Karjalan rosvoretket tekijäinsä kuvaamina (1929)

Suomen lahtariporvaristo on paljon kirjoitellut Suomen luokkasodassa suorittamistaan “urotöistä”, tekemistään Karjalan ja Viron rosvoretkistä aito isänmaallisessa hengessä, ylistäen rosvoretkien osanottajia sankareina. Tämä ylistely on ollut niin ällöttävää, että se on jo alkanut kyllästyttää itseänsä “sankareitakin”. Vähitellen alkavat porvariston vaikutuspiirissä olevan pikkuporvariston rivit rakoilla ja yksi ja toinen heistä—suurporvariston apurina olleista, alkaa nähdä asiat likipitäin oikeassa valossa ja nimittää niitä oikealla nimellään. Sitä osoitti joku aika sitten ilmestynyt Pentti Haanpään kirjoittama kirja “Kenttä ja kasarmi”, jossa tekijä kuvaa oloja kapitalistisen Suomen armeijassa ja sitä minkälaisen tylsyyden ja itse-halveksumisen valtaan monet v. 1918 “valkaisijoista” ovat joutuneet. Osa pikkuporvaristosta alkaa päästä selville porvariston luokkapolitiikasta, eikä voi asettua sitä kaikissa kohdissa kannattamaan. Tyytymättömyydessään tulevat sen yksityiset jäsenet joskus tehneeksi porvaristolle katkeriakin paljastuksia.

Viime joulukuussa ilmestyi Suomessa Kansanvallan kustannuksella Urho Torikan kirjoittama kirja “Me sankarit”. Siinä kirjassa Torikka kuvaa v. 1921 Karjalan retken osanottajana retken tarkoitusta osoittaen, miten Suomi halusi saada Karjalan riistettäväkseen, eikä sitä taisteluun kannustanut suinkaan mikään heimoveljeys. Tämä porvarillisen yliopistokasvatuksen saanut Torikka osottaakin avoimesti Suomen pyrkimykset Karjalaan nähden. Kirjansa alussa hän kuvaa, miten lyseolaisten keskuudessa ja muissakin piireissä lietsottiin suur-Suomi-aatetta, puhuttiin heimoveljeydestä yms. Näistä puheista porvariston nuoriso innostui ja lähti vapaaehtoisina taistelemaan suur-Suomen luomiseksi. Kaikki retkelle lähtijät eivät kuitenkaan olleet heimoveljeys-aatteen innostamia, vaan lähtivät retkelle harkitusti laskien, kuinka paljon tällä matkalla voi persoonallisia rikkauksiaan kartuttaa. Eräskin komppanian kirjuri, joka oli ollut mukana edellisellä epäonnistuneella Karjalan retkellä ja Virossa huomauttaa, että henkilökohtaiset etumme ovat siinä, “että valloitamme Karjalan ja rikastumme mikäli mahdollista”. Erään retkellä mukana olleen kapteenin erikoisharrastuksena kertoo kirjoittaja olleen kalleuksien kokoamisen.

Paitsi tällaisten persoonallisten rikkauksien kerääminen, oli retken päätarkoituksena Karjalan metsien liittäminen Suomeen. Laskelmia näiden metsien käyttämisestä Suomen puutavaratuotannon kohottamiseksi tehtiin jo ennakolta. Tästä kertoo kirjoittaja: “Meitä seuraavat muutamat liikemiehet, jotka tekevät suunnitelmia Karjalan metsien hakkauttamiseksi, sahojen rakennuttamiseksi ja sähkövoima-asemien pystyttämiseksi. Helsingissä suurkapitalistit laskevat kynä kädessä, millä määrällä Karjala voi lisätä Suomen kansallis-, oikeammin sanoen kapitalistien omaisuutta. He ovat diplomaatteja, pukevat tarkoituksensa kauniiden sanojen taa: Karjalan vapaus, itsemääräämisoikeus, yhtenäinen Suomen heimo. He salaavat pohjimmaiset vaikuttimensa.” Näin kirjoittaja aivan selvästi esittää retken todellisen tarkoituksen. Toisessa yhteydessä kuvaa hän samaa vakaumustaan seuraavasti: “Kahden puolen tietä kohoaa jyrkkänä seinänä synkkä erämaa, vanhoja honkia ja kuusia, joihin ei ole vielä koskaan kirves ja saha koskettaneet. En ihmettele, että niitä niin monet himoitsevat. Niihin sisältyy rahaa. Mitä merkitsee niiden rinnalla muutamien satojen nuorukaisten henki ja elämä, mitä itse Karjalan kansan hyvinvointi. Tuollaisten komeiden runkojen takia kannattaa kyllä kiihoittaa ylioppilaissa ja lyseolaisissa sankarimieltä ja istuttaa heihin Suur-Suomi-aatetta.” Näin kirjoittaa tämä porvarillisen yliopistosivistyksen saanut Karjalan rosvoretkeen osallistunut pikkuporvari. Itse retkeläisetkin meinasivat keinotella Karjalan metsillä. Niinpä eräskin kapteeni halusi myydä aikaisemmin mainitulle komppanian kirjurille 10 km. pituudelta ja 100 m. leveydeltä pystymetsää markalla runko, mutta sama kirjuri olisi myynyt kapteenille saman metsän 75 penniä runko ja kolmas alensi hinnan jo 50 penniin runko. Myymättä ne kuitenkin jäivät, kun puna-armeijalaiset ajoivat kauppiaat pois Karjalasta.

