Kansallisuusaatteen nykyinen sisältö (1949)

T. LEHÉN

Kansallisuusaatteen nykyinen sisältö

Akateemisen Sosialistiseuran maaliskuun 27 pnä 1949 Helsingin Yliopistolla järjestämässä luentotilaisuudessa pidetty esitelmä.

KANSALLISUUSAATE JA HISTORIA

Kun meikäläinen, työväenluokan sosialistisen maailmankatsomuksen kannattaja, ottaa puheeksi kansallisuusaatteen, on se ensimmäinen reaktio, joka tiettyjen ennakkokäsitysten vallassa olevilla henkilöillä aivan kuin luonnostaan syntyy, tämäntapainen: Mitä vilpitöntä kiinnostusta voi teillä, internationalisteilla, olla kansallisuusaatteeseen? Eikö teidän oppi-isänne Marx ole sanonut, että työläisillä ei ole isänmaata? Kun te kerran kiellätte isänmaan, kiellätte te myöskin kansallisuusaatteen.

Nämä todellisuudessa esiintyvät vastaväitteet sopivatkin parhaiten lähtökohdaksi sille avomieliselle, mutta samalla asialliselle ja kiihkottomalle kansallisuus- ja isänmaallisuuskysymyksen selvittelylle, jota asia käsittääkseni vaatii.

Tieteellisen sosialismin perustajat, Karl Marx ja Friedrich Engels, ovat Kommunistisessa Manifestissaan todellakin sanoneet:

”Kommunisteja on edelleen syytetty siitä, että he tahtovat hävittää isänmaan ja kansallisuuden. Työläisillä ei ole isänmaata. Heiltä ei voida ottaa sitä, mitä heillä ei ole”.

Marx ja Engels eivät sepitelleet aforismeja. He eivät olleet niinsanottujen ”ikuisten totuuksien” julistajia. Kaiken puhumansa ja kirjoittamansa ovat he esittäneet tiukassa ajatusyhteydessä, konkreettisia historiallisia oloja, tiettyjä yhteiskunnallisia suhteita tarkoittaen. Tämä koskee erikoisesti myöskin heidän sanojaan työläisten ”isänmaattomuudesta”. Manifestia lukemalla voi jokainen helposti havaita, että siinä ei tarkoiteta ”isänmaalla” omaa kotimaata ja sen kansaa, vaan sitä, mitä silloiset hallitsevat luokat halusivat ”isänmaaksi” nimittää — kapitalistista luokkayhteiskuntajärjestelmää, jossa työväenluokka on riiston ja sorron kohteena.

Mikäli ”isänmaalla” todellakin tarkoitetaan omaa kotimaata ja sen kansaa, ei työväenluokan suhtautuminen siihen ole eikä voi olla muu kuin myönteinen, siis täysin isänmaallinen. Mutta työväenluokka on saanut useinkin kokea, että sen isänmaallisuuteen on vedottu aivan toisessa mielessä.

Isänmaasta puhutaan tavallisesti niin sanotun ”isänmaanpuolustuksen” ollessa kysymyksessä. Mutta jokainen isänmaanpuolustus on itse asiassa kotimaassa kulloinkin vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän, valtion, puolustamista, kuten Snellman on ”Valtio-opissaan” erittäin voimakkaasti korostanut. Ja tähän kysymykseen nähden täytyy työväenluokalla olla yhtäläinen oikeus kuin kaikilla muillakin yhteiskuntaluokilla määritellä oma, itsenäinen kantansa.

Historian kuluessa ovat eri yhteiskuntaluokat todellakin pidättäneet itselleen oikeuden suhtautua ”isänmaanpuolustukseen” joko myönteisesti tahi kielteisesti, sen mukaan, onko kotimaassa vallinnut järjestelmä ollut niille mieluinen vaiko vastenmielinen. Vain historiaa täysin tuntematon henkilö voisi väittää, että kielteinen suhtautuminen tietynlaiseen ”isänmaahan” on ollut ominaista vain työväenluokalle ja että se olisi ottanut ”isänmaattomuuden” yksinoikeudekseen. Marx ja Engels ovat sanoneet: ”Työläisillä ei ole isänmaata”. Mutta he olisivat voineet ainakin yhtä suurella syyllä sanoa: ”feodaaliaatelistolla ei ole isänmaata”, tahi: ”kapitalisteilla ei ole isänmaata”.

Viimeksi mainittujen luokkien jyrkästi kielteisestä suhtautumisesta ”isänmaahan”, kotimaan puolustukseen, mainittakoon tässä vain kaksi yhteisesti tunnettua, klassillista esimerkkiä: Ranskan aateliston liittoutuminen oman kotimaansa vihollisten kanssa porvarillisen vallankumouksen käymän puolustussodan kaudella ja Venäjän kapitalistiluokan siirtyminen uuden Venäjän vierasmaalaisten vihollisten sotaleiriin sosialistisen vallankumouksen jälkeen.

