysin vakuuttavalla tavalla, että kaikkien filosofisten oppien ja suuntien peruskysymys aina antiikkisesta ajasta meidän päiviimme saakka on ollut kysymys siitä kumpi on ollut ensisijainen — aine vaiko henki.

»Aina sen mukaan — kirjoittaa Engels kirjassaan Ludvig Feuerbach — miten tähän kysymykseen vastattiin, jakautuivat filosofit kahteen suureen leiriin. Ne, jotka puolustivat hengen alkuperäisyyttä luontoon nähden, jotka siis viime kädessä edellyttivät jonkinlaista maailman luomista — ja filosofeilla, esim. Hegelillä, on tämä luominen usein vielä paljon mutkallisempi ja mahdottomampi kuin kristinuskossa — muodostivat idealismin leirin. Toiset, jotka pitivät luontoa alkuperäisenä, kuuluvat materialismin eri koulukuntiin.»

Kuinka tämä filosofian peruskysymyksen ratkaisu voi kuvastaa filosofien jakaantumista luokkanäkökantojen mukaan?

Filosofian historia todistaa, että materialismi on kaikkina aikoina ollut uusien, edistyksellisten luokkien maailmankatsomus, kun taas idealismi on ollut taantumuksellisten, aikansa eläneiden, yhteiskunnallisen kehityksen jarruksi muuttuneiden luokkien filosofia. Taantumukselliset hallitsevat luokat, joiden päätehtävänä on koettaa säilyttää yhteiskunnalliset olot ennallaan, hakevat itselleen tukea idealismista, joka ei tunnusta mitään vallankumouksellista kehitystä luonnossa ja yhteiskunnassa, vaan joka todistelee, että luonto, ihminen ja yhteiskunta ovat sellaiset kuin jumala on ne luonut. Henki, jumala on ollut iankaikkinen. Sen tahdosta on luotu yhteiskuntajärjestelmä, jota he edustavat ja se on myöskin iankaikkinen, pysyväinen. Tämän takia myöskin porvaristo, muututtuaan porvarillisen yhteiskunnan määrätyllä kehitysasteella taantumukselliseksi luokaksi, siirtyi kautta linjan idealistisen filosofian kannalle, koettaen sillä perustella nykyisen kapitalistisen järjestelmän pysyväisyyttä. Tästä on selvimpänä todistuksena Hegelin idealistinen filosofia, jonka mukaan absoluuttinen idea, joka on ollut iankaikkinen, on käynyt useiden historiallisten kehitysvaiheiden läpi yhteiskuntamuodosta toiseen ja saavuttanut korkeimman ruumiillistumisensa preussilaisessa monarkiassa, joka tulee jäämään pysyväiseksi.

Uudet, edistykselliset yhteiskuntaluokat ovat päinvastaisessa asemassa. Ne pyrkivät hävittämään kaiken vanhan, aikansa eläneen antaakseen yhteiskunnalle vapaan kehittymismahdollisuuden. Kun nämä uudet luokat syntyvät ja kehittyvät yhteiskunnan aineellisen kehityksen tuloksena, näkevät ne ilman muuta, että kaiken perustana yhteiskunnassa on aineellinen elämä. Siksi ne pyrkivät tutkimaan luonnon ja yhteiskunnan kehityslakeja todelliselta, materiaaliselta pohjalta ja perustelevat suhtautumistaan luontoon ja yhteiskuntaan materiaalisesti.

Vaikka erilaiset filosofiset suunnat ja opit ovat yksilöiden tai voimakkaimpien yksilöiden ympärille kertyneiden koulukuntien luomia ja muokkaamia, niin mitkään suunnat ja opit, olivatpa ne kuinka abstraktisia tahansa, eivät ole irrallisia, sivussa aikansa yhteiskunnallisesta käytännöstä. Jokainen filosofi, joka luo jonkun filosofisen opin, näyttelee määrättyä osaa yhteiskunnallisessa liikkeessä ja auttaa teoreettisella toiminnallaan sen puolueen ja luokan taistelua, johon hän lukeutuu. Filosofiassa esiintyvien erimielisyyksien pääsyy on juuri luokkien ja puolueiden välinen taistelu. Sen vuoksi voidaan eri historiallisilla aikakausilla esiintyneet eri filosofiset opit ja suunnat määritellä kulloinkin esiintyneiden luokkien teoreettisiksi katsomuksiksi ja ohjelmiksi.

Filosofia on teoreettinen ase luokkien välisessä taistelussa. Se ei ainoastaan kuvasta ulkopuolista maailmaa — yhteiskunnallista olevaisuutta — vaan myöskin hyvin ratkaisevalla tavalla vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Ilman edistyksellisiä aatteita ja teorioita ei mikään edistyksellinen, vallankumouksellinen luokka voi suoriutua tehtävässään taistelussa uuden yhteiskunnan puolesta. Marx sanoi, että »filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen».

(Jatkuu.)