Suomen lahtarit ovat ympäri maailman tunnettuja raakuudestaan. Poikkeusta tässä suhteessa eivät tehneet Karjalan rosvoretkeläisetkään. Muutamia tapauksia heidän veritöistään kerrotaan tässäkin kirjassa. Vangeikseen saamiaan puna-armeijalaisia kohdeltiin mitä eläimellisemmin. Ruumiit pisteltiin pistimillä reikiä täyteen, päät murskattiin kiväärin perillä, niin että aivot valuivat ulos olkapäille, ruumiit ryöstettiin alastomiksi. Eräästäkin tällaisesta ruumiinryöstäjästä kerrotaan kirjassa seuraavasti: “Sissi rupeaa kopeloimaan kaatuneen taskuja, löytää savukekotelon, kellon, lompakon, muistikirjan, muutamia papereita ja pari nenäliinaa. Nenäliinat hän heittää arvottomina maahan, muut tavarat sulloo taskuihinsa.” Kaatuneella huomaa sissi kauniin sormuksen, jonka hän haluaa saada itselleen, mutta se on turvonneessa ja jäätyneessä sormessa lujassa. “Sissi polkee jalallaan ranteeseen, vääntää sormea ylöspäin. Kuuluu naksahdus, sormi katkeaa” ja sissi irrottaa tikarillaan sormuksen katkenneesta sormesta. Tällainen ruumiiden ryöstäminen oli yleistä. Taisteluissa kaatuneilta ja raa’asti murhaamiltaan puna-armeijalaisilta korjasivat sissit kaiken kelpaavan. Tähän eivät suinkaan sissien persoonalliset ryöstöt päättyneet, vaan jatkettiin sitä karjalaisten pirteissä ja aitoissa. Paluumatkallaan kertoo kirjoittaja ihmetelleensä erään sissin saalista, mutta vastaa tämä puolestaan: “Ei tämä minun saaliini mitään ole. Mutta näkisittepä kapteeni Oksan saalista. Hänellä on kaksi isoa reppua täynnä tavaraa. En ymmärrä kuinka hän köyhästä Karjalasta sai haalituksi niin paljon kokoon. —Olen sitä mieltä, ettei Karjalaan olisi kannattanut lähteä. Toista oli Eestin retki. Moisiot täynnä kultaa ja hopeata, arvokkaita muistoesineitä, suurten mestarien tauluja! Siellä kannatti käydä. Yksi tovereistani rikastui niin, että perusti huomattavan liikeyrityksen.” Tästä sitten Viron lahtarit kiittelivät Viron “vapaustaisteluun” osallistuneita Suomalaisia “sankareita” ja jakelivat heille kiitollisuuden osotuksena kunniamerkkejä! Karjala oli tällaisten kalleuksien kokoojain mielestä liian köyhä, jonne ei olisi kannattanut mennä muun takia, jollei sillä olisi ollut noita rikkaita metsiä.

Mitä sitten karjalainen talonpoika ajatteli tästä rosvoretkestä, sitä kuvaa tekijä seuraavasti: Kun tiedusteluretkellään poikkesivat erään karjalaisen myllärin pirttiin ja keskustelivat isännän kanssa retkestä. “Hän ennustaa retkellemme yhtä huonoa loppua kuin aikaisemmillekin. Eikä hän usko, että Suomi tarjoaisi Karjalalle mitään etuja. Koko retkemme rahoittajain lopullisena tarkoituksena on tehdä Karjalasta siirtomaa, päästä sen luonnonrikkauksiin käsiksi. Karjalaisten taloudellisen ja sivistyksellisen hyvinvoinnin kohottaminen on heille toisarvoinen kysymys. Mutta karjalaiset ovat selvillä tällaisista päämääristä. He puolustavat etujaan ja oikeuksiaan. He tahtovat olla isäntiä omassa talossaan. Hän jatkaa: “Teillä on määrännyt koko valtiosääntönne hengen ja sisällön kansalaissodan voittaja, porvari. Yhteiskuntanne perustuu luokkavaltaan.” Ja edelleen tuumii isäntä: “Pilkkaa vain teette meistä karjalaisista. Pahennusta saatte aikaan näillä retkillänne… Antaisitte meidän elää rauhassa.” Karjalaisen myllärin lausunnosta käy selvästi ilmi, että karjalainen rahvas oli myöskin selvillä Suomen järjestämän rosvoretken tarkoituksesta. Se ei odottanut “vapauttajiltaan” mitään hyvää.

Suomen porvaristo on jatkuvasti harjoittanut lahtariagitatsioonia Karjalan ja Inkerin talonpoikaisväestön keskuudessa. Varsinkin viime aikoina, jolloin sosialistinen rakennustyö maaseudulla saa yhä kiihtyvämmän vauhdin ovat suomalaiset lahtarit Inkerissä ja Karjalassa olevan kulakkiaineksen välityksellä yrittäneet pysähdyttää sosialistisen rakennustyön vauhtia maaseudulla. Tässä työssään he eivät kuitenkaan ole onnistuneet eivätkä tulekaan onnistumaan. Inkerin ja Karjalan työtätekevä väestö tuntee Suomen lahtarien ryöstöpyyteet ja valmistautuu yhdessä Neuvostoliiton työtätekevän väestön kanssa antamaan vastaiskun Suomen ja muiden maiden imperialisteille, jos he uskaltavat kimppuumme käydä. Tässä mainittu kirja antaa myös syytä toivoa, että yhä harvempi työtätekevä talonpoika Suomessa antaa narrata enää itseänsä tällaisille rosvoretkille.

T. T—i.