Tällaisia esimerkkejä voisi luetella loppumattomiin, ja löytää niitä lähempääkin. Mutta koska tehtäväni ei ole minkään luokan tai ryhmän ”isänmaattomuus”-syntien rekisteröiminen, vaan ainoastaan kysymyksen periaatteellisen puolen myönteinen valaiseminen, katson mainitsemieni kouluesimerkkien riittävän.

Tällä kaikella ei ole tahdottu sanoa muuta kuin se, että kysymystä kansallisuusaatteesta ja isänmaallisuudesta ei asiallisessa keskustelussa voida irroittaa historiasta, edistyksen ja taantumuksen välisen taistelun, luokkien välisen taistelun vaiheista, yhteiskunnasta, jossa elämme, sen uuden yhteiskunnan näköaloista, jonka kynnyksellä seisomme. Ei kukaan ole lausunut tätä ajatusta selvemmin ja ytimekkäämmin kuin maanmiehemme Sven Elmgren kirjoittaessaan sata vuotta sitten, että ”vapauden asia ja kansallisuusasia” eivät ole eroitettavissa toisistaan, sillä ”ne kaksi ovat saman isän lapsia.”

Kansallisuusaate ei ole mikään ”tuonpuoleinen” suvereeninen ”olio sinänsä”. Siinä ei ole mitään sellaista, joka ei olisi ihmisestä eikä tästä maailmasta, vaan joka annettaisiin ihmisille joistakin mystillisistä yläilmoista. Kansallisuusaate, samoinkuin mikä muu aate tahansa, syntyy tuntevan ja ajattelevan ihmisen aivoissa, se heijastaa objektiivista todellisuutta. Ja varsin oleellista on, että se ei synny milloin tahansa, vaan tiettynä ajankohtana, tiettyjen yhteiskunnallisten voimien ja vieläkin täsmällisemmin sanoen: tietyn yhteiskuntaluokan katsomuksena.

Ei ole sattuma, että kansallisuusaatteen synty käy yhteen feodaalisen yhteiskuntajärjestyksen luhistumisen ja kapitalismin läpimurron kanssa. Se oli historiallisen kehityksen johtoon astuneen uuden yhteiskuntaluokan, kauppa- ja teollisuusporvariston liikunta- ja toimintavapautta kahlehtineiden keskiaikaisten raja-aitojen murskaamisen, kansakuntien muodostumisen ja kansallisvaltioiden perustamisen aikaa. Tällainen kehitys vastasi myöskin laajojen kansankerrosten, talonpoikaiston ja työläisten etuja, ja oli siis varsin luonnollista, että nousevan porvariston lipuksi kohotettu kansallisuusaate sai osakseen voimakasta vastakaikua tämän luokan ulkopuolelta, ”rahvaan” taholta.

Se seikka, että kansallisuusaate syntyi nousevan porvariston aatteena, ei missään määrin estä meitä, sosialistisen maailmankatsomuksen kannattajia, näkemästä sen suurta, edistyksellistä merkitystä. Tuskin kukaan on voimakkaammin kuin Karl Marx tähdentänyt sitä vallankumouksellista ja edistyksellistä osaa, jota kapitalismi on alkuaikoinaan ihmiskunnan kehityksessä esittänyt.

SNELLMANIN KANSALLISUUSAATE JA SUOMEN TYOVÄENLUOKKA

Kansallisuusaatteen synnystä ja edistyksellisyydestä puheen ollen emme voi mitenkään sivuuttaa Snellmania, suomalaisen kansallistunnon herättäjää, suomen kielen ja Suomen kansan valtiollisten oikeuksien horjumatonta puolustajaa. Meidän omaksumamme historiallinen näkökanta suorastaan käskee meitä antamaan täyden tunnustuksemme hänen elämäntyölleen, ja nimenomaan hänen edustamalleen kansallisuusaatteelle.

Emme tietenkään voi omaksua Snellmanin kansallisuusaatteen filosofista lähtökohtaa. Snellman johtaa kansallisuusaatteensa Hegelin objektiivisesta idealismista, pitäen kansallishenkeä ihmisissä asuvana ja vaikuttavana Absoluuttisena ideana, Maailmanhenkenä, Siveellisyytenä. Tuollainen filosofia, joka edellyttää aatteen ja hengen olemassaoloa ihmisen ulkopuolella, on täysin vieras sekä työväenluokan maailmankatsomukselle että yleensäkin meidän vuosisatamme tieteelliselle ajattelulle. Hegelin idealistinen filosofia kuuluu menneisyyteen, mutta Snellmanin monet nerokkaat ajatukset ja oivallukset kelpaavat meille ohjeeksi tänäkin päivänä.

Siitä tosiasiasta, että kansallisuusaate on tietyissä olosuhteissa syntynyt historiallinen ilmiö, seuraa myös, että se on kehityksen alainen, kuten kaikki muukin tässä maailmassa. Se muuttaa sekä sisältöään että muotoaan aikojen muuttuessa. Raoul Palmgren on ajatusrikkaassa ja loistokkaasti kirjoitetussa teoksessaan ”Suuri linja” piirtänyt totuudenmukaisen, mutta järkyttävän kuvan Snellmanin aikoinaan edustaman ylevän kansallisuusaatteen asteettaisesta surkastumisesta ja vääristymisestä, sen rappeutumisesta yltiöisänmaallisuuden, kansallisvihan lietsonnan ja sotaseikkailupolitiikan ideologiaksi, siis alkuperäisen vastakohdaksi.

Merkitseekö tämä, että väärentämätön, tervehenkinen kansallisuusaate ei meidän päivinämme enää ole mahdollinen ja että se on aikansa elänyt, kuolemaan tuomittu.

Ei, se merkitsee vain, että ne yhteiskunnalliset voimat, jotka aikoinaan saattoivat kirjoittaa lippuunsa Snellmanin kansallisuusaatteen tunnukset puhtaassa, alkuperäisessä muodossaan, ovat aikojen vieriessä lakanneet edustamasta vapauden aatetta, yhteiskunnallista edistystä. Kansallisuuskysymys ei ole suinkaan joutunut pois päiväjärjestyksestä. Taistelu kansojen vapauden ja riippumattomuuden puolesta jatkuu. Se merkitsee, että historiallinen todellisuuspohja väärentämättömälle kansallisuusaatteelle, terveelle isänmaallisuudelle on olemassa. Mutta meidän päiviemme historian veturiksi, sen johtavaksi voimaksi, on astunut uusi yhteiskuntaluokka, joka edustaa uutta, nykyaikaista vapauden aatetta, sosialismia. Sen kutsumuksena on edustaa myöskin kansojen vapauden asiaa.

Tämä ei tietenkään merkitse, että on palattava takaisin viime vuosisadan vanhaan kansallisuusaatteeseen. En pitäisi tällaista paluuta edes mahdollisenakaan. Työväenluokalla on oma koeteltu lippunsa, oma itsenäinen historiankäsityksensä, oma eheä ja yhtenäinen maailmankatsomuksensa, oma aatteellinen asevarastonsa. Sillä on myöskin kansallisuuskysymyksessä oma itsenäinen linjansa, jolla tietenkin on monia vertaus- ja yhtymäkohtia vanhaan, edistykselliseen kansallisuusaatteeseen, mutta joka sittenkään ei ole tästä johdettu, vaan ratkaisevalla tavalla perustuu uuden aikakauden omalaatuisten olosuhteiden tieteelliseen erittelyyn.

Tieteellisen sosialismin luojat, laatiessaan työväenluokan maailmankatsomuksen perusteet, ovat ottaneet työnsä pohjaksi inhimillisen edistyksen korkeimmat saavutukset kaikilla aloilla, kansallisten vapausliikkeiden parhaat perinteet mukaan lukien. Mutta he eivät ole omaksuneet niitä sellaisenaan, ilman ankaraa uudestiarviointia, vaan ovat johdonmukaisesti noudattaneet omaa periaatteellista linjaansa, historian ajanjaksojen erilaisuuden tarkoin huomioon ottaen.

Samanlaisen täytyy olla meidän suhtautumisemme siihen arvokkaaseen perintöön, jonka Snellman on Suomen kansalle jättänyt. Me emme ainoastaan myönnä hänen elämäntyönsä ja aatteidensa edistyksellisyyttä hänen oman aikansa taustaa vasten katsottuna, emme ainoastaan kunnioita häntä suomalaisen kansallistunnon herättäjänä ja Suomen oikeuksien puolustajana, vaan me hyväksymme ja tunnemme tänäkin päivänä omiksemme monet hänen esittämistään keskeisistä ajatuksista, kansakuntien vapauden ja suverenisuuden periaatteen, sotaseikkailupolitiikan jyrkän tuomitsemisen jne. Me emme omaksu, vaan heitämme tiepuoleen hegeliläisen spekulation kansallishengen ja valtion yliluonnollisesta alkuperästä sekä mietteet vallankumousten ”järjenvastaisuudesta”, sillä me tiedämme, että kansallisuusaate on tiettyjen historiallisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden tuote, että valtio on luokkaherruuden elin, että suuret yhteiskunnalliset vallankumoukset ovat esittäneet ihmiskunnan historiassa mitä edistyksellisintä osaa ja että ne ovat historiallisen kehityksen väistämätön tulos.

Totta on, että Snellmanin kansallisuusaatteelle sen alkuperäisessä ja väärentämättömässä, chauvinismista ja kansalliskiihkosta puhtaassa muodossa ovat meidän vuosisadallamme vain sosialistisen maailmankatsomuksen kannattajat osanneet antaa täyden arvon. Työlästä olisi kiistää sitä Raoul Palmgrenin ”Suuressa linjassaan” toteamaa seikkaa, että itsenäisyystaistelumme ratkaisevissa vaiheissa ovat vanhan työväenliikkeemme parhaat miehet Yrjö Mäkelin, Yrjö Sirola ja monet muut osoittautuneet vanhan, edistyksellisen kansallisen liikkeen perinteiden johdonmukaisimmiksi jatkajiksi. Näiden miesten toiminta vahvistaa todeksi sen, että kansojen vapauden asia on varmimmissa käsissä silloin, kun työväenluokka ja sen sosialistisen maailmankatsomuksen edustajat ovat sitä ajamassa.

Mutta sosialismin edustama kansojen vapauden aate, luokkatietoisen työväen isänmaallisuus, pulppuaa toisista lähteistä kuin vanha kansallisuusaate, ja sillä on oleellisesti toinen sisältö. Tämän uuden sisällön perustana on se tosiasia, että ihmiskunnan historiassa on alkanut uusi aikakausi, sosialismin aikakausi. Kansojen vapauden asia ei ole tänään eroitettavissa siitä sosialismin läpimurrosta, jonka todistajina olemme.

Sana ”kansallisuusaate” on vanhaa perua, ja harvoin kuulemme työväenliikkeen edustajien käyttävän tällaista nimitystä omasta kansallisuuspolitiikastaan. Mutta sikäli kuin tällä sanalla tarkoitetaan kansojen vapauden aatetta, isänmaallisuutta, voinemme puhua sosialismin kansallisuusaatteesta.

INTERNATIONALISMI JA KANSALLISUUSAATE

Siirtyessämme tarkemmin määrittelemään sosialismin edustaman kansallisuusaatteen sisältöä, on meidän ennen kaikkea koetettava selvittää itsellemme kysymys kansallisuusaatteen ja internationalismin välisestä suhteesta. Tiedämme, että ylinnä luokkatietoisen työväen lipussa ovat sanat: ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!” Se on kansainvälisen solidaarisuuden, internationalismin tunnus.

Pinnallisesti katsoen saattaisi näyttää siltä, että internationalismi ja kansallisuusaate ovat toinen toisensa poissulkevia, sovittamattomia vastakohtia. Ja tällä tavoinhan olemme kuulleet asiaa usein selitettävänkin. Verraten laajalle levinnyt lienee meidänkin maassamme se käsitys, että internationalismi merkitsee jonkinlaista kansallista nihilismiä, että se vaatii kannattajiltaan kansallista itsensäkieltämistä, kansallistunnon ja kaikenlaisen kansallisen ylpeyden poiskitkemistä, kansallisen omalaatuisuuden hälventämistä, kansallisen kulttuurin typistämistä, sen standardisointia joidenkin universaalisten normien ja kaavojen mukaan, eri kansallisuuksiin kuuluvien yksilöiden muuttamista kosmopoliittisiksi ”maailmankansalaisiksi”.

Mikäli näin tosiaankin ajatellaan, ollaan kokonaan harhateillä. Onneksi ei tuollaiselle käsitykselle voida saada minkäänlaista tukea, ei internationalismin käsitteellisestä eikä aatteellisesta sisällöstä enempää kuin historiallisista tosiasioistakaan. Jo alkeellinen kielivaisto sanoo, että internationalismi käsitteeseen ei mahdu eikä saada mahtumaankaan minkäänlaista kansallista nihilismiä, sillä internationalismi, kansainvälisyys, nimenomaan edellyttää eri kansakuntien, erilaisten kansallisuuksien olemassaoloa. Internationalismi tarkoittaa yhtä vähän kansojen erikoisluonteen hävittämistä kuin esimerkiksi eräiden nykyajan filosofien esittämä ”intersubjektiivisuuden postulaatti” vaatii subjektien, ihmisyksilöiden surmaamista, tahi kaupunkienvälinen puhelinyhteys edellyttää kaupunkien romuttamista.

Mutta monin verroin vakuuttavampia kuin nämä kieliopin alalle kuuluvat ”sananselitykset” ovat sosialistisen internationalismin arvovaltaisten edustajien lausunnot ja historialliset tosiasiat.

Niin usein ja niin voimallisesti kuin väitettä marxilaisen maailmankatsomuksen edustajien epäisänmaallisuudesta on toistettukin, ei sen tueksi ole kokonaisen sadan vuoden kuluessa voitu esittää muuta kuin noita ajatusyhteydestään irtiriuhtaistuja ja väärintulkittuja Kommunistisen Manifestin sanoja: työläisillä ei ole isänmaata. Sitävastoin on lukemattomissa tapauksissa yritetty esitellä Marx ja Engels aivan tavallisina saksalaisina kansalliskiihkoilijoina ja nurkkapatriootteina. Sellaisen yrityksen on muun muassa aivan äskettäin tehnyt tunnettu englantilainen filosofi, lordi Bertrand Russel teoksessaan ”Länsimaiden filosofian historia”. Hän tekee siinä tiettäväksi, että Marx osoitti ”kansallista ennakkoluuloisuutta” itä-Eurooppaan nähden, ”sillä hän vihasi aina slaaveja.”

Jokainen Marxin teoksia vähänkin tunteva henkilö tietää, että mainitun lordin todistus on väärä. Se todistaa vain hänen aristokraattisen ylenkatseellista suhtautumistaan niiden asiain tutkimiseen, joista ottaa kirjoittaakseen. Totuus on se, että Marx, katsellessaan asioita yleiseurooppalaisen demokratian kehityksen näkökulmasta, ei voinut olla vihaamatta ja halveksimatta Venäjän itsevaltaista järjestelmää, eurooppalaisen taantumuksen tukipylvästä, Euroopan santarmia, eikä olla arvostelematta ankarasti eräitä toisia slaavilaisia kansoja, ei senvuoksi, että ne olivat slaaveja, vaan senvuoksi, että ne tukivat venäläistä taantumusta. Samanaikaisesti Marx ihaili aitoslaavilaista Puolan kansaa ja sen tsarismia vastaan käymää vapaustaistelua. Hän kunnioitti Venäjän vallankumouksellisia demokraatteja, Venäjän kansaa ja työväenluokkaa, jossa hän näki Euroopan vallankumouksen etujoukon. Totuus on siis se, että Marx osasi tehdä eron edistyksellisten ja taantumuksellisten slaavien välillä.

Marxin internationalistinen kanta kansallisuuskysymyksessä on muutamaan lauseeseen koottuna seuraava: Kansallisuuskysymystä on tarkasteltava eroittamattomassa yhteydessä laajempaan kysymykseen, kysymykseen ihmiskunnan historian kehityssuunnasta. Nähdäkseen oikein tämän yleisen suunnan on kansakunnan edustajien jaksettava nousta oman kansallisen kellotapulinsa yläpuolelle, ja näin avautuneesta avarammasta näkökulmasta katsoen määritellä oman kansansa paikka kansakuntien joukossa. Ollakseen tekemättä kohtalokkaita virheitä on pienten kansakuntien suuntauduttava ihmiskunnan kehitystä eteenpäin vieviin demokraattisiin voimiin, eikä ole eksyttävä sitomaan kohtaloaan kansainvälisen taantumuksen, rappeutuvan ja tuhoaan kohti kulkevan järjestelmän kohtaloon. Vapaudestaan ja riippumattomuudestaan kiinnipitävän kansakunnan ei ole missään tapauksessa antauduttava kansojen sortajien ja orjuuttajien liittolaiseksi, sillä kansa, joka sortaa toisia kansoja, ei voi itse olla vapaa.

Tämän esitelmän puitteissa ei ole mahdollista ryhtyä yksityiskohtaisesti selostamaan sitä, kuinka marxilaisen sosialismin nykyaikaiset johdonmukaisimmat edustajat Venäjän bolshevikit, ovat kehittäneet ja käytännössä soveltaneet Marxin viitoittamaa linjaa. Mutta Venäjän bolshevikkien asennoituminen tässä kysymyksessä on koskenut ja koskee meitä itseämme niin läheltä, että lyhyt viittaus eräisiin valaiseviin tosiasioihin on tässä aivan välttämätön. Että bolshevikit ovat täysverisiä internationalisteja, se lienee kiistatonta. Mutta juuri internationalismin nimessä he ovat alun pitäen esiintyneet kansakuntien tasa-arvoisuuden ja suverenisuuden, pienten kansojen ehdottoman itsemääräämisoikeuden ja riippumattomuuden horjumattomina puolustajina. Bolshevikkien internationalismia saamme kiittää Suomen itsenäisyydestä, suomalaisen kansallisuusaatteen suurimman toiveen toteutumisesta.

Se seikka, että useimmat entisen Venäjän keisarikunnan kansoista kuuluvat nykyään Neuvostovaltojen liittoon, ei ole millään tavalla ristiriidassa bolshevikkien aina tunnustaman kansakuntien suverenisuuden periaatteen kanssa. Yhtyminen on ollut vapaaehtoista, ja sen edellytyksenä on oikeus vapaaseen eroamiseen.

Internationalismi perustuu kansojen vapauden ja niiden kansallisten erikoisuuksien kunnioittamiseen. Viime sodan aikana lausui M. I. Kalinin, silloinen Neuvostoliiton valtionpäämies, eräässä neuvostoarmeijan sotilaille pitämässään puheessa:

”Me nimitämme itseämme internationalisteiksi, mutta kaikki eivät ymmärrä, mitä se merkitsee. Eräät ajattelevat, että jos sinä nimität itseäsi internationalistiksi, niin sinä et pidä itseäsi venäläisenä tahi uzbekkina tahi kazakhina. Se on tyhmää. Internationalistina oleminen merkitsee jokaisen kansallisuuden kunnioittamista, siinä on asian ydin. Meidän opettajamme kansallisuuskysymyksessä on toveri Stalin, joka on monen vuoden kuluessa ohjannut kansallisuuspolitiikkaa. Jo ennen vallankumousta hän oli Leninin neuvonantajana tässä kysymyksessä. Toveri Stalin opettaa meitä kunnioittamaan jokaista kansallisuutta. Ja jos sinä suhtaudut kunnioituksella kaikkiin kansallisuuksiin, niin se merkitsee, että sinä olet internationalisti.”

Jokaisen kansallisuuden kunnioittamisesta, josta Kalinin puhuu, merkitsee luonnollisesti myöskin oman kansallisuuden kunnioittamista ja rakastamista. Ja totuuden nimessä on mainittava, että bolshevikit ovat jo ennen valtaan tuloaan päättävästi esiintyneet kansallista nihilismiä vastaan, opettaneet Venäjän työväenluokkaa rakastamaan omaa maata ja kansaa, sen kieltä, jopa ylpeilemäänkin sen sivistyksellisillä, demokraattisilla ja vallankumouksellisilla perinteillä. Ja että sosialistinen internationalismi soveltuu erinomaisesti yhteen voimakkaan kansallistunnon, väkevän patriotismin kanssa, siitähän Neuvostoliiton kansat ovat antaneet mitä vakuuttavimpia todistuksia kahden suuren isänmaallisen sotansa kestäessä.

Ei ole sattuma, että luokkatietoisen työväen edustajat esiintyvät meidän päivinämme omien kansojensa riippumattomuuden ja suverenisuuden johdonmukaisimpina puolustajina imperialistisia orjuutuspyrkimyksiä vastaan. Tervehenkinen, chauvinismista ja kansallisvihasta vapautunut isänmaallisuus on täysin sopusoinnussa proletaarisen internationalismin kanssa.

INTERNATIONALISMI JA KANSALLINEN KULTTUURI

Internationalismiin sisältyy ehdottomasti myöskin kunnioitus jokaisen kansan itsenäistä kansallista kulttuuria kohtaan. Pyrkimyksiä varsinkin pienten kansojen luomien kulttuuriarvojen aliarvioimiseen, niiden mitätöimiseen ja korvaamiseen eräänlaisella yhdensuuntaistetulla standardisivilisatiolla on havaittavissa yhä enenevässä määrässä. Mutta varsin helposti todettavissa on, että nuo pyrkimykset ovat lähtöisin aivan toisesta maailmasta kuin se, jota sosialistinen internationalismi edustaa.

Kulttuurielämän standardisoimis- ja yhdensuuntaistamispyrkimykset eivät ole internationalismia, vaan imperialismia ja kosmopolitismia. Ne ovat osana eräiden suurvaltain yleisestä pyrkimyksestä maailmanherruuteen, joka edellyttää pienten kansojen henkistäkin holhousta taloudellisen ja valtiollisen holhouksen ohella. Ne käyvät käsi kädessä agressiivisten sotablokkien kyhäämisen sekä samaa tarkoittavien ”Euroopan Yhdysvaltojen” ja ”maailmanhallituksen” kaavailujen kanssa. Hitlerin ”herrakansa”-aatetta erehdyttävästi muistuttavat ”uudet” rotuteoriat ovat selviä merkkejä pyrkimyksestä pienten kansojen luomien kansallisten kulttuuriarvojen merkityksen kieltämiseen ja niiden syrjäyttämiseen.

Voidaksemme todeta, että kansallisen kulttuurin standardisoimispyrkimykset ovat täysin vieraita internationalismille, on meidän taaskin käännettävä katseemme Neuvostoliittoon, jossa internationalistista kulttuuripolitiikkaa toteutetaan käytännössä. Tsaarivallan harjoittaman venäläistämispolitiikan vastakohdaksi on neuvostovalta ottanut kaikkien Neuvostoliiton kansallisuuksien, suurten ja pienten, kansallisen kulttuurin kehittämisen sydämenasiakseen. Kymmenet pienet kansallisuudet, joiden jäsenet aikaisemmin tuskin uskalsivat keskustella omalla äidinkielellään julkisilla paikoilla, ovat nyt luoneet oman kirjakielensä, oman kansalliskirjallisuutensa, saaneet omat kansalliset taide- ja tiedelaitoksensa. Internationalismi näyttää todelliset kasvonsa, paljastaa sisimmän olemuksensa vapaiden kansojen omalaatuisen kansallisen kulttuurin kukoistuksessa, sen monivivahteisena kimaltelevassa väriloistossa.

Moskovassa vuosittain pidettävät Neuvostoliiton kansojen urheilu- ja taidekisat ovat tässä suhteessa aivan vertauskuvallisia. Noissa kisoissa joutuisi auttamattomasti alakynteen se, joka yrittäisi keikaroida lainavaatteissa, esittää omanaan jotakin ”yleismaailmallista” standarditaidetta. Vastustamattomasti tehoavaa ja arvokkaaksi tunnustettua on se, mikä on aitoa, omaperäistä, mikä ilmentää kunkin kansallisuuden erikoista, ainutlaatuista kansallisluonnetta. Internationalismi, kansainvälisyys, ei ole kansojen kasarmi, se ei suosi kansojen enempää kuin ihmisyksilöidenkään valamista samaan muottiin. Se päinvastoin edellyttää erilaisia kansoja, joista kukin antaa oman panoksensa kansainvälisen kulttuurin yhteiseen aarreaittaan.

Kaikille suomalaisille tunnettu A. A. Zhdanov-vainaja lausui eräässä Neuvostoliiton säveltaiteen edustajien neuvottelutilaisuudessa:

”Internationalismi taiteessa ei synny kansallisen taiteen väheksymisen pohjalla. Päinvastoin, internationalismi syntyy siellä, missä kansallinen taide kukoistaa. Jos tämä totuus unohdetaan, niin se merkitsee, että unohdetaan johtolanka, menetetään omat kasvot, muututaan juurettomiksi kosmopoliiteiksi. Toisten kansojen musiikin rikkaudelle voi antaa arvoa vain se kansa, jolla on oma korkealle kehittynyt musikaalinen kulttuurinsa. On mahdotonta olla internationalisti musiikissa, kuten kaikessa muussakin, ellei ole oman kotimaansa todellinen patriootti. Niin totta kuin onkin, että internationalismin pohjana on kunnioitus toisia kansoja kohtaan, niin ei voi myöskään olla internationalisti, ellei kunnioita ja rakasta omaa kansaansa.”

Näissä Zhdanovin sanoissa on kerrakseen ajattelemisen aihetta kaikille niille, jotka ovat saattaneet olla sellaisessa käsityksessä, että sosialistinen internationalismi haluaisi asettaa esteitä kansallisen kulttuurin vapaalle kehitykselle.

SUOMEN TYÖVÄENLUOKAN ISÄNMAALLISUUS

Palataksemme jälleen kotoiselle kansalliselle maaperällemme on meidän koetettava löytää mahdollisimman selvä ja varaukseton vastaus kysymykseen: mikä on Suomen luokkatietoisen työväen kanta kansallisuusaatteeseen ja isänmaallisuuteen nähden nykyhetkellä.

Olemme jo todenneet, että mikään historian tuntema yhteiskuntaluokka ei ole sitoutunut ennakolta ja kerta kaikkiaan antamaan ehdotonta ja varauksetonta kannatustaan mille tahansa virallisesti ”isänmaaksi” nimitetylle yhteiskuntajärjestelmälle, jokaiselle valtiolle ja jokaiselle hallitukselle. Työväenluokka ei tee tässä suhteessa poikkeusta yleisestä säännöstä. Mutta ehdoton ja varaukseton on meidän tahtomme ja pyrkimyksemme puolustaa aina ja kaikessa oman maamme ja kansamme etua. Ja ettei paljon väärinkäytetyn kansa-käsitteen tulkinta muodostuisi kompastuskiveksi, sanottakoon selvyyden vuoksi, että me emme tarkoita ”kansalla” vain yhtä tiettyä yhteiskuntaluokkaa, vielä vähemmän yhtä ajatussuuntaa, vaan kansaa itseään, ja joka tapauksessa sen valtavaa enemmistöä, työväenluokkaa, maanviljelijäväestöä, sivistyneistöä, keskiluokkaa.

Työväenluokka ei voi suhtautua välinpitämättömästi oman maan ja kansan kohtaloihin, sillä sen oman toiminnan kenttä on ensi sijassa kansallinen, eivätkä sen jäsenet ole juurettomia ”maailmankansalaisia”, vaan oman maansa lapsia.

Kun suostutaan yhdessä meidän kanssamme pitämään isänmaallisuuden mittapuuna työskentelyä oman maan ja kansan hyödyksi, silloin tulee löydetyksi asiallinen pohja avartavalle, hedelmälliselle keskustelulle. Tällöin voidaan muun muassa jättää omaan toisarvoisuuteensa kysymys siitä, onko tämä tai tuo suomalainen, esimerkiksi kommunisti tahi kommunismin vastustaja, joutunut oleskelemaan Suomen rajojen ulkopuolella, ja mikäli hänen toimintansa katsotaan huomiota ansaitsevaksi, voidaan keskittää huomio tuon toiminnan sisältöön ja suuntaan, siihen, onko se oman maamme etujen kannalta ollut hyödyksi tai vahingoksi.

Tällaisella asiallisella pohjalla olemme me, työväenluokan sosialistisen maailmankatsomuksen kannattajat, aina valmiit keskustelemaan toisinajattelevien kanssa isänmaallisuudesta mitä myönteisimmässä mielessä. Emmekä vain keskustelemaan, vaan toimimaan — sillä me olemme ennen kaikkea työn ja toiminnan ihmisiä — toimimaan oman maamme patriootteina, suomalaisina isänmaanystävinä, yhdessä kaikkien niiden erilaisiin yhteiskuntapiireihin kuuluvien kansalaisten kanssa, joille Suomen kansan onni ja menestys on kallis.

Emme luule emmekä uskottele muille olevamme erehtymättömiä. Olemme valmiit sietämään virheitämme ja laiminlyöntiemme kirpeääkin arvostelua. Mutta jos taaskin katsomme toimintamme yleistä sisältöä ja suuntaa, ja katsomme sitä nimenomaan Suomen edun kannalta, uskomme sen kestävän arvostelun. Että kansalliskiihkon lietsonta, neuvostovastainen vihankylvö, liittoileminen imperialististen ja fasististen sodanlietsojain kanssa ovat olleet maallemme ja kansallemme turmiollisia, senhän on historia todistanut, onpa se korkeimman virallisestikin tunnustettu. Tästä seuraa, että kansallisvihan kylvön ja imperialistisen sotapolitiikan vastustaminen, fasisminvastainen taistelu on ollut Suomen kansan elinetujen johdonmukaista puolustamista ja että se siis on ollut isänmaallinen teko, siitä huolimatta, että se on ollut jyrkässä ristiriidassa Suomen valtiota aikoinaan edustaneiden hallitusten virallisen politiikan kanssa.

Oman maamme ja kansamme onni, sen oikein ymmärretty etu, on tälläkin hetkellä se ratkaiseva näkökohta, joka määrää kaiken meidän toimintamme. Tällöin emme voi hetkeksikään unohtaa, että Suomen kansa ei ole yksinään maailmassa, vaan kansakuntana kansakuntien joukossa. Tämän suuren kokonaisuuden puitteissa on meidän arvattava oma osamme. Emme voi, vaikka tahtoisimmekin, irroittaa maamme ja kansamme kohtaloa kansojen kehityksen yleisestä suunnasta. Se suunta kulkee riistosta ja sorrosta vapautuneiden, suvereenisten kansojen veljeytymistä, sosialistisen internationalismin ylevien aatteiden toteutumista kohti. Se kulkee taistelujen kautta, mutta sen kulku on vääjäämätön, sillä kehitys ja edistys on historian laki.

Ollaksemme siis erehtymättä, on meidän ojentauduttava maailman edistyksellisiin voimiin. Edistys on siellä, missä kansakuntien vapauden ja suvereenisuuden periaate tunnustetaan sanoin ja teoin, siellä, missä noudatetaan rauhanpolitiikkaa, missä rotu- ja kansallisvihan lietsontaa pidetään ihmisarvoa alentavana ja missä pientenkin kansojen kansallinen kulttuuri on arvossa ja kunniassa.

Tässä edistyksen, demokratian ja rauhan rintamassa, imperialisminvastaisessa rintamassa on Suomen kansan oikea paikka. Siinä on kaikkien vilpittömien suomalaisten isänmaanystävien työkenttä, mihin yhteiskuntapiireihin he kuulunevatkin ja mihin ajatussuuntaan he muuten lukeutunevatkin. Siinä on Suomen kansallisen riippumattomuuden tae, suomalaisen kansallisen kulttuurin säilymisen ja sen uuden kukoistuksen turva.

Tällä työkentällä toimiessaan voivat kaikki vilpittömät suomalaiset isänmaanystävät löytää nykyajan todellisuutta vastaavan, meidän päivinämme elinkelpoisen suomalaisen kansallisuusaatteen uuden sisällön. Ja silloin he voivat, viime vuosisadan snellmanilaisen kansallisuusaatteen kovaa kohtaloa muistellen sanoa:

Kansallisuusaate on kuollut, eläköön kansallisuusaate!